4. paast

Leivän olemus on tulla jaetuksi

Ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta.
He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: »Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?» Jeesus vastasi: »Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.» He kysyivät: »Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?» Jeesus vastasi: »Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.»
He sanoivat Jeesukselle: »Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’» Tähän Jeesus vastasi: »Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.»
He sanoivat: »Anna meille aina sitä leipää.» Jeesus sanoi: »Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.» Joh. 6: 24–35

Ehtoollista käsittelevässään kirjansa Alexander Schmemann aloittaa sanoilla: Ihminen on sitä mitä hän syö. Hän siteerasi filosofia (Feuerbach), joka halusi tehdä lopun kaikista uskonnollisista käsityksistä. Filosofin tarkoitus oli todistaa maailma sellaiseksi, että hengellisillä asioilla ei ole siinä mitään sijaa. Ihminen on vain sitä, mitä hän syö. Hän tuli kuitenkin tietämättään ilmaisseeksi hyvin syvällisen uskonnollisen ajatuksen ihmisestä. Ihminen on nälkäinen olento. Ja sillä mitä me syömme ja miten me syömme on syvällinen merkitys koko olemassaoloomme.

On puhuttelevaa, että paratiisissa kyse oli syömisestä, kun ihminen lankesi ja kääntyi Jumalaa vastaan (ihminen on sitä mitä hän syö – ihminen söi itseensä lankeemuksen ja kuoleman), karkotetussa maassa elämän kovuus ja niukka ravinto muistutti lankeemuksesta: Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen. Yhä tänään jokainen ruokailu palauttaa meidät alkutilanteeseen. Me joko syömme kielletyn hedelmän tai siunaamme ruokamme ja syömme sitä Kristuksen kanssa iankaikkiseksi elämäksi. Näin ennen kaikkea ehtoollisessa, jossa vastaanotamme kuolemattomuuden lähteen. Syömme pelastuksen.

Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Elämme paaston aikaa. Luterilaisessa kirkossa yleisesti ottaen ei paastoon suhtauduta yhtä vakavasti kuin ortodoksikirkossa. Heillä on olemassa kirjoitetut paastosäännöt, joiden mukaan tiettyjä ruoka-aineita jätetään vähitellen ruokavaliosta pois paaston aikana: liha, kanamunat, maitotuotteet, kala. Nämä säännöt eivät ole mikään pakkopaita, mutta joka haluaa näin harjoittaa paastoa, saa siihen yhteisönsä tuen ja kannustuksen. Luterilaisessa kirkossa emme ole ehkä oivaltaneet tämän perinteen arvoa. Sitä on enemmänkin pidetty sellaisena omatekoisena hurskautena, josta pitäisi päästä eroon. On saatettu suhtautua siihen vähän jopa halveksuvasti ja muistettu Jeesuksen varoitus tekopyhyydestä fariseuksille, jotka halusivat, että ihmiset näkevät heidän paastoavan.

Joka tapauksessa Jeesus itse paastosi ja opetuslapset myös paastosivat, kun Jeesus oli noussut taivaaseen. Eivät he yrittäneet hankkia uskonnollisilla teoillaan Jumalan suosiota. Siitä ei ole kysymys.

Sen sijaan että paastossa ihminen kerää suorituspisteitä hengellisyydestään, hän herättelee tietoisuuttaan. Ihminen tulee paastossa syvemmin tietoiseksi siitä, kukan ja mitä tekoa hän on. Paastoa ei pidä liikaa hengellistää – se tekee sen itsestään. Paasto on ruumiin asia. Se muistuttaa ruumiillisuudestamme. Ilman kieltäymystä ei ole paastoa, ilman tahtonsa taivuttamista ei ole paastoa. Paasto ilmaisee ihmiselle hänen rajansa. Raja tulee näkyviin nopeasti ainakin kahdella tavalla. Ruumis osoittautuu heikoksi ilman ravinnon tankkausta. Mutta koska paasto on useamman viikon aikainen matka, se osoittaa ihmiselle myös jotakin hänen tahtonsa lujuudesta. Kaupassa on runsaasti herkkuja ja hyviä tuoksuja. Vaatii tahdon voimaa pysyä päätöksessään.

