Valvomisen sun

Valvomisen sunnuntai 2016

Jeesus puhui tämän vertauksen:
    ”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’
    Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” Matt. 25: 1-13

Kirkkovuoden tullessa päätökseen katseemme siirtyy aina maailmanhistorian loppunäytökseen – Jeesuksen tulemukseen, siihen hetkeen jolloin maailmanhistorian kello pysähtyy ja alkaa tilinteon aika. Päivän teema on siis melko vakava.

Monia uskonlahkoja on syntynyt näiden lopunaikojen ennustusten ympärille. Raamatun ennusmerkkejä on pyritty näkemään omassa ajassamme ja ihmisiä on peloteltu lähestyvällä tuomiopäivällä ja ahdingon ajalla sitä ennen. Se päivä on heidän kalentereihinsa monesti sijoitettu, mutta aina väärin.

Sitä viimeistä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan. Sitä on siksi turha lähteä arvailemaan. Millään laskutoimituksella se ei selviä.

Mutta vaikka emme tiedä sen ajankohtaa, se ei tarkoita sitä, että voimme jättää sen kokonaan pois mielestämme. Päinvastoin. Meitä kehotetaan herkeämättä sitä päivää odottamaan, sillä päivä on meille kristityille oleva iloinen vapautuksen päivä. Se osoittaa julkisesti todeksi sen, mitä olemme uskoneet ja rukouksin odottaneet: Jumala ei ole enää sivustaseuraaja, vaan laittaa täytäntöön suunnitelmansa.

Vanhan ajan kristityt toivottivat sen päivän tervetulleeksi sanomalla – ”Tulkoon armo ja kadotkoon tämä maailma”.

Tätä kirkkovuoden toiseksi viimeistä sunnuntaita nimitetäänkin osuvasti ”valvomisen sunnuntaiksi”. Jeesus sanoo     ”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”  Jeesus opettaa evankeliumeissa yllättävän paljon tästä asiasta. Matteuksen evankeliumin luvut 24 ja 25 käsittelevät pelkästään näitä viimeisiä aikoja – ja monet Jeesuksen vertaukset sitä ennen opettavat samasta teemasta. Siksi meidän on hyvä pysähtyä tämän evankeliumin äärellä.

Kertomus tai vertaus kymmenestä morsiusneidosta herättää tavallisesti lukijassa pientä levottomuutta. Vertaus on sillä tavalla vavisuttava, että ovet suljettiin ja viisi jäi ulkopuolelle eikä vaikuta siltä, että heillä olisi paljon mahdollisuutta päästä sisälle. Eräs tulkitsija sanoi tosin niinkin, että Lähi-Idässä sana ’ei’ ei ole koskaan lopullinen vastaus. Se on vain tauko neuvottelussa. Mutta sanoissa ”Minä en tunne teitä.” ei neuvotteluvaraa juuri jää.

Silti evankeliumin äärellä jää pohtimaan, oliko viiden tyhmän morsiusneidon ulos sulkeminen kuitenkin turhan radikaali teko? Eikö heitä vielä olisi voinut päästää sisään. Onko Jumala niin armoton, että ei anna heille tällaista pikkujuttua anteeksi. Inhimilliset tunteet heräävät – samaistumme luonnollisesti näihin tyhmiin, ulossuljettuihin naisiin. Se onkin oikeastaan hyvä, jos se saa miettimään elämäämme. Miten pidämme huolen siitä, että meille ei käy samoin? Jos kysymys olisi vain myöhästyminen hääjuhlasta, se ei olisikaan niin vakavaa, vaikka olisikin moukkamaista Sen ehkä saisi anteeksi. (oman tyttären hääjuhlasta myöhästymistä ei kovin helposti saisi anteeksi).  Mutta kysymys on isommasta asiasta:

Jeesus kertoo vertauksen Jumalan valtakunnasta. Se saa aiheensa hääjuhlasta, jonne morsiusneidot odottavat pääsyä. Vertaus kertoo Jumalan ja häntä odottavan seurakunnan suhteesta. Pohjalla on Jumalan rakkaus ihmiseen ja ihmisen kaipuu Jumalaan. Onkin kuvaavaa, että vertauksessa ei puhuta mitään itse morsiamesta eikä toisaalta yhtään miestä ollut lampuin vastaanottamassa sulhasta vaan morsiusneidot. Kymmenen morsiusneitoa ovatkin kuva seurakunnasta, joka odottaa Jeesuksen paluuta. Hääjuhla on taivaan hääjuhla, johon olemme matkalla.

