Sexagesima

  1. sunnuntai ennen paastoa 2019- OHDAKETTA JA ORJANTAPPURAA

Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: ”Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenistä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi: ”Jolla on korvat, se kuulkoon!”
    Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti.
    Hän sanoi:
    ”Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.” Luuk. 8: 4–15

Kun opiskelin teologiaa, niin saarnaamista opettanut Kari Vappula sanoi, että evankeliumin antiikin aikaisesta maailmasta on tultava tähän aikaan, on päästävä lampaista luottokortteihin. Kyllä hän varmaan siinä oikeassa on – osittain. Mutta kun ajattelen Jeesuksen vertauksia: hän puhuu ihmisten kalastajista, paimenista jotka etsivät eksyneistä lampaita, viljelijästä Jumalan sanan siementä kylvämässä; nämä kielikuvat ovat niin vahvoja, että nykyajan vertaukset lentokoneista, autoista, tietokonepeleistä tai pankkikortin pin-koodista eivät pääse lähellekään samaa elinvoimaa. Jos Jeesus eläisi tänään, hän mahdollisesti kertoisi toisenlaisia vertauksia. Ehkä sosiaalisesta mediasta, ehkä massiivisista tietovuodoista, jossa ihmisten arkaluonteisia tietoja joutuu vääriin käsiin. Ehkä luonnon varojen tuhlaamisesta.

Silti kun Jeesus puhuu Jumalan sanasta ja vertaa sitä siemeneen, siinä tavoitetaan asiasta jotakin oleellista. Se ei jää latteaksi tai vanhanaikaiseksi, sillä siemenessä on jatkuvasti läsnä elämän ihme. Asia jota tietokonein ei pystytä toistamaan. Aika ei ole muuttanut vertauksen voimaa mihinkään.

Ajatus Jumalan sanasta siemenenä, mikä kasvaa meissä, on puhutteleva. Jumalan sana ei ole vain tekstiä tai irrallisia lauseita. Se ei ole vain opinkappaleita joita ajatuksin tavoittaa, vaan elävä siemen, pieni alku jollekin suurelle: Jumalan sana kätkee elämän voiman sisälleen, elämän ja kasvun ihmeen, muutosvoiman. Jos se kasvaa meissä, mitä meistä tuleekaan.

Siemeneen kätketystä ihmeestä on erinomainen esimerkki. Keturan kibbutsilla Israelissa on Metusalemiksi nimetty taatelipalmu. Se on muuten ihan tavallinen palmu, mutta sen historia on erikoinen. Siemen, josta palmu idätettiin, löydettiin Masadan linnoitusten arkeologisilta kaivauksilta 1960-luvulla. Siementen iäksi määriteltiin 2000 vuotta. Roomalaiset jotka olivat tuhonneet Jerusalemin temppelin vuonna 70 valtasivat Masadan linnoituksen vuonna 73. Sieltä asti siemenet ovat odottaneet.

Vuonna 2005 siemenet annettiin tohtori Elaine Solowaylle tutkittavaksi, joka kaikkien hämmästykseksi sai yhden siemenen itämään ja se on nyt kolme metrinen palmu – kasvaa ja voi hyvin. Tämä erikoinen tarina kertoo jotakin Jumalan luomasta maailmasta, kuinka siemen voi säilyttää elämän itsessään ja oikeiden olosuhteiden vallitessa se herää eloon.

Siemen on myös Jumalan sana. Kun Jumalan sanaa julistetaan, se on Jumalan sanan kylvämistä ihmissydämiin. Ihmisten sisin on pelto.

Jumalan sanan siemenessä on kasvupotentiaali. Se tarvitsee suotuisat olosuhteet. Jumalan sanan siemen voi itää ihmissydämessä, vaikka siemen on kaksi tuhatta vuotta vanha. Tälle siemenellä ikä ei ole este. Jeesuksen vertaus puhui erilaisesta maaperästä. Siemen itse on aina samanlainen, mutta maa, johon siemen kylvettiin, oli erilainen. Miten ihminen itse saa olosuhteet paremmaksi siemenen kasvulle? Voiko vastaus olla muuta kuin toisaalta ei mitenkään – toisaalta jotakin voi tehdä, kun siemen on kylvetty.