Paastossa puututaan ihmisen välittömään ja perustavimpaan tarpeeseen – ravinnon tarpeeseen. Toimintoon, joka pitää ihmisen hengissä: näläntunteeseen. Miten toimia sen suhteen?

Jos ihminen ei syö ja juo, hän menehtyy. Niin yksinkertaista se on. Joku on kuollut nälkälakkonsa tähden. Monia on kuollut nälänhätään. Meidän ongelmamme Suomessa ei ole ravinnon puute tai nälänhätää – ruokajonot tai leipäjonot ovat valitettavasti kasvaneet. Köyhyys ja niukkuus on lisääntynyt. Meidän ongelmamme on enemmän yltäkylläisyys – syömme vaikka emme ole nälkäisiä. Paastossa ei ole tarkoitus pitää itseään nälässä, vaan elää vähemmällä ravinnolla.

Jumala on luonut meidät sellaiseksi, että tarvitsemme ravintoa. Me olemme heikkoja olentoja – toisin kuin enkelit. Me emme ole enkeleitä emmekä sellaisiksi tule. Meidät erottaa toisistamme ennen kaikkea juuri tämä ruumiimme. Olemme verta ja lihaa enkelit vain henkeä. Heille riittää Jumalan katseleminen. Enkelit eivät tarvitse muuta ruokaa. Eräs lankeemustarina tietääkin sanoa, että kaikkein korkein enkeli alkoi Jumalan sijasta katsoa itseään, ihaili omaa kauneuttaan. Kun Jumala pyysi enkeleitä kumartamaan viimeistä luomistyötään Ihmistä, tämä yksi enkeli kieltäytyi kumartamasta ’savea’, heikkoa ihmistä, joka on riippuvainen kaikesta, jolla ei ole voimaa itsessään. Jumala oli uhkarohkeasti kuitenkin puhaltanut henkäyksen tähän luomukseensa – tehnhyt merkillisen yhdistelmän, jossa liha ja henki yhdistyvät. Jossa maan matonen, katoava ruumiillinen olento saa palan ikuisuutta sisimpäänsä.
Ylpistynyt ja itseään ihaileva enkeli, ei suostunut kumartamaan ihmistä ja valitsi kateudessaan Jumalan vastustamisen tien. Langetessaan ja paratiisista lähtiessään se sanoi kääntävänsä ihmistenkin mielet rakastamaan Jumalan sijasta katoavaa maailmaa ja sen kauneutta. (1 Piet 1.12; Ps 8)
Tänään leipäsunnuntaina tarkasteluun tulee kysymys: Mitä tekoa ihminen on?

Naurettava rääpäle. Haukoo hetken maanpäällä henkeään, on hädissään kun ruokakuppi otetaan edestä pois, sitten kukkasen lailla kuihtuu ja rypistyy ja kuolee. Ja tällaistako enkelin pitäisi kumartaa?

Jumala oli varannut tälle viimeiselle luomukselleen kuitenkin erityisen sijan ja erityisen armon. Tämän ihmisen tähden Jumala itse astui alas taivaasta ja tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät. Jos tällaiseen halpaan astiaan kohdistuu näin suuri armo, Jumalan hyvyys, niin rakkaus vastarakkaus säteilee varmaankin myös eri tavalla.

Ihminen on tarvitsevainen. Ihmisellä on ruumiillisuuden sanelemat tarpeet. Niissä ei ole mitään pahaa. Ne kuuluvat luomistyöhön. Paasto nostaa ne tietoisuuteen. Meillä on katoavan ruuan tarve. Mutta on olemassa vielä suurempi nälkä ja jano kuin se, minkä vatsan vaatimus kertoo: Jumalan sanan nälkä. Miten se nälkä ilmaisee itseään? Oletko tunnistanut sen, miten nälkä ilmenee. Jeesus sanoo: Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän.

Usein sielun tyhjyys pukeutuu ruumiin vaatimuksiin. Tai ainakin sielun tyhjyyttä yritetään täyttää – ruualla, tavaralla, asioilla jotka antavat maallista turvallisuuden tunnetta, mutta eivät taivaallista. Kun paastossa vähennetään ylenmääräistä syömistä, toisenlainen nälkä voi erottua paremmin. Ainakin jälkeenpäin yleensä tunnistaa, kun on käynyt jumalanpalveluksessa tai lukenut Raamattua kuinka se tuntui hyvältä. Juuri tätä minä tarvitsin juuri tähän sieluni kaipuu suuntautui.

