Tuomiosunnuntai

Tuomiosunnuntai – perinnönjako

Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.” Matt. 25: 31-46

Tämän päivän evankeliumi kolahtaa kuulijaan kuin kuuli-jaan. Siinä puhutaan ikuisuudesta, joka avautuu kerran jokaiselle. Kristus istuu kuninkaan valtaistuimelle, joka on samalla tuomarin valtaistuin. Tuomiossa ihmiset erotellaan toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen. Tässä jaottelussa meidän elämämme on vaakakupissa. Jumala käyttää suvereenia valtaa. Sanan ’Jumala’ majesteettinen merkitys tulee näkyviin.

Päivän teema on totuus. Totuus tulee julki. Kaikki paljastuu. Jumala, joka on nähnyt kaiken, jolta ei voi salata mitään istuu minua ja kaikkia kansoja vastapäätä. Minun elämäni on avoimena hänen edessään. Ja minun on puolustauduttava. Me emme puhumalla pysty keventämään taakkaamme. Sillä tuomiopäivä tarkoittaa minun elämäni asettamista arvioinnin kohteeksi. Siellä ei arvioida vain tekoja joita olen tehnyt vaan myös tekoja, joita olen jättänyt tekemättä. Arvosanoja on vain kaksi hyväksytty ja hylätty.

Totuus, mikä paljastuu rajan tuolla puolen tarkoittaa samalla sitä, että rajan tällä puolella valehtelu onnistuu. On mahdollista huiputtaa tai varastaa jäämättä kiinni. On mahdollista esittää viatonta ja puhua itsensä pälkähästä, väistää vastuuta tai vierittää syyllisyys omista teoistansa toisten kannettavaksi. Mutta edessä on päivä, jolloin menneisyys saavuttaa meidät jokaisen. Ajatus viimeisestä rajasta, jossa joutuu vastuuseen tekemisistään, sanomisistaan ja tekemättä jättämisistään tuo perspektiiviä käyttäytymiseemme.

Virsi 158 puhuu viimeisestä päivästä myös vihan päivänä. ”Vihan päivä kauhistava, sydänjuuret värähtää… ihmiskunta peljästyy, tuomari kun lähestyy.

Tällaisena tuota päivää on markkinoitu. Pelkoa herättävä päivä. Jotakin totta siinä on. Nimittäin ilman Kristusta se onkin pelottava päivä. Mutta se ei ole pelottava meille, jotka kuulumme Jumalalle, jotka olemme pesty puhtaaksi Karitsan verellä, kuten hengellisellä kielellä sanotaan. Jumalan vihan päivä on kohdallamme ollut oikeastaan paljon aikaisemmin: pitkäperjantaina. Silloin Jumalan viha kohdistui koko maailman syntiin, minkä Kristus otti kantaakseen ristillä. Hän kohtasi Jumalan vihan. Se oli pohjana sille, että meidät voitiin ottaa Jumalan lasten joukkoon. Jumalan lapsina me olemme perillisiä. Lapset eivät ole tuomittavina; heille on varattuna perinnönjako! Kun me saavumme Jumalan luo, me tulemme sinne rakastettuina lapsina, ja siellä on taivaan juristien kanssa selvitystä vain siitä, montako hehtaaria metsää meille taivaan tiluksilta annetaan.

Joidenkin nykyajattelijoiden mukaan opetus helvetistä ja ihmisten tuomitsemisesta pitäisi jättää pois. Sellainen ahdistaa ihmisiä. Ihmisiä ei pitäisi pelotella tällaisilla asioilla. Jumala ei ole sadisti. Siinä he toki ovat oikeassa, että Jumala ei ole sadisti. Mutta evankeliumin sivuilla on haluttu mahdollisimman painokkaasti sanoa, että irrottautuminen elämänyhteydestä Jumalaan on huonoin asia, mitä ihminen voi tehdä. Jumalassa on elämä, paratiisi ja taivas – ja ne taivaalliset metsähehtaarit. Ero Jumalasta pitää sisällään pimeyden ja kuoleman ja kadotuksen. Se on pahinta ihmiselle. Siitä Jeesus halusi kaikki ihmiset pelastaa. Jos ihminen lähtee tuhlaajalapsen teille, Jumalan armo vetää häntä vielä kotiin päin. Hän saattaa havahtua ja mennä itseensä ja palata kotiin, jossa armollinen Jumala ottaa hänet takaisin. Hän saattaa ymmärtää lopulta, että maailma ei tuo onnea. Hyvä paimen etsii eksyneitäkin lampaita. Mutta jotkut lampaat eivät halua tulla takaisin. Väkisin ei takaisin oteta.

Mutta evankeliumi kertoi vuohien ja lampaiden erottelusta. Kun me Jumalan lapsina, hänen laumansa lampaina palaamme vihdoin kotilaitumelle, jotakin meissä tapahtuu.

Sillä rehellisesti sanottuna, jokainen meistä on vuohi ja lammas yhtä aikaa. Meissä vaikuttaa vielä vanha Adam, vanha luontomme, jota parannuksen tiellä koko elämämme ajan yritämme hillitä tai hukuttaa. Vaikka olemme yhteydessä Jumalaan tulleet uudeksi luomukseksi; vanha itsekäs luontomme ei ole kokonaan kadonnut. Mutta kun vihdoin pääsemme Jumalan luo, tuo vanha luontomme ei seuraa mukana. Vuohiominaisuutemme erotetaan meistä. Oikeammin sanottuna se kuolee. Synti otetaan jäsenistämme pois. Se ei ole ollut syvää minuuttamme. Pääsemme vapaaksi siitä, mikä raastaa meitä rikki. Meidän ei tarvitse enää taistella itsemme kanssa.

