14. shell

Päivänä, jolloin Suomeen ei tullut keihäästä olympiamitalia

14 hjs – 21.8.2016 – Ihmisen hyvyys on kuin Antti Ruuskasen olympiaheitto. Vaikka kaikkensa antaa, se ei riitä mitaliin.

Luuk. 10: 25-37

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”     Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”     Jeesus vastasi hänelle näin:     ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.     Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”     Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Evankeliumissa on esillä kaksi kysymystä: Mitä minun pitää tehdä jotta pelastuisin ja toinen kysymys: Kuka on minun lähimmäiseni? Jälkimmäinen saa erinomaisen vastauksen Jeesuksen vertauksessa, mutta onko se vastaus myös ensimmäiseen pelastusta koskevaan kysymykseen? Siinä tämän saarnan aihiot.

(A) Hyvä elämä

Ensimmäinen kysymys on niin sanottu perimmäinen kysymys. Mies esitti sen koetellakseen Jeesusta, saadakseen selville, mitä hän opettaa ja minkälainen mies hän on. Suomessa harvoin avoimesti kysytään tällaisia kysymyksiä, mutta jokainen niitä ennen pitkää miettii. Mitä minun pitää tehdä jotta pelastuisin? Kysymys esitettiin hyvin uskonnollisessa muodossa – puhuttiin pelastuksesta, ikuisen elämän päämäärästä. Käytännössä kysymys vastaa sitä, mikä tänään ehkä esitettäisiin näin: Minkälainen elämä meidän tulisi elää, jotta se olisi hyvä elämä ja täyttäisi sen tarkoituksen, minkä Jumala on ihmiselle asettanut? Kysymyksessä on sisällä kaksi tasoa: minkälainen on hyvä elämä ja miten ihminen pelastuu? Lainoppineella nämä kysymykset ovat sama kysymys.

Kun kerran elämäsi lopulla katsot taaksepäin ja arvioit elämääsi ja niitä valintoja, joita olet tehnyt, minkälaisia ajatuksia luulet silloin mielessäsi käyvän? Olisitko silloin kiitollinen ja onnellinen: Tämä oli minun elämäni ja annan sen tyytyväisenä Jumalan käsiin. Vai jäisikö jotakin siitä puuttumaan?

Tällainen kokemus tyytyväisyydestä on arvokas, ehkä kuitenkin harvinainen. Luultavasti on asioita joita katuu. Jotakin ehkä olisi halunnut tehdä toisin, jos olisi osannut ja uskaltanut.

Miehen vastaus Jeesuksen vastakysymykseen summasi mainiosti hyvän elämän ihanteen: Rakasta koko voimallasi Jumalaa ja lähimmäisiäsi. Hyvä elämä toteutuu kun rakastaa. Luultavasti useimpien ihmisten kokemus hyvästä elämästä ja onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä elämän lopulla liittyy samanlaisiin asioihin.

Elämä on ollut hyvää, kun on rakastanut. Rakkaudessa ihminen unohtaa itsensä, ei ajattele itseään. Hän elää hetkessä, hän elää yhteydessä toisiin ja on osallinen jostakin suuremmasta. Kun ei ole tarvinnut ajatella itseään, se tarkoittaa samalla sitä, että olet saanut olla oma itsesi. Ne ovat täydellisiä hetkiä ja aitoa hyvyyttä. Ne muistaa koko elämänsä. Näitä täydellisiä hetkiä on kuitenkin vain kourallinen. Siksi on hyvä muistaa, että hyvän tekeminen ja täyttymyksen antava elämä ei liity pelastumiseemme. Voihan kokemuksemme olla myös vastakkainen, että elämä on täynnä virheitä ja katumusta – ristinryövärin tavoin se on kulunut täysin hukkaan ja vääriin asioihin – silti Jumalan varassa taivaan portit avautuvat hänelle.

(B) – Lähimmäinen

Kun lainopettaja antoi kauniin vastauksen omaan kysymykseensä: että oleellista elämässä on rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, Jeesuksen vastaus hänelle oli: Oikein vastasit. Elä sen mukaan. Lainopettaja halusi vähän tarkemman vastauksen, siksi hän kysyi: kuka on minun lähimmäiseni. Siihen Jeesus kertoi vertauksen. Muistatte hyvin kuulemanne vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Hurskaat miehet kulkivat tien poskessa viruvan miehen ohi, mutta muiden halveksima samarialainen pelasti hänet kuolemasta.

Jeesuksen vastaus miehen lähimmäisyyttä koskevaan kysymykseen on hyvin nykyaikainen. Mies kysyi, kukan on lähimmäiseni. Jeesus vastasi: ”Älä kysy kuka on sinun lähimmäisesi, vaan kysy kenen lähimmäinen sinä voit olla. Ole sinä lähimmäinen toiselle ja osoittaudu itse lähimmäiseksi.” Lähimmäiset eivät ole tuolla jossakin. Sinä olet se, joka on lähimmäinen toisille.