Kun taivasten valtakunnan portit laitetaan kiinni, on parasta olla sisäpuolella. Vertauksen tärkeä muistutus onkin siinä, että tässä valtakunnassa on ovi, mikä kerran sulkeutuu ja se on lopullista. Ulos ei ole hyvä jäädä, koska armon aika on silloin päättynyt. Evankeliumia ei enää julisteta.

Armon aika voi päättyä kahdella tavalla. Se voi päättyä henkilökohtaisesti siten, että ihminen kuolee. Silloin myös armonaika päättyy. Tämän elämän aikana ihminen kasteen ja uskon kautta kiinnittyy elämän lähteeseen Jumalaan, vastaa hänen kutsuunsa seurata Jeesusta. Kuoleman jälkeen se on myöhäistä. Evankeliumin kuvauksessa armon aika päättyy koko maailmalle.

Meidän on siis hengellisesti valvottava. Kun Jeesus sanoo ”valvokaa”, siihen ei ole olemassa mitään liennytyksiä: ”Olisi ihan kiva jos vähän valvoisitte, mutta jos ette, niin sekin on ok.” Pidettävä itsestämme huolta, että emme joudu liian kauas Hyvän Paimenen äänen luota. Se on kristittynä elämistä ja hereillä oloa, sitä että ei luisu takaisin samaan vanhaan maailman elämään, jossa sydän ei elä enää odotuksesta ja kaipauksesta.

On pidettävä huolta itsestään eikä tuudittauduttava siihen ajatukseen, että kyllähän minä sitten vanhana ehdin ajattelemaan näitä asioita ja elämään kiltisti.

Tänään voin elää miten huvittaa, kadutaan sitten myöhemmin. Tällainen on vaarallista peliä omalla ikuisuudella.

Eija-Riitta Korhola sanoi eräässä Tuomas-messun saarnassa (2001) näin: Jumalan valtakunnassa kukaan voi olla hereillä toisen puolesta. Vastuu on otettava itse. Tämän viisaat neitsyet tiesivät. Ja kun ovet laitettiin kiinni, armon aika todella päättyi. Jumala on monesti antanut jatkoaikaa. Seurakunta on odottanut hänen paluutaan alkukirkosta alkaen – 2000 vuotta. Mitä muuta tämä elämämme on kuin jatkoaikaa. Päivän viesti on se, että joskus aika todella tulee täyteen ja meidän on silloin oltava valmiita. Emme voi olla valmiita kuin omasta puolestamme.

Entä sitten tämä valvominen? Eikö luterilaisina ole opittu se, että pelastus ei ole oman työni tulos, en pysty edes myötävaikuttamaan siihen. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää tai annettavaa. Se on kokonaan Jumalan lahja. Mitä on siis tämä valvominen muuta kuin ankaraa tekemistä?

Lainaan edelleen Eija-Riitta Korholaa: ”Valvominen ei kyseenalaista pelastuksen perustaa, Jumalan armoa, joka lahjoitetaan ihmisille. On vain niin, että ihmisellä on taipumus tottua kaikkeen, turtua vaikka kuinka ihmeelliseen – ja Hän, joka neuvoi meitä valvomaan, tunsi ihmismielen hyvin. Usko on jokin sellainen lahja, jonka kanssa ei voi asettua aloilleen ja ryhtyä omistajaksi ja tottua siihen. Aidon uskon kanssa voit vain valvoa, pitää kädessäsi lahjaa … mutta et hallita sitä.”

Valvominen on rukousta, jatkuvaa vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Jos elämässä tuleekin hengellisesti kuivia kausia, että mikään ei kiinnosta. Kaikki tuntuu teeskentelyltä. Se ei ole ongelma. Sellainen kipuilu kuuluu jumalasuhteeseen. Tällainen kipuilu on jo valvomista. Mutta jos ihminen unohtaa Jumalan kokonaan. Hän nääntyy hengellisesti, kun mikään ei pidä yllä suhdetta Jumalaan.

Taivaan ovet eivät ole vielä sulkeutuneet. Ne ovat auki ja Jumala kutsuu omiaan luokseen. Hän on antanut meille ehtoollisen sakramentin, mikä kiinnittää meitä lähemmäs häneen. Siksi tähän ehtoollispöytään on aina hyvä tulla uudistumaan. Silloinkin kun se ei tuntuisi miltään.