Sitä ennen, elämä maan päällä on kuitenkin merkillistä taistelua. Me tiedämme, että Jumala on antanut meille paljot synnit anteeksi. Siksi meidän pitäisi olla hyvinkin ymmärtäviä ja armahtavia toisia kohtaan. Elää ilosta ja kiitollisuudesta, mutta se näyttää olevan usein vaikeaa. Jumalan lapsina edelleen toimimme Jumalan tahtoa vastaan, vaikka ei pitäisi.

Meissä löytyy monta kerrosta: se joka haluaa tehdä Jumalan tahdon. Se joka tiedostaa synnin ja suree sen valtaa meissä. Mutta myös se joka vihaa Jumalaa ja rikkoo hänen tahtoaan, suostuu syntiin. Me elämme koko elämämme tämän ristiriidan välillä. Emme tee sitä hyvää mitä tahdomme. Luonnostaan me olemme olleet ilman Jumalaa ja ilman toivoa, erossa hänestä. Mutta Jumala teki mahdolliseksi Jeesuksen kautta sen, mikä oli meille itsellemme mahdotonta. Hän kantoi meidän tuomiomme, sovitti meidät Jumalan kanssa ja me saimme Jumalan lapsen nimen.

Kun tämän elämän aikana olemme löytäneet Kristuksen, meidän elämämme on läpivalaistu. Me olemme oppineet tuntemaan itsemme. Joka jumalanpalveluksessa asetumme tuomarin eteen tekemään tiliä itsestämme. ”Tuomitse minut Jumala, mutta älä hylkää minua.” me tiedämme, että olemme rakastaneet itseämme enemmän kuin lähimmäistämme ja olemme teoillamme ansainneet Jumalan vihan. Emme ole täyttäneet hänen käskyään ja tahtoaan. Meistä ei ole ollut siihen. Siksi Jumalan edessä pyydämme anteeksi ja pyydämme, että hän katsoisi syntiemme sijaan Poikaansa Jeesusta. Tuomiosunnuntaina Jeesuksen seuraajien tuomiot on jo käyty. Eikä sinun tarvitse pelätä. Sinä kuulet hyvän paimenen äänen. Sinun syntisi on anteeksi annettu.

Meidän on valvoen pidettävä huolta, että kuulumme Kristuksen omien joukkoon.

Hän näkee meissä itsensä – 2017

Jeesus sanoi opetuslapsille: »Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»                                   Matt. 25: 31–46

Evankeliumin kuvaus alkaa siitä, kuinka Jeesus istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki ihmiset kaikista aikakausista seisovat hänen edessään. Odotetaan vain sitä, että viimeinen tuomio alkaa ja tehdään tilit selväksi. Jokaisen ihmisen elämä, kaikki mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä, arvioidaan. Tästä puhutaan myös nimellä viimeinen tuomio.

Jeesus opetti hyvin usein lopun ajoista ja viimeisestä tuomiosta. Kristuksen tulemus ja siihen liittyvät tapahtumat mainitaan Uudessa testamentissa 319 kertaa. On vaikea äkkiseltään löytää asiaa, josta Uudessa testamentissa puhuttaisiin enemmän. Kaikki Jumalan teot historiassa ja Raamatun kertomuksissa tähtää tuohon suureen juhlaan, jossa tämä vanha maailma katoaa ja alkaa iankaikkinen elämä: toisille taivaan ilossa ja toisille kadotuksen vaivassa.

Vaikka Jeesus opettaa lopun ajoista hyvin paljon, niin kirkossa tästä ei paljon puhuta. Se on koettu vaikeaksi niihin liittyvien ahdistavien tai pelottavien asioiden tähden. Tämän päivän evankeliumi herättää myös voimakkaita tunteita. Puhuuko tässä sama ihmisiä rakastava Jumala kuin se, Jeesus joka opetti meidät tuntemaan Jumalan Taivaallisena Isänä, joka rakastaa ihmisiä loputtomasti, äärimmäisyyteen asti? Kysymys on samasta Jumalasta. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan ei katoa mihinkään, vaikka maailman kellossa aika päättyy ja peli vihelletään poikki.

Sama Jeesus opettaa maailman loppumisesta. Tälle maailmalle on olemassa viimeinen käyttöpäivä. Viimeisestä päivästä puhutaan myös Jeesuksen paluuna. Takavuosina, jotkut innokkaat kristityt olivat liimanneet viestejä puhelinpylväisiin: ”Jeesus tulee! Oletko valmis.” Ajateltiin, että tuo aika saattaa olla hyvinkin pian. Me emme tiedä milloin se tapahtuu. Sen kuitenkin tiedämme, että se tapahtuu.

Kun hän tulee takaisin, hän tulee kuninkaana ja istuu valtaistuimelle. Tältä valtaistuimelta hän jakaa oikeutta. Se tapahtuu erottelemalla ihmiset vuohiin ja lampaisiin – toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen. Tämä tilanne on monin tavoin Raamatussa kuvattu. Joskus sanotaan, että tuossa tilanteessa kirjat avataan ja ihmiset tuomitaan sen mukaan, löytyykö nimi elämän kirjasta. Tai tuomio tapahtuu tekojen mukaan, mitä kukin on tehnyt, hyvää tai pahaa.

