Laskiaissunnuntai

Laskiaissunnuntai (Esto mihi – ole minulle kallio) 2.3.2014

Dominopalikat

Jeesus sanoi: (Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.)
    ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän (hetkeen) on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului
taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.Joh. 12: 25-33

Laskiainen on viimeinen sunnuntai ennen suurta paastoa. Kirkkovuodessa alkaa erityinen ajanjakso, jolloin seurataan Jeesuksen elämän viimeisiä vaiheita. Ne päättyvät hänen kuolemaansa ja pääsiäisen ylösnousemiseen.

Laskiaisen evankeliumit kuvaavat käännekohtaa Jeesuksen elämässä. Jeesus on itse koko ajan selvillä siitä, mitä on tapahtumassa. Hän tietää, miten Jerusalemissa asiat menee. Oikeastaan kaikki hänen elämässään tähän asti on ollut valmistautumista siihen, mikä häntä Jerusalemissa kohtaa. Me olemme sillä rajalla, jolloin iso ratas Jumalan kellossa liikahtaa. Jeesus saavuttaa elämässään kohdan, josta ei ole enää paluuta. Tapahtuu asioita, jotka dominonappuloiden tavoin saavat aikaan kaatuessaan ketjureaktion. Yksi kaatuva dominopalikka kaataa edellään olevan palikan ja se taas kaataa seuraavan ja niin edelleen kunnes viimeinenkin palikka on kaatunut maahan – kaikki sen yhden ensimmäisen palikan kaatumisen luonnollisena seurauksena. Jeesus tietää, että palikat tuossa historian hetkessä ovat kaikki järjestetty täydellisesti paikalleen ja hänen vallassaan on laittaa tapahtumien ketju liikkeeseen.

Jeesus sanoo: Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Koko evankeliumin ajan Jeesus on puhunut tuosta tietystä hetkestä. Alkaen Kaanaan häistä, Jeesus sanoi äidilleen Minun aikani ei ole vielä tullut. Samoin lehtimajajuhlassa Jeesus sanoo, ettei hänen aikansa ole vielä tullut. Kimpaantuneet hallitusmiehetkään eivät tehneet Jeesukselle mitään, koska hänen aikansa ei ollut vielä tullut. Mutta nyt Jeesus sanoo hetken tulleen, sen hetken, joka on hänen elämänsä tähtäyspiste, se on hänen kirkastamisen hetkensä. Mutta tuo kirkastamisen hetki, jota hän on odottanut, on myös hetki, joka järkytti häntä. Se on hetki, jota hän pelkäsi, hetki jota halusi paeta. Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän (hetkeen) on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” Miksi hänen elämänsä huippukohta järkytti häntä. Ennen kun Jeesus laittaa sen ensimmäisen dominopalan kaatumaan, hän katsoo mielessään kaikkea sitä, mitä tulee tapahtumaan ja hän tietää, osana näiden palikoiden kaatumista on hänen ristinkuolemansa.

Jeesus on järkyttynyt koska hän näki ristinkärsimyksen ja kuoleman pimeyden. Hän katsoi syvälle kutsumukseensa ja tunsi jo naulojen lävistävän hänen ranteensa, hän tunsi ruumistaan kalvavan kivun. Hänen kutsumisensa on vehnänjyvän tie. Jos venhänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Jeesuksen syvin kutsumus oli suostua kärsimykseen, kohdata helvetin kauhut. Hän näki ennalta myös sen kuinka paholainen käy hänen kimppuunsa kuoleman hetkellä ja iskee häntä kaikin voimin, mutta siinäkään ei ollut vielä suurin järkytyksen aiheuttaja. Kauhistavin järkytys tulee siitä, mistä hän on aikaisemmin sopinut Isän kanssa: Isä lyö Poikaansa, Isä ei ollut vain hiljaa ristinkärsimyksen aikana vaan Isä löi Poikaansa. Suomeksi sanottuna, Isä pisti Poikansa Jeesuksen vastaamaan kaikesta pahasta mitä Aadamin jälkeläiset ovat saaneet aikaan. Jeesus kohtasi Jumalan vihan syntiä kohtaan. Hän oli se ukkosenjohdatin, johon salama iski. Ja se sai hänet vapisemaan.