Lähimmäisyys on rakkauden tai laupeuden tekoja, joita Jeesuksen opettama kultainen sääntö kuvaa seuraavasti: Kaikki minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille.

Lähimmäisyys on toisen ihmisen asemaan asettumista, avun tarpeen arvioimista. Se edellyttää myötätuntoa. Kaikilla ihmisillä on yleensä tämä taito: kyky asettua toisen asemaan ja kyky tuntea tilanne nahoissaan; miltä toisesta tuntuu. Jeesus pyytää meitä katsomaan tilannetta tuon ryöstetyn ja pahoinpidellyn miehen näkökulmasta. Mitä jos sinä olisit hänen asemassaan? Mitä toivoisit, että sinulle tehtäisiin? Jolta tämä taito puuttuu, pidetään persoonaltaan häiriintyneenä. Sellainen ihminen on sairas vaarallisella tavalla. (Siinä on toki eri asteita: itsekeskeinen – narsisti – sosiopaatti)

Jeesuksen vertaus on havainnollinen myös siinä, minkälaista lähimmäisyys on. Rakkaus ei aseta ehtoja eikä erittele. Rakkaus ei saivartele. Lähimmäinen ei ole myöskään kenttä sinun hengelliselle kasvullesi, sinun pätemisellesi. Hänen auttamisensa ei ole ponnahduslauta hengellisellä portailla ylemmäs. Hänen hätänsä yksinomaan sanelee avuntarpeen, ei sinun tarpeesi auttaa.

Lähimmäisyys ja hyvän tekeminen ei liity pelastumiseemme, ei hengelliseen edistymiseemme. Ne ovat irrotetut toisistaan – Vaikka Jeesus vastasi miehelle, tee näin niin saat elää. Mies tiesi rakkauden käskyn vaikeaksi, siksi hän alkoi etsiä siihen helpotusta ja poikkeuksia. Hän olisi halunnut rajata niiden joukon, joita tulee rakastaa. Jos hän olisi ollut rehellinen, hän olisi voinut sanoa myös: ”Vaatimus on niin suuri, että en kykene sitä täyttämään.” Ei kukaan pysty lakia noudattamaan ja saavuttamaan iankaikkista elämää sen varassa. Kyllä Jeesus sen tiesi. Hyvä elämä ei riitä. Jos riittäisi, hänen ei olisi tarvinnut tulla.

Hyvää ei tehdä siksi, että pelastuisimme – että saisimme Jumalan edessä kerättyä pisteitä iankaikkisuutta varten. Lähimmäisyyden tarkoitus on edistää lähimmäisen parasta ei omaa hurskauttamme. Sen lähtökohta on jakaa Jumalalta saatua hyvää turmeltuneessa ja langenneessa maailmassa. Paratiisissa se oli luonnollista ja helppoa. Siellä käskyjä ei tarvittu, koska ihminen toimi rakkauden mukaan. Langenneessa maailmassa, jossa elämme, hyvän tekeminen vaatii ponnisteluja. Meidän itsekkyytemme on niin vahva voima, että on nähtävä vaivaa lähimmäisyyden toteuttamiseksi.

Mutta pelastumiseen on toisenlaiset eväät. Meidän pelastumisemme on Jumalan laupeuden varassa. Hän rakastaa ehdoitta – Hän on rakkaudessaan antanut kaiken. Hän on auttanut synnin valtaan joutunutta ihmiskuntaa ottamalla synnin harteilleen, kärsimällä meille kuuluvan rangaistuksen. Hän antoi oman elämänsä. Hän rakasti meidät ehjäksi. Me emme olisi kyenneet hyvillä teoillamme kuroa umpeen syntiemme aiheuttamaa repeämää. Meidän hyvyytemme ei riitä.

Jumalanpalveluksen synnintunnustuksessa havahdumme joka kerta huomaamaan, että kuulumme ohikulkijoihin. Tunnustamme, että emme täyttäneet lähimmäisyyden velvoitetta: ”Minun olisi tullut rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäni kuin itseäni. Mutta olen ollut itsekäs, käteni on ollut hidas auttamaan.”

Me emme ole kyenneet elämään täydellisesti Jumalassa ja hänen rakkautensa innoittamana. Mutta emme elä omassa varassa emmekä kuole omassa varassa.

Kun jokaisessa iltarukouksessa jätämme elämämme Jumalan haltuun, kun jokaisessa ristinmerkissä annamme itsemme Jumalalle, teemme sen tietäen hyvin, sen että oma voimamme ei riitä, oma hyvyytemme ei riitä. Juuri siksi annamme sielumme Jumalan haltuun. Luotamme siihen armoon, mikä Jeesuksen kautta on osaksemme tullut. Hän antaa anteeksi. Hän antaa oman puhtautensa meidän puhtaudeksemme. Hän antaa iäisen elämän.