Mutta onko Jeesuksen tekemä jako oikeasti niin tiukka ja lopullinen? Jos viimeisessä arvioinnissa reputtaa, onko uusintakokeen mahdollisuutta? Mistä tietää, että pääsee paremmalle puolelle?

Kun ihmiselle tulee aika täyteen, toista mahdollisuutta ei enää anneta. Kaikki oljenkorret on käytetty. Elämä on ainutlaatuinen, se eletään vain kerran ja kerran kohtaamme kuoleman. Ja kun koko maailmalle tulee aika täyteen, se on lopullista.

Tämä tuntuu toisaalta hyvin luonnolliselta, että on olemassa lopullinen arviointi. Kun lapset koulussa ovat saaneet valmiiksi käsityön (puutyön tai tekstiilityön), se viedään opettajalle arvioitavaksi. Viimeinen päivä on suuri arviointipäivä. Oma elämä on se meidän käsityömme, mikä viedään tarkastukseen.

Arvioinnissa on kaksi arvosanaa. Hyväksytty tai hylätty. Arviota ei voi enää korjata paremmaksi. Opettaja ei enää anna elämää takaisin ja sano, ”jos tosta kohtaa vähän vielä parantaisit.” Se johtuu siitä, että näitä parantamisen päiviä on ollut koko elämäsi ajan. Tänään on yksi sellainen. Jokainen jumalanpalvelus täällä kirkossa on se hetki, jolloin kukin tuo oman elämänsä Jumalan katsottavaksi, niin kuin oppilas tekeleensä käsityön opettajalle. Jumalanpalvelus on seurustelua Jumalan kanssa. Siinä seurustelussa hän vahvistuu uskossaan ja saa palautetta: ”Hyvä. Jatka tuosta ja tuota vähän korjaa paremmaksi.” Juuri tässä tarkoituksessa jumalanpalveluksissa käydään. Tämä tilaisuus, jota vietämme kirkossa, ei ole sitä, että seuraat erikoisen tapahtuman etenemistä ulkopuolisen näkökulmasta. Vaan kysymys on siitä, että oma elämäsi, se hieman huonosti veistetty ja hiottu puinen lentokone tai tekstiilitöiden leninki, tuodaan opettajan katsottavaksi. Pappi ei ole se opettaja, joka elämääsi katsoo, vaan Jumala, joka on läsnä. Kaikissa kohdissa jumalanpalvelus on sitä, että sinä seurustelet Jumalan kanssa ja peilattavana on koko ajan oma elämäsi ja esillä on sinun kysymyksesi.

Se saatko sinä vastauksia, riippuu paljon siitä, onko sinulla kysymyksiä ja kysytkö Jumalalta mitään. ”Miksi?”, ”Kelpaanko minä?”. Mitä tahansa ihminen kysyy tai huutaa Jumalalle, se on toiselta nimeltä rukousta.

Kyllä se nelosenkin oppilas, joka on ahkerasti kuitenkin sitä kehnosti veistettyä lentokonetta tehnyt tai tekstiilitöiden leninkiä ommellut ja näyttänyt Jumalalle, tehnyt korjauksia ja parannuksia. Hän on ollut Jeesuksen seurassa – niin kyllä hän perille pääsee. Kysymys on siitä, että me kaikki olemme jo pelastetut Jeesuksen tähden. Sinut on kastettu Jeesuksen omaksi, pelastettujen joukkoon. Pitäisi pysyä vain joukossa mukana loppuun asti eikä lähteä pois.

Jeesus puhuu taivasten valtakunnasta ja siitä mittarista, millä ihmisiä arvioidaan. Se että ihminen ei tapa jotakuta toista ei ole vielä mikään saavutus. Se että ei varasta ei myöskään ole vielä erityisen suuri hyve. Nuo ovat asioita, joiden tulisi olla luonnostaan kunnossa. Jeesuksen mittarit liittyvät lähimmäisiin keskellämme: nälkäiset, janoiset, kodittomat, sairaat, vankeudessa olevat ja alastomat. Jeesus puhuu ihmisistä, joilta puuttuu jotakin. He eivät ole kyenneet tulemaan kuulemaan Jeesusta, heillä on asiat niin huonosti. Mutta ihmiset jotka rakastavat Jumalaa ja haluavat kasvaa läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa, niin tässä on tie. Miten huomaat ja kohtaat toiset ihmiset, jotka ovat heikossa asemassa ja puolustuskyvyttömiä? Usein kysymys on huutavasta köyhyydestä: nälkäinen, janoinen, koditon ja alaston. Heiltä köyhinä puuttuu elämän perustarpeet. Sairaus ja vankeus saattavat myös olla köyhyyden seurausta. Vankeus oli mahdollisesti velkavankeutta. He eivät olleet vankina rikollisuutensa tähden vaan köyhyyden tähden – heillä ei ollut varaa maksaa veroja tai isolle tilalle lainoja menetettyään satonsa.

Tuomiosunnuntain viesti meille on se, että joudumme vastaamaan teoistamme Jumalalle. On lopullinen raja, josta puhumalla ei selviä. Viimeistään silloin on katsottava todellisuutta kohti. Vastuu lankeaa kannettavaksemme. Meidän vapautemme mitataan. Olemmeko kyenneet elämään vapautemme kanssa. Mihin me olemme vapauttamme käyttäneet. Olemmeko valmiit kantamaan vapautemme seuraukset.

