Hilj maanantai

Hiljaisen viikon maanantai 24.3.1997. 1. vuosikerta Joh 18:1-22

Tämä maanantai aloittaa ns. hiljaisen viikon, tai piinaviikon, jolloin kirkossa keskitytään seuraamaan Jeesuksen kärsimyksen tietä. Hiljainen viikko kutsuu meidät mattimyöhäiset vielä paastoon ja itsensä tutkisteluun, hiljentymiseen ja vetäytymiseen maailman hälinästä. Liturginen väri on edelleen violetti katumuksen ja paaston värinä.

Hiljaisella viikolla tärkeää on antaa tilaa oikealle paastolle, ja hiljentymiselle. Ortodoksit sanovat:

Paastotkaamme hyvä, herralle otollinen paasto. Oikea paasto on pahan välttämistä, kielen hillintää, kiivastuksesta pidättymistä, himosta, panettelusta, valheesta ja väärästä valasta luopumista. Tämä on todellinen ja otollinen paasto.

Tärkeää hiljentymisessä ei niinkään ole papin ulkoinen puhe ja selittäminen, vaan oman sisimpänsä kuunteleminen, viivähtäminen Herran edessä niiden kysymysten kanssa, jotka nousevat omasta elämästämme. Hiljaisuus on nimenomaan kuuntelemista; avoimuutta niille viesteille, jotka sydämestämme nousevat. Kun olemme jättäneet arkiset askareemme syrjään ja vetäytyneet sivummalle elämän kiireistä.

Meidän sisäinen elämämme saattaa olla hämmennyksissä ja sekaisin. Se saattaa olla myös meluisa. Siksi on hyvä hiljentyä tutkimaan myös kertomusta Jeesuksesta, sitä minkälainen tämä Jumalan mies oli. Hänen sisäinen elämänsä ei ollut sekaisin eikä se ollut meluisakaan. Se oli kirkas ja tyyni. Hän näki selvästi oman asemansa ja kutsumuksensa ja toimi sitten sen mukaisesti epäröimättä. (Tässä huomaa mieltymykseni nähdä Jeesuksessa kaikkien suurien uskontojen tapainen mitan antava ihminen, valaistunut)

Lue Joh 18:1-22

Evankeliumista erottuu kolme kohtausta: 1) Jeesuksen vangitseminen puutarhassa, 2) Pietari kieltää Jeesuksen, 3) ylipappi kuulustelee Jeesusta.

1) Kuvaus Getsemanen puutarhan tapahtumista poikkeaa monessa kohdin muiden evankeliumien kuvauksesta. Mitään ei mainita Jeesuksen rukoustaistelusta verisine hikipisaroineen ja opetuslasten nukkumisesta sillä välin.

Lisäksi kun Juudas tuli sotilaiden kanssa paikalle, hän ei suudelmalla osoittanut vangitsijoille, kuka joukosta on Jeesus, vaan Jeesus astuu itse esille ja kysyy sotilailta: ”Ketä te etsitte?” ”Jeesus nasaretilaista”, he vastasivat, johon Jeesus sanoi: ”Minä se olen”. Jeesus paljasti itse itsensä.

Juudaksen osuus näyttää siksi ensilukemalla vähäisemmältä kuin mitä se on muissa evankeliumeissa. Mutta kun lukee tarkkaavaisesti, huomaa, että ilman suudelmaakin Juudaksen luopumus kuvataan tässä syvempänä kuin toisissa evankeliumeissa. Luukkaan evankeliumissa Juudas nimittäin toimii vain oppaana sotajoukolle johdattaen heidät Jeesuksen olinpaikkaan, mutta tässä Johanneksen kertomana Juudas on Jeesuksen kiinniottajien johtaja. Hänen aloitteestaan Jeesusta lähdettiin vangitsemaan.

”Niinpä Juudas otti mukaansa sotilasosaston, sekä ylipapeilta ja fariseuksilta saamiaan miehiä.”