Muistat varmaan Raamatun alkukertomuksen luomisesta ja lankeemuksesta. Jumala loi ihmisen viljelemään ja varjelemaan luomakuntaa. Ihmisen tehtävä oli jatkaa Jumalan työtoverina. Hänen tehtävä oli liittyä mukaan kasvamisen ihmeeseen. Mutta lankeemuksen johdosta ihmisen elämäntilanne muuttui. Ihminen karkotettiin paratiisista viljelemään maata, josta hänet oli otettu. Se sanotaan juuri näillä sanoilla: viljelemään maata josta hänet on otettu. Se maa kasvaa hänelle orjantappuraa ja ohdaketta. Toisin sanoen se, maa josta meidät on otettu, se maa, jota me itse olemme, ei ole hyvää maata. Se on kovaa maata. Samoin se, maa jota viljelemme, on kovaa, mutta myös se maa, johon Jumalan sanan siementä kylvetään, on kovaa. Sillä ne ovat samaa maata. Me emme muutu paremmaksi maaksi omilla konsteillamme.

Paratiisissa olisi hyvää maata, mutta se maa mitä me olemme, siinä kasvaa luonnostaan vain orjantap-pura ja ohdake. Ne tukahduttavat paratiisin siemenen kasvun.

On siis tapahduttava jotakin muuta. Kovaa maata on muokattava, jotta siitä tulisi hyvää maata, mikä kätkee siemenen ja tuottaa hyvän sadon.

Voiko ihminen itse muokata maan hyväksi? Vai tekeekö Jumala meissä ensin työtään? Ihminen ei muokkaa itseään. Jumalan täytyy meitä pehmittää, tehdä maata otolliseksi siemenelle. Hän raivaa ohdakkeet ja kääntää kovan maan. Hän heittää meidät tilanteisiin, jossa me murrumme ja itseriittoisuutemme kokee kolauksia. Silloin maaperä alkaa tulla hyväksi.

Mutta meidän jotka kylvämme sanaa, meidän on tehtävä sitä aina ja kaikkialla huolimatta siitä, minkälaista maaperä on. Kun kylvämme Jumalan sanaa kokonaisena, Jumala tekee työtä ennen meitä ja meidän kanssamme ja meidän jälkeemme.

Eräs näkökulma evankeliumin äärellä on aika. Ensimmäinen tien oheen pudonnut siemen ei ehdi edes itää tai vaikuttaa sydämessä, kun se jo pyyhkäistään pois. Toinen siemen itää, mutta ei pääse juurtumaan. Yhteys seurakuntaan ei ehkä synny, missä juurtumista tapahtuu. Kolmas siemen itää ja juurtuu. Elämä seurakunnassa on alkanut hyvin. Kuitenkin ajan myötä ensirakkaus laimenee ja ihmisen elämään tulee muita asioita: elämän huolet, rikkaudet ja nautinnot. Meidän alkuperäinen ohdakemaa tulee jälleen näkyviin. Ja ne tukahduttavat sitä kasvua, minkä Jumalan sanan siemen on saanut aikaan. Kylvettäessä siemen osui hyvään Jumalan muokkaamaan maahan, mutta maassa alkoi kasvaa myös muuta kasvustoa, mitkä lopulta tukahduttivat Jumalan sanan siemenen kasvun. Maata ei perattu riittävästi. Rikkaruohojen annettiin kasvaa.

Juuri tässä on meidän oma vastuumme: viljellä ja varjella myös sitä kasvustoa, minkä Jumala sielussamme herättää eloon. Perata pois sitä rikkaruohoa, mikä estää Jumalan sanan siemenen kasvua. Me emme ehkä voi muuttaa maata, missä siemen kasvaa, mutta voimme perata pois sitä ylimääräistä kasvustoa, mikä on haitaksi taivaalliselle kasvulle.

Vaikka paratiisin ulkopuolella sato ei ole aina parasta mahdollista. Orjantappura ja ohdake ovat nopeasti viljelyksillämme. Eräs meidän ongelmamme on erehtyä luulemaan ohdaketta osittain Jumalan sanan kasvustoksi (rikkauksia ja nautintoja), mutta ne ovatkin estämässä Jumalasta lähtöisin olevaa kasvua. Siksi on tarkkailtava mitä pellolla kasvaa. Mitä sinussa kasvaa? Saako se juurtua, saako se tilaa? Mitä on perattava, mitä hoidettava, kasteltava ja varjeltava. Hyvässä olosuhteessa sanan siemen kantaa satakertaisen sadon.

