Juhannuspäivä

Juhannus 2005 – Johannes Kastaja

Mark 6:14-29 Valkeuden todistaja

Kuningas Herodeskin kuuli Jeesuksesta, sillä hänen nimensä tunnettiin jo laajalti. Ihmiset sanoivat: ”Johannes Kastaja on herännyt kuolleista, siksi hänessä vaikuttavat nuo voimat.” Toiset sanoivat, että hän oli Elia, toiset, että hän oli profeetta, sellainen kuin profeetat olivat olleet. Kun Herodes kuuli Jeesuksesta, hän sanoi: ”Johannes, se mies, jonka minä mestautin, on herännyt kuolleista.”
Herodes oli näet pidättänyt Johanneksen, pannut hänet kahleisiin ja teljennyt vankilaan. Tämän hän oli tehnyt veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan tähden. Hän oli nainut Herodiaan, mutta Johannes oli sanonut hänelle: ”Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon kanssa.” Herodias ei sietänyt Johannesta ja olisi halunnut tappaa hänet, mutta ei voinut, koska Herodes pelkäsi Johannesta. Herodes tiesi hänet hurskaaksi ja pyhäksi mieheksi ja suojeli häntä. Hän kuunteli Johannesta mielellään, vaikka tämän puheet usein jäivätkin vaivaamaan häntä.
Sopiva tilaisuus Herodiaalle tarjoutui, kun Herodes syntymäpäivänään järjesti pidot hoviherroilleen ja sotaväen päälliköille sekä Galilean johtomiehille. Herodiaan tytär tuli silloin sisään ja tanssi, ja Herodes ja hänen pöytävieraansa olivat ihastuksissaan. Kuningas sanoi tytölle: ”Pyydä minulta mitä vain tahdot, niin minä annan sen sinulle.” Ja hän lupasi ja vannoi: ”Mitä ikinä minulta pyydät, sen minä sinulle annan, vaikka puolet valtakuntaani.” Tyttö meni ulos ja kysyi äidiltään: ”Mitä minä pyytäisin?” Äiti vastasi: ”Pyydä Johannes Kastajan päätä.” Tyttö kiiruhti heti takaisin kuninkaan luo ja sanoi: ”Tahdon, että annat minulle nyt heti vadilla Johannes Kastajan pään.”
Kuningas tuli pahoille mielin, mutta koska hän oli vieraittensa kuullen vannonut valan, hän ei voinut vastata kieltävästi. Hän antoi heti pyövelille käskyn, että tämän oli tuotava Johanneksen pää. Pyöveli meni vankilaan ja mestasi siellä Johanneksen. Sitten hän toi pään vadilla ja antoi sen tytölle, ja tyttö antoi pään äidilleen.
Kun Johanneksen opetuslapset kuulivat tästä, he tulivat hakemaan ruumiin ja veivät sen hautaan.

Evankeliumi tuntuu tänään kovin rajulta. Se on kuin elokuvan käsikirjoitus, jossa rikkaat, kauniit ja röyhkeät ovat kokoontuneet juhlimaan. Siellä kukin koreasti pukeutuneena esitti roolinsa mukaista käytöstä: hymyiltiin toisille ja lausuttiin kohteliaisuuksia, vaikka sydän oli tulvillaan vihaa ja juonittelua. – Sellaisia elokuvat ovat ja Sellaista taitaa olla myös oma elämämme, vaikka oman elämämme näytelmässä ei päitä putoaisikaan. Sanamme ja katseemme iskeytyvät kyllä puukoniskujen tavoin läheisiimme.

Mutta katsotaanpa hieman evankeliumissa esiintyvän juhlajoukon vieraslistaa. Kuningas viettää syntymäpäiviään ja on kutsunut paikalle kaikki silmää tekevät niin poliittisen kuin sotilaallisenkin johdon. Siellä missä on johtajat, siellä on myös juonittelijat. Kuninkaan laiton puoliso Herodias tuskin oli heistä ainoa. Juhlijoiden joukosta haluan nostaa esille kaksi ihmistä. Johannes Kastajan ja Herodes Antipaan.