Jumalan rakkauden tie on uhritie. Jeesuksen kärsimyksestä ja uhrautumisesta on helppo puhua, mutta kun Kristus itse katsoi tuohon syvyyteen, hän järkyttyi. Mutta juuri tämän tähden hänen oli synnyttävä maailmaan. Juuri tähän hänen koko elämänsä tähtäsi – ihmiskunnan syntivelan maksamiseen viimeistä lanttia myöten.

Tarvo Laakso laulussaan Krusifiksin juurella katsoo kärsivää Kristusta ja tunnustaa: ”Minun kurjan syntisen olis tullut kuolla. Minun tulis olla nyt roikkumassa tuolla. Jeesus minut pelastit, tiedän hyvin mistä: kauhun kadotuksesta ja tulihelvetistä.”

Toisinaan kuulee kysyttävän, eikö Jumala olisi voinut vain antaa syntejä anteeksi. Unohtaa pahat jutut ja silleen. Kun Jeesus kärsi syntiemme tähden, niitä syntejä ei ole vain unohdettu ja laitettu syrjään. Jumalahan voisi kauta päätöstään ja muistaa… ”että ei hyvänen aika. Menikö hän antamaan anteeksi noille ihmsille. Ja tuossa ne taas ilveilevät. Se oli virheratkaisu ja nyt sille tulee loppu…” Mutta näin ei pääse käymään, koska asia on selvitetty. Se mikä oli rikki on korjattu kauniimmaksi mitä oli alkuperäinen, se mitä oltiin velkaa on maksettu takaisin ja kuitti on saatu todisteeksi. Ei sitä velkaa kahta kertaa makseta.

Kun Jeesus antoi itsensä uhriksi – siinä ilmeni rakkaus maailman kaikkia ihmsiä kohtaan. Se oli rakkautta, jota me emme ansainneet. Rakkautta jota me olemme jopa halveksineet.

Meidät on vapautettu. Tämä Jeesus pyytää meitä seuraamaan itesään. Kun ajattelee kutsua, jonka olemme saaneet, heräämme samalla kysymään, voiko meillä elämä mennä samoin, että tähtihetkemme onkin jotakin sellaista, mikä on pelottavaa, järkyttävää – jotakin mitä mieluummin pakenemme? Ei ole ollenkaan harvinaista että ihminen pakenee kutsumustaan. Joona teki niin. Monet ihmiset ennen häntä ja hänen jälkeensä pakenevat kutsumustaan. Mutta eivät silti tule onnelliseksi. Täyttymätön kutsumus saa meidät tuntemaan tyhjyyttä. Useimmiten ihminen löytää kutsumuksessaan niin ison jutun, että se valtaa mielemme ja voittaa kaikki vastoinkäymiset. Niitä ei ajattele.

Mutta on hyvä nähdä ja muistaa. Kristityn elämä ei merkitse inhimillistä voittokulkua menestystä ja kirkkautta. On olemassa opetusta, jossa sanotaan, että menestys on takuuvarma. Totuus on toisenlainen: kristityn elämään kuuluu sairastaminen, tai kuten Paavalilla oli piikki lihassa – hän rukoili Jumalaa, että se otettaisiin pois, mutta sai vastauksen: minun armossani on sinulle kyllin. Inhimilliset epäonnistumiset ja kärsimykset ovat osa kasvutarinaamme. Syvällisempi juurtuminen Jumalaan ja hänen sanaansa ei tapahdu muulla tavalla. Tie on ristinmuotoinen. Tässä pelissä dominopalikan tulee kaatua, muuten liike pysähtyy.

Kun Jeesus pyytää meitä seuraamaan itseään, hänen vaatimustasonsa on korkea. Kaikki tai ei mitään. Ei puolella sydämellä vaan täydellä. Ei vähän sinne päin vaan kaiken antaen. Saattaa yllättää, että Jeesus vaatii meiltä paljon. Se, että me olemme saaneet anteeksi ei tarkoita sitä, että saamme luvan johonkin kevytversioon Jeesuksen seuraamisessa. Jeesus odottaa, että sinä annat hänelle itsesi kokonaan. Hän antoi henkensä sinun puolestasi. Ota sinä ristisi ja seuraa häntä.

Anna edessä olevan paaston ajan olla aitoa katumuksen aikaa. aikaa kääntymiselle Jumalan puouleen, jossa uudistsut uskossasi niin että rakastat Jumalaa palavammin ja seuraat häntä suuremmalla sydämellä. Et vain ihaile häntä vaan seuraat häntä. Etsit hänen tahtoaan elämässäsi – etsit syvempää kutsumustasi. Se on syvempi onnesi.

Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani,

Laskiaissunnuntai – Pesäpallo vihaisen miehen pihalla
6.2.2005

Jumalan rakkauden uhritie

Joh 12:25-33

Päivän evankeliumi pitää sisällään melkoisia jännitteitä. Se alkaa hyvin radikaalilla tavalla. Jeesus esittää kuulijoilleen kovan väitteen, joka aiheuttaa hämmennystä. Eikä se meillekään liene helppo pala purtavaksi: Joka rakastaa elämäänsä kadottaa sen. Eikö asian pitäisi olla päinvastoin. Se joka rakastaa ja varjelee elämäänsä on tehnyt oikean valinnan. Mistä häntä pitäisi muka moittia. Jumalahan itse on tämän elämän meille antanut, miksei sitä saisi rakastaa. Eikö Jumala juuri ole elämän ja elämänilon puolella. Vai onko Jumala sittenkin ilonpilaaja niin kuin salaisesti moni epäilee – rippikouluikäisistä jokainen. Ja kuitenkin Jeesuksen sanoja ei voi mennä muuttelemaan. Ne ovat edessämme kaikessa kovuudessaan. Joka rakastaa elämäänsä kadottaa sen. Mitä enemmän ja lujemmin tarraat omaan elämääsi, sen varmemmin sen menetät. Siinä miettimisen aihetta. Tämä Jeesuksen väite on tänäänkin tosi, mutta on vaarallista tulkita väärään suuntaan.

Jos ihminen on kuullut vain lausuman alkuosan, hän ajatuksissaan jatkaa sitä luultavasti toisella tavalla kuin Jeesus. Tähän tapaan: ”Joka rakastaa elämäänsä, menettää sen, mutta joka elämäänsä inhoaa saa sen pitää.” Tällainenko vastakohtapari siitä tulee: rakastaminen ja inhoaminen. Näinkö se pitäisi ymmärtää. Jeesus ei puhu mitään elämänsä inhoamisesta. Se ei ole Jeesuksen lausuman vastakohta. Jos näin tekstissä lukisi, maailma olisi surkea paikka. Ne jotka inhoaisivat elämäänsä, heidät palkittaisiin pitkällä iällä. Mitä iloa siitä heille olisi. Sehän olisi heille rangaistus ja kärsimyksen pidentämistä. Toivon, ettei kenenkään käsitys Jumalasta rakennu edellisen väärinkäsityksen varaan.

Rinnastusta ei tehdä rakastamisen ja inhoamisen kesken, vaan kuten ehkä muistat, Jeesuksen sana kuuluu näin: joka rakastaa elämäänsä kadottaa sen mutta joka panee alttiiksi elämänsä saa osakseen ikuisen elämän.

Rakastaminen sinänsä on myönteistä, jopa itsensä rakastaminen. Todelliseen rakkauteen Jumala meidät juuri haluaa johdattaa. Suurin käskyistä on tämä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Itsensä rakastaminen on elämässä oleva luonnollinen lähtökohta. Mutta milloin ihminen inhoaa itseään, hänen sisimmässään on jokin syvästi pielessä. Kun Jeesus evankeliumissa puhuu itsensä rakastamisesta, siinä ihmisen rakkaus on vääristynyt. Siitä on tullut itsekeskeinen ja omahyväinen asenne elämään. Ihmisen itserakkauden väliin ei mahdu enää mitään. Itserakkaus nielee kaiken. Oikea rakkaus on elämänsä jakamista, elämänsä laittamista alttiiksi.

Kun ihminen unohtaa sen, että elämä on Jumalan lahjaa, hän tärvelee elämänsä. Joka rakastaa elämäänsä tajuamatta sen lahjaluonnetta, rakastaa elämäänsä ohi sen tarkoituksen. Hänen elämästään tulee pesäpallotermein lausuttuna huti-lyönti. Ja montako lyöntiä ajattelet olevan jäljellä? Meillä on vain yksi elämä ja yksi lyönti. Jos siitä tulee hutilointia, meidät poltetaan kotipesälle, kun tarkoitus olisi juosta kunnari (kuningasjuoksu)

Joka rakastaa elämäänsä tajuamatta sen lahjaluonnetta rakastaa siten, että omasta elämästä, omasta onnesta tulee itse tarkoitus. Oma elämä käsitetään sulkeutuneena systeeminä. Se on kuin varasto, mihin sullotaan kaikkea hyvää. Tai se on kuin yksityinen pankkitili, johon muilla ei ole käyttöoikeutta. Pesäpallotermein sanottuna oman elämänsä rakastaja haluaa pitää pallon itsellään eikä lyödä sitä muiden ulottuville. Hän ei ole tajunnut pelin juonta. Pesäpalloa ei voi pelata yksin. Ihminen ei voi elää vain itselleen.’ Elämän pallon’ olisi annettava peliin käyttöön.