Lohdutuksen sana: Parempi silti on pienikin sato kuin ei satoa lainkaan. Parasta olisi, että harjaantuisimme päivittäisessä sielun puutarhan hoidossamme. Silloin mikään ei estä Jumalan sanan voimaa.

((Viimeinen pohdinta saarnassa olisi tarvinnut ehkä vähän parempaa avaamista.  Eli erehdymme helposti luulemaan ohdaketta Jumalan sanan kasvuksi. Meillä voi olla vaikea erottaa kummasta kasvista on kysymys. Onko se hyvästä siemenestä vai sitä ohdaketta, mikä tukahduttaa Jumalan sanan siemen kasvun. Rikkaus voi olla myös Jumalan antama siunaus. Silloin on tehtävä testi. Tarkista, mikä on varmasti Jumalan siemenen kasvua elämässäsi: rukouselämä, jumalanpalvelus etc. Onko rikkautesi tukahduttamassa sitä, mikä on Jumalan siemen kasvua? Jos on, silloin se ei toimi siunauksena. Siitä on tullut kasvun este.))

2. sun ennen paastoa 2007

Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: ”Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi: ”Jolla on korvat, se kuulkoon!”
Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti.
Hän sanoi:
”Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.”Luuk. 8:4-15

Jeesus kertoo vertauksen siemenestä ja sen kohtalosta. Samalla se on kertomus maasta sidottuna siemenen kohtaloon. Siemen ilman maata jää kuin elottomaksi hiekanmuruksi. Maa ilman siementä jää vaille suurinta ihmettä ja olemassaolonsa tarkoitusta.

Jumalan sana on siemen. Sen tarkoitus on löytää tie ihmissydämen maaperään. Ja ihmisen sydän ilman tuota sanaa jää vaille siunausta. Se sydän tulee maaperäksi toisenlaisille kasveille halusi ihminen tätä tai ei.

Jumalan sana on siemen. Ihmisen sydän on maaperä. Ilman maaperää siemenelle ei tapahdu mitään. Vasta maassa siemen itää. Kun Jumalan sana tulee ihmisen kuultavaksi, se merkitsee sanan siemen putoamista maahan. Jos maassa on vähääkään murtumia, mihin siemen vierähtää, se alkaa itää.

Vertauksessa siemen on aina samanlainen. Sillä on kaiken aikaa sama kasvuvoima, mutta maaperä on erilaista. Jeesus kertoi vertauksessa neljänlaisesta maaperästä. Tielle pudonnut siemen ei pääse edes itämään. Maaperä on niin kova, että siemenet kimpoavat siitä pois. Maa ei ota niitä sisäänsä. Oikeastaan varsinaista kohtaamista sydämen maaperän ja Sanan siemenen kanssa ei tapahdu. Sydän on niin kovaa maatta, että se hylkii kaikkea vaikutusta.

Kalliomaalle pudonneet siemenet kyllä itävät, mutta ei pääse juurtumaan. Syntyy jonkinlaista uskoa, mutta ei sellaista, mikä kestää koettelemukset. Kun hyvänolontunne ja hienot kokemukset lakkaavat. Kun usko maistuu puulta, usko hiipuu. Ohdakkeiden seassa siemen itää ja vähän juurtuukin, mutta sillä ei ole tilaa kasvaa. Ympäröivät kasvit tukahduttavat sen. Hyvässä maassa siemen itää, juurtuu vahvaksi ja saa kasvaa rauhassa. Niin se tuottaa hyvän sadon.

Jeesuksen vertaus Jumalan sanasta paljastaa siitä tärkeitä asioita. Merkittävää tässä Jeesuksen vertauksessa on se, että Jumalan sana Raamattu ei ole siis loogisia yhtälöitä sisältävä kirja, se ei ole luonnontieteiden oppikirja ei historiakirja eikä lakikirja. Se ei ole sudenpentujen käsikirja. Jumalan sana on siemen – sillä ei ratkaista väittelyitä. Sen tärkein tehtävä on saada ihmisessä kasvun ihme aikaan. Sanan ja sydämen on yhdistyttävä

