21. shell

  1. sunnuntai helluntaista – jarrumies vai torvensoittaja (uusintaversio vanhasta saarnasta)

Jeesus puhui opetuslapsilleen: »Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat. Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka mina lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.» Joh. 13: 16-20

Olet kuullut päivän lukukappaleet ja evankeliumin. En tiedä kuinka hyvin nuo raamatun kohdat jäivät mieleesi kertakuulemalta. Yritin löytää tekstejä yhdistäviä tekijöitä ja teemoja. Päätin tehdä niin, että valitsen yhden lauseen kustakin lukukappaleesta, mikä tiivistäisi kuin iskulauseeksi päivän sanoman.

Kahdesta ensimmäisestä lukukappaleesta ne ovat nämä: Aamoksen kirjasta se tehtävä, jonka tämä karjankasvattaja sai Jumalalta – mene ja julista kansaani Israelia vastaan. Paavalilta puolestaan sydäntäsärkevä vetoomus galatalaisille: Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne, kun sanon teille totuuden? Tässä siis tiivistelmä kahdesta lukukappaleesta

Näitä kahta lukukappaletta yhdistää sellainen tekijä, että sekä Aamoksen että Paavalin oli julistettava omilleen, rakastamilleen ihmisille kovia sanoja: tuomion sanoja ja totuuden sanoja, jotka osoittivat heidän hengellisen tilansa. Todella vaikea tehtävä silloin, kun ei haluaisi satuttaa mutta tietää, että totuutta ei voi enää kaunistella eikä väistää.

Ajatellaanpa Aamosta. “Mene ja julista kansaani Israelia vastaan.” Karjankasvattaja Aamos sai Jumalalta erikoisen tehtävän. Hänen piti julistaa omalle kuninkaalleen ja sukukansalleen onnettomuutta. Tehtävä oli hyvin uskalias. Olihan kysymys Jumalan omaisuuskansasta, jolle kuuluu erityinen siunaus. Ilmestyessään Abrahamille Jumala lupasi: “Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.” 1 Moos 12:1-3.

Profeetta Aamos joutui melkoisen ristiriidan eteen. Miten hän voi puhua sitä kansaa vastaan, jolle kuuluvat Aabrahamille annetut lupaukset. Mutta kun yhä uudestaan hän huomasi kansan kääntyneen epäjumalien puoleen, ja tiesi, että kansa ei ole pitänyt sitä liittoa, mihin oli lupautunut. Liittoon kuuluu kaksi osapuolta. Molemmilla on oikeuksia ja velvollisuuksia. Liitossa kuuluu elää sopimuksen edellyttämällä tavalla. Mutta näin ei tapahtunut, vaan vieraiden jumalien patsaat olivat kodeissa ja toreilla siinä määrin, että koko kansa joutui tilille sopimuksen rikkomisesta. ”Minä olen Herran sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Tämä on käskyistä ensimmäinen ja tärkein.

Kristittyinä me elämme uuden liiton aikaa. Me olemme uusi Jumalan kansa. Emme ole lakiliitossa Jumalan kanssa, vaan armoliitossa. Mutta voi kysyä, olemmeko me sellaisessa liittosuhteessa, jossa meillä on vain oikeuksia, mutta ei lainkaan velvollisuuksia. Aamoksen sanat leijuvat tummana pilvenä myös meidän yllämme: mene ja julista kansaani (Suomea ja Harjavaltaa) vastaan. ”Miksi tämä kansa on kääntänyt selkänsä minulle. Enkö ole tehnyt kyllin puolestanne.”

Olemme tietoisia, että kirkon sisällä kuuluu riitaisia ääniä. Toiset sanovat, että kirkossa eksytty oikealta polulta, matkataan väärään suuntaan ja vauhti on liian kova. Toiset sanovat, että kirkossa ei mennä tarpeeksi ripeästi siihen suuntaan, johon Jeesus meitä johtaa.

Jos on tässä mittelössä jo puolensa valinnut. On helppo osoittaa toisessa virheitä. Jos myös sanoo käsityksensä ääneen, niin toiselta puolelta lentää kiviä. – eikä ole väliä, kumman puolen joukoissa seisoo.

Sen sijaan, että ottaisimme kiviä käteen, pyydän, että otamme peilin. Kirkkaan peilin, josta näemme itsemme tarkasti. Jatkamme toiseen lukukappaleeseen.