Tuota elämänsä arviointia ei kannata jättää sinne viimeiseen tuomioon asti, vaan elää yhteydessä Häneen, joka elämäämme arvioi, kasvaa hänen kaltaisekseen. Nimittäin kun meidän elämämme on liitetty häneen, hän näkee meissä itsensä.

Meidänkin olisi opittava näkemään lähimmäisissämme hänet.

Tuomiosunnuntai – Rakkautta ja rajoja 2008

Matt. 25: 31-46 Jeesus sanoi opetuslapsille:
»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

Tuomiosunnuntai on pyhäpäivä, jonka monet haluaisivat ohittaa. Sen viesti tuntuu synkältä ja ahdistavalta. Miksi tarvitaan tällaista pelottelua? Eikö aikuiseen uskoon tällaiset tuomion kuvaukset ole vähän vanhanaikaisia? Jos asiaa ajattelee kasvattajan näkökulmasta – siis ihmisen kasvua lapsen uskosta aikuiseen uskoon, niin merkitseekö se todella sitä, että lapsen uskoon tai kehittymättömään, lapselliseen uskoon tällainen ’tuomiopäivä’ voi kuulua, mutta ei aikuisen? Vai voisiko se olla enemmän päin vastoin? Lapsille näitä lopun ajan kuvauksia ei tarvitse kovin yksityiskohtaisesti kertoa. Mutta aikuisen on hyvä miettiä, mistä siinä on kysymys.

Olen ymmärtänyt, että kaikkeen hyvään kasvattamiseen ja hyvään vanhemmuuteen kuuluu se, että lapselle annetaan rakkautta ja rajoja. Tänään hengellisen kasvun koulussa puhutaan enemmän näistä rajoista. Tuo viimeinen raja on olemassa, jossa viimeistään on otettava vastuu teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Syy väistää tuomiosunnuntai on sittenkin enemmän halumme paeta ahdistavia asioita eikä pysähtyä tarkastelemaan, mitä ahdistuksemme meille kertoo.

Emme kestä sitä ajatusta, että meidät punnitaan ja havaitaan köykäisiksi. Emme kestä sitä ajatusta, että hurskautemme katsotaan riittämättömäksi. Emme kestä ajatusta, että syntimme ovat liian suuret. Emme kestä ajatusta, että meidät tuomitaan. Tarraudumme pelossamme ajatuksen: Jumala on armollinen, ei hän katso tekojamme niin tarkasti. Tällä tavalla meillä on taipumus vesittää koko kristillisen uskomme ja väistää vastuumme. Jos tällainen on uskomme ei ole ihme, että tuomiosunnuntain viesti pelottaa.

Mutta ikäviä asioita ei voi lakaista maton alle. Sanotaan, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Jos tuomiosunnuntaihin liittyvä sanoma totuudesta, joka läpäisee kaiken, joka valaisee jokaisen pimeän nurkan. Jos sanoma viimeisestä päivästä, jolloin joutuu vastaamaan elämästään, jos sen yrittää pyyhkiä pois mielestään, niin silloin ihminen elää valheessa. Mikä arvo siinä tilanteessa on uskolla, jos koko elämä perustuu valheeseen? Onko sanoma Jumalan rakkaudeseta ja armosta silloin otettu peittämään omaa valheellisuutta ja peittämään totuutta? Niin ei saa olla.

Tässä paljastuu juuri ero mikä on uskon ja uskottelun välillä. Jos evankeliumin lempeällä sanomalla peitetään totuus itsestä kohtaamatta sitä, silloin henkilö uskottelee asioiden olevan hyvin, mutta hän ei saa kuitenkaan rauhaa. Mutta kun ihminen on joutunut katsomaan omaan pimeyteensä ja tunnustamaan sen osaksi itseään – ja samalla valitettavasti tunnustamaan myös Jumalan tuomion oikeaksi – silloin ollaan siirtymässä uskon alueelle. Vasta silloin ihminen oppii tietämään, miksi evankeliumi on hyvä sanoma. totuus tekee vapaaksi.

Tuomiosunnuntai julistaa meille pelkällä olemassaolollaan Jumalan lakia sydänjuuria myöten. On olemassa päivä jota ei pääse pakoon. Kaikki kansat kootaan valtaistuimen eteen ja tehdään suuri erottelu vuohiin ja lampaisiin. Oletko turvautunut silloin uskoon vai uskotteluun?

Usko omistaa maailman suurimman lahjan: syntien anteeksiantamuksen. Mutta uskottelussa tätä lahjaa ei ole. Se johtuu siitä, että hänellä on tunnollaan synti, jota ei milloinkaan voi saada anteeksi? – Mikä sellainen synti mahtaa olla. On yksi synti, jota ei voi saada anteeksi. Se on synti, jota puolustellaan. Sitä ei luonnollisestikaan voi saada anteeksi, koska sitä ei ole tunnustettu, vaan puolusteltu ehkä peitelty ja piiloteltu.

Jumalan laki pelottaa meitä. Se on lain tehtävä. Se paljastaa ja tuomitsee synnin. Jumala ei puolustele syntiä. Jos yritämme vakuutella, että Jumala on vain kiltti eikä oikeasti vihaa syntiä, emme pääse tuntemaan anteeksiantamuksen vapauttavaa voimaa.

