Tapaninpäivä

Tapaninpäivä 26.12.2020 (käytetty  avuksi aikaisempia saarnojs)

Jeesus sanoi lainopettajille ja fariseuksille:
    ”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. Totisesti: tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta!
    Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’” Matt. 23:34–39

Eilen joulupäivänä kerrottiin jumalallisesta valosta, mikä on tullut Jeesuksen myötä tähän maailmaan. Tänään heti joulun jälkeisenä päivänä kerrotaan pimeydestä, joka haluaa sammuttaa evankeliumin valon, koska ei voi sitä sietää. Stefanos maksoi siitä hengellään.

Joulutervehdys, jota joskus kuulee sanottavan: ”maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto” ei taidakaan pidäkään paikkaansa. Maassa ei ole rauhaa eikä ihmisillä hyvää tahtoa, kuin hetken aikaa. Se rauha ei ole kaikkialla maassa, vaan niiden luona, joiden sydämissä Jeesus on syntynyt. Rauha on niillä, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan hyvän tahdon ihmisiä kohtaan. Rauha on niillä jotka ovat sen vastaanottaneet.

Päivän tekstejä lukiessa voi havaita, kuinka tunteet saattavat leimahtaa ja nostattaa kiihkoa ja fanaattisuutta, mikä on valmis äärimmäisiin tekoihin. Toisinaan uskontoja siitä tarpeettomasti syytetään. Uskonto on ihmisen ytimessä. Se koskettaa ihmisen syviä käsityksiä omasta itsestään ja arvostaan; tai mikä on hyvää ja mitä kannattaa tavoitella. Se ei ole vain jokin  ulkokohtainen oppirakennelma, vaan sen idea on antaa elämälle tarkoitus ja suunta. Mitä syvemmällä jokin asia meissä on, sitä laajemmalle se vaikuttaa kaikkiin valintoihimme ja tekemisiimme. Siksi silloin, kun joku horjuttaa hengellistä tasapainoamme, horjuu koko maailmamme. Se tuntuu siltä kuin koko olemassaolo olisi uhattuna. Silloin on puolustauduttava tai annettava maailman sortua. Tällainen sortuminen ei tapahdu kivutta. Silloin on kaikki opeteltava uudestaan. Uskonnon alueella tapahtuva keskustelu voi tapahtua älyllisen ja uteliaan kohteliaassa hengessä, mutta jos se haastaakin kaiken sen, mihin olet tähän asti uskonut, siitä tulee uhkaava asia. Utelias ja kohtelias suhtautuminen vaihtuu vastustamiseksi.

Apostoli Paavali on esimerkki, joka vastusti Jeesukseen uskovia ja taisteli heitä vastaan äärimmäisyyksiin asti, kunnes hän oli valmis maailmansa romahtamiseen ja aloittamaan lähes tyhjästä. Hänen käsissään oli myös Stefanoksen, ensimmäisen kristillisen marttyyrin verta. Hän oli osasyyllinen. Mutta totuus saavutti hänet.

Jos meillä olisi Apostolien teoissa mainitun juutalaisen rabbi Gamalielin viisaus, emme ryhtyisi tappelemaan. Hänen viisautensa sopii myös tähän aikaan: jos liikehdintä on ihmisistä lähtöisin, se kukistuu itsestään. Jos se on Jumalasta, sitä ei voi kukistaa. Tätä viisautta harvoin noudatetaan. Sitä ei noudattanut hänen oppilaansa Paavalikaan, kun hän retuutti kristittyjä tuomittavaksi.

Se, mikä tapahtui Jeesuksen aikaan Jerusalemissa, tapahtuu myös tänään monin eri tavoin. Eri katsomukset ja ajatustavat ottavat yhteen. Huutoa, poissulkemista, maalittamista, painostusta, nimittelyä, uhkaamista kaikkea mahdollista tapahtuu Suomessa ja joka puolella. Vielä pahempaa on se, että varsinaista kristinuskon vainoa tapahtuu tänäkin päivänä maailmalla, missä ei ole kysymys vain yksilöiden vihanpidosta, vaan valtio on ottanut kristityt silmätikukseen: sortavat, rankaisevat, vangitsevat, kiduttavat ja murhaavat tekaistuin vain siksi, että uskovat Jeesukseen ja tunnustavat Jeesuksen Herrakseen.

Tänään on siis ensimmäisen kristillisen marttyyrin Stefanoksen muistopäivä. Samalla muistamme kaikkia marttyyreja. Lienee kohtuullista tarkistaa, mitä tuolla sanalla marttyyri tarkoitetaan. Tavallisesti käsitämme, että sana marttyyri tarkoittaa sitä, että henkilö kuolee uskonsa tähden. Mutta sanassa itsessään ei ole mitään kuolemaan viittaavaa. Se tarkoittaa suomeksi todistamista. Suomentamattomassa muodossaan sanaa marttyyri käytetään silloin kun henkilö on todistanut uskostaan ja kärsinyt kuoleman. Sanaa käytetään nykyään myös halventavaan sävyyn ihmisestä, joka ottaa viattoman uhrin roolin.

Kertomuksessa Stefanoksesta sana ”marttyyri” esiintyy kahdessa kohdassa. Mutta on mielenkiintoista, että se ei kummassakaan tarkoita Stefanosta, vaan hänen vastustajiaan, jotka esittivät vääriä todisteita Stefanosta vastaan martyras pseudeis. He olivat pseudo- tai valemarttyyreitä, jotka tietoisesti toimivat kahdeksatta käskyä vastaan. He todistivat valheellisesti lähimmäistään vastaan. He olivat myös niitä, jotka heittivät sen ensimmäisen kiven, kun Stefanoksen tuomio laitettiin täytäntöön (5 Moos 17:7). Luultavasti Paavali ennen kääntymistään kristityksi oli hankkinut nämä väärät todistajat, sillä hänen huostaansa he antoivat viittansa mennessään Stefanosta kivittämään.

