Työntekijöiden aamumessu 5.9.2018
Matt 11 – Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta, mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.
Maailmassa on viisautta, paljonkin viisautta – mutta mikä lopulta voikin olla sokeaa – ja maailmassa yksinkertaisuutta ja lapsenmielisyyttä, mikä näkee edellistä syvemmälle.
Uskossa Jumalaan on jotakin sellaista, että se väistää viisaiden viisauksia, mutta avautuu yksinkertaisuudelle, avoimelle sydämelle.
Viisaat tänä päivänä ovat omasta mielestään niitä, jotka mielellään kieltävät kaiken uskontoon liittyvän. Heidän mielestään vain tieteelliset selitykset kelpaavat.
Mitä ankarampi tieteellinen maailmankuva ihmisellä on, sitä vähemmän henkeä tai aineetonta sielua jää hänen maailmaansa. Ihmisen tietoisuuskin on vain atomien leikkiä. Tällaisessa näkemyksessä ihmisen elämälle ei siksi jää suurtakaan arvoa.
Mihin puu kaatuu, siihen se maatuu. Tällaisella lauseella on tavattu sanoa, että kuoleman jälkeen ei ole odotettavissa mitään. Ihminen on hänen ruumiinsa – ei muuta. Kun ruumiin toiminnot lakkaavat, olemassaolo lakkaa. Tämä ei ole koko totuus tieteestä. Se on yksi kilpaileva teoria. Muitakin käsityksiä on olemassa. Mutta pääsääntöisesti näiden katsomusten alkuolettamukset ovat sellaisia, että niitä ei pystytä tieteellisesti todistamaan. Pelkkä tiede ei riitä yhteisen elämän pohjaksi, tarvitaan muutakin: arvoja.
Kirkko on tässä maailmassa kertomassa Suurta tarinaa ihmisestä ja Jumalasta. Tarina ytimessään ei ole tieteellinen selitys eikä yritä sellainen olla. Mutta ei sen tarvitse olla sille vastakkainen, vaikka tiede ei voi sitä selittää. Siihen kuuluu alkuolettamus Jumalasta jota ei voi todistaa, joka on maailman ulkopuolella, johon tieteen valokeila ei yllä.
Jeesuksen mukaan Jumalan on jopa salannut itsensä viisailta ja oppineilta; tieteeltä ja todistuksilta. Tiede on sitä, että ihminen ottaa luonnon hallintaansa, tuntea sen mekanismit ja vaikuttaa niihin Ydinvoimala, hiukkaskiihdytin, molekyylibiolohgia, nanoteknologia jne
Elämän suuret asiat eivät ole ihmisen hallittavissa. Niille on antauduttava: Rakkaus, syntymä, kuolema. Sitä on myös usko ja suhde Jumalaan. Jumala ei ole ihmisten hallittavissa eikä määräiltävissä.
Mutta hän on kerran astunut tähän maailmaan. Hän tuli ihmiseksi – niin että hänet paljain nähtiin silmin, hänen äänensä kuultiin, häntä kosketettiin – hän tuli ihmiseksi, hän eli ihmisen elämän – mutta ei hän tullut todistamaan Jumalan olemassaoloa. Hän tuli pelastamaan meitä. Kärsimään tähtemme. Avaamaan meille taivaan.
Tämä loukkaa järkeämme, mutta kun elämä koettelee meitä, tieteelliset selitykset eivät lohduta. Viisaus ja oppineisuus jättävät meidät pimeään.
Yksinkertainen usko kurottautuu Jumalaan.
Kun meidät on asetettu evankeliumin lähettiläiksi tehtävissämme. Meiltä ei odoteta tieteellisiä todistuksia Jumalan olemassaolosta – Henkilökohtaista todistusta Jumalan rakkaudesta. Avointa sydäntä, joka elää evankeliumin vapaudesta ja niin heijastaa taivaallista valoa.
- sunnuntai helluntaista 17.9.2006
Ottakaa ikeeni niin saatte levon
Matt. 11: 25-30 Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.»
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua… minun ikeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.