Juudaksen petos ei ollut vain sitä, että hän paljasti sotilaille Jeesuksen olinpaikan, vaan hän itse oli aktiivinen saattamaan Jeesusta turmioon.

Juudaksen hahmo ja persoona on aina kiehtonut ihmisten mieliä. Mikä miesä hän oikein on?

Toisaalta hän luopui täydellisesti Jeesuksesta ja ryhtyi suunnittelemaan Jeesuksen syrjäyttämistä, kuten evankeliumissa käy ilmi. Silloin voi kysyä, mihin hän Jeesuksessa pettyi? Mikä sai hänet kääntymään Jeesusta vastaan (ei siis vain luopumaan hänestä, vaan vastustamaan häntä). Raamattu ei anna paljoakaan tietoa tähän. Meillä ei ole tähän oikeita vastauksia, ainoastaan huonoja arvauksia.

Vastaukset, joita tähän annamme eivät selitä Juudaksen pettymistä Jeesukseen, ne kuvastavatkin enemmän meidän omaa pettymystämme. Joitakin esimerkkejä tähän olisi voinut kirjoittaa sellaisia, jotka valaisevat Jeesuksen persoonaa ristinkantajana. Ne syventäisivät problematiikkaa.

Toisaalta Juudaksesta annetaan ymmärtää, että hänet oli ennalta jo määrätty tähän kavaltajan osaan. Hänen osansa ja kohtalonsa tässä elämässä oli tulla Kavaltajaksi tahtoi hän sitä tai ei. Asia oli taivaassa jo päätetty. Tällöin herään kysymään, voiko Jumala olla todella niin julma, että hän on määrännyt jonkun kohtalon tulla Jeesuksen kavaltajaksi ja näin kadotuksen lapseksi. Järkeni ei sitä ymmärrä. Jäänkin kysymään, miksi ensinkään tarvittiin kavaltajaa ja kavallusta? Kyllähän Jumalan pelastussuunnitelma olisi toteutunut ilman Juudaksen kavallustakin.

Evankeliumien maininnat Juudaksen kohtalon ennaltamääräytyneisyydestä antavat kuitenkin ymmärtää, että jostakin hyvin tärkeästä asiasta on kysymys. Mitä se voisi olla?

Jeesus sanoi evankeliumissa aikaisemmin opetuslapsistaan: ”Itsehän minä teidät valitsin, kaikki kaksitoista. Silti yksi teistä on Saatana”. Tällä hän tarkoitti siis Juudasta. Lisäksi viettäessään viimeistä ateriaa opetuslastensa kanssa ennen siirtymistä Getsemanen puutarhaan, Jeesus ilmaisi kavaltajansa ojentamalla tälle leipäpalan. Samalla evankeliumissa todettiin, että silloin Saatane meni Juudakseen. Vastustajan, Saatanan läsnäolo, on tässä se, minkä laitan merkille. Vielä merkittävämpää on se, että Jeesus valitsi tietoisesti tämän Saatanan opetuslastensa joukkoon. Saatanan läsnäolo Juudaksen kautta on varmasti pitänyt Jeesuksen valppaana, mutta valiltsemalla Juudaksen oppilaakseen, hän samalla valitsi kohtalonsa ja kutsumuksensa tulla kavalletuksi, hylätyksi ja ristiinnaulituksi.

Tämä ei nyt kyllä selvittänyt, miksi kavallusta ylipäätään tarvittiin.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo tuon vangitsemiskertomuksen yhteydessä, että käsillä oli pimeyden hetki. ”Nyt on pimeydellä valta.” Juudaksen kavalluksessa Jeesus, kaikkein Korkeimman poika, annettiin/jätettiin Saatanan käsiin. Se oli pimeyden voimien juhlahetki.

Jätän teidän harkintaanne, oliko tästä vastaukseksi kysymykseen kavalluksen tarpeellisuudesta.