Galatalaiskirjeessä Paavali pyrkii kääntämään seurakuntaa oikeaksi kokemaansa suuntaan. Heidät on viekoteltu väärään oppiin, joka on vastoin evankeliumin henkeä. Sitä seurakuntaa, jonka puolesta Paavali oli nähnyt paljon vaivaa, jota hän rakasti, jonka puolesta tehnyt pitkäjänteistä kasvatustyötä, muutama vieras villitsijä oli kuljettamassa sitä vanhan testamentin tapojen noudattamiseen. Paavali pelkäsi julistuksensa evankeliumin vapaudesta valuneen hukkaan.

Paavali oli Jeesuksen oppilaista hyvin radikaali tyyppi. Kun Pietari, opetuslasten ykkönen ja muut alkuseurakunnan pylväät koittivat jarrutella ja toppuutella evankeliumin hallitsematonta leviämistä, Paavali halusi näyttää, mitä Jeesuksen seuraaminen merkitsee: Ennakkoluulojen murtamista, juutalaisuuden ahtaista kansallisista rajoista oli astuttava kaikkia kansoja koskevaan lähetykseen.

Paavali riitautui Pietarin kanssa. Tarvittiin Paavalin kaltainen mies ojentamaan Pietaria. Ilman Paavalin rohkeutta ja ilman hänen uskollisuutta sille näylleen, minkä hän Jumalalta sai, evankeliumi ei olisi samalla tavalla levinnyt yli kieli- ja kulttuurirajojen.

Kun tarkastelemme päivän lukukappaleita huomamme, että Aamoksen maamiehet olivat menneet liian pitkälle touhussaan, tarvittiin jarrumiestä. Paavalin perustama seurakunta oli taas menossa taaksepäin, takaisin vankeuteen. Heitä oli rohkaistava eteenpäin. Tarvittiin torvensoittajaa, joka saa joukon liikkeelle.

Entä evankeliumi – siinä on Jeesukseen puhe tänään seurakunnalleen – onko siitä nostettavissa jokin lause kahden aikaisemman jatkoksi: Aamoksen mene ja julista kansaani Israelia vastaan – Paavalin onko minusta tullut teidän vihollisenne sanoessani teille totuuden. Tarvitaanko tänään jarrumiestä vai torvensoittajaa?

Auttaako päivän evankeliumi kysymyksessä? Evankeliumista voisi nostaa useammankin kohdan iskusanaksi. Otan esille kuitenkin lauseen, jossa ilmenee, kuinka olla hänen seuraajansa tänään. “Totisesti palvelija ei ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi.” Nämä päivän evankeliumin alkusanat Jeesus lausui kiirastorstaina ehtoollisen edellä, kun hän oli pessyt opetuslastensa jalat.

Pirstaleisessa kirkossa, me tarvitsemme sekä jarrumiehiä että niitä jotka soittavat torvea ja tuuppaavat meitä eteenpäin. Mutta ennen kaikkea me tarvitsemme niitä Jeesuksen seuraajia, jotka ottavat todesta myös tämän Jeesuksen sanan. Palvelija ei ole herraansa suurempi. Jeesus valtiaamme on itsensä alentanut Herra. Jos hän on korkeudestaan tullut alas, on meidän opittava samaa nöyryyttä ja tultava alas omasta korkeudestamme.

Tämä sopii varmasti niin kirkon rajakiistoihin kuin henkilökohtaiseen kilvoitteluun. On kysyttävä itseltämme, ajanko minä Kristuksen asiaa vai olenko omalla asiallani? Haluanko kunniaa itselleni vai lähettäjälleni?

Aamoksen ja Paavalin kokemuksista rikastuneena tiedämme myös sen, että tässä maailmassa on niitä, jotka haluavat muuttaa evankeliumin toisenlaiseksi. Nousee epäjumalia ja kaikenlaisen hengellisyyden nimissä tapahtuvaa puuhaa, mikä kääntää katseen pois Jeesuksesta ja johtaa harhaan.

On oltava rohkeutta kulkea Jeesuksen askelissa silloinkin kun se ei ole muodikasta. Tänään se ei ole muodikasta – ja rohkeutta mennä sinnekin missä häntä ei tunneta tai haluta kuulla. Rohkeutta ja nöyryyttä olla valona ja suolana eikä viedä riitoja mukanaan vaan vapauden ja anteeksiantamuksen sanoman.