Ikeestä puhutaan Raamatussa aika monessa paikassa. Useimmiten se silloin esiintyy orjuuden tai kirouksen vertauskuva. Raamatussa kerrotaan kuinka Jumala rankaisee kansaansa asettamalla sen vieraan kansakunnan ikeen alle. Raskaasta ikeestä puuhuttiin myös silloin, kun Israelin kuningas keräsi veroja kansaltaan. Kun taas puhutaan sorron päättymisestä, on sanottu ikeen särkyvän. Näin esrimerkiksi kolmas Mooseksen kirja 26:13 ”Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka toin teidät pois Egyptistä, missä olitte orjina. Minä murskasin ikeen teidän niskastanne, niin että te saatoitte kulkea pystypäin.”
Tätä taustaa vastaan katsottuna on yllättävää, että Jeesus puhuu ikeestä. Hän tarjoaa meille lepoa, mutta se tulee ikeen muodossa. Eikö hän olekaan vapauttaja, joka särkee ikeen ja tekee meistä pystypäistä kansaa. Sen sijaan, että Jeesus särkee ikeen, hän antaa meille ikeen kannettavaksi. Mistä tässä on kysymys? Olemmeko kahlehdittuja kuormaan orjien tavoin?
Haluan tarkastella tätä kysymystä levosta ja ikeestä kolmesta näkökulmasta.
Ensimmäinen on se, että tässä yhteydessä, kun Jeesus puhuu ikeestä se ei ole enää kirouksen tai orjuuden kuva. Orjuuden ies on vieras ies. Siinä voimamme on valjastettu viraan valtakunnan käyttöön. Mutta kun ies on se, minkä Jumala antaa, sillä on myönteinen merkitys. Jeremiaan valitusvirsissä on kohta (valit 3:27). Hyvä on miehelle, että hän kantaa iestä nuoruudestaan. Tällä tarkoitetaan, että hän on alistunut Jumalan tahdon ja lain alle. Että hän harjaantuu jo nuoresta alkaen tekemään eron hyvän ja pahan välillä. Jeesukseen ajan juutalaisuudessa Jumalan lain ies käsitettiin tällaisena myönteisenä vertauskuvana.
Fariseukset puhuivat tuohon aikaan ihanasta ikeestä, joka oli ilon lähde. Heidän oppinsa mukaan periatteessa kaikki voivat toteuttaa sen hyvän, mitä Jumala tahtoo. Mutta Fariseukset ajattelivat, että oli kuitenkin olemassa vähimmäisvaatimukset. Vaadittiin riittävää määrää omaisuutta, itsensähallit-semiskykyä, käsityskykyä ja lukutaitoa. Kansan keskellä oli tietämättömien joukko, joka jäi tämän etuoikeuden ulkopuolelle. Heille tämä ihana ies ei kuulunut. Kansan oppineet olivat hioneet hengelliset asiat niin kauniiksi timanteiksi, että mutaisilla kourilla ei niitä ei voinut koskea. Ja yksinkertaisille sitä ei voinut opettaa, koska heiltä puuttui siihen riittävät edellytykset.
Jeesuksen aikana lain ja oikean opetuksen ies oli siis hyvä asia, mutta sen alle ei päässyt kuka tahansa. Jeesus toi tähän muutoksen. Juuri nämä joiden piti olla osattomia kaikesta, ovatkin erityisessä Jumalan suojeluksessa. He saavat erityisen kutsun. Mina ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoitanut sen lapsenmielisille. Ja edelleen Jeesus sanoo: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Mina annan teille levon. Sekä kansan oppimatomat että raskaan työn raatajat pääsevät osalliseksi siitä hyvästä, minkä Jumala ihmiselle antaa. Kun taas nuo viisaat kompastuvat omaan viisauteensa.
Jos kristinuskon opetukset tuntuvat liian monimutkaisilta, liian fiineiltä, että työhaalarit päällä ei voisi niitä tarkastella. Silloin olemme saman ongelman äärellä, mihin Jeesuskin puuttui.
Kun sain olla piispantarkastuksessa mukana notaa-rina Raumalla, kävimme tutustumassa Rauman satamaan. Se on monen raumalaisen miehen työmaa. Menimme erääseen työntekijöiden taukotupaan tavataksemme satamassa työskenteleviä miehiä, sinne tuli äkkiä kiusallinen hiljaisuus. Piispan seurueen ja työmiehen arjen välillä tuntui olevan vielä merkittävän kokoinen kuilu.