Juudas-eksegeesini ei ole tässä aivan moitteeton. Idean tähän sain Cruxin analyysistä. Tarkoitan sitä kohtaa, missä Juudas on aktiivinen kavaltamaan Jeesusta, että hänen aloitteestaan koko prosessi lähti liikkeelle. Johannekse evankeliumiin kuuluu pimeyden ja valon tematiikka, voimakkaat vastakohtaisuudet: Jeesus valo, Saatana pimeys. Juudas on erittäin mielenkiintoinen ja palkitseva aihe kehittää ajatuksia ja saarnaa. Sitä olisi tässä voinut vielä syventää. Pietari kielsi, Juudas kavalsi. Toinen sai anteeksi toinen hirttäytyi. Jeesus oli muuten ristiriitainen sanoissaan puutarhassa. ”Isä, niissä jotka minulle olet antanut, minä en ole hukannut yhtäkään”. Eikö Juudas ole se, jonka Jeesus hukkasi. Vai onko hän poikkeus siksi, että hänet jo kavaltaja-perkeleenä valittiin.

Edelleen minua hämää, miksi kavallusta ylipäätään tarvittiin sillä Jeesushan vapaaehtoisesti antautui vangittavaksi. Hän kaatoi yhdellä sanallaan sotilaat (ego eimi – en käsitellyt tätä jumalallista nimisanaa, minä olen se joka minä olen, eheje aser eheje – JHWH)

b) Tilanne puutarhassajatkui kuitenkin niin, että kun sotilaat ilmoittivat etsivänsä Jeesus nasaretilaista, Jeesus sanoi: ”Minä se olen” ja sotilaat perääntyivät ja kaatuivat. Kiinniottajat joutuivat yllättävässä tilanteessa täysin hämilleen. Kiinniottaminen olisi sujunut paljon helpommin, jos heillä olisi ollut henkinen yliote tilanteessa. Esimerkiksi, jos Jeesus olisi pelännyt, pyrkinyt pakoon tai osoittanut olevansa näiden sotilaiden vallassa ja armoilla.

Kiinnikäyminen toiseen väkivaltaisesti tarvitsee usein tuekseen jonkin yllykkeen kohteen puolelta. Se antaa toiminnalle perustelun ja oikeutuksen. Kyseinen yllyke voi olla mikä vain: sana, ele, teko, ilme, asento, jokin, mikä vain, mihin tarttua, mistä saisi verukkeen väkivallalle. Tarvitsemme syyn vihantunteelle, joka laukaisee meidät toimintaan.

Pelkäämällä tai osoittamalla heikkouden merkkejä, Jeesus olisi samalla antanut viestin, että hän on syyllinen, että häntä ollaan ottamassa aivan aiheellisesti kiinni. Mutta tilanne olikin aivan päinvastainen. Jeesus oli se, joka oli tapahtumien keskellä henkisesti muiden yläpuolella, se joka tilannetta johti. Evankeliumissa tulee näin selvästi esiin se, että Jeesusta ei vangittaisi ellei hän itse siihen suostuisi ja antaisi Juudaksen joukkoineen häntä vangita.

Tässä pätkässä ajatuksia kyllä on ihan kivoja, mutta esityksen motiivit eivät kulje moitteettomasti rinnakkain. a) impulssi väkivaltaan ja vihantunteeseen pyritään oikeuttamaan kohteen jollakin piirteellä; b) Jeesus osoittaa, että häntä ei vangittaisi ellei hän itse siihen suostuisi.

2) Puuttumatta mitenkään Pietarin kieltämiseen ja kukon laulamiseen, haluan tarkastella hieman sitä, mitä tapahtui Jeesusta kuulusteltaessa.

Ja saarna senkun latistuu ja latistuu.

3) Ylipappi Hannas, joka oli juutalaisten uskonnollista aatelistoa, tiedusteli Jeesukselta tämän opetuksestfa. Hän halusi ottaa selkoa Jeesuksen opillisista käsityksistä, oliko hän kenties uskonnollisesti tai poliittisesti vaarallinen henkilö.