Aina kun ihminen syö tavalllista leipää, jotakin aktivoituu tässä tapahtumassa muitakin ulottuvuuksia kuin vain ruumiin tarpeen tyydyttäminen. Se on asia, joka koskettaa ihmisyyttämme – se koskettaa myös suhdettamme toisiin ihmisiin ja lopulta se koskettaa myös suhdettamme Jumalaan. Olemme ruumis – sielu – henki. Ruokailu koskettaa kaikkia olemassaolomme tasoja. Ruumiimme tulee raivituksi. Mutta sen lisäksi ruoka on yhteyttä ja yhteisvastuuta – se on vieraanvaraisuutta ja huolenpitoa toisista kun leipää murretaan myös toiselle ihmiselle. Leivän olemus on tulla jaetuksi – ei yksin syödyksi.

Tämä on myös asia, minkä jokainen voi kokea todeksi käytännössä. On palkitsevaa, kun saa tarjota toiselle syötävää. Siinä koetaan yhteistä ihmisyyttä. Kun vastaanottaa leivän se on erikoinen lahja: Tämän leipäpalan tähden minun otsani ei ole hionnut – siinä on itselleni pala taivasta, jotakin paratiisinomaista.
Mutta meillä on paljon yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole kenen kanssa jakaa leipänsä. Tänään on hyvä muistaa heitäkin.

Se mitä laitat suuhusi voi ruokkia suhdettasi Jumalaan tai maailmaan. Sinä siunaat sen ja syöt leipäsi Kristuksen kanssa ja se on näin myös pala ikuisen elämän antavaa leipää, tai sitten täytät vain vatsaasi.

Ehtoollispöydässä olemme osallisina Jumalan vieraanvaraisuudesta. Paratiisi laskeutuu luoksemme. Jeesus elämän leipä tulee syötäväksemme – ei siksi, että maallisen leivän nälkä katoaisi vaan siksi että syvin nälkämme katoamattoman elämän nälkämme tulee tyydytetyksi.
Sinut on kutsuttu osalliseksi Jumalan vieraavaraisuudesta…

 

 

 

Lahjoita sydämelle (Viikkomessu, aamuehtoollinen ke 6.4.2011 leipäsunnuntain jälkeen)

22 Seuraavana päivänä väkijoukko … löysi(vät) Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: ”Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?” … 26 Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi.27 Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” 35 Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. Joh 6

Ennen olemme tottuneet näkemään venäjältä kuvia jonottamisesta. Suomessa köyhyys on lisääntynyt ja on syntynyt uusi käsite nimeltä  – leipäjono. Toimeentulon kanssa kamppailee yhä  useampi ihminen myös harjavallassa. Avustuspaketteja noudetaan sieltä missä niitä on saatavilla.

On mentävä siihen jonoon, jossa itsekunnioitusta ja ihmisarvoa riisutaan. Sanassa ’köyhä’ on edelleen vahva leima. Jonottaminen tuo varmasti ihmisen ajatukseen omasta itsestään häivähdyksen häpeää ja epäonnistumista.

Ruumiillista nälkää ja köyhyyttä on olemassa. On olemassa myös toisenlaista nälkää ja köyhyyttä – henkistä tai sielullista sekä myös hengellistä. Se nälkä voi olla tekijä, jonka tyydyttyminen auttaa ihmistä katkeroitumasta ja menettämästä toivoaan suurtenkin vaikeuksien keskellä. Luen yhden esimerkin, mikä sijoittuu Pariisiin 1900-luvun alkupuolelle.

Kirjailija Rainer Maria Rilke (1875-1926) kulki nuoren ranskattaren kanssa torin ohi. Torin laidalla istui kerjäläisnainen. Tämä pyysi rahaa vilkaisematta antajaan, ilmaisematta kiitoksen tai pyynnön merkkiäkään. Samalla paikalla istuen nainen vain ojensi kätensä, yhä uudestaan.