Rajat kuuluvat siis uskoon, rajat on olemassa. Mutta minkälaisista uskon rajoista tuomiosunnuntain evankeliumissa on kysymys? Minkälaisista synneistä erityisesti narahtaa viimeisellä tuomiolla? Onko jokin kymmenestä käskystä esillä: sapatin rikkominen, varkaudet, aviorikokset, murhat, keinottelu?

Minkälaiseen hurskauteen ja hengellisyyteen evankeliumi meitä tänään ohjaa? Mitä asioita on hyvä ottaa huomioon? Jeesus sanoo: minun oli nälkä ja jano, minä olin koditon ja alasti, minä olin sairas ja vankedessa.

Emme ehkä ole murhaajia, varkaita tai avionrikkojia. mutta olemmeko olleet lähimmäisiä, jotka ovat huomanneet kärsivän?

Entä puhuttiinko siinä polvirukouksista, jumalanpalveluksista, pyhiinvaelluksista, hengellisestä kirjallisuudesta, Raamatun lukemisesta. Puhuttiinko siinä mitään ihmisen sielunelämästä ja hänen jumalasuhteen hoitamisesta tai henkisestä tasapainostaan.

Ne näyttävät evankeliumin mukaan olevan toisarvoisia viimeisellä tuomiolla. Suhde Jumalaan näiden jakeiden valossa hoituu vain siten, että kärsiviä lähimmäisiä autetaan. Heissä kohtaamme Jeesuksen. Lähtökohta on kaikkein heikoimmista huolehtiminen, heidän perustarpeidensa huolehtimisesta: ravinnon, lämmön, terveyden ja ihmisyyden kunnioittamisen tarpeet. Siitä arkipäivän kristitllisyys lähtee liikkeelle – toisten huomioiminen.

Rajat on olemassa, mutta tässä evankeliumin kohdassa paljastuu rajojen luonne. – Jumalan valtakunnan rajojen sisäpuolelle ei mahdu ihmistä, joka elää vain itseään varten. Jos näkee vain itsensä, ei voi nähdä elämän oikeaa kasvusuuntaa: se on itsestä ulospäin. Minun tulee vähetä ja hänen kasvaa

Kun laki tekee tehtävänsä ihmisessä ja saa hänet kiinni ja epätoivoon. Ihminen näkee pimeytensä ja tuntee syntinsä. Laki katkaisee turhat luulot omista mahdollisuuksista. Ihminen ei enää yritä lain avulla kelvata Jumalalle. Hän ei ajattele itseään eikä kovin paljon omaa pelastustakaan. Se on jätetty Jumalan huomaan. – hän on tullut rajalle, jossa todellinen muutos ja kääntyminen alkaa – itsestä poispäin: minun tulee vähetä ja hänen kasvaa.

Yllätykset tuomiolla ovat juuri näitä: siellä puolustellaan minä vältin tekemästä varkauksi, minähän vältin aviorikosta, minä vältin puhumasta toisista pahaa ja minä vältin tappamista ja vältin sunnuntaina tekemästä askareita… siinä on niin monta minä-sanaa, että sitä väsyy kuuntelemaan.

Päivän evankeliin mahtuu vain on yksi MINÄ se on lausuttu siinä 21 kertaa eri muodoissaan ja viittaa, joka kerta Kristukseen.

Kuka voi siis pelastua? Ei kukaan omassa varassaan. – siksi on tärkeää, että ihminen on lain tuomion käynyt ja evankeliumin vapauttama ennen kuin vuohet ja lampaat kootaan valtaistuimen eteen suurta erottelua varten.

 

Tuomiosunnuntai – Kristuksen kuninkuuden sunnuntai

 Paha saa palkkansa – 2002
24.11.2002

Jeesus sanoi opetuslapsille: 31:”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. 32:Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. 33:Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. 34:Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. 35:Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne… ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’ Matt 25:31-46

Jos elokuviin on uskomista paha saa palkkansa. Paha tuhoutuu omaan pahuuteensa. Kuten eilisessä James Bondissa. Mutta käykö niin vain elokuvissa, eikä lainkaan todellisessa elämässä, jossa väärintekijät näyttävät menestyvän ja keräävän suuria voittoja. Reilun pelin säännöillä jää jälkeen jo lähtöviivalla. Tuomiosunnuntai muistuttaa meitä siitä, että kerran oikeus lopullisesti toteutuu. Tosin elokuvan nimi ”Huominen ei koskaan kuole”, antaa ymmärtää, että aina on oleva huominen. Siinä tämän päivän aihe eroaa oleellisesti. Silloin kun Jeesus istuu kirkkautensa valtaistuimelle jakamaan oikeutta, huomista ei tule. On vain iankaikkisuus, jossa päivä ei vaihdu yöksi ja toisille yö ei vaihdu päiväksi.

Viimeisestä tuomiosta sanotaan virressä, että se on vihan ja pelon päivä. Mutta sitä se ei ole meille, jotka kuulumme taivaallisen valtiaan perheeseen. Sillä meitähän ei ole kutsuttu pelkoon eikä tuhoutumaan. Vaan meidät on kutsuttu pelastukseen ja taivaan juhlariemuun.

Sinä päivänä kaikki kansat, kaikki ihmiset kootaan valtaistuimen eteen. Jokainen ihminen, joka on elänyt maan päällä tuodaan tuohon tilanteeseen. Hänen, Jeesuksen edessä on valtava ihmispaljous. Ja hän tuntee heidät kaikki nimeltä.