Kuva mikä tästä tapahtumasta piirtyy eteemme on puhutteleva. Todistajia on molemmin puolin. Stefanos todisti Jeesuksesta. Väärät todistajat, valemarttyyrit esittivät syytöksiä häntä vastaan.

Kivet lentävät kuitenkin aina vain yhteen suuntaan. Valheesta totuuteen. Totuus ei tarvitse kiviä eikä aseita turvakseen. Se tarvitsee ainoastaan todistajia. Mutta totuuden vastustajat ja vääristäjät yrittävät vaientaa totuuden väkivalloin.

Sanotaan, että marttyyrien veri on siemen. Mihin se on siemen? Mitä siitä kasvaa? Usein se lienee vain vihan siemen. Jos me ajattelemme marttyyriutta olevan se, että henkilö uhraa oman henkensä itsemurhaiskussa, silloin veri on siemen vihalle ja kostolle. Tällaisesta uhrista ei voi kasvaa hyvää hedelmää. Mutta jos marttyyrillä tarkoitetaan todistajaa, Kristuksen uhrin todistamista, silloin se voi kasvaa rakkauden hedelmiä. Vain Kristuksen veri on siemen, josta kasvaa rakkauden hedelmiä, sillä Jeesuksen veri ei huuda kostoa (niin kuin viattoman Aabelin veri). (Heb 12:24)

Jos pääasiaksi tulee marttyyrin kuolema, hänen henkensä menetys eikä hänen todistuksensa Kristuksesta, silloin olemme kylvämässä vihan emme rakkauden siemeniä. Marttyyrius on todistamista ja marttyyriksi tekee todistus Kristuksesta ei se, että joutuu maksamaan hengellään tämän todistuksen tähden.

Tämä maailma tarvitsee edelleen todistusta. Todistusta valosta pimeää maailmaa vastaan. Me olemme valon lapsia ja Jeesuksen seuraajia ja siten Kristuksen todistajia. Tämä todistus, jonka elämäsi antaa, tulee yhä tärkeämmäksi sillä Suomessa ihmiset ovat vieraantuneet kristinuskosta. Koko ajan kasvaa nuoria, jotka eivät ole kristillisen kasvatuksen piirissä. Todistaminen on siksi tärkeää

Me emme todista itsestämme tai erinomaisuudestamme. Me todistamme Jumalasta, joka on meille armollinen ja antaa synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän.

Voimme nyt liittyä pitkään Kristuksen todistajien ketjuun tunnustamalla yhteisen uskomme apostolisen uskontunnustuksen mukaan.

Tapaninpäivä – usko ja häpeämätön epäusko 2014->2017 (aikaisempi saarna hieman lyhentäen, mutta melkein pidin sellaisenaan)

Jeesus sanoi lainopettajille ja fariseuksille:
”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. Totisesti: tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta!
Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’” Matt. 23: 34-39

Tämän pyhäpäivän aiheena on Kristuksen todistajat ennen kaikkea sen marttyyrit. Lukuisat kristityt, jotka Jeesuksen tähden ovat menettäneet henkensä. Heistä sanotaan, että he ovat todistaneet Kristuksesta verellään.

Valitettavasti siitä on paljon esimerkkejä edelleen. Marttyyrien veri huutaa maasta tänäänkin. Siitä huolimatta haluan kurkistaa sisälle siihen, mitä on Kristuksesta todistaminen. Siihen on viime aikoina yhä enemmän liittynyt huolestuttavia piirteitä. Kaikki todistaminen ei ole verellä todistamista. Kaikki todistaminen ei ole Kristuksesta todistamista.

Päivän tekstejä lukiessa tulee mieleen muutakin ajankohtaista kuin vain marttyyrit. Raamatun lukukappaleet kertovat surullisen vakuuttavalla tavalla väkivallasta ja vihasta, jossa uskontoa käytetään polttoaineena.

Tutuksi lienee tulleet kotoisat ylikuumentuneet keskustelut, joiden seurauksena ihmisiä vastalauseena eroaa kirkosta. Olemme viime vuosina todistaneet mitä kummallisempaa vihapuhetta.   Erilaisilla keskustelupalstoilla nimimerkin suojissa yritetään vahingoittaa toista osapuolta niin syvästi kuin se sanoilla vain on mahdollista. Uskon varjolla ihminen kykenee hyvin sydämettömiin tekoihin yhtä hyvin, jos uskon auttamana ihminen kykenee myös epäitsekkäisiin rakkauden tekoihin. Ei ole vaikea arvata kumpaan suuntaan ihmisen pitäisi ohjautua uskonsa mukaan.

Stefanos oli tullut tuntemaan evankeliumin vapauttavan ja uudistavan voiman. Valo oli virrannut pyhiin kirjoituksiin, jotka hän jo aikaisemmin tunsi. Hän näki ne kokonaan uudessa valossa. Hän oli oppinut näkemään siellä Kristuksen. Siitä rohkaistuneena hän myös julisti uutta oppia, mutta se aiheutti levottomuutta juutalaisten keskuudessa, jotka eivät nähneet kuin hän, jotka eivät olleet valmiita muuttamaan käsityksiään. Kun eri ajatusmaailmat törmäsivät ja he kokivat pyhien arvojensa olevan uhattuna, viha ja puolustautuminen uskonnollista hyökkäystä vastaan nousi pintaan:

Häntä vastaan esitettiin vääriä ja vääristeltyjä syytöksiä. Tahallaan oli ymmärretty pieleen toisen puheet ja muutettu niitä omia tarkoitusperiä vastaavaksi, jotta saataisiin ihmisten viha syytetyn päälle. Mustamaalaaminen on helppoa. Stefanoksen vastustajat yllyttivät kansaa, kävivät häneen käsiksi, veivät kuulusteltavaksi, tehtailivat vääriä todistuksia. Juuri samalla tavalla toimivat ihmiset tänäänkin: Facebook, twitter, instagram on helppo valjastaa joukkohysteriaa palvelemaan. Valitettavasti tähän ovat menneet mukaan myös ihmiset jotka sanovat uskovansa Jeesukseen. Suomessa sentään väkivaltaisiin tekoihin ei kovin isossa mittakaavassa ole menty.