Joka rakastaa elämäänsä menettää sen. Pesäpallotermein tämän voisi ilmaista jotenkin seuraavalla tavalla: Joka rakastaa palloaan niin, ettei laita sitä peliin, menettää koko pelin. Hän menettää pallonsakin tajuamatta sitä ehkä itse.

Päivän evankeliumin pesäpallopelissä on muitakin ongelmia kuin se, että joku haluaa pitää pallon vain itsellään. Nimittäin silloin kun nuoret pelaavat takapihoilla pesäpalloa käy usein niin, että leikkikentän läheisyydessä asuu vihainen mies, jolla on vihainen koira. Hän ei pidä lapsista eikä heidän peleistään ja iloisista äänistään. Ja kuinka ollakaan pelissä käytettävä pallo, elämän lahja, on lentänyt väärälle pihalle tuon koiran hampaisiin. Hauskuus on poissa ja peli on keskeytynyt. Ja vihaisen miehen vihainen mieli saa myrskyyn kaipaamansa aiheen.

Tarkoitan tällä vertauksella sitä tilannetta, että ihmiset hukkaavat pallonsa aina tuolle väärälle pihalle. He sotkevat elämänsä eivätkä saa palloa enää hallintaansa, se on heidän ulottumattomissaan. Adamin lankeemuksessa pallo heitettiin käärmeen syliin. Ja yhä uudestaan pallo menetetään.

Raamattu kertoo Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Jumala haluaa auttaa pallonsa eli elämänsä hukannutta ihmistä ja ihmiskuntaa. Hän tulee itse hakemaan pallon ihmisille tuon aidan takaa.

Evankeliumissa Jeesus on sillä rajalla, että hän on astumassa juuri aidan yli. Kun hän sen pallon saa, koira on hänen kimpussaan ja talon vihainen mies myös tullut ulos.

Miten käy Jeesuksen ja miten käy pihan poikien. Kun koira käy kimppuun pojat eivät puolustakaan Jeesusta, vaan pelätessään vihaista miestä ja koiraa he raukkamaisesti syyttävät Jeesusta kaikesta pahasta.

Jeesus tietää että näin tulee käymään. Vähän ennen tämän tapahtumista, vähän ennen kuin Jeesus ylittää aidan, hän sanoo, että hänen sielunsa on järkyttynyt. Hän on niin suuren hämmennyksen ja sisäisen järkytyksen vallassa, että hän ei tahdo löytää sanoja tunteelleen. ”Isä pelasta minut tästä hetkestä.” Hän haluaisi päästä pakoon tilanteesta, mutta tietää että koko hänen elämän tehtävänsä valuisi samalla hukkaan. Hän astuu pimeyteen kohtaamaan vastustajaansa. Hän on tuon pimeyden ruhtinaan, tuhansien juonien mestarin tavannut ennenkin. Autiomaassa Jeesus oli saatanan kiusattavana 40 päivää ja yötä. Eli kysymyksessä ei ole vain se pelikenttää vartioiva vihainen mies, vaan jotakin paljon pahempaa. Hän on jotakin sellaista, minkä tähden kylmät väreet kulkevat Jeesuksen selkää pitkin. Jeesus tietää, että kukaan ihminen ei voi häntä yhtä julmasti vahingoittaa kuin tämä. Ja kun hän menee sitä palloa hakemaan, hän tietää jäävänsä kiinni. Nyt he kohtaavat jälleen. Siinä tapaamisessa on Jeesuksen puolelta pelkoa, kauhua ja epäröintiä, järkytystä, mikä jättää hänet lähes sanattomaksi. Mutta Jeesus menee kuitenkin. Rakkaus voittaa pelon. Rakkaus antaa rohkeuden toimia pelosta huolimatta.