Evankeliumi jatkuu kertomalla syyn, miksi ihmiset on koottu hänen eteensä. Ihmiset on koottu erottamista varten. ihmiset erotellaan kuin lampaat ja vuohet iankaikkista kohtaloa varten: toiset pelastukseen ja toiset rangaistukseen. Jeesus käyttää puheessaan vertauskuvaa vuohien ja lampaiden erottamisesta.

Oli tavallista, että Palestiinan paimenella oli laumassaan lampaita ja vuohia. Kun eläimet illaksi tuotiin takaisin suojiinsa, ne erotettiin toisistaan. Tätä jokailtaista erottelua Jeesus käyttää kuvanaan. Helposti teemme mielessämme eron vuohien ja lampaiden välille. Lampaat ovat hyviä ja hurskaita. Vuohet ovat sarvipäisiä ja pahoja.

Ehkä siksi olisikin parempi ajatella, että lauman kaikki eläimet ovat lampaita. Ulkonäöltään toiset eivät eroa toisista. On vain lampaita. Jeesus on paimen, joka erottelee laumansa lampaat ja laittaa ne eri karsinoihin. Niihin jotka pelastuvat ja niihin jotka tuhoutuvat.

Mutta miten hän tietää ne erotella? Vuohet ja lampaat on helppo erottaa toisistaan. Mutta miten erottaa lampaat, jotka on kaikki toistensa näköisiä?

Evankeliumia lukiessa luterilaiselle kristitylle tulee vaikutelma, että viimeinen peruste sittenkin vaikuttaa olevan ihmisen tekemiset tai tekemättä jättämiset. Vaikka kirkossa on opetettu, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden, eikä omien tekojensa perusteella.

Meidän ei tarvitse tehdä pienintäkään muutosta kirkkomme opetukseen ihmisen pelastumisen perusteista. Meitä ei tuomiota omien tekojemme perusteella, vaan Kristuksen tekojen perusteella. Hän on pelastanut meidät, hän on siirtänyt meidät kuolemasta elämään. Mutta hän myös tekee meissä vanhurskauden tekoja. Uusi elämä meissä kasvaa hedelmää.

Helsinkiläinen pappi Seija Molina sanoi osuvasti: Meitä ei tuomita tekojemme mukaan, mutta meidät tunnistetaan niistä Jeesuksen omiksi.

Ihmisellä on yleensä hyvä muisti ainakin yhdessä asiassa. Siinä miten meitä on kohdeltu. Mieleemme jäävät lähtemättömästi hetket, jolloin meitä on loukattu tai pidetty halpa-arvoisena. Mieleemme jää myös se kun olemme kohdanneet arvaamatonta hyvyyttä. Kun meidät on muistettu. Milloin olemme olleet yksin tai hädässä, neuvottomia. Silloin ihminen, joka osaa myötäelää vaikeita hetkiämme, hänen läsnäolonsa ja ystävällisyytensä jää ikiajoiksi meidän mieliimme.

Voisiko siitä olla kysymys viimeisellä tuomiolla. Kysymys siitä, miten me olemme suhtautuneet Jeesukseen. ”Minkä te olette tehneet yhdelle vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Vapahtaja on liikkunut keskellämme. Ja hän muistaa mitä olemme hänelle tehneet tai jättäneet tekemättä.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo, että hän on hyvä paimen, joka tuntee lampaansa ja lampaat tuntevat hänet. Jeesus tunnistaa siis oman laumansa.

Mutta ketä hän ei tunne, saa kuulla viimeisellä tuomiolla sanat: Menkää pois. Menkää pois minun luotani te vääryydentekijät. Minä en tunne teitä (Matt 7:21). Nuo ihmiset ovat kyllä elämänsä aikana monta kertaa kuulleet sanat: ”Tulkaa tänne, tulkaa minun luokseni, palatkaa”, mutta he eivät ole välittäneet kuulemastaan. Tänä päivänä niin sanotussa kristityssä Suomessa nuo sanat kaikuvat yhä useammin kuuroille korville. Ihmiset kulkevat omia teitään. He ovat löytäneet paljon muuta itselleen tärkeämpää ja mukavampaa tekemistä. Mitä muuta se on kuin luopumista elävästä Jumalasta. Siksi he ovat suuressa vaarassa kuulla sanat: ”Menkää pois. Minä en tunne teitä.”

Tunnistaako Jeesus meissä omat lampaansa? Olemmeko niitä, jotka ovat paimenen äänen kuulleet ja tulleet hänen luokseen? Joka sunnuntai hän kutsuu meitä luokseen ja me tulemme. Kokoonnumme kuulemaan hänen ääntään. Niin me opimme tuntemaan häntä ja hän meitä. Yhteys häneen tekee meistä valkeuden lapsia. Yhteys häneen saa meidät kasvamaan uutta elämää. Tämä uusi elämä merkitsee kohtalonyhteyttä toisiin ihmisiin.

Kaikki mitä teemme tai jätämme tekemättä läheisillemme, toisille kristityille veljille ja sisarille, se kohdistuu aina myös Kristukseen. Seurakunta on Kristuksen ruumis. Kaikki mitä tapahtuu tämän ruumiin jäsenille koskee Kristusta itseään. Siksi hän hyvin muistaa mitä olemme tehneet ja mitä jättäneet tekemättä. Päivän evankeliumi on voimakas muistutus siitä, että Kristus on läsnä seurakuntansa keskellä. Hän on kärsivän vuoteen äärellä hän on kodittoman luona.