Hyvää teemme heijastaaksemme Jumalan hyvyyttä maailmaan. Pelastusta odotamme kuitenkin yksin Jumalan armoon luottaen.

 

 

Saarna viikkomessussa 26.8.2013 Säkylän kirkossa teologien palauteseminaarissa

Luuk. 10: 25-37

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: »Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?» Jeesus sanoi hänelle: »Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?» Mies vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.» Jeesus sanoi: »Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.»
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: »
Kuka sitten on minun lähimmäiseni?»
Jeesus vastasi hänelle näin:
»Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan
pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
Mutta sitten tuli samaa tietä muuan
samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?»
Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.»

Laupias samarialainen on yksi tunnetuimpia Jeeuksen vertauksia. Tämä vertaus osoittaa mitä on oikea lähimmäisyys, mitä kohtaaminen ja ihmisen näkeminen ja oleellisten asioiden tekeminen.

Lainopettaja teki kysymyksen Jeesukselle. Olen usein ajatellut hänen kuuluvan niihin, jotka yrittivät saada Jeesuksen sanoistaan kiinni. Mutta tekstissä ei tule esiin mitään vilpillistä. Hän teki sen koetellakseen Jeesusta. Jeesus ei ollut perinteinen opettaja vaan melkoisen omalaatuinen. Hänet oli koeteltava vielä tarkemmin ja huolellisemmin kuin muut. Opettajat tulee koetella. Muiden antama tunnustus ja hyväksyntä on laadun tae. Jeesus itse kehotti koettelemaan opettajat, vääriä profeettoja on liikkeellä. Isompi ongelma on se, että opettajia ei koetella. Lainopettaja koetteli. Hän oli kiinnostunut ja halusi ottaa selvää.

Kun sinä asetut seurakunnassa opettamaan muita, lähtökohta ei ole pelkkä hyväntahtoisuus, vaan myös se että sinua koetellaan. Oletko Jeesuksen asialla vai omalla asiallasi – oletko vain jees mies/nainen.

Keskeisellä kysymyksellä lainopettaja halusi selvittää mitä Jeesus oikein opettaa. Onko se luotettavaa opetusta. Mitä minun on tehtävä saadakseni iankaikkisen elämän. Jeesuksen vastakysymyksen jälkeen hän joutui itse vastaamaan kysymykseensä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Hän summasi sen elämänihanteen, mikä avaa taivaan. Tästä keskustelu avautui siihen, kuka on lähimmäiseni.

Jos katsotaan hieman tuota tarinaa. Siinä on ryöstetty ja mukiloitu mies alastomana virumassa tien poskessa. Kertomus on sillä tavoin rakennettu, että ohikulkija ei pystynyt tunnistamaan maassa makaavasta miehestä, mihin karsinaan hän kuului – oliko hän juutalainen vai samarialainen, maalainen vai kaupunkilainen, konservatiivi vai liberaali – saddukeus, fariseus, selotti, publikaani, ylhäinen vai alhainen. Mies oli tajuton ja alaston. Tavallisessa elämässä kykeni jo kaukaa tunnistamaan, mistä päin maailmaa kukin oli tullut. Ihmisen vaatteet ja puhe paljastivat sen. Galilealaiset tunnistettiin helposti murteestaan Jerusalemissa, niin kuin Pietari hiilivalkean ääressä ennen kuin hän kielsi Kristuksen. Toiseksi vaatetus kullakin heimolla oli oman paikallisen perinteensä mukainen ja sille pysyttiin uskollisena, koska siitä oltiin myös ylpeitä ja se oli elämänalue, mitä koski tietyt säännöt. Miehen karsinaa ei voitu tunnistaa. Hän oli paljas ihminen, vailla suojaa. On helpompi auttaa jos tietää, onko hän meikäläisiä vai heikäläisiä. Juutalaisille tunnetusti lähimmäisiä olivat vain oman kansan jäsenet.

Kun rakkaus laitetaan mittariksi ihmisten välillä, silloin ei voi katsoa toisen vaatetukseen, ulkonäköön, asemaan. Pyhistä kirjoituksista ei löydy porsaanreikää, josta pääsee pälkähästä. Ei löydy sellaista tulkintaa, jota voi käyttää siihen, että lähimmäisen hätä voidaan kiertää – se ei koske minua.

On mielenkiintoista huomata myös, että Jeesus ei kysynyt, kuka näistä toimi oikein? Siihen olisi voinut saivarrellen vastata, että kaikki toimivat muodollisesti oikein. Pappi nimittäin päätteli mielessään kulkiessaan miehen ohi, että jos mies on pakana, en voi koskea siihen, sillä muuten saastun kultillisesti enkä voi toimittaa temppelissä jumalanpalvelusta. Jos taas mies on kuollut, en voi koskea häntä saastumatta, joudun viikoksi eristyksiin. Minulla on tärkeämpiä velvollisuuksia, jotka koskevat Jumalaa. Mutta Jeesus kysyikin, kuka näistä oli miehen lähimmäinen.