Johannes Kastaja ja Herodes Antipas olivat kovasti erilaisia ihmisiä. Yhteistä heille oli oikeastaan vain synnyinseutu  ja aramean kieli (Herodes ei ollut edes juutalainen, vaan idumealainen. Muuten he sitten olivatkin toistensa vastakohtia. He elivät täysin erilaista elämää ja erilaisissa olosuhteissa, arvostivat erilaisia asioita.

Kuningas Herodes oli perinyt isänsä Herodes Suuren valtakunnasta parhaimman osan. Hän asui rikkauksien keskellä. Pukeutui loisteliaasti ja söi hyvin. Häntä palveltiin, hänen käskyjään toteltiin. Häntä kadehdittiin ja hänen suosiotaan tavoiteltiin. Jokainen juhlaväestä olisi halunnut olla hänen paikallaan, hänen kaltaisensa vaikutusvaltainen ihminen, rikkauksien haltija. Silloin olisi todella voinut elää huolia vailla ja nauttia elämästä. Silloin olisi voinut juuri sanoa kauniille naiselle hyvän haltijan tavoin: Pyydä minulta mitä vain, niin sinä sen saat.

Johannes Kastaja taas oli jotakin aivan muuta. Hänen elintapaansa ei monikaan kadehtinut. Ennen vangitsemistaan Johannes oli kamelintaljaan pukeutunut erakko, joka eli ilman mukavuuksia. Hän oli luonnon ankarien olosuhteiden armoilla, joka siellä tarkoitti armotonta auringon poltetta. Kukaan ei palvellut häntä, ei kysellyt hänen vointiaan eikä kehunut kauniin sanoin. Mutta siitä huolimatta että hän eli vaatimatonta ja köyhää elämää, hän oli onnellisempi kuin äveriäs kuningas.

Johannes Kastaja oli sisäisesti vapaa. Hän ei pelännyt mitään. Ei ihmisiä, ei vaaroja, ei sitä, että joku voisi häntä vahingoittaa. Sellainen ihminen on todella vapaa. Ja vapaana ihmisenä hänen ei tarvinnut mielistellä ketään. Hän ei yrittänyt täyttää ihmisten toivomuksia, vaan hän voi puhua totuuden mukaisia sanoja. – Siksi myös kuningas kadehti häntä. Kun kaikki muut kadehtivat kuninkaan rikkauksia, niin kuningas itse kadehti köyhän profeetan vapautta, hengen vapautta. Evankeliumissa sanotaan, että Herodes kuunteli Johannesta mielellään, sillä hän tiesi tämän pyhäksi mieheksi. Hän tunnisti Johanneksen puheessa voiman ja totuuden ja tiesi että noin voi puhua vain vapaa ihminen, ihminen jolla ei Jumalan edessä ole mitään salattavaa.

Herodes itsekin olisi ehkä halunnut uudistua sisäisesti sillä Johanneksen puheet jäivät häntä vaivaamaan. Mutta hän oli kuningas. Kuninkuus muodosti hänen vankilansa. Se rajoitti hänen elämäänsä ja toimiansa. Hän ei voinut edes kuninkaana elää niin kuin halusi. Hänen oli vieläkin kumarrettava muita tavalla tai toisella, oltava ihmisille mieliksi. Se johti lopulta Johanneksen kuolemaan. Kuningas pelkäsi ihmisiä. Hän olisi halunnut suojella Johannesta, mutta ihmispelon tähden hän antoi käskyn hänet tappaa. Kun kuningas heltyi Herodiaan tyttären tanssin johdosta täyttämään tämän yhden toivomuksen, tytär ei suinpäin vastannut haluavansa koruja tai palatsia. Osatakseen pyytää viisaasti hän kysyi äidiltään neuvoa. Tyttären kohtalokkaat sanat varmasti saivat salin hiljaiseksi, kun hän pyysi Johannes Kastajan päätä. Herodes ei voinut perua lupaustaan, vaikka se merkitsi yhden ihmisen kuolemaa, sellaisen ihmisen, jonka hän tiesi Jumalan lähettämäksi. Herodes pelkäsi siis ihmisiä enemmän kuin Jumalaa. Siksi hän halusi näytellä elämäänsä ennemmin kuin elää sitä. Hän halusi lukea vuorosanansa oikein.