Päivän otsikko Jumalan rakkauden uhritie osoittaa, että rakkauden tie ei ole itselleen keräämistä vaan itsestään antamista. Kun me siirrymme paaston aikaan, käymme samalla seuraamaan Jeesuksen kärsimystietä. Jeesuksessa näemme toimivan rakkauden. Hän on valmis kärsimään ja uhrautumaan, rakkauden tähden. Hän antoi oman elämänsä särkyä, jotta meidän elämämme ei tuhoutuisi.

Tämän päivän evankeliumi herättää kaksi kysymystä: oletko sinä antanut itsestäsi mitään elämän peliin vai panttaatko palloasi. Entä minkä puolesta sinä olisit valmis uhrauksiin.

Mutta varsinainen sanoma on tämä: Jumalan rakkaus ei väisty eikä pakene. Jumalan sitoutuminen sinun puolellesi on lujempaa kuin rakkautesi omaan itseesi. Tuo Jumalan rakkaus voitti pelon ja lopulta se voitti myös kuoleman. Siksi hän voi antaa iankaikkisen elämän sille, joka seuraa häntä.


Laskiaissunnuntai (Kokemäki) 2002 – perhekirkko

Myrkkyputki järven pohjalla

Joh 12:25-33

Hyvät seurakuntalaiset. Laskiaissunnuntaina paasto ei ole vielä alkanut. Mutta silti evankeliumin ajatusmaailma liikkuu hyvin vakavassa ja vaikeassa aiheessa. Silmiemme edessä avautuu suuri valtataistelu Jumalan ja hänen vastustajansa välillä. Jeesus puhuu Jumalan vastustajasta nimittäen häntä tämän maailman ruhtinaaksi. Sanoessaan näin Jeesus tarkoittaa, että sillä on vallassaan koko ihmiskunta. Tuo ruhtinas ei ole hyvää tarkoittava ruhtinas. Hänellä ei ole edes oikeutta hallita ihmisiä. Sillä hän on viekkaudella ja petoksella ottanut tämän vallan itselleen. Mutta tämä ruhtinas syöstään vallasta. Se miten tämä vallan kumous tapahtuu on hyvin erikoinen ja myös surullinen. Sen tapahtumasarjan äärellä me tänään olemme. Laskiaisesta katseemme kääntyy seuraamaan Jeesuksen maanpäällisen elämän viime vaiheita. Hänen tietään Jerusalemiin, missä hänet vangitaan ja surmataan.

Jotta teidän olisi helpompi seurata tätä valtataistelua kerron tapahtumien pääkohdat tarinan avulla. Koska se on tarina, se poikkeaa hieman siitä, miten se evankeliumeissa on kerrottu.

Kuvitellaan, että me kaikki ihmiset eläisimme suuren järven rannalla. Me vietämme normaalia elämää. Lapset leikkivät hiekkalaatikolla. Metsuri sahaa puita ja lääkäri hoitaa potilaita. Mitään ihmeellistä ei ole tässä kaikessa, kunnes meille sanotaan, että järvi, josta otamme ruokavetemme on saastunut. Se on ollut sitä kaiken aikaa. Tuo paha Jumalan vastustaja on sen myrkyttänyt. Ja me kaikki olemme juoneet sitä vettä.

Useimmista ihmisistä tuo tieto tuntuu tyhmältä väitteeltä sillä he eivät ole huomanneet itsessään mitään vikaa. Aivan oikein, meille sanotaan. Myrkky ei vaikuta niinkään meidän terveyteemme, vaan enemmänkin ajatuksiimme ja havaintoihimme. Sen johdosta me emme näe kahleita ja köysiä, joilla olemme sidottu maahan. Sen tähden emme myöskään halua ajatella, että Jumala on meitä kohtaan hyvä. Myrkky aiheuttaa sen, että pidämme ’tämän maailman ruhtinasta’, Jumalan vastustajaa, hyvänä kaverina ja Jumalaa vihollisena, joka kiusaa meitä. Jumalan vastustaja on toiminut vielä niin, että jos joku tulisikin toisiin ajatuksiin Jumalasta ja huomaisi, että Jumalahan on ihmisen puolella, emme kuitenkaan kahleiden takia voi päästä takaisin Jumalan luokse. Olemme kiinni maassa. Pakoaikeemme on salaisesti jo ennakolta estetty. Näkymätön talutushihna pitää meidät Jumalan vastustajan puolella.