Usko, joka luo raja-aitoja ja esteitä lähimmäisen kohtaamiseen ja auttamiseen ei ole sitä uskoa, jolla tullaan autuaaksi.

Kuvittelemme itsemme usein tiellä kulkijoiksi. En pyydä sinua kuvittelemaan itseäsi ohikulkijan tai laupiaan samarialaisen asemaan miettimään sitä pysähtyäkö vai kulkeako ohi – entäpä jos sinä oletkin se, joka makaa avuttomana tiellä. Hän on se kenee meihin tulee samaistua. Siinä samaistumisessa ja myötäelämisessä on lähimmäisyytemme lähde. Myötätunto on se perustunne, mikä meissä pitäisi herätä, ja mitä kautta rakkaus löytää keinonsa toimia. Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille. Sitä tarkoittaa myös rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Asettuminen toisen asemaan antaa meille toimintaohjeen. Lähimmäisen rakastaminen edellyttää sitä, että on kyettävä lukemaan tilannetta eikä vain kirjaimia.

Kerron teille toisen tarinan: Miehitysjoukkojen komentaja tuli vuoristokylän pormestarin luo. “Me tiedämme, että piilottelette petturia luonanne”, hän sanoi. “Luovuttakaa hänet meille tai teemme teidän ja kyläläistenne elämän niin hankalaksi kuin vain voimme.”

Kyläläiset todellakin piilottelivat miestä, joka vaikutti hyvälä ja viattomalta ja jota kaikki rakastivat. Mitä pormestari nyt saattoi tehdä, kun kylän hyvinvointi oli vaakalaudalla? Päiväkausia jatkuneet keskustelut kyläneuvostossa eivät johtaneet tulokseen. Lopulta pormestari neuvotteli asiasta papin kanssa. Yhdessä pappi ja pormestari tutkivat koko yön kirjoituksia, ja lopulta he löysivät kohdan, jossa sanottiin: “Parempi että yksi ihminen kuolee, kuin että koko kansa hukkuisi.”

Niinpä pormestari luovutti miehittäjille syyttömän miehen, jonka tuskanhuudot kaikuivat koko kylän läpi, kun häntä kidutettiin ja lopulta tapettiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin muuan profeetta saapui kylään, meni suoraan pormestarin luo ja sanoi: “Kuinka saatoitte tehdä tämän? Tuon miehen Jumala oli lähettänyt kansansa pelastajaksi, ja te luovutitte hänet kidutettavaksi ja tapettavaksi..”

Mitä minä sitten tein väärin”, valitti pormestari. “Me katsoimme yhdessä papin kanssa, mitä kirjoituksissa sanottiin, ja teimme sen mukaan.”

Siinäpä te teittekin väärin”, sanoi profeetta “Te tuijotitte kirjoituksiin, kun teidän olisi pitänyt katsoa hänen silmiinsä.” – tarina by Antony de Mello kirjasta Kuuletko linnun laulun.

Kirkossa olemme monessa kiistassa juuri Raamatun tulkinnan kanssa tekemisissä. Katsommeko vain kirjainta vai katsommeko myös silmiin. Kirjainta katsomalla saatamme tehdä suuremman synnin ja kulkea ihmisen ohi. Rakkaus joutuu elävässä elämässä toimimaan hieman toisella tavalla kuin pykälien mukaan.

Usein joudumme toteamaa kuitenkin, että olimme pelkureita, emme toimineet oikein. Kuljen niiden ohi ja yli, joiden tiedän odottavan laupiasta samarialaista. On yksi joka ei koskaan kule ohi. Kristus itse on tu oikea laupias samarialainen, joka jaksaa pysähtyä jokaisen haavoitetun kohdalle. Hän on meidän hyvä lähimmäisemme. Hän ottaa meidät hoitaakseen ja parantaa haavamme. Hän parantaa läsnäolollaan, sanallaa ja sakramenteillaan, armolla ja anteeksiantamuksella.

Mutta hän sitten sanoo meille: Mene ja tee sinä samoin. Tässä on koko kristillinen elämänohje. Niin kuin Kristus on sinun lähimmäisesi, ole sinä lähimmäinen toiselle. Hoida muita ja kun et enää jaksa, tule itse hoidettavaksi. Tie Kristus-parantajan luo on avoin.

Minulla oli sama saarna edellisenä sunnuntaina Harjavallan kirkossa. Paitsi että viikkomessuun yritin lyhentää sitä tovin. Teologian harjoittelija toki kiitti saarnasta, mutta huomasi hyvin saarnan ongelman. ”Olen oppinut, että saarnassa on yksi asia. Sinulla taisi olla kolme.” Hän on oikeassa. Kun käyttää vanhoja saarnojaan pohjalla – asioita tulee liikaa.