Olen puhunut Johanneksesta, Herodeksesta ja vähän Herodiaasta ja tämän tyttärestä. Eräs toinenkin meille tuttu henkilö oli siellä paikalla. Se olet sinä, se olemme me kaikki. Me olemme pukeutuneet omiin ansiomerkkeihimme ja koitamme sujuvasti sulautua joukkoon. Eli näyttelemme tässä juhlassa sen osan, joka meille kuuluu.

Meidät on kutsuttu Herodeksen pitoihin. Mutta olemmeko me Herodeksen hengen heimolaisia: Mielellämme Herodeksen tavoin kuuntelemme totuuden puhetta, mutta emme anna totuuden tulla sisimpäämme asti vaan torjumme sen. Jos liian läheisesti joudumme tosiasioiden kanssa tekemisiin, väistämme kohteliaasti ja vaihdamme seuralaista. On helpompi väistää totuus kuin kohdata se. On helpompi mestauttaa totuudenpuhuja kuin katsoa elämäänsä totuuden valossa, sillä totuus tekee kipeää.

Minkälaiset roolit estävät sinua elämästä vapaan ihmisen elämää? Mikä saa sinut niin heikoksi, että pelkäät kohdata totuutta? Mikä saa sinut väistämään, mukautumaan ja sopeutumaan, tai mikä saa sinut vaatimaan Johanneksen päätä? – Pelkäämme, että totuus murskaa meidät, että tuhoudumme sen alle tai että emme selviä siitä myllystä. Siksi turvaudumme rooliasuumme ja sen arvomerkkeihin. (opiskeluaikana poltin piippua. En voi sanoa siitä edes oikein pitäneeni, mutta piippu teki minusta viisaan ja paljon kokeneen näköisen – niin kuin olisi vuosia meriä kiertänyt ja paljon maailmaa nähnyt. Siksi piippua oli kiva pitää kädessään ja luoda ympärilleen arvokas ja salaperäinen vaikutelma. Piippu ei tehnyt minua viisaammaksi. )

Totuus murskaa vain harhakuvitelmat – varsinkin itseämme koskevat valheet. Totuus riisuu meidät ansioistamme ja paljastaa, mitä olemme ilman mitaleitamme ja rooliasuamme (ilman piippuamme). Mutta miten käy meidän sen jälkeen? Mitä jää jäljelle? Onko elämää harhakuvitelmien takana? Onko todellista elämää olemassa ilman kuvittelua?

Johannes Kastajan pysyvä merkitys on siinä, että hän näyttää meille totuuden, kipeän totuuden. Mutta hän ei jätä meitä yksin armottoman totuuden kanssa. Hän osoittaa Kristukseen sanoen: Katsokaa Jumalan Karitsa.

Jos totuus tuntuukin vievän meidät pimeyteen, keskelle sellaista kaaosta, jota emme kestä, niin on olemassa tie, joka nousee pimeydestä ylös valoon ja vapauteen. Se on Kristustie. Me emme kohtaa totuutta yksin. Inhimillisten turvakaiteiden kadotessa jumalallinen pelastuskallio voi löytyä. Kanssamme on Jumala, joka keskellä omaa pimeyttämme sanoo: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.” Jumala hyväksyy sinut ja armahtaa sinua silloinkin kun musertava totuus paljastuu. Jumala rakastaa sinua siellä totuuden syvyydessäkin. Vielä syvempi totuus meidän harhakuvitelmien sorruttua on se, että olemme Jumalan luomia. Meillä on kuninkaallinen alkuperä. Siksi voit yhä rohkeammin ottaa askelia totuuden tiellä. Se tie johtaa vapauteen.