Järven pohjalla on myrkkyputki se tihkuttaa myrkkyä järveen kaiken aikaa. Jotta vesi puhdistuisi myrkkyputki olisi tukittava. Ongelma kannaltamme on se, että järvi on syvä. Se on ihmisten ulottumattomissa. Järvi on myös pelottava ja pimeä. Kukaan ei sinne syvyyksiin edes uskaltaisi mennä. Eikä voisikaan, sillä ihminen on kahlehdittuna maahan. Tuon myrkkyviestin perusteella ihmisten tilanne on aika kurja.

Jumala kuitenkin rakastaa ihmisiä ja on aina rakastanut. Siksi hän lähetti taivaasta meidän luoksemme Poikansa pelastamaan meitä. Jouluna juhlimme hänen syntymäänsä. Mutta hänen varsinainen tehtävänsä oli auttaa meitä pimeyden kahleisiin sidottuja ihmisiä.

Jeesus tuli tuolle pimeälle ja syvälle järvelle. Hän tuli tukkimaan sen myrkkyputken. Mutta se tehtävä ei ollut helppo. Evankeliumi kertoo, että Jeesuskin pelkäsi. Hän tunsi jopa kauhua sen edessä, sillä hänen piti sukeltaa sinne pohjattomaan syvyyteen. Jeesusta pelotti pimeyden mittaamattomuus. Hän tiesi etukäteen, kyllä pystyvänsä sukeltamaan alas ja siellä tukkimaan vuodon. Mutta hän tiesi myös, ettei hän voi selvitä sieltä enää ylös. Hän tiesi menehtyvänsä tässä tehtävässä. Siksi Jeesus evankeliumissa sanoo nuo sanat: ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä”. Jeesus on lukemassamme evankeliumissa juuri sillä rajalla, josta sukellus syvyyteen ja pimeyteen alkaa. Jeesuksen tehtävän vaikein ja tärkein hetki on alkanut.

”Isä pelasta minut tästä hetkestä. Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt.” Epäilyjensä ja pelkojensa keskellä Jeesus tunnustaa, että hänen elämällään on ollut yksi ja selvä päämäärä. Se on ihmisten pelastaminen röyhkeän ruhtinaan kynsistä. Vaikka tehtävä pelotti Jeesusta, hän pysyi päätöksessään toteuttaa suunnitelma ihmisten pelastamiseksi. Koko hänen elämänsä maan päällä oli ollut vain valmistelua tätä tehtävää varten. Nyt se piti vain toteuttaa.

Raamatusta me tiedämme jo sen, että Jeesus onnistui tehtävässään. Hän syöksi Jumalan vastustajan vallastaan. Hän tukki myrkkypesän ja katkaisi kahleet, joilla ihmiset olivat sidottu maahan. Mutta tuossa tehtävässä hän kuoli. Tarina ei kuitenkaan pääty tähän, vaan muistamme, että kolmantena päivänä Jeesus nousi kuolleista.

Päivän evankeliumissa sanotaan ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Kahleet eivät enää sido meitä maahan eikä myrkky sumenna meidän mieltämme. Tie Jumalan luokse on auki.

Meidän vapautemme ja suuren ilomme taustalla on siis tällainen kertomus. Jumala antaa oman Poikansa uhrautumaan meidän puolestamme. Siksi tämä pyhäpäivä kertoo meille ennen kaikkea Jumalan suunnattomasta rakkaudesta. Päivän sanoma voidaan tiivistää tuttuun Johanneksen evankeliumin jakeeseen: Niin paljon Jumala rakasti maailmaa (meitä kahlehdittuja ihmisiä) että hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkinen elämä.

Analyysiä ja huomioita

Teksti on äärimmäisen hankala ja vaikea lapsille saarnattavaksi. Miten saarnata Kristuksen kärsimystä lapsille, niin etteivät he ahdistu ja pelkää Jumalaa.

Alkutekstissä esiintyy tuttuja sanoja

Filoon – rakastaa
Psykhe – elämä, sielu
Apolluei – tuhoutua, joutua perikatoon (apollymi)
Kosmoon toutoo – tämä maailma
Zooeen aioonion – iankaikkinen elämä
Diakonos – palvelija (missä minä olen siellä on myös diakoni)

Psykhe mou tetaraktai – sieluni on järkyttynyt
Pater sooson me ek tees hooras, pelasta minut tästä hetkestä
alla dia touto eelthon eis teen hooran tou teen
Pater doksason sou to onoma.

Nun krisis estin tou kosmou –
Arkhoon tou kosmou toutou ekbleetheesetai – tämän maailman ruhtinas heitetään

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s