Kun Stefanos oli kuulusteltavana, hän ei varsinaisesti pehmentänyt sanomaansa vaan lisäsi vettä myllyyn. Hän paljasti syyttäjiensä synnin, jonka jälkeen nämä pakahtuivat raivosta ja kiristelivät hampaitaan. He huusivat suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät hänen kimppuunsa – kivittääkseen hänet lopulta hengiltä.

Vähän samanlaiseen maalliin voisi onnetonta keskustelua kuvata myös tänään. Kun tietty raja on ylitetty, toinen ihminen tukkii korvansa. Vastapuolen kanssa ei käydä keskustelua, hänen ajatuksiaan ja näkökulmiaan kieltäydytään kohtaamasta. Hänet leimataan vaaralliseksi. Kaikkea sitä valtaa, mikä yksilöllä tai yhteisöllä on, käytetään vaaran torjumiseen.

Kirkolla on vain sanalla vaikuttamisen valta. Se ei ole  enää edes sanelun valtaa, mitä sillä joskus on ollut. Kun muut uskonnot ja uskonnottomuus leviävät yhteiskunnassa, kirkkoa yritetään työntää marginaaliin. Keskeinen mielipiteen vaikuttamisen asemakin horjuu. On vain keskustelun ja kuuntelemisen tie. Todistamiselle on siis tarvetta entistä enemmän: Miksi olen kristitty? Miksi kuulun kirkkoon?

Mikä on meidän todistuksemme tänään? Otan muutaman esimerkin.

Kirkon piirissä on paljon sellaista uskonnollisuutta, joka on arkkipiispan sanoja mukaillen arkaa ja ujoa. Olen huomannut, että tämä arka usko hapuilee Jumalan suuntaan ilman jeesus-sanastoa, mutta kuitenkin kristillisen armo-käsitteeseen turvautuen. Se katsoo sellaiseen Jumalaan, jonka Jeesus meille on osoittanut – mutta Jeesuksen persoona ja nimi on heidän suuhunsa liian iso tai itsevarma. Se on sana joka jätetään lausumatta, ns. uskovaisten käyttöön.

 

Sitäkin uskoa on syytä kunnioittaa eikä jyrätä nurin. Sille voi yrittää kyllä antaa sellaisia apu- ja tukisanoja, joita se ei ole hoksannut käyttää, mutta jotka voisi tuntea omakseen. Tällaisen ujon uskon mukaan ei kirkon opetusta muokata uudeksi, vaan tarkoitus on osoittaa yhteys näiden välillä.   Kärsivällinen rinnalla kulkeminen voi antaa heille todistuksen: ”Jumalan valtakunta on oikeasti teidänkin keskellä. Te ette ole ulkopuolella – älkää myöskään itse ajako itseänne ulos.” Kristillinen todistus olisi tärkeä saada myös heille, jotta välimatka uskon keskukseen ei kasvaisi tavoittamattomiin.

Samanaikaisesti on tunnistettava henkinen muutos, mikä on käynnissä kaiken aikaa maailmassa. Ihmiset oikeasti vieraantuvat kristinuskosta ja myös vastustavat sitä – kaikkea hapuilua ei voi selittää niin sanotusti parhain päin, että se on sitä ujoa uskoa. Eikä kaikki hengellinen etsintä johda kristinuskon totuuksien äärelle. On myös äänekästä julistusta, joka on armotonta, joka on sokea sille mikä kirkossa on oleellista.

Siksikin kristillinen todistus on tärkeä. Mutta Jeesus ei yllytä vihaan vaan sopuisaan elämään. On tärkeä pitää esillä sitä, mistä oikeasti uskonelämässä on kysymys ja miksi se on tärkeä; miksi evankeliumi on hyvä sanoma.

Edessä olevat ajat luultavasti seulovat kirkon jäsenistöä. Se voi olla kirkolle myös siunaukseksi, kun se etsii omaa ääntään muuttuneessa maailmassa. Henkien taistelu on saanut viime vuosina terävämpiä muotoja – siksi se edellyttää kirkon jäseniltä myös tiedostetumpaa kristityn elämää, jossa uskoa Jumalaan ei hävetä.

Kirkon riidoissa ei tarvitse aina valita puoltaan. On hyväkin toisinaan vetäytyä turhista riidoista. Mutta todistajan paikalle tänään saattaa helposti joutua. Miten perustelet kuulumisesi kirkkoon? Mitä sanot: ”Olen kirkossa siksi, koska Kristus on siellä. Häntä minä seuraan enkä muodin tuulia.”

Mutta kirkosta on lähtenyt pois myös niitä, jotka ovat vahvoja uskossaan, joille sanoma Jeesuksesta on tärkeä juuri sellaisena, mitä luterilainen kirkko on parhaimmillaan välittänyt. He ovat pettyneet kirkkoon. Toivottavasti sinä et joudu pettymään.

Jos kirkko muuttuu niin vieraaksi, ettei siellä enää tunnista siellä Jeeusksen kasvoja, silloin ne kasvot on etsittävä muualta. Niinkin voi tapahtua. Jos kirkkoon jää vain kuoret, silloin temppeli on jäänyt asujaansa vaille. Jeesuksen sanoja on syytä pohtia tässäkin valossa. Kasteessa sinusta on tullut Jeesuksen opetuslapsi. Hänen ääntään meidän on kuultava. Kristus pitää huolen omistaan. Tarvittaessa hänen kirkkonsa pärjää ilman seiniäkin – oli kysymys ulkoisesta vainosta tai kirkon sisäisestä maallistumisesta. Hän tarvitsee vain sydämiä, jotka laittavat turvansa häneen. Mutta vielä hänen sanansa kuuluu täällä ja saamme etsiä hänen kasvojaan ja armoaan. Saamme nyt nousta tunnustamaan oman uskomme.