JUHANNUS 1997

Luukas 1:57-66

Päivän evankeliumissa kohtaamme sanat Mitähän tästä lapsukaisesta tulee. Herran henki näytti olevan hänen, Johannes Kastajan päällä jo pienestä pitäen. Johanneksen sukulaiset ajattelivat varmasti lapsesta kasvavan jotakin suurta, niin ihmeellinen oli hänen syntymänsä.

Yhä nykyään vanhemmat ja isovanhemmat arvuuttelevat mielessään, mitä heidän taaperostaan vielä mahtaa tulla. Varmasti jotakin suurta, sillä hän oppi kävelemään tai syömään niin varhain tai koska hän on ollut hiljainen pohdiskelija jo kehdostaan alkaen. Pienistä merkeistä lapsen elämässä arvuuttelemme sen kohtaloa.

Johonkin määrään asti tällainen arvuuttelu osuu kohdalleen. Pienen lapsen kehitystä seuraamalla voidaan päätellä, minkä kokoiseksi hän kasvaa. Kun minulle lapsena sanottiin, että en kasva kovin pitkäksi ja suureksi, vaan sellaiseksi miehenpuolikkaaksi, sai se minut kiihdyksiin. Minun lapsenkorvilleni tuo ei ollut ollenkaan mieluisaa kuunneltavaa. – Olin nimittäin mielessäni päättänyt kasvaa suureksi ja vahvaksi, suuremmaksi kuin muut.

Hyvistä päätöksistäni huolimatta sukulaisten arvio osui kohdalleen ja pituutta mitattaessa oli hyödytöntä nousta varpailleen, se ei muuttanut tosiasioita miksikään (vaikka eihän sitä silloin tiennyt).

Kun arvuuttelemme, mitähän tästä lapsesta on tuleva, emme kykene kovin tarkkoihin arvioihin. Kaikki ei sentään ole ilmeistä ja selvää pientä lasta tarkkailtaessa. Usein on enemmänkin niin, että kun lapsesta on jotakin tullut, sanomme, että ’eikös hän ole ollut aina vähän sellainen`.

Pientä Johannes Kastajaa katseltaessa ei ollut selvää, mitä hänestä on tuleva. Odotukset tosin olivat hyvin korkealla.

Evankeliumit eivät sano Johanneksen vanhemmista, täyttyivätkö heidän odotuksensa. Oliko Johanneksen nukkavieru elämä autiomaassa heile onnen asia? Sanoivatko he ylpeänä pojastaan, ’Se on meidän Johannes`. Vai oliko Johanneksen kutsumus heille pettymys. ’Noin lahjakkaasta pojasta olisi pitänyt tulla lääkäri tai tuomari – ainakin kunnon kansalainen eikä mikään pitkätukkainen örisijä.

Vanhemmille saattaa joskus olla vaikeaa, kun heidän lapsensa pitää Jumalan kustua tärkeämpänä kaikkea muuta.

Vanhemmat ja sukulaiset odottivat Johanneksesta tulevan jotakin suurta. Ja niin Johanneksesta tulikin. Jeesus sanoo hänestä, että hän on suurin vaimoista syntyneiden joukosta (suurempi kuin Aabraham, suurempi kuin Mooses, suurempi kuin Daavid, suurempi kuin Elia). Mutta Johanneksen suuruus oli jotakin muuta kuin me suuruudella yleensä tarkoitamme.

Meille suuruus merkitsee merkittävää asemaa yhteiskunnassa, vaikutusvaltaa rahakkaissa piireissä eikä mitään veikkohurstimaista avustustoimintaa työttömien ja syrjäytyneiden parissa ei kotiäitien aherrusta perheen eteen.

Johannes Kastajan suuruus ei ollut hienossa urassa. Se oli hänen sanomassaan Jeesuksesta Kristuksesta. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Pelastus on saapunut keskellemme. Se pitivätkö ihmiset Johannesta merkittävänä ei ollut hänelle tärkeää. Hänelle tärkeintä oli vain kuuluttaa sen sanoman, jonka hän Jumalalta oli saanut.