 

21. sunnuntai helluntaista – jarrutusta vai eteenpäin puskemista

Jeesus puhui opetuslapsilleen: »Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat. Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka mina lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.» Joh. 13: 16-20

Olet kuullut päivän lukukappaleet ja evankeliumin. En tiedä kuinka hyvin nuo raamatun kohdat jäivät mieleesi kertakuulemalta. Kun kotona tarkastelin niitä yritin löytää tekstejä yhdistäviä tekijöitä ja teemoja. Päätin, että tehdäänpä niin, että valitsen yhden lauseen kustakin lukukappaleesta, mikä tiivistäisi kuin iskulauseeksi päivän sanoman.

Kahdesta ensimmäisestä lukukappaleesta ne ovat nämä: Aamoksen kirjasta se tehtävä, jonka tämä karjankasvattaja sai Jumalalta – mene ja julista kansaani Israelia vastaan. Paavalilta puolestaan sydäntäsärkevä vetoomus galatalaisille: Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne, kun sanon teille totuuden? Tässä siis tiivistelmä kahdesta lukukappaleesta

Näitä kahta lukukappaletta yhdistää sellainen tekijä, että sekä Aamoksen että Paavalin oli julistettava omilleen, rakastamilleen, heitä lähellä oleville ihmisille kovia sanoja: lain ja tuomion sanoja, totuuden sanoja, jotka osoittivat heidän hengellisen tilansa. Todella vaikea tehtävä silloin kun tietää, että ei voi kaunistella totuutta.

Ajatellaanpa Aamosta. “Mene ja julista kansaani Israelia vastaan.” Karjankasvattaja Aamos, joka sanoi ettei ollut profeetta eikä profeetanoppilas sai Jumalalta erikoisen tehtävän. Hänen piti julistaa omalle kuninkaalleen ja sukukansalleen onnettomuutta. (kansankielellä sanottuna hänen piti mennä maalaamaan piruja kuninkaan seinälle) Tehtävä oli hyvin uskalias. Olihan kysymys Jumalan omaisuuskansasta, jolle kuuluu erityinen siunaus. Ilmestyessään Abrahamille Jumala lupasi: “Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.” 1 Moos 12:1-3.

Jos Suomessa seurakunnissa joku julistaisi Israelille onnettomuutta, täällä pidettäisiin sitä loukkaavana. Hänelle muistutettaisiin, että juutalainen kansa edelleen on erityisessä asemassa suhteessa Jumalaan. Meidät pakanakansat on oksastettu jaloon oliivipuuhun eikä meidän tule rehennellä puun katkaistuille oksille armoliitosta, mihin meidät on otettu Jeesuksen tähden, vaan pikemminkin olla varuillaan, ette mme uskottomuudessaamme toista heidän virheitään ja saa heidän kohtaloaan. (Room 11:24)

Profeetta Aamos joutui melkoisen ristiriidan eteen. Miten hän voi puhua sitä kansaa vastaan, jolle kuuluvat Aabrahamille annetut lupaukset. Mutta kun yhä uudestaan hän huomasi kansan palvovan epäjumalia, ja tiesi, että kansa ei ole pitänyt sitä liittoa, mihin oli lupautunut. Liittoon kuuluu kaksi osapuolta. Molemmilla on oikeuksia ja velvollisuuksia. Liitossa kuuluu elää sopimuksen edellyttämällä tavalla. Mutta näin ei tapahtunut, vaan epäjumalanpatsaat rehottivat siinä määrin, että koko kansa joutui tilille sopimuksen rikkomisesta.

Kristittyinä me elämme uuden liiton aikaa. Me olemme uusi Jumalan kansa. Emme ole lakiliitossa Jumalan kanssa, vaan armoliitossa. Mutta olemmeko me sellaisessa liittosuhteessa, jossa meillä on vain oikeuksia, mutta ei lainkaan velvollisuuksia. Aamoksen sanat leijuvat tummana pilvenä myös meidän yllämme: mene ja julista kansaani vastaan.

Olemme kaikki tietoisia, että kirkon sisällä kuuluu riitaisia ääniä. Toiset katsovat taaksepäin ja sanovat, että kirkossa on otettu askeleita pois sen oikealta perustalta ja tehty vääriä ratkaisuja. Toiset katsovat eteenpäin ja sanovat, että kirkossa ei mennä tarpeeksi ripeästi siihen suuntaan, johon Jeesus meitä johtaa.