Lähimmäisen sunnuntai 5.9.2004

Laupias samarialainen ja hullun pyydystäminen häkkiin

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” Jeesus vastasi hänelle näin:
”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi. ”Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus kertoo unohtumattoman kertomuksen Laupiaasta samarialaisesta. Mutta ennen kuin pääsemme siihen on hyvä palauttaa mieleen, minkälaiseen tilanteeseen tuo kertomus esitettiin.

Evankeliumi alkaa sanoilla: ”muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle.” Vaikuttaa siltä, että lainopettaja olisi halunnut saada selvyyttä, mikä Jeesus on miehiään. Mutta kysymys on jostakin enemmästä. Tuo sana koetus ekpeiradzon on hyvin vahva ilmaus. Samaa sanaa käytetään silloin kun Jeesus vastustaa Saatanaa autiomaassa sanomalla: Älä kiusaa Herraa Jumalaasi.

Lainopettajan kysymys oli ansa, jonka hän oli virittänyt Jeesukselle. Hänen aikomuksensa ei ollut viaton. Hänen tarkoituksensa oli saada Jeesus sanoista kiinni, osoittaa hänet harhaoppiseksi ja valheprofeetaksi. Ilmeisesti hän oli kuullut aiemmin Jeesuksen opetusta ja se oli saanut veren kuohahtamaan. Luukkaan evankeliumi tietää useita asioita, mikä kirjanoppineita Jeesuksessa häiritsi: hän ei kunnioittanut sapattiin liittyneitä ohjeita, vaan oli parantanut sairaita sapattina. (Lk 6:11) Hän ei piitannut puhtaussäännöistä, vaan söi ja joi syntisten ja publikaanien kanssa. Yksi räikeimmistä teoista oli kuitenkin se, että Jeesus antoi syntejä anteeksi (5:21, 7:49). Jeesuksen opetus ja elämä olivat olleet kaikkea sitä vastaan, mihin lainopettaja uskoi, mikä oli hänen elämänsä perustus. Niinpä hän tekee suoran ja ytimeen menevän kysymyksen toivoen, että Jeesus tekee ratkaisevan virheen ja kulkee vastauksessaan harhaan. Silloin ansan paula olisi lauennut ja saalis olisi häkissä.

Hän kysyi, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän? Juutalaiset kuuluivat valittuun kansaan. Jumala oli tehnyt liiton kansan kanssa. Lainopettaja tiesi, että kaikki valitun kansan jäsenet eivät pelastu. Liiton ehdot oli täytettävä eli pidettävä laki. Kirjanoppinut tiesi että se pelastuu, joka tarkoin noudattaa lakia. Hurskas vaellus takasi pelastumisen. Jotta tässä onnistuttaisiin, oppineet olivat kehittäneet ns. lain aitauksen.

Erilaisin malliesimerkein oli pystytetty rajat lainmukaiselle toiminnalle. Kun pysytteli näiden rajojen sisällä, lain aitauksessa, varmisti sen, että asiat on hyvin. Se mitä oli lain aitauksen ulkopuolella, sinne ei saanut mennä, mutta toisaalta siitä ei tarvinnut myöskään välittää.

Jeesuksen mukaan laki ymmärrettiin täysin väärin. Siitä oli tullut este tehdä lain hengen mukaisia tekoja. Siksi hän mursi lain aitauksen. Myös kertomus laupiaasta samarialaisesta voidaan nähdä tässä valossa.

Lainoppinut oli omasta mielestään lakia hyvin noudattava mies. hän ei ollut ylittänyt lain aitaa mistään kohtaa. Kysymys Jumalan rakastamisesta ei tuntunut vaikealta. Mutta suhde lähimmäiseen oli jo vaikeampi asia. Niinpä hän kysyi tarkentaen, kuka on minun lähimmäiseni.

Jos kuka tahansa ihminen olisi otettava aitauksen sisälle, aita kaatuisi. Lähimmäinen oli vain se, joka oli tuon aitauksen sisällä. Syntiset ja samarialaiset eivät siellä olleet. Juutalaiselle vain toinen juutalainen oli lähimmäinen.

Tuo aitauspolitiikka ei ole vierasta muillekaan kansoille. Se on samaa, jota etelä-afrikassa kutsuttiin apartheid-politiikaksi. Siinä eroteltiin ihmisiä rodun perusteella: valkoiset toiseen karsinaan ja muut rodut toiseen karsinaan.