Me emme tee Kristuksen tekoja, ruoki nälkäisiä ja vaateta alastomia, jos Kristus ei saa vaikuttaa meissä. Siksi hän kutsuu meitä koolle kokemaan yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta, jotta me emme pelkäisi. Jotta hän ruokkisi meidät iankaikkisen elämän leivällä. Jotta hän juottaisi meidät anteeksiantamuksen ja sovituksen lähteestä. Hän ruokkii, juottaa ja vaatettaa meidät. Hän kokoaa meidät ristin juurelle. Sinne missä tuomio on kerran laitettu täytäntöön. Tulkaa, katsokaa ristin ihmettä ja maistakaa pelastuksen hedelmää.

Ristillä on tuomittu maailman kaikki synti. Siellä on Jumalan Poika itse kärsinyt tuomion. Jotta meitä ei tuomittaisi. Hän kärsi tuomion, jotta syntinen ja syyllinen armahdettaisiin.

Kun tänään kuulemme alttarilta sanat: ”tulkaa, tulkaa sillä kaikki on valmiina”. Se tarkoittaa sitä, että saamme tulla Isän siunaamina Jumalamme luokse ottamaan vastaan pelastuksen ja sovituksen aterian. Siinä saamme anteeksiantamuksen ja vapautuksen kuoleman ja synnin kahleista.

Näin jo ennakolta osallistumme pelastettujen suureen juhlaan. Nyt se on vielä salaisuuden verhoama. Muistakaa kuitenkin, että te olette jo sisällä Jumalan valtakunnassa. Kulkekaa siksi suuren Paimenen ääntä kuunnellen loppuun asti.

 

TUOMIOSUNNUNTAI

 

23.11.1997 Merikarvia

Joh 5:22-29

Tuomiosunnuntai on kirkkovuoden pyhistä inhimillisesti ajatellen ehkä jollakin tavalla epämiellyttävin tai epäkiitollisin pyhäpäivä. Silloin puhutaan ahdistavista asioista, kuten kuolemasta, maailman tuhoutumisesta, vihan ja tuomion päivästä, jolloin sotaisat enkelit käyvät suuren pauhinan vallitessa erottamaan toisia ihmisiä ikuiseen kadotukseen ja toisia ikui-seen autuuteen.

Kun tämän lisäksi on vielä mielessä lukuisat maalaukset näistä viimeisen tuomion tapahtumista, joissa suuri sekasortoinen joukko ihmisiä vääntelee kauhuissaan jäseniään tai putoaa tyhjyyteen, niin kynnys nousta vuoteesta ja marssia reippain mielin jumalanpalvelukseen on sangen korkea.

Mielikuvituksemme on ollut mestarillinen kuvittamaan lopunajan tuomioita, varsinkin kadotettujen vaivaa, turmiota ja kaaosta. Niissä on kuvattu, mitä mielikuvituksellisempia hirviöitä ja petoja kiduttamassa onnettomia ihmisiä ja kullekin syntilaadulle on oma erityislaatuinen käsittelynsä.

Kun mielikuvat viimeisestä tuomiosta heräävät ja elävät tajunnas-samme, nousee sydämeen kauhu, paha aavistus siitä, että ehkä Kristuksen armo ja rakkaus ei riitäkään pelastamaan minua näistä kärsimyksistä ja pahan voimista, jotka iloiten kävisivät minua kiusaamaan.

Kun ajattelen itseäni viimeisellä tuomiolla, en voi välttyä niiltä mielikuvilta ja tuntemuksilta, että pelkään ja jännitän siellä niin tavattomasti, että uudet taivasvaatteeni tahriintuvat nolostuttavalla tavalla. Jotenkin tuntuu, että siinä tilanteessa en voisi seistä kovin miehekkäästi, vaan olen kuin pieni poika, joka on verekseltään tavattu pahanteosta ja tärisee nyt peloissaan, kun odottaa seurauksia ja toimen-piteitä toimistaan. Isot aikuiset ihmiset katsovat minua vihaisesti ja näillä aikuisilla on valta tehdä pienelle pojalle mielensä mukaan, vaikka laittaa viikoksi yksin pimeään koppiin.

Tuollaiset pelot voivat olla pienellä pojalla ihan todellisia, että hänet hylätään, että hän ei saa anteeksi, että vanhemmat eivät otakaan häntä syliin ja rauhoita pienen pojan mieltä.

Tällainen mielikuva minulle siis nousee näistä asioista. Että silloin en olekaan aikuisena ja itseni hallitsevana ihmisenä vain kuuntelemassa jonkin oikeusistuimen päätöstä, vaan olen kuin pieni poika suurempien henkivaltojen ympäröimänä, enkä voi vaikuttaa mitenkään siihen, mitä kohtalostani päätetään.

Kysynkin nyt, ovatko nämä mielikuvat sellaisia, jotka kuuluvat asiaan. Ovatko ne oikean suuntaisia vai ovatko ne syntyneet vain joidenkin pelottavien kuvausten tähden, joilla ei kuitenkaan ole vastaavuutta todel-lisuudessa?

Jotakin totta ja aiheellista näissä kuvissa on. Ainakin se käsitys, että maailmanhistorian kulku tulee päättymään ja silloin toteutetaan koko maailmankaikkeuden kohtalon lopullinen päätös.