Jos on tässä mittelössä jo puolensa valinnut. On helppo osoittaa toisessa virheitä. Jos myös sanoo käsityksensä ääneen, niin toiselta puolelta lentää kiviä.

Sen sijaan, että ottaisimme kiviä käteen, pyydän, että otamme peilin. Kirkkaan peilin, josta näemme itsemme oikeassa valossa. Jatkamme toiseen lukukappaleeseen.

Galatalaiskirjeessä Paavali pyrkii kääntämään seurakuntaa oikeaksi kokemaansa suuntaan. Heidät on viekoteltu ja harhautettu väärään oppiin, joka on vastoin evankeliumin henkeä. Sitä seurakuntaa, jonka puolesta Paavalai oli nähnyt paljon vaivaa, jota hän rakasti, jonka oli kivulla synnyttänyt ja tehnyt pitkäjänteistä kasvatustyötä sen puolesta, muutama vieras villitsijä oli kuljettamassa sitä vanhatestamentillisten tapojen noudattamiseen. Paavali pelkäsi julistuksensa evankeliumin vapaudesta valuneen hukkaan.

Paavali oli Jeesuksen oppilaista hyvin radikaali tyyppi. Hän oli se, joka räjäytti pankin. Kun Pietari, opetuslasten ykkönen ja muut alkuseurakunnan pylväät koittivat jarrutella ja toppuutella evankeliumin hallitsematonta leviämistä, Paavali halusi näyttää, mitä Jeesuksen seuraaminen merkitsee: Ennakkoluulojen murtamista, juutalaisuuden ahtaista kansallisista rajoista oli astuttava kaikkia kansoja koskevaan lähetykseen.

Paavali ajautui avoimeen konfliktiin Pietarin kanssa. Tarvittiin Paavalin kaltainen mies potkaisemaan Pietaria takamukseen: “että mitäs siinä pyllistelet pakanoille. Evankeliumi kuuluu kaikille.” Ilman Paavalin rohkeutta ja ilman hänen uskollisuutta sille näylleen, minkä hän Jumalalta sai, evankeliumi ei olisi samalla tavalla levinnyt yli kieli- ja kulttuurirajojen.

Kun tarkastelemme päivän lukukappaleita huomamme, että Aamoksen maamiehet olivat menneet liian pitkälle touhussaan, tarvittiin jarrumiestä. Paavalin perustama seurakunta oli taas menossa taaksepäin, takaisin vankeuteen. Heitä oli potkittava eteenpäin

Entä evankeliumi – siinä on Jeesukseen puhe tänään seurakunnalleen – onko siitä nostettavissa jokin lause kahden aikaisemman jatkoksi: Aamoksen mene ja julista kansaani israelia vastaan – Paavalin onko minusta tullut teidän vihollisenne sanoessani teille totuuden. Tarvitaanko tänään jarrumiestä vai persuksille potkijaa?

Voisin nostaa esille Jeesuksen sanan kavaltajastaan: ystäväni, joka söi pöydästäni, on kääntynyt minua vastaan. Silloin etsisimme keskuudestamme tai itsestämme Juudasta. Ja kivet olisivat edelleen kädessämme.

Mutta meidän ei ole etsittävä Juudasta itsestämme eikä muistakaan, vaan Jeesuksen opetuslapsi. Uuden liiton kansaan kuuluva lupauksen lapsi,  joka haluaa tietää, kuinka olla hänen seuraajansa tänään. “Totisesti palvelija ei ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi.” Nämä päivän evankeliumin alkusanat Jeesus lausui kiirastorstaina ehtoollisen edellä, kun hän oli pessyt opetuslastensa jalat.

Pirstaleisessa kirkossa, me tarvitsemme sekä jarrumiehiä että niitä jotka tuuppaavat meitä eteenpäin. Mutta ennen kaikkea me tarvitsemme niitä Jeesuksen seuraajia, jotka ottavat todesta myös tämän Jeesuksen sanan. Palvelija ei ole herraansa suurempi. Jeesus herrojen Herra on itsensä alentanut Herra. Jos hän on korkeudestaan tullut alas, on meidän opittava samaa nöyryyttä ja tultava alas omasta korkeudestamme.