Rilke ei koskaan antanut mitään, mutta hänen seuralaisensa sen sijaan antoi usein rahaa. Eräänä päivänä ranskatar kysyi hämmästyneenä, miksei hän antanut mitään. Rilke vastasi: ”Meidän täytyisi lahjoittaa jotakin hänen sydämelleeneikä vain hänen kädelleen.”

Muutamia päiviä myöhemmin kirjailijalla oli mukanaan juuri puhjennut ruusu, jonka hän pisti kerjäläisen avoimeen käteen ja aikoi jatkaa matkaansa.

Kerjäläinen katsoi, näki antajan, kohottautui vaivalloisesti maasta, kosketti vieraan miehen kättä, suuteli sitä ja lähti ruusun kanssa.

Viikon ajan kerjäläinen oli poissa paikaltaan. Kahdeksantena päivänä hän istui taas torin reunalla. Hän oli hiljaa, kuten ennenkin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän ojensi kätensä apua pyytäen.

”Mutta millä hän on elänyt sitten kaikki ne päivät, jolloin hän ei ole saanut mitään”, kysyi ranskatar.

Rilke vastasi: ”Rususta…”

Tässä kertomuksessa köyhä nainen ei tavoitellut katoamatonta ruokaa, ikuista elämää. Köyhyys ja nälkä oli seisahduttanut hänen maailmansa, hänen tunteensa, käytöstapansa ja kaikki. Hänen ihmisyytensä rippeetkin tuntuivat olevan poissa. –

Silti hän tiesi ja almun antaja tiesi, että almu vaihtuu kädestä käteen enemmän antajan omantunnon kuin saajan hädän tähden. Mutta hän tarvitsi niitä rahoja – sen sijaan hän ei halunnut osallistua siihen näytelmään, jossa hänen olisi pitänyt tuntea ja osoitaa kiitollisuutta niistä murusista, joita rikkaat pudottelivat pöydältään.

Kirjailija Rilke kuitenkin näki tässä naisessa enemmän –  hän näki ihmisen. Siksi siinä pienessä ruusussa oli enemmän, kuin kukaan oli hänelle koskaan antanut tuolla torin laidalla. Hän sai jotakin itsekunnioituksestaan takaisin – muistutuksen siitä, että hänen arvonsa ihmisenä ei ole hävinnyt.

Jeesus näki ihmisen kokonaisuutena. Hän ymmärsi köyhyyden ja siitä seuraavan nälän. Hän halusi auttaa siinä ruokki pienen pojan eväillä (5 leipää 2 kalaa 5000 ihmistä). Mutta vielä enemmän Jeesus halusi lahjoittaa jotakin sydämellemme ei vain kädelle ja suulle.

Leipäjonojen lisäksi meidänkin on hyvä nähdä se katoamattoman leivän nälkä, mikä ihmisillä on vaikka he eivät enää edes tunnista sitä. Jos tunnistaisivat, tämä kirkko olisi nyt aamullakin täynnä. – Näin toteutamme Jeesuksen esimerkkiä.

Mutta mitään ei voi antaa, jos itse ei ole sitä ensin saanut. Kristus antaa meille itsensä ja iankaikkisen elämän sanassa ja ehtoollisessa. Hän antaa jotakin sellaista, mikä kestää pidemmän  kuin viikon. Jeesus sanoo: joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.

”Herra. Tulemme sinun eteesi nälkäisinä. Ruoki meidät. Tule leiväksi nälkäämme. Tule leiväksi ja elämäksi kaikkien niiden nälkään, jotka kärsivät puutetta. Amen”

4 paastonajan sunnuntai Laetare (Elämän leipä) 2005

Siunattu ruisleipä

Joh 6:24-35
Ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta. He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: ”Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” He kysyivät: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”
He sanoivat Jeesukselle: ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.'” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.

Päivän evankeliumi on kuin rodeon tempoileva villihevonen, joka yrittää pudottaa ratsastajaa selästään. Ongelmana saarnaajalla on se, että ei oikein tiedä mistä pitäisi ottaa kiinni, jotta ei lentäisi maahan ja saisi kaviosta otsaansa. Tai tilanne on vähän sama kun yrität ottaa valokuvaa liikkuvasta lapsesta. Lapsi ehtii juosta kameraa laukaistessasi toiseen huoneeseen ja kuvassa näkyy siksi vain kantapää tai hiustupsu. Vähän tähän tapaan minulle on käynyt tämän tekstin kanssa tänään. Olen koittanut evankeliumin tapahtumista ottaa kuvia. Kun kuvia tarkastelin, minun oli hylättävä useimmat ja päätin tuoda katsottavaksenne vain yhden.