Kun pystyttelee tällaisia aitoja niin myös vaatimus lähimmäisen rakkaudesta on helppo kiertää: riittää kun kieltää toisen lähimmäisyyden. Veljesrakkauden on helppo kiertää, kun sanoo, että sinä et ole minun veljeni. Ja juuri näin me teemme, kun ryhdymme nimittelemään maahanmuuttajia (intialainen, virolainen, venäläinen) ja muita vähemmistöjä.

He ovat joitakin ulkopuolisia – rakkauden ja lähimmäisyyden ei tarvitse ulottua heihin. Eivät he kuulu pieneen aitaukseemme. Ei meidän myötätuntomme tarvitse kohdistua häneen.

Yleensä naamioimme tämän isänmaallisuuden verhoon, mutta sen taakse kätkeytyy vain paljasta muukalaisvihaa.

Jeesuksen kertoma esimerkki Jerikon tieltä on kuitenkin sillä tavoin rakennettu, että ohikulkija ei pystynyt tunnistamaan maassa makaavasta miehestä, mihin karsinaan hän kuului, mikä on hänen etninen ryhmänsä. Mies oli tajuton ja alaston. Tavallisessa elämässä kykeni jo kaukaa tunnistamaan, mistä päin maailmaa kukin oli tullut. Ihmisen vaatteet ja puhe paljastivat sen. Galilealaiset tunnistettiin helposti murteestaan Jerusalemissa, niin kuin Pietari hiilivalkean ääressä ennen kuin hän kielsi Kristuksen. Toiseksi vaatetus kullakin heimolla oli oman paikallisen perinteensä mukainen ja sille pysyttiin uskollisena. Miehen karsinaa ei voitu tunnistaa. Hän oli paljas ihminen, vailla suojaa.

Rosvot veivät mieheltä vaatteet päältä. Kun ihminen on paljastettu, riisuttu henkisesti ja julkisesti, silloin on lähimmäisen tarve kaikkein suurin. Mies ei ollut vain ryöstetty, hänet oli myös häpäisty. Hänet jätettiin yksin alastomana muiden pilkan ja armottomuuden kohteeksi.

Pappi kulki tietä alas Jerusalemista Jerikoon. Hän kulki todennäköisesti ratsain. Köyhät ja orjat kulkivat kävellen. Lisäksi vertaus ontuisi pahasti, jos papilla ei olisi ollut mahdollisuutta tehdä sitä samaa kuin samarialainenkin. Papilla oli edellytykset auttamiseen, mutta hän ajoi ohi. Leeviläinen toimi samoin.

Kun pappi ja leeviläinen näkivät haavoittuneen, heidän sydämessään ei missään vaiheessa kellot soineet. He eivät tunteneet myötätuntoa, vaan pelkoaja puistatusta. Toivoivat ettei heille itselleen käy samoin ja hoputtivat kameliaan kulkemaan nopeammin.

Mukiloituna oli ihminen, joka ei luultavasti ollut edes mitenkään muita parempi ja hurskaampi ihminen. Olisiko hän ansainnut tulla pelastetuksi? Oliko hän saanut ansionsa mukaan. Sitä evankeliumi ei kerro. Sitä meidän ei tarvitse tietää eikä kysellä. Jeesuksen opettamaan lähimmäisyyteen ei kuulu lähimmäisen arviointi – ainoastaan tilanteen arviointi.

Lainopettajalla oli ollut aikomus saada Jeesus ansaan, mutta se ei ollut onnistunut. Hän kysyi pelastustietä ajatellen sen olevan lain mukaisessa elämässä. Nyt hän tuupertui tuon lain vaatimusten alla. Hän ei päässyt enää sen vaatimuksia pakoon. Tilanne oli myös muuttunut: koettelijasta tuli nyt koeteltu. Hän, joka viritti Jeesukselle ansan oli nyt itse joutumassa omaan ansaansa ja siitä ansasta oli vain yksi ulospääsy: turvautuminen Jeesukseen ja anteeksiantamukseen. Hän oli kuin mies, joka oli menossa pyydystämään hullua häkkiin. Tuon hullun uskottiin vangitsevan ihmisiä. Kun tuo hullu yllättääkin miehen, hän pelästyy ja sulkeutuu omaan häkkiinsä ja vetää oven perässään kiinni, mutta lukon avaimet jäävät hullulle häkin ulkopuolelle. Nyt tuo, jota hän luuli hulluksi, oli hänen ainoa pelastuksensa. Tilanne on koominen. Niin kävi tälle lainoppineelle. Hän oli todellakin lain aitauksessa, mistä vain Kristus voi vapauttaa.

Kertomuksessa on hyvä lisäksi huomata se, että Jeesus ei kysynyt, kuka näistä toimi oikein? Siihen olisi voinut saivarrellen vastata, että kaikki toimivat muodollisesti oikein. Pappi nimittäin päätteli mielessään kulkiessaan miehen ohi, että jos mies on pakana, en voi koskea siihen, sillä muuten saastun kultillisesti enkä voi toimittaa temppelissä jumalanpalvelusta. Jos taas mies on kuollut, en voi koskea häntä saastumatta. Mutta Jeesus kysyikin, kuka näistä oli miehen lähimmäinen.