Tapaninpäivä 2014 – ujo usko & häpeämätön epäusko

Jeesus sanoi lainopettajille ja fariseuksille:
”Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. Totisesti: tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta!
Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”

Tämän pyhäpäivän aiheena on Kristuksen todistajat ennen kaikkea sen marttyyrit. Lukuisat kristityt, jotka Jeesuksen tähden ovat menettäneet henkensä, heistä sanotaan, että he ovat todistaneet Kristuksesta verellään.

Valitettavasti siitä on paljon esimerkkejä edelleen. Islamilaisen maailman terrorismi on lähes päivittäin uutisissa. Aina se ei ole suoraan kristittyjen vainoa, mutta usein saan sellaisia piirteitä. Viimeksi eilen Iltasanomien otsikossa luki: Isis muuttaa kirkot kidutuskammioiksi.

Marttyyrien veri huutaa maasta tänäänkin. Siitä huolimatta haluan kurkistaa sisälle siihen, mitä on Kristuksesta todistaminen Suomessa tänään. Siihen on viimeaikoina yhä enemmän liittynyt huolestuttavia piirteitä.

Nimittäin päivän tekstejä lukiessa tulee mieleen muutakin ajankohtaista kuin vain marttyyrit. Raamatun lukukappaleet kertovat surullisen vakuuttavalla tavalla väkivallasta ja vihasta, jossa uskontoa käytetään polttoaineena.

Tutuksi lienee tulleet kotoisat ylikuumentuneet keskustelut, joiden seurauksena ihmisiä vastalauseena eroaa kirkosta kuka mistäkin syystä mielensä pahoittaneena. Olemme viimeaikoina todistaneet mitä kummallisempaa vihapuhetta. Erilaisilla keskustelupalstoilla nimimerkin suojissa yritetään vahingoittaa toista osapuolta niin syvästi kuin se sanoilla vain on mahdollista. Uskon varjolla ihminen kykenee hyvin sydämettömiin tekoihin yhtä hyvin, jos uskon auttamana ihminen kykenee myös epäitsekkäisiin rakkauden tekoihin. Ei ole vaikea arvata kumpaan suuntaan ihmisen pitäisi ohjautua uskonsa mukaan.

Stefanos oli tullut tuntemaan evankeliumin vapauttavan ja uudistavan voiman. Valo oli virrannut pyhiin kirjoituksiin, jotka hän jo aikaisemmin tunsi. Hän näki ne kokonaan uudessa valossa. Hän oli oppinut näkemään siellä Kristuksen. Siitä rohkaistuneena hän myös julisti uutta oppia, mutta se aiheutti levottomuutta juutalaisten keskuudessa, jotka eivät nähneet kuin hän, jotka eivät olleet valmiita muuttamaan käsityksiään. Kun eri ajatusmaailmat törmäsivät ja he kokivat pyhien arvojensa olevan uhattuna, viha ja puolustautuminen uskonnollista hyökkäystä vastaan nousi pintaan:

Häntä vastaan esitettiin vääriä ja vääristeltyjä syytöksiä. Tahallaan oli ymmärretty pieleen toisen puheet ja muutettu niitä omia tarkoitusperiä vastaavaksi, jotta saataisiin ihmisten viha syytetyn päälle. Stefanoksen vastustajat yllyttivät kansaa, kävivät häneen käsiksi, veivät kuulusteltavaksi, tehtailivat vääriä todistuksia. Juuri samalla tavalla toimivat ihmiset tänäänkin: Facebook, twitter, instagram on helppo valjastaa joukkohysteriaa palvelemaan, painostuksen välineeksi. Valitettavasti tähän ovat menneet mukaan myös ihmiset jotka sanovat uskovansa Jeesukseen. Suomessa sentään väkivaltaisiin tekoihin ei kovin isossa mittakaavassa ole menty.

Kun Stefanos oli kuulusteltavana, hän ei varsinaisesti pehmentänyt sanomaansa vaan lisäsi vettä myllyyn. Hän paljasti syyttäjiensä synnin, jonka jälkeen nämä pakahtuivat raivosta ja kiristelivät hampaitaan. He huusivat suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät hänen kimppuunsa – kivittääkseen hänet lopulta uskonnollisessa hurmiossa.

Vähän samanlaiseen maalliin voisi onnetonta keskustelua kuvata myös tänään. Kun tietty raja on ylitetty toinen ihminen tukkii korvansa. Vastapuolen kanssa ei käydä keskustelua, hänen ajatuksiaan ja näkökulmiaan kieltäydytään kohtaamasta. Hänet leimataan vaaralliseksi. Kaikkea sitä valtaa, mikä yksilöllä tai yhteisöllä on, käytetään vaaran torjumiseen.

Kirkolla on vain sanalla vaikuttamisen valta. Se ei ole enää edes sanelun valtaa, mitä sillä joskus on ollut. Kun muut uskonnot ja uskonnottomuus leviävät yhteiskunnassa, kirkkoa yritetään työntää marginaaliin. Keskeinen mielipiteen vaikuttamisen asemakin horjuu. On vain keskustelun ja kuuntelemisen tie. Todistamiselle on siis tarvetta entistä enemmän: Miksi olen kristitty? Miksi kuulun kirkkoon?