Hän ei ajatellut itsestään suuria. Kristusta osoittaen, hän sanoi – hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi; hänen tulee kasvaa, minun vähetä. – Johanneksen suuruus oli hänen pienuudessaan. Hän antoi Jumalalle kaiken kunnian vaatimatta siitä kunniasta mitään itselleen.

Meidän yletön halumme olla suuria ja merkittäviä ihmisten silmissä onkin este todelliselle suuruudelle. Siksi Jeesus sanoi innokkaille opetuslapsilleen, että se joka teistä haluaa olla suurin, olkoon kaikkien palvelija.

Jumalan valtakunnan marssijärjestys ei ole muuttunut miksikään (eikä tule muuttumaan). On hyvä että yhteiskunnassa kilvoittelee itselleen hyvän koulutuksen ja hyvän ammatin, merkittävän ja vaikutusvaltaisen aseman. Mutta Jumalan valtakunnassa sillä ei ole merkitystä.

Halu osoittautua suureksi Jumalan silmissä on lähtökohdiltaan väärä. Jumalan edessä me olemme pieniä ja alastomia ja syntisiä. Tyytyminen tähän osaan on lähtökohta. Näin Jumala saa olla meidän elämässämme suurin, tärkein ja kaiken hyvän antaja.

Jumalan edessä me emme ole merkkihenkilöitä emmekä vaikuttajia. Se on hyvä asia. Kukaan ei ole toistaan parempi, kenellekään ei tarvitse osoittaa pätevämmyyttään. Mutta hyvin teemme jos miellymme siihen, mikä tässä maailmassa on halveksittua ja vähäarvoista. Hyvin teemme, jos suostumme palvelijan asemaan. hyvin teemme jos pidämme naapurin hätää yhtä tärkeänä kuin omaamme.

Tämä on kovin vaikeaa. On vaikeaa nähdä maailma ja itsensä Kristuksen silmin, niin toisenlaiselta se näyttää. Mutta siihen meitä kutsutaan. Eräässä heränneen kansan virressä veisataan tähän tapaan (vapaasti mukaillen):

On vaatimattomuus helppo sanoa suun, vaan työläs on vaatimattomaksi tulla. Suuriluuloisuus ei halua siitä kuulla, vaan väistää Herran nöyryyttävän tuomion. Harvat nöyryyttä arvostavat, vaikka se on kalliimpi koko maailmaa. Mahdoton on sitä saavuttaa, jos itseään pitää taitavana, ken sitä haluaa, saa yhä vähetä.

On helppo puhua kristillisistä arvoista ja hyveistä. Toinen asia on panna ne täytäntöön. Johannes Kastaja on tässä esimerkillinen. Hän on esimerkillinen siinä, mikä on oikea suhde Jumalaan. Siitä hän myös saarnasi. Tehkää parannus eli mielenmuutos. Muuttukaa mieleltänne. Mielen muuttumisesta tässä onkin kysymys. Meidän mielemme on kiinnittynyt ajallisiin nautintoihin, tavaraan ja valtaan, kun sen pitäisi olla mieltynyt nöyryyteen ja vaatimattomuuteen.

Ankarilla uhkauksilla ja käskyillä mielemme ei muutu. Emme voi muuttaa itseämme vaatimattomiksi. Ainoastaan Jumala voi muuttaa meidät. Ja sitä voimme rukoilla. Voimme rukoilla, että Johanneksen sanat saisivat sijaa sydämessämme. Se sana on tämä: Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.

Jumalan Karitsa, Jeesus Kristus on ottanut pois sinunkin syntisi viattomalla kuolemallaan Golgatan ristillä. Tämä Johanneksen hyvä sana on mielemme muuttumisen jatkuva voimavara. Me saamme uskoa syntimme Jumalan edessä anteeksi. Jumalan Karitsa on ottanut pois maailman synnin.

Tätä syntien anteeksiantamuksen voimaa kutsutaan sinutkin tänään nauttimaan. Käy luottavaisin mielin Herran ehtoolliselle. Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s