Tämä sopii varmasti niin kirkon rajakiistoihin kuin henkilökohtaiseen kilvoitteluun. On kysyttävä itseltämme, ajanko minä Kristuksen asiaa vai olenko omalla asiallani? Onko minulla oma missio ja oman kunnian kirkastaminen, vai haluanko kunniaa lähettäjälleni – hänen ehdoillaan?

Aamoksen ja Paavalin kokemuksista rikastuneena tiedämme myös sen, että lankeemuksen maailmassa on niitä, jotka haluavat muuttaa evankeliumin toisenlaiseksi. Nousee epäjumalia ja kaikenlaisen hengellisyyden nimissä tapahtuvaa puuhaa, mikä kääntä katseen pois Jeesuksesta – uskon keskeisimmästä ja oleellisemmasta asiasta.

On oltava rohkeutta kulkea Jeesuksen askelissa mutta on myös oltava nöyryyttä tunnustaa oma pienuutensa ja suostuttava siihen, että vain Jumalan armosta ja anteeksiantamuksen tähden minä saan kuulua siihen kansaan, joka odottaa suuren kuninkaan paluuta ja suurta taivaallista juhlaa…

 

20. kolm. jälk. sunn. – 4. rukouspäivä

Vastuumme Luukas 12:42-48

Tässä toissapäivänä, kun menimme linja-autolla Vaasaan, nuorisotyöntekijämme Jukka Innanen kysyi minulta, miten toimisit, jos olisit jonkin firman johtaja ja sinun olisi annettava osalle työntekijöistä lopputili? Minulla kun ei ole kokemusta tällaisesta asiasta, niin vastasin että arpomalla. Kyseinen tilanne on luonnollisesti työnantajalle hyvin kiusallinen. Miten toimia tuolloin samalla viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Sillä työntekijä, jota irtisanominen uhkaa, esittää omalta kohdaltaan perusteluja, miksi juuri häntä ei saisi irtisanoa. Kenellä on paljon perhettä ja kenellä taas isot velat ja kuka on ollut pitkään töissä. Joku taas on johtajan isän henkilökohtainen ystävä vuosien takaa. Kenenkään elämä ei inhimillisesti katsottuna varmaankaan parane lopputilistä. Kaikki haluaisivat jatkaa, mutta ikävä päätös on tehtävä.

Tasavertaisten työntekijöiden suhteen tuo arpominen olisi ollut Jukankin mielestä käypä ratkaisu, mutta sitä ennen hän kyllä tarkastaisi kunkin henkilön työhistoriaa: Kuka on ollut ahkera, kuka lintsannut. Aina on joukossa niitä, joille työntekeminen ei ole maistunut, vaan milloin on vietetty rokulipäiviä ja milloin muuten vain on oltu jouten. Tällainen työntekijä löytäisi itsensä pian tehtaan tai toimiston muurien ulkopuolelta johtajan kengänkuva takamuksessaan.

Irtisanomiset ovat synkkää nykypäivää ja monet joutuvat työttömäksi ilman omaa syytään, vaikka olisivat hyviä työntekijöitä.

Tämän pyhän evankeliumi on siirrettävissä nykyaikaan myös ajattelemalla sitä työnantajan ja työntekijän näkökulmasta. Työnantaja eli Jeesus on antanut yhdelle työntekijöistä vastuullisen tehtävän, kun hän itse on matkustanut muualle. Jos työntekijä on hyvä ja luottamuksen arvoinen ja hoitaa tehtävänsä, hän etenee varmasti urallaan. Hänen asemansa yrityksessä vahvistuu ja hän saa yhä vastuullisempia ja haasteellisempia tehtäviä osakseen. Hänen hoitoonsa johtaja uskoo koko omaisuutensa. Juuri ylennystä työntekijät yleensä haluavatkin ja tavoittelevat – palkankorotusta.

Mutta jos työntekijä toimii tehtävässään kelvottomasti, käyttää omaa uutta asemaansa hyväkseen, tärkeilee ja rehentelee alaisilleen ja lyö laimin tehtävänsä, hänen on kai turha odottaa yrityksen johdolta hyvää kohtelua osakseen. Hänet todennäköisesti erotetaan ja hän saa lähteä kävelemään muille maille.