Yhtä hyvin ajattelen Harjavallan tehtaiden työntekijöitä, sairaalan ja terveyskeskuksen, vanhainkodin työntekijöitä. Ne kuormat, joita kukin keskellä elämää kantaa, vallitseeko kuilu myös siellä. Vai tuleeko Jeesuksen viesti tämän ajan taakkojen alle kamppailevan ihmisen korviin. Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.
Miten tuo lepo tulee, sillä Jeesushan antaa meille ikeen kannettavaksi? Vaikka se ei ole siis vieras ies, se on ies kuitenkin.
Oletko koskaan paininut ylivoimaisen taakan kanssa. Nimenomaan sellaista taakkaa, että sinun on täytynyt tehdä jotakin fyysisesti raskasta. Jokin painava esine siirtää johonkin tai vaikka kaivaa lapiolla isoa kuoppaa. Silloin hiki virtaa ja voimat uupuvat ja jäseniä särkee. Kun siinä on yksin, se tuntuu jossakin vaiheessa epätoivoiselta orjan työltä. Se on henkisesti raskasta ja ilotonta. Mutta jos tuo urakka olisi kaksin tai kolminkertainen ja sitä tekisi hyvän ystävän kanssa. Kova ruumiillinen urakka ei rasittaisi mieltä. Se olisi jopa hauskaa vaikka olisikin raskasta. Illalla kotiin palaisi iloisia työntekijöitä, joskin väsyneitä.
Kysymys on vähän samasta asiasta. Kun meille tarjotaan iestä, se tarkoittaa ensinnäkin sitä, että kovaa työtä on edessäpäin. Iestä tarvitaan raskaisiin tehtäviin. Repulla kannetaan kevyet taakat. Ies ei ole lisätaakka, vaan väline taakan kantamisen helpottamiseen. Taakka kyllä jää, mutta sitä on helpompi kantaa.
Mutta tärkeää on huomata se, että perinteisellä vetoikeellä sidottiin kaksi härkää työtehtävään. Ies piti vetoparin yhdessä ja auttoi käyttämään juhtien työvoimaa mahdollisimman paljon hyödyksi. Kun Jeesus antaa meille ikeen, se ei merkitse sitä, että me raadamme yksin taakan kanssa.
Kuorma, mikä Jeesukseen antamaan ikeeseen on kytketty on Jeesuksen mukaan kevyt. Mutta se ei ole kevyt sen tähden, että hän vaatisi meiltä vähemmän, tai siksi että kuormaa olisi kevennetty. Se on kevyt siksi, että Jeesus itse kantaa taakkaa yhdessä meidän kanssamme.
Ottakaa minun ikeeni. Ottakaa se elämän taakka, jonka Jumala teitä varten on antanut. Mutta älkää kantako sitä yksin. Kantakaa sitä Jeesuksen kanssa. Silloin voimienkin uupuessa ei koskaan menetä toivoaan, koska olet Jeesuksen kanssa vetämässä samaa kuormaa. Mielestäni tässä on päivän evankeliumin ydin.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua, sanoo Jeesus.- miten muuten voisimme häntä katsoa, jos hän ei olisi vieressä. Mitä hänen katsomisensa auttaisi, jos hän ei jakaisi taakkaa kanssamme.
Entä se taakka, johon meidät on kytketty, ovatko nämä taakat mitä tahansa elämän taakkoja yleisesti, vai onko kysymys lain ikeestä, siitä taakasta, että elämme Jumalan tahdon mukaan? Mielestäni nämä kuuluvat yhteen. Jeesus puhuu elämän taakkojen alla kipuileville ihmisille. Me uuvumme, kun taistelemme yksin. Osa siitä taakasta avian varmasti on sellaista, minkä Jumala on antanut kannettavaksemme. Työhön liittyvät rasitteet, perheeseen liittyvät velvollisuudet, tai iäkkäiden vanhempien hoitamisesta aiheutuvat huolet, ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat, sairauden ja surun taakat vielä näiden lisäksi. Jeesuksen ehdottama tie kuorman kantamisessa ei varmasti ole se helpoin. Me itse ehkä lastaisimme osan siitä taakasta pois, mikä sinne kuuluu. Mutta kun opimme katsomaan Jeesusta vieressämme, me saamme voimaa kulkea oikeaa tietä oman taakkamme kanssa.