Evankeliumista voi päätellä myös sen, että sanan siemenen tarkoitus on saada jotakin kestävää aikaiseksi. Kalliolle ja ohdakkeisiin pudonnut siemen sai vain väliaikaista ja hetken kestävää tulosta. Jos Sana synnyttää satoa, se ei ole jotakin hetkellistä huumaa, vaan se on jotakin, minkä vasta pidemmän ajan kuluessa voi nähdä. Se on silloin kestänyt koetukset. Eli usko on juurtunut osaksi elämää ja sen perusarvoja. Sana on todella päässyt sydämeen asti, josta se vaikuttaa elämäämme. Se tuo toivon, mielekkyyden ja tarkoituksen. Pahimmassakaan myrskyssä tai raekuurossa tuo kasvusto ei katoa – toivo ei häviä.

Minkälaista viljaa sanan siemen saa aikaan. – Kristitty ei ole se, jolla on oikeat mielipiteet joka asiasta. Usko, jonka siemen synnyttää ei ole vain pään tietoa. Sana vaikuttaa sydämessä ja saa ihmisen toimimaan ympäristössään niin, että Jumalan nimi tulee kiitetyksi.

Keskustan lähetyspiirissä sain kuulla luettavan tutun runon Saarijärven Paavosta. Hänen elämässään ja kohtalossaan on nähtävissä erityisen hienosti se, mistä hyvässä maassa on kysymys, minkälaista satoa Jumalan kylvämä sanan siemen saa aikaan. En aio lukea tuota pitkää runoa. Monet teistä tuntevat sen – kerron siitä kuitenkin jotakin. Paavo oli maanviljelijä. Hän hoiti ahkerasti maataan, kaivoi ojat, kynti, kylvi siemenen ja odotti Jumalalta kasvua. Kovat luonnonolot veivät kuitenkin sadon; kesän raekuurot ja syksyn halla eivät jättäneet kylväjälle juuri mitään. Hänen rukouksistaan huolimatta sato oli niukanlainen – eikä sillä selviäisi vuoden yli.

Saarijärven Paavon puolisossa kuvataan sitä, minkälaisia johtopäätöksiä ihminen luonnostaan olisi valmis tekemään koettelemuksissa. Toivosta jo luopuneena hänen vaimonsa sanoi: ”Paavo parka, kovan onnen lapsi. Sauvaan tartu. Herra meidät hylkäs.” Mutta Paavo ei luopunut toivosta eikä lähtenyt kerjuulle, vaan sanoi vaimolleen: ”Koettelee, vaan ei hylkää Herra. Laita leipään puolet petäjäistä. Kaksin verroin ojaa kaivan.” Sanotaan, että silloin asiat on kohtalaisen huonosti, kun pöytä ja leipä on valmistettu samasta puusta. Mutta tuossakaan tilanteessa Paavo ei luovuttanut.

Paavo teki entistä kovemmin töitä, rukoili ja odotti Jumalalta uutta satoa. Mutta samoin kävi kuin viimeksi. Mitään ei jäänyt viljelijän käteen. Halla vei kaiken. Puoliso oli valmis luopumaan ei vain toivosta, vaan jo elämästään: ”Paavo parka, kovan onnen lapsi, kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs” Mutta Paavo ei menettänyt toivoaan eikä uskoaan. ”Koettelee, vaan ei hylkää Herra.” Hän laittoi

leipään kaksin verroin petäjäistä ja ahkeroi pellolla entistä kovemmin. Jos tarkastelee runoa kylväjävertaus mielessään tekee sen huomion, että vaimon usko ei kestänyt koettelemuksia, hänen sydämensä oli kalliomaata.

Runon edetessä kylväjävertauksen ohdakemaa tulee näkyviin. Nimittäin kolmannella kerralla Paavon kova työ tuottaa tulosta. Sato on runsas ja hyvä. Jos vaimon usko ei kestänyt koettelemuksia, se ei kestänyt myöskään rikkautta, hänen sydämen maaperä oli ohdakkeista. Luulen, että hyvinvointisuomessa meidän koettelemuksemme ovat näitä ohdakkeita. Sanan siemen tukahtuu rikkauksiin ja nautintoihin.