Mutta mitä tämä Jeesuksen vertaus merkitsee meille? Tarkoittaako Jeesuksen varoittavat sanat jokaista kristittyä vai ainoastaan pappeja ja kirkon johtajia. Jeesus suuntaa sanansa jokaiselle ihmiselle, ei vain kristitylle tai papille. Hänen sanansa kohdistuvat jokaiseen ihmiseen. Se tarkoittaa sitä, että me olemme kaikki näitä työntekijöitä hänen yhtiössään ja meille on annettu luottamustehtävä. Varoituksen sanat kuuluvat siksi myös meille. Huonot ja kelvottomat Jumalan valtakunnan työntekijät irtisanotaan – ei vain Jumalan valtakunnan rakennustöistä, vaan Jumalan valtakunnasta kokonaan.

Jeesuksen sanat saavat sydämemme varmasti levottomaksi ja rauhattomaksi. ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.” Heti tulee mieleen ajatus, että toivottavasti minä en ole saanut kovin paljon. Enhän halua joutua tilanteeseen, jossa minulta vaaditaan paljon. Haluamme varmaan siksi, että meille olisi annettu vain vähän, jotta ei sitten vaadittaisi paljon. Nuo vaatimukset pelottavat meitä. Mitä jos meillä ei ole paljon annettavaa, kun sitä vaaditaan? Jos osoittautuukin, että olemme huonoja palvelijoita, mitä silloin teemme. Emme halua joutua rangaistavaksi.

Eikö olisikin hyvä ottaa selvää, mitä meille on annettu! Silloin paremmin tiedämme, mitä meiltä vaaditaan ja mistä olemme vastuussa.

Me olemme Jumalan taloudenhoitajia. Koko maapallon elämä on osa Jumalan taloutta, josta olemme vastuussa. Mutta ensisijassa Jumalan talo on kukin ihminen itse. Elämä on Jumalan meille antama lahja ja tehtävä, meidän vastuualueemme. Meille on uskottu siinä jo paljon. Ja kerran kun hän ottaa elämämme täydellisesti takaisin hallintaansa, hän katsoo minkälaisia työntekijöitä me olemme olleet. Olemmeko lyöneet tehtävämme laimin, naureskelleet työnantajaamme ja ajaneet vain omaa etuamme.

Meidän elämämme kastettuina kristittyinä tulee olla todistusta Jumalastamme ja hänen herruudestaan. Meidän tulee pitää huolta siitä, että emme toimi omiin nimiimme, vaan että elämämme kuuluu Jumalalle.

Vastuumme toiseksi ulottuu omaa itseämme laajemmalle. Meidät on kutsuttu loistamaan kristusvaloa pimeään maailmaan, kukin omalla paikallaan. Yhä useammin Kristuksen nimi unohdetaan ja tulee piittaamattomuudella häväistyksi. Tunnustautuminen kristityksi tänä päivänä on varmaan siksi tärkeämpää kuin koskaan ennen.

Meidät on siis kutsuttu kirkastamaan Jumalan kuvaa itsessämme. Mutta Jumalan vastustaja ja kiusaaja meissä saa aikaan sen, että pidämme Jumalan tuntemista ja Jeesuksen seuraamista epämieluisana asiana. Sellaisena asiana, että välttelemme häntä ja hänen seuraansa. Emme kuuntele hänen ääntään. Ajattelemme, että Jeesuksen seuraaminen on uuvuttavaa, että rukous on raskasta työtä.

Jumala ei ole kutsunut meitä tuupertumaan taakkojemme alle. Hänen tuntemisensa ja palvelemisensa vapauttaa meidät vääristä taakoista ja murheista. Hänen tuntemisensa tuo meille suuremman ilon kuin minkä maailma antaa.

Mutta vaikka tiedämme ja uskomme tämän, että Jumalassa on sielumme lopullinen rauha, silti Jumalan vastustaja ja oma heikko luontomme uuvuttavat meidät. Ne saavat aikaan epätoivoa ja epäuskoa, vievät ilon elämästä.

Meistä tuntuu että emme jaksa täyttää tehtäväämme, että kaikki hyvä meissä jää alkuun tai puolitiehen. Saamme kuitenkin uskoa, että Jumala joka on aloittanut hyvän työnsä meissä myös vie sen loppuun. Hän ei jätä sitä kesken. Me saamme kasvaa vielä uskossamme. Tänään Kristus haluaa muistuttaa meitä, että emme unohtaisi keitä me olemme. Me olemme kristittyjä, Kristuksen seuraajia. Siihen kuuluu Jumalan armo ja anteeksiantamus meitä kohtaan, mutta myös velvollisuus vaeltaa hänen yhteydessään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s