Mikä on meidän todistuksemme tänään? On hyvä tiedostaa, että Jeesuksen seuraaminen on vastavirtaan kulkemista. Maailma ei koskaan hyväksy Jeesusta. Jos hyväksyn Jeesuksen Vapahtajaksi, tuomitsen samalla itseni syntiseksi. Se juuri on asia mikä nykyisin halutaan kieltää. Joulunakin halutaan uskoa kovasti ihmisten hyvyyteen – vaikka koko juhla on täysin vastakkainen sille. Jeesus syntyi maailmaan juuri vapahtakseen meidät pahuudestamme.

Otan muutaman esimerkin mihin todistustamme tarvitaan tänään.

Kirkon piirissä on paljon sellaista uskonnollisuutta, joka on arkkipiispan sanoja mukaillen arkaa ja ujoa. Olen huomannut, että tämä arka usko hapuilee Jumalan suuntaan ilman jeesus-sanastoa, mutta kuitenkin kristillisen armo-käsitteeseen turvautuen. Se katsoo sellaiseen Jumalaan, jonka Jeesus meille on osoittanut – mutta Jeesuksen persoona ja nimi on heidän suuhunsa liian iso tai itsevarma. Se on sana joka jätetään lausumatta ja teologien ja ns. uskovaisten käyttöön.

Sitäkin uskoa on syytä kunnioittaa eikä jyrätä nurin. Sille voi yrittää kyllä antaa sellaisia apu- ja tukisanoja, joita se ei ole hoksannut käyttää, mutta jotka voisi tuntea omakseen. Tällaisen ujon uskon mukaan ei kirkon opetusta muokata uudeksi, vaan tarkoitus on osoittaa yhteys näiden välillä. Kärsivällinen rinnalla kulkeminen voi antaa heille todistuksen: ”Jumalan valtakunta on oikeasti teidänkin keskellä. Te ette ole ulkopuolella – älkää myöskään itse ajako itseänne ulos.” Ihmiset kokevat etääntyneensä kirkosta, mutta ehkä etääntymistä on ollutkin vain tiettyyn kielenkäyttöön, mutta usko Jeesukseen ei olekaan heistä niin kaukana kuin ensiajattelemalla tuntui. Ehkä on turhauduttu jonkin tietyn kirkon piirissä käydyn kohukeskustelun tähden. Kristillinen todistus olisi tärkeä saada myös heille, jotta välimatka uskon keskukseen ei kasvaisi tavoittamattomiin.

Samanaikaisesti on tunnistettava henkinen muutos, mikä on käynnissä kaiken aikaa maailmassa. Ihmiset oikeasti vieraantuvat kristinuskosta ja myös vastustavat sitä – kaikkea hapuilua ei voi selittää niin sanotusti parhain päin, että se on sitä ujoa uskoa. Eikä kaikki hengellinen etsintä johda kristinuskon totuuksien äärelle. On myös äänekästä julistusta, joka on armotonta, joka on sokea sille mikä kirkossa on oleellista.

Siksikin kristillinen todistus on tärkeä. On tärkeä pitää esillä sitä, mistä oikeasti uskonelämässä on kysymys ja miksi se on tärkeä.

Edessä olevat ajat luultavasti seulovat kirkon jäsenistöä. Se voi olla kirkolle myös siunaukseksi, kun se etsii omaa ääntään muuttuneessa maailmassa. Mutta se todistaa myös siitä, että leiviskä on hoidettu huonosti. Henkien taistelu on saanut viime vuosina terävämpiä muotoja – siksi se edellyttää kirkon jäseniltä myös tiedostetumpaa kristityn elämää.

Kirkon riidoissa ei tarvitse aina valita puoltaan. On hyväkin toisinaan vetäytyä turhista riidoista. Mutta todistajan paikalle tänään saattaa helposti joutua, kun meitä yllytetään joukkoon mukaan. Miten perustelet kuulumisesi kirkkoon? Mitä sanot: ”Olen kirkossa siksi, koska Kristus on siellä. Häntä minä seuraan enkä muodin tuulia.”

Smyrnan piispa Polykarposta on yksi tunnetuimpia marttyyrejä (kuoli 155). Häntä vaadittiin henkensä uhalla kiroamaan Kristus. Hänen vastauksensa puhuttelee yhä: ”Olen 86 vuotta palvellut Jeesusta eikä hän koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka minä voisin kirota kuningastani, joka on pelastanut minut.”

Mutta kirkosta on lähtenyt myös niitä, jotka ovat vahvoja uskossaan, joille sanoma Jeesuksesta on tärkeä juuri sellaisena, mitä luterilainen kirkko on parhaimmillaan välittänyt. He ovat pettyneet kirkkoon. Toivottavasti sinä et joudu pettymään.

Jos kirkko muuttuu niin vieraaksi, ettei siellä enää tunnista siellä Jeeusksen kasvoja, silloin ne kasvot on etsittävä muualta. Niinkin voi tapahtua. Jos kirkkoon jää vain kuoret, silloin temppeli on jäänyt asujaansa vaille. Kasteessa sinusta on tullut Jeesuksen opetuslapsi. Hänen ääntään meidän on kuultava. Kristus pitää huolen omistaan. Tarvittaessa hänen kirkkonsa pärjää ilman seiniäkin – oli kysymys ulkoisesta vainosta tai kirkon sisäisestä maallistumisesta. Hän tarvitsee vain sydämiä, jotka laittavat turvansa häneen.

Tapaninpäivän 26.12.02 messu

Kristuksen todistajat

Stefanoksen kuolema
8:Stefanos oli täynnä armoa ja voimaa, ja hän teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa… 11:Silloin he värväsivät joitakin miehiä sanomaan: ”Olemme kuulleet hänen puhuvan herjaavia sanoja Mooseksesta ja Jumalasta.” 12:He yllyttivät kansaa, kansan vanhimpia ja lainopettajia, ja sitten he kävivät käsiksi Stefanokseen ja veivät hänet Suuren neuvoston eteen. 13:Siellä he toivat kuultavaksi vääriä todistajia, jotka sanoivat: ”Tämä mies puhuu lakkaamatta tätä pyhää paikkaa ja lakia vastaan. … 54:Tämän kuullessaan neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja kiristelivät hampaitaan… 58:He raahasivat hänet ulos kaupungista kivittääkseen hänet, ja todistajat jättivät viittansa Saul-nimisen nuoren miehen huostaan. 59:Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.” 60:Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Sen sanottuaan hän nukkui pois.