Raamatullisen käsityksen mukaan luonnon ja ihmiskunnan vaiheet jäsentyvät tapahtumasarjaksi, jolla on alku ja loppu. Maailma kulkee kohti tulevaisuutta, jossa on kaiken elämän ja sen merkityksen lopullinen ratkaisu.

Ja niinkuin Raamatussa on olemassa luomiskertomukset kaiken alusta, niin siellä on olemassa myös kertomukset kaiken päättymisestä. Kertomukset eivät ole tarkkoja kuvauksia siitä, miten kaikki tapahtuu. Niinkuin luomis-kertomukset eivät anna meille tarkkaa tieteellistä kuvausta siitä, miten kaikki tapahtui, vaan enemmänkin, mitä on tapahtunut, niin emme näistä lopunajan kuvauksistakaan voi tehdä tarkkoja aikatauluja, eivätkä sellaiset ole tarpeenkaan. Oleellisempaa on huomata, mitä sanotaan tapahtuvaksi.

Näiden kertomusten joukkoon kuuluu kuvaukset tuomiosta, jossa syntiinlankeemuksen vaikutukset lopullisesti raivataan pois. Jumala luo uuden maailman, jossa ei ole enää persoonallista pahaa, Saatanaa, eikä mitään kärsimystä tai vaivaa.

Varsinainen tuomio taas koskee erityisesti kaikkia pahan voimia, niitä henkivaltoja, jotka vastustavat Jumalaa ja hänen hyvää tahtoaan.

Sitä tosiasiaa ei myöskään voi selittää mitenkään pois, että lopunajan tuomion piiriin kuuluu ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät ole antaneet Jumalalle ja Kristukselle mitään sijaa sydämessään, vaan ovat deistyneet pahuudessa, itsekkyydessä ja väkivaltaisuudessa.

Tämä murheellinen tuomion paikka on periaatteessa ihmisellekin olemassa. Ja usein tiedämme liiankin hyvin monia, jotka sinne lähettäi-simme. Ehkä suutuspäissämme olemme toivottaneet näille sinne jo hyvää matkaa.

Tuomio on kuitenkin yksin Jumalan ei ihmisen. Jumala on erityisesti kieltänyt meitä tuomitsemasta ketään. Se ei ole meidän asiamme. Meidän on myös turha arvuutella kenelle tällainen tuomion osa mahdollisesti koituu. Meistä ei tällaiseen arvailuun ole. Vain Jumala tuntee ihmisten sydämet. Hän on myös ainoa oikeudenmukainen ja puolueeton tuomari. Meidän olisikin tuomitsemisen sijasta parempi rukoilla, uskoa ja toivoa, että Jumalan armo Kristuksen kautta tavoittaa mahdollisimman monta ihmistä.

Kristus ei lähettänyt meitä tuomitsemaan, ei pelottelemaan helvetillä eikä saarnaamaan pelkoa. Hän lähetti meidät viemään hyvää sanomaa, evanke-liumia, vapautusta peloista, tuomioista ja rangaistuksista.

Synnintunnustuksessa sanotaan, että me olemme ansainneet iankaikkisen kadotuksen, jos Jumala tuomitsee meitä niin kuin hänen pyhä vanhurskautensa vaatii ja meidän syntimme ansaitsevat. Mutta Jumala ei halua toteuttaa vain oikeudenmukaisuuttaan meidän suhteemme – ja siitä tässä hyvässä sanomassa juuri on kysymys. Jumala on myös armahtava ja laupias. Siksi hän on antanut meille kuuluvan rangaistuksen kohdata omaa Poikaansa Jeesusta, jotta me voisimme siltä välttyä. Jumalan rakkaus on voimakkaampi kaikkea muuta. Siksi mitään tuomiota ei ole kenellekään joka turvautuu Jeesukseen. Tämän asian päivän evankeliumi sanoo erityisen selvästi:

Totisesti, se joka kuulee sanani ja uskoo minun lähettäjääni on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.

Mitään tuomiota ei hänelle siis ole, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. Sinä saat siksi jo nyt elää vailla pelkoa tuomiosta. Rakkaudessa ei ole pelkoa.

Jos jatkan kuvitelmaani siitä, kuinka olen viimeisellä tuomiolla pienenä poikana, niin siellä seisoessani polveni eivät tutise, sillä huomaan, että tuomio ei ole kenellä tahansa. Minua eivät ympäröi pelottavat ja synkeät henkivallat. Siellä tuomarina on Jeesus, jonka jo tunnen ja voin iloisesti vilkuttaa hänelle. – Sitten lähdemmekin pelaamaan palloa tai katsomaan, mitä uutta hän on luonut.

rukoilemme

Perusidea tässä saarnassa on taistella iloisilla mielikuvilla pelottavia mielikuvia vastaan. Dispositio oli suurin piirtein tämä:

1) pelottavat mielikuvat tuomiosta; 2) mielikuvan purkamista kiihkottoman tiedon avulla; 3) uuden myönteisen mielikuvan muodostaminen.

Aluksi saarnan valmistaminen tästä aiheesta oli jotenkin vaikeaa, mutta heti, kun sain kosketuksen omiin mielikuviini viimeisestä tuomiosta, niin juttu alkoi avautumaan. Käytin jollakin tavalla hyödyksi myös taiteen mielikuvia. Se olikin alkuperäinen suunnitelmani. Luulen kuitenkin, että oma mielikuvani ’pikkupojasta` oli tehokkaampi.