Jeesus ei alkanut puolustelemaan tai selittelemään. Hän ei lähtenyt mukaan opilliseen tai teologiseen keskusteluun eikä antautunut kuulusteltavaksi. – Hän ei tullut tuomaan oppia tai teologiaa ihmisille. Hän tuli tekemään Isän tahdon ja työn saattaminen loppuun oli käsillä. Jeesus ei määritellyt oppiaan eikä itseään. Meille hänen persoonansa on siksi aina hämmästelyn ja ihastuksen kohde, raikas lähde, josta voimme ammentaa elämää. Hän ei ole jokin valmis ja lukkoonlyöty oppirakennelma. Määrittelymme siitä, kuka Jeesus on, jää aina vajavaiseksi. Hän ei ole määritelmiemme kohde. Tiedämme vain mitä hän on tehnyt meille ja meidän puolestamme. Hän on pelastajamme, hän on rukouksemme ja ylistyksemme kohde. Hänet annettiin pimeyden voimien mielivallan heiteltäväksi minun vuokseni ja minun sijastani. Hän kohtasi kaikki kauhut ja tuskat vapaaehtoisesti, jotta minä välttyisin siltä.

Tämä saarnan loppuosa on vähän juosten kustua juttua. Olin ajatellut puhua siitä hieman laveammi, mutta en tehnyt sitä. En halunnut enää ottaa käsiteltäväksi uutta asiaa. Mielessäni oli verrata uskonnollisen elittin jäykistyneitä opillisia käsityksiä ja lukkoonlyötyjä periaatteita opetuslasten käsityksiin, uskoon ja elämään, jossa tapahtui muutoksia. He olivat avoimia uudelle käsitykselle, muutokselle. Heillä oli kyllä ollut omat ajatuksensa Messiaasta ja Jeesuksesta. Heillä oli omat odotuksensa, mutta monta asiaa muuttui. Heidän odotuksensa ei täyttynyt. Kun Jeesus oli heidän edessään elossa, he eivät käsittäneet eivätkä ymmärtäneet. Vasta myöhemmin ylösnousemuksen tuoman perspektiivin kautta Jumalan pelastusteot kirkastuivat heille. ilmeisesti myös Helluntain Hengen vuodattaminen toi ylösnousemuksen uskon todelliseksi.

Joitakin juttuja tämän saarnan tiimoilta kannattaisi kehitellä eteenpäin täyteen kukkaansa. Nyt tuntuu jotakin tässä olevan nupullansa. Saarna tuli kirjoitettua liian äkisti.

Dispositio

– Johdanto: hiljentyminen

Raamatunluku

– Mikä funktio on Juudaksen kavalluksella?

tai Juudaksen kavallus valinta vai kohtalo

– Sotilaiden kaatuminen – Jeesuksen henkinen tilanteen hallinta

– Jeesus tekee Isän tahdon, ei filosofoi, muut saa selittää.

Koko saarna olisi kannattanut keskittää Juudas-analyysiin. Sitä olisi voinut laajentaa ja syventää tuntuvasti ainestahan siinä oli. Johdanto olisi silloin täytynyt olla erilainen. Sehän johdatteli tutkimaan Jeesuksen persoonaa, kuinka se kärsimysten keskellä säilyttää integriteettinsä, ei siis hajoa huoliin ja murheisiin. Minkälainen dispositio Juudaksesta tulisi. Onko Juudas kuva meistä ihmisistä ja maailmasta.

1) Johdanto – Juudaksen kiehtovuus

2) Juudas pettyy Jeesukseen ja pettää hänet

– mihin pettyy

– mihin me petymme

3) Juudas ennalta määrätty Kavaltajaksi (ja kadotuksen lapseksi)

– kohtalo ja kohtaloon vaikuttaminen (ehkä ei niinkään kohtalon tutkimista ennaltamääräämisenä kadotukseen, vaan yleisemmin ajatus kohtalosta. Mitä on kohtalo?)