Matt 23:34-39
37:”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. 38:Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. 39:Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'”

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maa päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Eikö juuri eilen kuultu evankeliumia Jeesuksen syntymästä. Eikö juuri eilen kerrottu kuinka valo on koittanut maailmaan ja pelastus. Eikö juuri eilen julistettu rauhaa maan päälle. Ja silti tänään jo vuotaa viattoman veri. Emme päässeetkään eroon veritöistä, emme väkivallasta. Eikö Jeesus tuonutkaan rauhaa maailmaan?

Päivän tekstejä lukiessa voi havaita, kuinka uskonnollista kiihkoa ja fanaattisuutta on ollut jo hyvin pitkän aikaa. Uskontojen historia ja rinnakkaiselo on ollut hyvin veristä. Ensi alkuun juutalaiset vainosivat kristittyjä. Siitä on kysymys kertomuksessa Stefanoksesta. Pian koko Rooman imperiumi vainosi kristittyjä. Mutta kun kristinuskosta tuli valtionuskonto se on puolestaan vainonnut muita, kaikkia joita se nimitti vääräuskoisiksi ja harhaoppisiksi. Ristiretkiä on tehty pyhälle maalle ja taisteltu muslimeja vastaan. Miekkalähetyksellä käännytetty kansoja kastetta ottamaan.

Nykyaikaan tultaessa ei elämä ole muuttunut. Jokaisessa uutislähetyksessä on mainittu levottomuuksista lähi-idässä. Itsemurha-pommi-iskut jumalien nimessä, pilvenpiirtäjien kaataminen lentokoneilla ne ovat tavalliselle uutisten kuuntelijoille se, mitä he osaavat sanoa uskontojen välisestä keskustelusta. Se lienee myös antanut uuden sisällön sanalle marttyyri. Sille sanalle ei länsimaissa anneta enää suurtakaan arvoa. Uskonnollinen jyrkkyys ja ehdottomuus koetaan kaiken terveen elämän vastaisena.

Kuitenkin tänään on ensimmäisen kristillisen marttyyrin Stefanoksen muistopäivä. Samalla muistamme kaikkia marttyyreja. Kristinuskossa on Jeesuksen seuraajina ollut myös niitä, jotka ovat olleet suvaitsemattomia. He eivät ole toimineet yleisen mielipiteen mukaan, vaan ovat olleet ehdottomia perimmäisten arvojensa puolesta.

Lienee kohtuullista tarkistaa, mitä tuolla sanalla marttyyri tarkoitetaan. Tavallisesti käsitämme, että sana marttyyri tarkoittaa sitä, että henkilö kuolee uskonsa tähden. Mutta sana itsessään tarkoittaa todistamista.

Kertomuksessa Stefanoksesta sana marttyyri esiintyy kahdessa kohdassa. Mutta kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita Stefanosta, vaan hänen vastustajiaan. Stefanosta vastaan esitettiin vääriä todisteita: martyras pseudeis. Nämä väärät todistajat olivat pseudo- tai valemarttyyreitä, jotka tietoisesti toimivat kahdeksatta käskyä vastaan. He todistivat valheellisesti lähimmäistään vastaan. He olivat myös niitä, jotka heittivät sen ensimmäisen kiven, kun Stefanoksen tuomio laitettiin täytäntöön (5 Moos 17:7). Luultavasti Paavali ennen kääntymistään kristityksi oli hankkinut nämä väärät todistajat, sillä hänen huostaansa nämä todistajat antoivat viittansa mennessään Stefanosta kivittämään.

Kuva mikä tästä tapahtumasta piirtyy eteemme on puhutteleva. Todistajia on molemmin puolin. Stefanos todisti Jeesuksesta. Väärät todistajat, valemarttyyrit esittivät syyöksiä häntä vastaan. Kivet lentävät kuitenkin aina vain yhteen suuntaan. Valheesta totuuteen. Totuus ei tarvitse kiviä eikä aseita turvakseen. Se tarvitsee ainoastaan todistajia. Mutta totuuden vastustajat ja vääristäjät yrittävät vaientaa totuuden väkivalloin. Näitä valemarttyyrejä on maailmassamme myös yllin kyllin.

On tärkeää pitää mielessä sanan oikea merkitys. Jos unohdamme sen merkityksen, silloin hämärtyy myös itse asia. Siksi ei esimerkiksi sodassa koskaan tule marttyyreitä. Sodassa tulee sotasankareita, sankarivainajia, mutta ei marttyyreitä. On kysymys eri asiasta.

Sanotaan, että marttyyrien veri on siemen. Mihin se on siemen? Mitä siitä kasvaa? Usein se lienee vain vihan siemen. Jos me ajattelemme marttyyriutta olevan se, että henkilö uhraa oman henkensä itsemurhaiskussa, silloin veri on siemen vihalle ja kostolle. Marttyyrin antama uhri on aina epätäydellinen uhri. Siitä ei voi kasvaa hyvää hedelmää. Mutta jos marttyyrillä tarkoitetaan todistajaa, Kristuksen uhrin todistamista, silloin se voi kasvaa rakkauden hedelmiä. Vain Kristuksen veri on siemen, josta kasvaa rakkauden hedelmiä sillä Jeesuksen veri ei huuda kostoa niin kuin viattoman Aabelin veri. (Heb 12:24)

Jos pääasiaksi tulee marttyyrin kuolema, hänen henkensä menetys eikä hänen todistuksensa Kristuksesta, eikä hänen uskonsa, silloin olemme kylvämässä vihan emme rakkauden siemeniä. Marttyyrius on todistamista ja marttyyriksi tekee todistus Kristuksesta ei se, että joutuu maksamaan hengellään tämän todistuksen tähden.