Paavo puolestaan ei menettänyt toivoaan, ei uskoaan, eikä moraaliaan. Paavo kesti myös rikkauden koettelemuksen. Hyvän sadon jälkeen, kun olisi ollut mahdollisuus nauttia elämästä ja yltäkylläisyydestä, ikään kuin raatamisen palkintona ja palkintona siitä, että on kestänyt koettelemukset alkaa vihdoinkin onnen ajat. Paavo tajusi naapurin kärsivän puutetta. Eivät edes rikkauden houkutukset saaneet kuihtumaan hänen sydämessään sitä kasvua, minkä Jumala oli saattanut alkuun.

Kertomukset Jobista ja Saarijärven Paavosta ovat hyvin samanlaisia. Mutta kertomuksen lopetus Paavon kohdalla tekee siitä erityisen merkittävän. Vanhan testamentin Jobista sanotaan, että hän sai koettelemusten jälkeen kaikkea kaksin verroin. Kertomus Paavosta yltää toisiin mittasuhteisiin. Oman rikkautensa keskellä Paavo ei jäänyt siitä yksin nauttimaan. Hän lisäsi pettua edelleen leipäänsä, jotta satonsa menettänyt naapurikin selviytyisi vaikeiden aikojen yli. Paavon tulevista maallisista rikkauksista ei tiedetä eikä kerrota. Se käy kuitenkin selväksi, että taivaallinen istutus on tuottanut satakertaista satoa.

Asuuko näitä saarijärven paavoja vielä näillä main? Vähiin lienevät käyneen. Minkälaisen maan Jumalan sana on löytänyt sinun sydämestäsi? Mitä voit tehdä, jotta maa parantuisi?

Vanhan sanonnan mukaan parasta pellolle ovat isännän askeleet. Viljelysten isäntä, meidän Herramme liikkuu vainioilla. Hän rukoilee satonsa puolesta. Tämän isännän askelia voit rukoilla myös omalle kohdallesi – että maa pehmenisi ja satoa kypsyisi.

Saarijärven Paavo

Saarijärven salomailla asui
Tilallansa hallaisella Paavo,
Perkas, hoiti ahkerasti maataan;
Mutta Jumalalta kasvun toivoi.
Vaimoineen ja lapsineen hän siinä
Niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan,
Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.
Saapui kevät, nietos suli mailta,
Myötänsä vei puolet orahista;
Suvi saapui, raekuuro kulki,
Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
Saapui syksy, kaikki ryösti halla.
tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:
”Paavo parka, kovan onnen lapsi,
Sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;
Miero raskas, raskahampi nälkä.”
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
”Koettaa, mut eipä hylkää Herra.
Pane leipään puolet petäjäistä,
Kaksin verroin minä ojaa kaivan,
Mutta Jumalalta kasvun toivon.”
Pantiin leipään puolet petäjäistä,
Kaksin verroin ojaa kavoi Paavo,
lampaat myi ja siement’ osti, kylvi,
saapui kevät, nietos tuli mailta,
Mutt’ ei orahia vesi vienyt;
Suvi saapui, raekuuro kulki,
kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
Saapui syksi, kaikki ryösti halla.
Rintoihinsa lyöden vaimo lausui:
”Paavo parka, kovan onnen lapsi,
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs:
Raskas kuolo, elo raskahampi.”
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
”Koettaa mut eipä hylkää Herra.
Pane toinen verta petäjäistä,
Ojat kahta suuremmat ma kaivan,
Mutta Jumalalta kasvun toivon.”
Pantiin toinen verta petäjäistä,
Kahta suuremmat loi ojat Paavo,
Karjan myi ja siement’ osti, kylvi.
Saapui kevät, nietos suli mailta,
Mutt’ ei orahia vesi vienyt;
Suvi saapui, raekuuro kulki,
Mutt’ ei kaatunutkaan kaunis olki;
saapui syksy, halla kultaviljan
Koskematta korjaajalle säästi.
Silloin Paavo polvistuen lausui:
”Koettaa, mut eipä hylkää Herran.”
Mutta miehellensä virkkoi vaimo:
”Paavo, Paavo, riemull’ ota sirppi;
Nytpä meillä alkaa ilon päivät,
Syrjähän nyt petäjäinen silkko,
rukihisen nyt ma leivän leivon.”
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
”Vaimo vaimo, sit’ ei kuri kaada,
Veljeään ken hädässä ei hylkää.
Pane leipään puolet petäjäistä,
Veihän naapurimme touon halla.” 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s