Israel oli tunnettu siitä, että se ei halunnut kantaa sitä iestä, minkä Jumala oli sille varannut. Jer. 2:20 — Kautta aikojen sinä olet särkenyt ikeesi, aina katkonut valjaasi ja sanonut minulle: ”En halua palvella sinua!”
Entä me? Kuulemmeko Jeesukseen kutsun. Me voimme epäuskossamme kieltäytyä ikeestä, jota Jeesus tarjoaa. Me olemme liian viisaita ja oppineita. Ajattelemme omalla voimalla pärjäävämme. Kannamme taakkamme yksin. Emme tarvitse iestä, emme varsinkaan kenenkään toisen. – emmekä huomaa, että itsekkyydestämme on tullut meille synninorjuuden ies. Kulutamme voimamme turhuuteen.
Tule sinä taakkoinesi Jeesuksen luokse. Hän antaa ikeen, joka sinulle kuuluu ja sinulle sopii. Se ies kytkee sinut Jumalasi kanssa yhteen. Jumala ei ole joutilas isäntä joka sivusta seuraa ja huutaa lisää käskyjä. Hän tekee työtä itse. Sinun työsi ja taakkasi on osa Jumalan suurta työmaata.
Ja kun sinä teet sitä hänen kanssaan on raskaskin työkin lepoa ja virkistävää – sillä se on mielekästä. Sillä on tarkoisus.
14 Kjs 1998 (= 15 shell) Matt 11:25-30
Kiitollisuus
”Ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi tahtoo kiittää sinua. Sinä innoitat hänet iloiten itseäsi kiittämään, sillä Sinä olet luonut meidät itsellesi ja levoton on sydämemme, kunnes se sinussa löytää levon.”
Tähän tapaan Augustinus aloitteli kuuluisaa omaelämänkerrallista teostaan 1600 vuotta sitten. Sinä olet luonut meidät itsellesi ja levoton on sydämemme, kunnes se sinussa löytää levon. Mitä muuta me voimme nykyajasta sanoa kuin, että sitä vaivaavat juuri kiire ja levottomuus. Se on ennen kaikkea sitä levottomuutta, että sydän ei ole löytänyt rauhaa Jumalan kanssa.
Kun Jumala antaa merkkejä itsestään ihmiselle tämän rauhattomuuden kautta, niin sen sijaa että pysähdymme kuuntelemaan ja tarkkailemaan näitä merkkejä, me usein pakenemme tätä ahdistuneisuutta entistä kiireisemmällä elämällä. Luomme ympärillemme toimintaa ja hälinää, täytämme elinpiirimme askareilla ja ihmisillä, jotta välttyisimme hiljaisilta ja yksinäisiltä hetkiltä, jolloin sisäiset äänet kuuluvat ja ilmaisevat meille hengellistä hätäämme.
Toisinaan sydämen hengellinen tyhjiö pyritään täyttämään tiedolla, viisaudella ja maailman hallinnalla. Mutta sekin voi olla pelkkää pakenemista.
Mitä ihminen pakenee? Ihminen pakenee todellista itseään, hengellistä minäänsä, sitä kohtaa sielunsa syvyydessä, jossa tulisi Jumalan puhuttelemaksi. Mutta Jumala haluaa puhua. Kuka kuuntelee häntä?
Ihminen joka on omasta mielestään viisas, ei varmaankaan halua kuunnella. Se, joka luottaa itseensä, valta-asemaansa, omaisuuteensa, oppineisuuteensa ja muitten suosioon, hänkään ei varmaan halua kuunnella. Eivätkä he voikaan, sillä Jumala on salannut itsensä viisailta ja oppineilta ja ilmoittanut itsensä lapsenmielisille.
Ne jotka tuntevat Jumalan, ovat lapsenmielisiä. Hengelliset ihmiset ovat säilyttäneet ominaisuuden, jota kutsutaan lapsenmielisyydeksi. Se ei tarkoita sitä, että he ovat jääneet kehityksessään lapsen tasolle ja lapsellisiksi tai täysin ymmärtämättömiksi – sinisilmäisiksi. Miten he siis eroavat muista ihmisistä?