Jeesus itse todisti Jumalasta ja hänen rakkaudestaan ihmisiä kohtaan. Tämän todistuksen tähden hän joutui uskonnollisiin riitoihin juutalaisten hengenmiesten kanssa. Heille Jeesus lausui ennustuksen sanan. ”Teidän temppelinne on jäävä asujaanne vaille.”

Tämän profetian Jeesus sanoi juutalaisille heidän hienosta temppelistään. Tämä ennustus toteutui täydellisesti. Kun Jeesus kuoli ristillä, Jumalan Henki poistui Jerusalemin temppelistä ja siellä toimitetut uhrit kadottivat voimansa. Jeesuksen uhrin jälkeen muita uhreja ei tarvita.

Jerusalemin temppeli poistui käytöstä ja temppeliksi tuli ihmisen sydän. Siitä tuli rukouksen ja hengellisten uhrien keskus. Mutta mitä Jeesuksen sanat merkitsevät meille. Teidän temppelinne on jäävä asujaanne vaille.

Jos me emme elä Kristuksesta, meidän sydämemme autioituu. Se jää asujaansa vaille. Jouluna olemme rukoilleet, että Kristus syntyisi sydämissämme. Tänään muistutetaan, että joulun lasta ei saa jättää heitteille.

Tämä maailma tarvitsee edelleen todistusta. Todistusta valosta pimeää maailmaa vastaan. Mutta vain sydän, jonne Jumalan valo paistaa, voi olla todistaja. Autioitunut ja pimentynyt sydän ei voi todistaa.

Mutta sinun sydämesi ei ole autio. Se halajaa Jumalan tuntemista ja lähempää yhteyttä Kristukseen. Se voi olla Todistuksen maja.

Voimme nyt liittyä pitkään Kristuksen todistajien ketjuun tunnustamalla yhteisen uskomme apostolisen uskontunnustuksen mukaan.

Tapaninpäivän 26.12.02 messun uusinta 2011 pienin muutoksin

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maa päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Näitä sanoja olemme hiljentyneet kuuntelemaan jouluevankeliumissa.

Mutta jo tänään vuotaa viattoman veri. Uskonnot näyttävät pimeät kasvonsa. Emme päässeetkään eroon veritöistä, emme väkivallasta. Mitä tapahtui enkelien julistamalle rauhalle maan päällä?

Sama voima, joka innostaa ihmisiä suureen epäitsekkyyteen, vihollisrakkauteen ja laupeuden tekoihin saa toisessa yhteydessä ihmisten käsissä epäinhimillisiä piirteitä – sellaista käytöstä, jota ei voi pitää uskon sisäiseen olemukseen mitenkään kuuluvana. Päivän tekstejä lukiessa voi havaita, ilmiön, josta uskontoja paraikaa syytetään: väkivalta liittyy uskontoon. Apostolien teot ja evankeliumi ovat siitä esimerkkejä.

Uskonnollista kiihkoa ja fanatismia on ollut jo hyvin pitkän aikaa. Uskontojen historia ja rinnakkaiselo on ollut hyvin veristä. Vanhan testamentin aikana juutalaiset olivat tukkanuottasilla muiden uskontojen kanssa. Jeesuksesta alkaen kristittyjä on vainottu ja myöhemmin kristinuskon nimissä on vainottu muita. Me emme ole siitä itsekään vapaita.

Nykyaikaan tultaessa ei elämä ole muuttunut. Viimeksi eilen uutisissa kerrottiin viiteen nigerialaiseen kirkkoon tehdystä pommi-iskuista kristittyjä vastaan, jotka olivat kokoontuneet viettämään joulujuhlaa kirkkoihin. Tavalliselle uutisten kuuntelijoille pommi-iskut ja terrorismi lienee se, mitä he osaavat sanoa uskontojen välisestä keskustelusta. Se ei ole kovinkaan rauhanomaista. Samoin kotimaiset esimerkit kirkkoa repivistä riidoista tulevat pyytämättä ihmisten mieleen. Tällaistako hedelmää usko kasvaa?

Edellisestä johtuen uskonnolliseen vakaumukseen suhtaudutaan nykyisin entistä kielteisemmin. Sitä pidetään vahingollisena, varsinkin jos siihen liittyy ehdottomia ja jyrkkiä mielipiteitä.

Joidenkin mukaan ongelmat maailmasta väistyisivät jos uskontoja ei olisi. Se on hyvin sinisilmäistä ajattelua. Ongelmat häviäisivät varmemmin, jos tekisimme Jumalan tahdon. Mutta se on hyvin vajavaista niin kauan kuin synti vaikuttaa ihmisissä. Se sekoittuu hurskaimpiinkin ihmisiin ja heidän aikomuksiin ja tekoihin.

Kuitenkin tänään on ensimmäisen kristillisen marttyyrin Stefanoksen muistopäivä. Samalla muistamme kaikkia marttyyreja. Kristinuskossa on Jeesuksen seuraajina ollut aina niitä, jotka ovat olleet taipumattomia ja maksaneet siitä hengellään. He eivät ole kieltäneet uskoaan vaikeuksienkaan edessä. He eivät ole toimineet yleisen mielipiteen mukaan, vaan ovat olleet ehdottomia perimmäisten arvojensa puolesta. Mutta ovatko he jokin ongelma ihmisten keskellä? Olisiko Stefanoksen pitänyt olla joustavampi ja diplomaattisempi? Oliko marttyyri-kuolema Stefanoksen oma syy? Olisiko hän säästänyt henkensä jos olisi taitavammin puhunut eikä syyllistänyt juutalaisten johtajia? Hänhän väitti heitä murhaajiksi ja tappajiksi.