Päivän evankeliumi on sillä tavoin haastava, että se asettaa tarkastelun kohteeksi uskon, joka esiintyy opissa ja opetuksessa sekä uskon, joka ilmenee arkipäivän teoissa ja valinnoissa. Jumalan valtakunnan lapsen tulisi heijastaa sitä hyvyyttä ja rakkautta, jota hän itse Jumalalta on saanut kokea. Usko, joka on vain päässä, mutta ei ole kulkenut sydämen kautta sormenpäihin ei voi olla oikeaa. Usko, joka luo raja-aitoja ja esteitä lähimmäisen kohtaamiseen ja auttamiseen ei ole sitä uskoa, jolla tullaan autuaaksi.

Epäilemättä Jerikon tiellä haavoitettu mies on meidän lähimmäisemme, mutta kuka meistä on hänen lähimmäisensä. Sen kysymyksen eteen Jeesus meidät johtaa. Jeesus on vapauttanut meidät, mutta ei lähimmäisyydestä. lähimmäisyyden ei tarvitse olla vankila. Hän vapautti meidät aitoon ja hyvään lähimmäisyyteen, jossa emme kerätä suorituspisteitä tai yritä täyttää hyvän ihmisen mittaa – vaan siksi, että lähimmäisen hätä niin vaatii.

 

14. sun. Helluntaista. 29.8.99 – myös 2001

Luuk 10:25-37

Jeesus kertoi meille tarinan väkivaltaisen ryös­tön kohteeksi joutuneesta miehestä. Tarinoita kuunnellessamme meillä ihmisillä on kyky eläytyä siihen. Eläydymme tarinan kulkuun, jonkun tari­nan henkilön näkökulmasta. Katselemme maail­maa hänen silmillään. Meillä on kyky eläytyä. Se on tämänkin tarinan tarkoitus.

Lähes poikkeuksetta kuullessani tari­nan laupiaasta samarialaisesta olen ajatellut itseni ohikulkijan osaan. Jossakin haavoittunut ihminen makaa kaiken menettäneenä. Minä olen sivistynyt ihminen enkä halua tahrata käsiäni tuon toisen auttamiseen. Suljen sydämeni häneltä. En tee hänen asiastaan omaa asiaani. Se ei kuulu minulle, ajattelen. Auttakoot muut häntä. Minulla ei ole aikaa. Kiirehdin askeliani, katson muualle. Ainoa huoleni sillä hetkellä on vain toivomus, että kukaan ei huomaa. Toivotta­vasti tuo haavoitettu ihminenkään ei huomaa. – Minä olen ohikulkija. Hetken asia vaivaa miel­täni, mutta pian olen sen jo unohtanut ja mikä tärkeintä, olen jo aivan muualla. Ehkä tämä on sinullekin tavalla tai toisella tuttu tilanne.

Mutta tänään haluan että koet tämän tarinan myös toisesta näkökulmasta. Jos ajat­telet olevasikin tuo pahoinpidelty ihminen. Sinä olet se, joka on ryövätty, jolta on riistetty ihmisarvo. Sinun koskemattomuuttasi on lou­kattu, sinua on käytetty hyväksi ja jätetty yksin virumaan. Sinulle on naurettu, sinut on mitätöity ja lopulta hylätty.

Ajattele tänään, että sinä olet se joka makaat kolhittuna yksin, et kykene liikkumaan etkä huutamaan. Ajattele, että ihmiset kulkevat ohitse ja kaiken häväistyksen jälkeen kukaan ei halua edes huomata sinua. He kulkevat ohitse ja ajattelevat, että ehkä sinä olet saanut ansiosi mukaan, ehkä on oikein, että sinulle on käynyt huonosti. Tai he supisevat keskenään ja osoittelevat sinua: tuolla on se huonomaineinen nainen. Tai tuolla on se epäluotettava mies. On kuin otsaasi olisi poltettu Kainin merkki. Sen nähdessään ihmiset kiertävät sinut kaukaa.

Ajattele tänään, että sinä olet se, joka kaipaat apua, että joku tulee sinun luoksesi, murtaa halveksunnan ja yksinäisyyden muurin. Vaikka sinut on poljettu maahan, vaikka kaikki nauravat sinulle ja pitkittävät sinun kärsimys­täsi, joukon keskeltä tulee joku, joka korjaa sinut pois. Hän vie sinut turvaan. Hän kuuntelee sinun kipusi, sinun tarinasi, lohduttaa, halaa ja hoitaa sinua. Hän antaa sinulle uskoa, hän auttaa sinua kestämään tämän kokemuksen yli.