Tavallisesti me ajattelemme, että ihminen tekee sitä ja tätä. Hän saa aikaan jotakin omalla työllään; ansaitsee ruokansa, maksaa veronsa ja vuokransa ja elää itsensä herrana, oman onnensa seppänä. Hän itse luo hyvinvointinsa ja kiittää tai moittii siksi itseään. Hengellinen ihminen ajattelee sen sijaan kaiken tulevan Jumalalta. Hän on saanut kaiken Jumalalta lahjaksi ja kaikessa Jumala vaikuttaa hyvän tahtonsa mukaisesti. Jumalalta olemme saaneet elämän, asunnon, omat vanhempamme, ystävämme, ymmärryksemme ja terveytemme. Kaikki elämässä kohdattavat asiat tulevat hyvältä Jumalalta ja ne otamme kiitoksella vastaan, myös vaikeudet, sairaudet ja lopulta kuoleman.
Jos Jumala on läsnä tällä tavoin jokaisessa elämämme vaiheessa, silloin myös meidän koko elämämme on vastausta Jumalan hyvyyteen. Kaikki se, mitä me teemme, kaikki se miten kohtaamme eteemme tulevat asiat, tilanteet ja tapahtumat. Kaikki se on samalla meidän vastaustamme Jumalalle. Tällaista mielestäni on lapsenmielinen ja yksinkertainen asenne Jumalan edessä.
Kun luemme päivän evankeliumia edemmäs, Jeesus sanoo, että Isää Jumalaa ei tunne kukaan muu kuin Poika ja se jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Kenelle Poika tahtoo itsensä ja Isäntä ilmoittaa? se ilmenee heti evankeliumin jatkosta, kun hän kutsuu luokseen kaikki työn ja kuormien uuvuttamat ihmiset.
Jeesus kutsuu luokseen heikossa asemassa olevat, ne jotka eivät jaksa tai pysty puolustamaan oikeuksiaan. Ne jotka väsyvät vaatimusten ja velvollisuuksien alle. Jokaisella meillä on kuormamme ja sydämen murheemme ja meidät kaikki hän kutsuu luokseen sillä hän haluaa antaa meille levon. Hän antaa meille sen levon, jota sydämemme eniten kaipaa, sen levon, jota viisaat ja oppineet turhaan etsivät.
Sinäkin saat siksi käydä Jeesuksen luokse. Mutta saatat ihmetellä, minne sinun oikein on mentävä, jotta tämän levon saisit. Mistä löydämme Jeesuksen? Mihin suuntaan menemme ja kuinka pitkälle? Sinun ei tarvitse mennä erityisesti minnekään ulkoiseen paikkaan. Se on enemmänkin matkaa omaan sisimpään, sinne mitä itsessämme yleensä pakenemme. Meidän sisimmässämme on Jumalalle tarkoitettu paikka. Paikka jonka Jumala on luonut omaksi asuinpaikakseen. Vain sieltä käsin opimme tuntemaan todellisen itsemme, joka on hengellinen. Ja vain sieltä käsin avautuu keskusteluyhteys Jumalan kanssa. Sillä tämä sisimpämme on myös rukouksen ja palvonnan tyssija / keskus.
Me voimme hiljentyä täällä kirkossa. Kirkkomatkan pitäisikin olla samalla matkaa omaan sisimpään, rukouksen keskukseen. Me voimme hiljentyä myös kotona Raamatun äärellä, mutta tällä kertaa niin, että emme kiireisellä lukemisella luo sisäistä meteliä ja levottomuutta, vaan annamme aikaa itsellemme rauhoittua. Silloin kuulemme ensin sisimpäämme äänet. Ne ovat usein kaipauksen ja itkun ääniä, katumuksen ääniä, itsesyytösten ja pelon ääniä. Ne ovat sinusta kumpuavan rukouksen ääniä ja ne viestivät meille juuri siitä kuormasta, jonka Jeesus haluaa ottaa pois. Ja siinä hän on sinun vieressäsi, sinun sisimmässäsi. Juuri siellä, mistä ne kaipauksen äänetkin kuuluvat.
Nyt Raamattujemme äärellä aukenevat Jumalan sanatkin meille uudella tavalla, sillä ne ovat löytäneet sinun sydämessäsi hedelmällisen maaperän. Kuulemme Jumalan äänen ja se lohduttaa meitä. Hän vakuuttaa sinua läsnäolostaan ja rakkaudestaan ja kehottaa edelleen sinua kulkemaan hänen kanssaan.