Monenlaista jossittelua voidaan esittää. Historiaa emme voi muuttaa. Emme myöskään voi muuttaa sitä, että kristinuskossa on asioita, jotka eivät ole langenneelle ihmiselle mieleen. Kristinusko on luonnolliselle ajattelullemme vastakkainen. Siksi siitä ei koskaan tule salonkikelpoista. Siksi kristityt tulevat olemaan maailmassa ulkopuolisia ja aina myös kohtaamaan vihaa ja ymmärtämättömyyttä.

On tärkeää nähdä tänäänkin, että uskossa Jumalaan ja Jeesukseen on jotakin luovuttamatonta. Kaikki ei ole kaupan. Usko koskettaa ihmisen sisintä, joka määrittelee keitä me viime kädessä olemme. Jos luopuu uskostaan, ihmisen minuus horjuu. Uskonsa perusteita on silti hyvä tarkistaa. Onko siellä jotakin sellaista, mikä varjostaa oleellisen.

Vaikka Stefanos oli uskossaan taipumaton, hän ei ollut väkivallan edustaja. Hän oli Kristuksen puolella aseinaan vain Jumalan sana – ei miekka tai kivet. Sen sijaan, että hän nosti kätensä muita vastaan, hän oli valmis kärsimään uskonsa tähden – ei saattamaan muita kärsimykseen.

Ensimmäistä marttyyria muistellessa lienee hyvä tarkistaa, mitä tuolla sanalla marttyyri tarkoitetaan. Tavallisesti käsitämme, että sana marttyyri tarkoittaa sitä, että henkilö kuolee uskonsa tähden. Kirkkoisät ovat sanoneet, että Marttyyriksi ei tee kuolema, vaan asia, jonka takana seisoo ja on valmis kaatumaan. Sana itsessään tarkoittaakin todistamista ei kuolemaa.

On mielenkiintoista huomata, että kertomuksessa Stefanoksesta sana marttyyri esiintyy kahdessa kohdassa. Mutta kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita Stefanosta, vaan hänen vastustajiaan. Stefanosta vastaan esitettiin vääriä todisteita: martyras pseudeis. Nämä väärät todistajat olivat pseudo- tai valemarttyyreitä, jotka tietoisesti toimivat kahdeksatta käskyä vastaan. He todistivat valheellisesti lähimmäisestään. He olivat myös niitä, jotka heittivät sen ensimmäisen kiven, kun Stefanoksen tuomio laitettiin täytäntöön (5 Moos 17:7). Ehkäpä Paavali ennen kääntymistään kristityksi oli hankkinut nämä väärät todistajat, sillä hänen huostaansa nämä todistajat antoivat viittansa mennessään Stefanosta kivittämään.

Kuva mikä tästä tapahtumasta piirtyy eteemme on puhutteleva. Todistajia on molemmin puolin. Stefanos todisti Jeesuksesta. Väärät todistajat, valemarttyyrit esittivät syytöksiä häntä vastaan. Kivet lentävät kuitenkin aina vain yhteen suuntaan. Valheesta totuuteen. Totuus ei tarvitse kiviä eikä aseita turvakseen. Se tarvitsee ainoastaan todistajia. Mutta totuuden vastustajat ja vääristäjät yrittävät vaientaa totuuden väkivalloin. Näitä valemarttyyrejä on maailmassamme aina ja yllin kyllin. Lopulta totuus voittaa. Mutta on mahdollista että se ei tapahdu meidän elinaikanamme.

Jeesus itse todisti Jumalasta ja hänen rakkaudestaan ihmisiä kohtaan. Tämän todistuksen tähden hän joutui uskonnollisiin riitoihin juutalaisten hengenmiesten kanssa. Heille Jeesus lausui ennustuksen sanan. ”Teidän temppelinne on jäävä asujaanne vaille.”

Tämän profetian Jeesus sanoi juutalaisille heidän hienosta temppelistään. Tämä ennustus toteutui täydellisesti. Kun Jeesus kuoli ristillä, Jumalan Henki poistui Jerusalemin temppelistä ja siellä toimitetut uhrit kadottivat voimansa. Jeesuksen uhrin jälkeen muita uhreja ei tarvita.

Jerusalemin temppeli poistui käytöstä ja temppeliksi tuli ihmisen sydän. Siitä tuli rukouksen ja hengellisten uhrien keskus. Mutta mitä Jeesuksen sanat merkitsevät meille? Teidän temppelinne on jäävä asujaanne vaille.

Jos me emme elä Kristuksesta, meidän sydämemme autioituu. Se jää asujaansa vaille. Jouluna olemme rukoilleet, että Kristus syntyisi sydämissämme. Tänään muistutetaan, että joulun lasta ei saa jättää heitteille.

Tämä maailma tarvitsee edelleen todistusta. Todistusta valosta pimeää maailmaa vastaan. Kirkon penkkien päissä on tänään kynttilöitä. Ne ovat hyviä esimerkkejä siitä, että meidän tulisi olla näiden kynttilöiden kaltaisia, jotka loistavat valoa piemään yöhön. Mutta vain sydän, jonne Jumalan valo paistaa, voi olla todistaja. Autioitunut ja pimentynyt sydän ei voi todistaa.

Meidän on kilvoiteltava sen puolesta, että todistamme valosta Kristuksessa emme omasta jääräpäisyydestämme.

Mitä tapahtui enkelien julistamalle rauhalle. Se rauha ei ole ihmisten käsissä. Se on Jumalan rakentama rauha.

Ennen kuolemaansa Stefanos katsoi rajan toiselle puolelle ja näki ylösnousseen Kristuksen Isän oikealla puolella. Hän näki syvemmälle siihen rauhaan, minkä Jumala Jeesuksessa lahjoitti maan päälle. Se rauha pysyy.