Ehkä meillä on näitä molempiakin kokemuksia jossakin määrin. Varmasti kykenemme eläytymään kumpaankin. Siihen, että meidät on nujerrettu, että me olemme murtu­neet kuin heikko oljenkorsi ja jääneet oman onnemme nojaan. Mutta ehkä meillä on koke­muksia myös siitä, että kaikkien pilkkaajien ja henkisten murhaajien keskeltä löytyy myös se joka meitä puolustaa ja auttaa. Ja saa meidät tuntemaan pelastuksen iloa.

Jeesuksen kertomuksen kuullessa meidän olisi juuri eläydyttävä tuon ryöstetyn miesparan asemaan. Niin ainakin toimi tuo lau­pias samarialainen. Hänen tuli juutalaista miestä sääli. Hän tunsi myötätuntoa. Kaikista ennakko­luuloista huolimatta, mitä juutalaisilla ja sama­rialaisilla on toisistaan, hän kumartui miehen puoleen ja jäi auttamaan.

Ei ole mitään hyötyä eläytyä ohikulki­jan osaan. Se ei saa meissä itsessämme mitään muutosta aikaan. Mutta kun asetumme kärsivän ihmisen asemaan. Silloin mieleemme tulevat muistot ja elämykset siitä, miltä tuntuu olla avun tarpeessa, miltä tuntuu olla suuressa ahdistuksessa, mutta myös miltä tuntuu saada apu ja pelastus.

Jeesus haluaa, tänään muistuttaa meitä meidän ihmisyydestämme. Meillä on ole­massa kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Meillä on kyky eläytyä toisen elämäntilanteeseen. Se juuri tekee meistä ihmisiä.

Me pystymme eläytymään. Siinä on olemme kehittyneet niin hyviksi, että monesti sanomme lukevamme läheistä ystäväämme tai puolisoamme kuin avointa kirjaa. Mutta olemme ymmärtäneet tuon kirjan väärin, jos teemme vain nokkelia huomioita tuon kirjan äärellä. Lähimmäinen on meille todellakin tuo avoin kirja. Mutta se ei viihdekirja pelkkää eläytymistä varten.

Avoin kirja kaipaa lukijaa. Mutta kun luet sieltä hätää ja kärsimystä se on viesti sinulle tehdä jotakin hänen hyväkseen. Sinun ei tarvitse sydän pamppaillen ikään kuin jännityskirjan äärellä odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirja on auki siksi, että luemme siitä itseämme koskevia viestejä. Kirja on auki siksi, että voit osallistua sen kirjoittamiseen. Voit tulla mukaan laupiaan samarialaisen tavoin.Siitä tässä on kysymys. ”Kaikki, minkä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin myös heille.” ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kristil­linen rakkaus ei ole vain joidenkin määrättyjen velvollisuuksien suorittamista, että kukin tekee oman osuutensa.

Rakkaus katsoo tavallisia vel­vollisuuksia pidemmälle. Se katsoo lähimmän ih­misen sisimpään. Sieltä löytyy toimintaohje. Asettumalla toisen asemaan, löydän oikean toi­mintatavan.Jeesus kertoi vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Siinä Jeesus tahtoo opastaa meidät sellaiseen Jumalan tuntemiseen, joka vaikuttaa arkiseen elämäämme. Se ei ole vain uskoa opinkappaleisiin ja katekismuksen lukuihin.

Löydän kyllä oikean toimintatavan, mutta saako se minua toimimaan? Usein taitaa olla niin, että tiedän kyllä ja tunnen nahoissani, että minun olisi jäätävä vierelle sitomaan ja hoitamaan haavoja. Tiedän mitä lähimmäisyys minulta vaatii, mutta kuitenkaan minusta ei ole laupiaaksi samarialaiseksi. Lähimmäisenä oleminen on tehtävä, jossa en saavuta suurta menes­tystä. Tehtävä ylittää voimani ja halukkuuteni. Herää kysymys, miten minun käy, kun jatkuvasti lankean tältä elämään johtavalta tieltä. Kuljen niiden ohi ja yli, joiden tiedän odottavan laupi­asta samarialaista.

On yksi, joka ei koskaan kulje ohi. Kristus itse on tuo oikea laupias samarialainen, joka jaksaa pysähtyä jokaisen haavoitetun kohdalle. Hän on meidän hyvä lähimmäisemme. Hän ottaa meidät hoitaakseen ja parantaa haavamme. Hän parantaa läsnäolollaan, sanallaan ja sakramenteillaan, armolla ja anteeksiantamuksella.

Mutta sitten hän sanoo meille: Mene ja tee sinä samoin. Tässä on koko kristillinen elämänohje. Niin kuin Kristus on sinun lähimmäisesi, ole sinä lähimmäinen toisille. Hoida muita ja kun et enää jaksa, tule itse hoidettavaksi. Tie Kristus-parantajan luokse on avoin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s