Kaipaamme joka päivä kuulla Jeesuksen sanoja, sillä matkamme täyteen kirkkauteen, jolloin näemme Jumalan kasvoista kasvoihin, on vielä kesken. Nyt näemme hämärästi. Mutta kulkumme on silti luottavaista ja varmaa sillä Jeesus on ilmoittanut meille taivaallisen Isän. Me saamme olla hänen lapsiaan ja kulkea taivaltamme lapsen mielellä ja lapsen oikeuksin.
24.9. Starttikirkko, juonnettu jp- Kiitollisuus: Suomalainen vaikenee kolmella kielellä.
Meillä oli ns. starttikirkko. Toteutimme sen juonnettuna jumalanpalveluksena ja käytimme tekniikkaa. Kirkkoon tuotiin videotykki ja powerpointteja heijastettiin valkokankaalle. En laita niitä tähän näkyviin. Ne on juttuja joita vuosittain käytämme. Saarnaa varten tehdyt kuvat vaihdetaan aina toisiksi.. Viime vuonna toteutimme tämän ensimmäistä kertaa vastaavalla sapluunalla (kaksi pulloa kyyneleitä). Nyt olimme kehittäneet ideaa vähän toimivammaksi. Vaikka elimme toisen vuosikerran tekstejä (2014), käytin tekstinä kolmannen vuosikerran aineistoa. Saarna tai puhe iltakirkossa ei kuitenkaan käsitellyt paljoakaan itse evankeliumia. Siksi laitan tämän puheen tänne loppuun. Enemmän idea oli kertoa uskonkielen ja ruumiinkielen hienouksista.
Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” Matt. 11: 25-30
Sanotaan, että suomalainen vaikenee kahdella kielellä. Suomalaiset ovat hiljaista kansaa. Meillä on kaksi virallista kieltä mutta kummallakin suomalainen vaikenee (ellei satu puhumaan kännykkään). Esitän leikkimielisen väitteen, että suomalainen vaikenee kolmella kielellä – ja ehkä neljännellä hän huutaa. Nimittäin kolmas kieli on uskonnon kieli. Uskonnon kielellä keskivertosuomalainen on myös hyvin hiljainen. Uskonto kuuluu yksityisen elämän piiriin. Siitä ei juuri puhuta muille. Mutta surukseni alan huomaamaan, että siitä ei myös oiken osata puhua. Se ei johdu pelkästään suomalaisesta hiljaisuudesta vaan myös kielitaidon puutteesta. Emme tunnista itsessämme välttämättä sitä, mikä kutsuu meitä hiljentymään ja hakeutumaan sielunyhteyteen Jumalan kanssa.
Mutta sitten on neljäs kieli, jolla hän huutaa, vaikka yrittää pitää sitäkin hiljaisena. Se on ruumiin kieli. Ruumiinkielemme ei ole koskaan täysin hiljaa. Sitä emme ilmeisesti pysty täysin vaientamaan, vaikka yrittäisimme. Ruumis ei valehtele. – Pinokkion pitkä nenä on siitä hieno kuvaus. Vale kasvatti nenän
kuva Pinokkiosta, jolla pitkä nenä
Ruumiimme on Jumalan luoma. Sen mekanismit kuuluvat luomisen pakettiin. Meillä on tunteita ja niillä ruumillisia tapoja ilmetä: naurua, pelkoa, ihastusta, vihaa, inhoa, rakastumista, luottamusksen osoittamista, kiitollisuutta. Elämme ja koemme asiat kehossa. Joskus polvet tutisee, vatsasta kouristaa, sydämen lyönnit kiihtyvät, punastumme, kämmenet hikoo, haukomme henkeä, päätä huimaa, puremme hampaita yhteen, kääntymistä toista kohti tai toisesta pois, suojaamme itseämme tai olemme takki auki, osoitamme kiinnostusta, ihastusta jne. (Kasvon lihakset pukevat meille ilmeitä tahdostamme huolimatta.)
Pelkästään äänemme ilmaisee jo paljon – äänen eri sävyt, korkeus, tempo, kiihkeys, väsymys, rauhallisuus jne. Kaikki kuuluu äänessämme. samoin silmät – sielun peili ja kädet. Mitä enemmän haluamme kätkeä tunteitamme tai sitä, kuka olemme, sitä enemmän koko olemuksemme huutaa – epämukavuutta. Pinokkiolla se oli nenä, mikä reagoi sisäiseen ristiriitaan.