4) Minä ja Juudas

Tämä dispositio ei ole kovin hyvä. Jeesuksen kohdalla ajatus kohtalosta tuli sanottua ainakin niin, että Jeesus valitsi oman kohtalonsa. Jos jotakin valitaan niin silloin ei kyse ole kohtalosta vai onko. Jeesuksen ajatus oli kirkas. Hän tiesi mitä varten hän oli maailmassa. Hänellä oli päämäärä ja tehtävä toteutettavana. Hänen elämällään oli siis tarkoitus, kuten asian latteasti voisi ilmaista. Se edellytti kuitenkin sitä, että hän toteutti suunnitelmansa. Kohtalo siitä tuli siten, että tietyt valinnat elämässä rajasivat muita mahdollisuuksia ja toivat kuoleman portit saatanoineen hänen eteensä. Meillä kohtalo voi olla siten myös itse valittua. Jos me näemme itsellämme jonkin päämäärän, teemme myös valintoja, jotka vievät meitä tuota päämäärää kohti. Mikä on siis minun elämäni tarkoitus? Mikä on minun elämäni suuri päämäärä? Mitä minä haluan elämältäni? Vai onko elämä lopulta vain suurta tyytymistä osaansa, unelmista luopumista? Onko ihmisellä ylipäätään oltava jokin suuri ihanne ja päämäärä elämässään? Onko elämämme sittenkin riittävä ilman estraadia, ilman julkisuutta, ilman suuria haaveita? Minun elämäni on ihan tavallinen elämä, voisi joku sanoa. ”Se on ihan hyvä elämä. Se on ollut elämää päivä kerrallaan.” Elämä päivä kerrallaan, on elämää vailla unelmia; se on elämää vailla sen suurempaa tarkoitusta; se on tyytymistä siihen, että päivät ovat toisensa kaltaisia. Se on tyytymistä siihen, että minä en ole merkittävä osatekijä tässä maailmankaikkeudessa. Se ei ole täydellistä tarkoituksettomuutta; siinä on aikuistumisen myötä otettu elämässä joitakin tosiasioita huomioon ja elämä on saanut uomansa: eletään, syödään, tehdään töitä, nukukaan ja odotetaan iankaikkisuutta. Tällaista elämä nyt sitten vain on. Tämä on toisaalta aikuisuutta, sitä että näkee realistisesti oman elämänsä, sen rajoitukset ja tyytyy siihen, mitä tässä elämässä voi saada aikaan. Mutta tyytyvätkö ihmiset liian helpolla? Tyytyminen on kristillinen hyve. Vähässäkin ja yksinkertaisessa voi olla suuri autuus ja ilo sille joka osaa siihen tyytyä ja siinä nähdä mielekkyyden elämässään. (Kyse ei ole siis elämän tarkoituksesta tai tehtävästä, vaan sen mielekkyydestä) Onko henkilö, joka ei tyydy tavanomaiseen tallustamiseen epäkristillinen? Antaessani puolustuksen niille, jotka ovat tyytyneet osaansa haluan antaa puolustuksen myös niille, jotka tavoittelevat jotakin suurempaa, kaukaisempaa, oudompaa ja lähtevät tutkimusmatkalle mielekkyyksien maailmoihin. Jolle tavanomainen ei riitä, joka ei tyydy jokapäiväiseen, vaan epäaikuismaisesti tavoittelee elämälleen suurempaa merkitystä, haluaa tehdä suuria valintoja elämässään, sellaisia joista ei ole paluuta tavalliseen, hänelle on annettava tämä mahdollisuus. Sillä jos sitä ei anneta, hän hylkää yhteisönsä. Tällaisia ovat ne joilla käy henkinen kutina sydämessä. He mieluummin jättävät kotinsa ja kontunsa kuin alistuvat jokapäiväiseen.

Ks Myös https://3paivana.wordpress.com/hiljainen-maanantai/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s