Rippikoulussa opettelemme uskon äidinkieltä. Uskonnon äidinkieli ei ole täysin sama asia kuin suomenkieli. Uskonnon äidinkieleen kuuluu pyhän läsnäolon tajuaminen ja myös ruumiinkieli.
Me voimme auttaa rippikoulussa sinua lukemaan uskon äidinkieltä. Mutta sitä voi myös puhua – se tapahtuu silloin kun sydämesi on mukana siinä mitä teet.
Koska jumalanpalveluksessa pappi tekee käsillään liturgisia eleitä, sanon muutaman sanan käsistä. Me viestimme pelkästään käsillämmekin paljon.
Eräs luonnollinen viesti kulkee käsiemme kautta – käden asento: onko se näin kämmen ylös vai näin kämmen alas. Eikö kuulostanut äkkiseltään todella tyhmältä. Sillä ei luulisi olevan mitään merkitystä. Yläkäsi vai alakäsi. Yläkädessä on enemmän voimaa.
Kuva kädenväännöstä
Kädenväännössä se tulee näkväksi – käsi joka jää päälle on vahvempi ja voittaa. Käsi joka jää alle, on heikompi. Yläkäsi on vahvempi ja johtaa – sillä on yliote. Alakäsi on alakynnessä, se on vastaanottavainen ja suostuvainen, mukautuu, alistuu.
Jos henkilö tarjoaa sinulle kättä tervehtimiseen enemmän yläkätenä, edes hieman – hän haluaa olla johtajasi.
Luennoitsija kertoi kokeesta, jonka he olivat tehneet kahdelle eri yleisölle. Molemmille yleisöille annettiin samat ohjeet ja täysin samoilla sanoilla. Ainoa ero oli käsien asento.
Näytä ohjeet kaksi kertaa, mutta käden asentoa vaihtamalla: ”Voisitteko te mennä tuonne.” Ensin 1. alakäsi – sitten 2. yläkäsi.
Heitä pyydettiin kirjoittamaan mielikuvia luennoitsijasta. Ero oli huomattava. alakäsi ele herätti miellyttäviä ja ystävällisiä mielikuvia – yläkäsi taas miellikuvan määräilevästä ihmisestä. (Hitler-tervehdys alakädellä – olisiko tullut seuraajia)
Kirkossa käsiä ei pidetä piilossa. Ruumiinkieli vaikuttaa myös uskonnon kielessä.
Jumalan edessä ihminen rukoilee, hän voi laittaa kätensä ristiin, hän voi polvistuakin.
Kuva polvillaan kämmenet ylöspäin rukoilevasta miehestä
Minulle itselleni luonnollisin rukousasento käsille on tuo sama, mikä kuvissa näkyy: Avoin käsi – alakäsi. Ihminen tunnustaa Jumalan suuruuden eikä yritä olla pomo. Ottaa vastaan Jumalalta, mitä hän antaa. Ihminen suostuu itsensä kokoiseksi. Jumalalle ei tarjota yläkättä.
Kuva siunauseleestä
Kun pappi hoitaa liturgisia osia, joissa hän välittää Jumalan siunauksen ihmisille. Silloin hänellä on yläkäsi. Siunaus otetaan kumartaen vastaan. Silloin kysymys ei ole papin vallasta. Hän on vain antanut kätensä käyttöön. Hän on merkkinä Jumalan yläkädestä.
Entä mitä kuulemamme päivän evankeliumin sanovan uskon äidinkielellä. Miten sitä voisi tulkita niin, että ymmärrämme mitä se tarkoittaa tänään 15-vuotiaalle.
Dia Jeesuksesta: Tulkaa minun luokseni
Tulkaa minun luokseni – hän avaa sylinsä. Ei hallitakseen vaan suojellakseen
Jumalan lähettämä evankeliumin sisältämä tunneviesti on tämä: Älä pelkää. Jumala tuntee sinut ja rakastaa sinua. Sitä jokainen ristinmerkki myös tarkoittaa. Jumalan uhrautuvuutta ihmisen tähden. Hänen siunauksensa ei paina, vaan nostaa. Jumala itse tuli pieneksi. Hän ei käytä valtaansa alistamiseen vaan kutsuu luokseen jotta voisimme olla samalla puolella, samaa perhettä. Tätä perheyhteyttä pyrimme rippikoulussa syvemmin tajuamaan.
saarnatuoli 