Kuva liittyy leipään ja syömiseen. Evankeliumissa syömisestä puhutaan useammassakin kohdassa. Jeesus on tehnyt hetki sitten ruokkimisihmeen, kansa kärttää häneltä toista ruokkimisihmettä: mannaa taivaasta, lisäksi Jeesus puhuu katoamattomasta leivästä ja itsestään elämän leipänä.

Meidät on luotu sellaisiksi, että tarvitsemme ruokaa. Ravinnon ja leivän saaminen kuuluu perustarpeisiimme. Ilman ruokaa emme säily hengissä. Tämän lisäksi ruokailuun liittyy paljon hyviä ja arvokkaita asioita. Koemme yhteyttä perheen piirissä yhteisellä aterialla. Tänään rippijuhlissa yhteyttä koetaan sukulaisten ja ystävien kesken.

Eläessäni yksin poikamiehenä huomasin, että ruokaileminen on voimakkaasti sosiaalinen ilmiö, ihmisiä yhdistävä asia. Yksinäisen ihmisen yksinäisyys korostuu juuri ruokaillessa, kun et voi jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuntuu, että ruokailuun tulisi kuulua seuraa. Yksinään syöminen jättää ihmisen aina tyhjäksi jollakin toisella tasolla. En tiedä mistä tämä on saanut alkunsa. Ehkä se on jokin varhainen muisto siitä, että luolissa elävät esi-isämme kokoontuivat muinoin saman riistan äärelle silloin kun ruoan saanti ei ollut yhtä helppoa kuin nykyään. Yhdessä aterioiminen näin ollen on sitä, että me jaamme omastamme ja pidämme toisistamme huolta, tunnemme vastuuta toisistamme.

Leipä ravitsee ruumiimme. Leivän jakamisella osoitamme huolenpitoa ja syvää yhteyttä toisiimme. Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Jeesus sanoo: älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta.

Jeesuksen mukaan on olemassa on toisenlaista ruokaa kuin vain tämä maallinen leipä. Niiden perusero on tämä: kun maallinen leipä vie nälän vain hetkeksi niin taivaallinen leipä vie sen kokonaan. Kun maallinen leipä pitää meidät hengissä ja näin tuo meille elämää niin hengellinen leipä tuo katoamattoman ja iankaikkisen elämän. Jeesus halusi antaa kansalle tätä katoamatonta leipää, mutta joutui ihmisiin usein pettymään, sillä heidän katseensa oli tavallisesti vain katoavassa leivässä.

Sama ongelma on meillä. Emme huomaa katoamatonta ja iäistä, kun huomiomme on niin keskittynyt katoavaan. Mutta ruisleipää syömällä ei saavuteta iäistä elämää. Siihen tarvitaan toisenlaiset eväät.

Evankeliumissa ihmiset olivat saaneet maistaa leipää, jonka he saivat leipäihmeen kautta. Siinä useimmilta ihmisiltä jäi tajuamatta Jeesuksen tunnusteko. Jeesus moittikin heitä siitä. He kulkivat ohi ihmeen. Heidän elämänsä kenties suurin tapahtuma avautui heidän silmiensä edessä. He söivät Jumalan antamaa leipää tajuamatta sitä itse, vaikka se niin suoraan heille osoitettiin. He eivät todellisuudessa nähneet siinä mitään ihmettä. Heille ei tullut mieleen pysähtyä miettimään syömänsä ruuan merkitystä. Se oli heille vain leipää ja kalaa ja nyt he halusivat sitä lisää. Nälkä alkoi kalvaa jälleen. He janosivat lisää leipää ja kalaa. He halusivat maallista leipää näkemättä vaivaa sen suhteen. On kuin he olisivat halunneet kiertää kirouksen, joka Adamin jälkeläisille oli langetettu. Otsa hiessä sinun on leipäsi hankittava.

Ihmiset etsivät Jeesusta ikään kuin hän poistaisi heidän kaikki maalliset murheensa. Jeesus ei kuitenkaan vapauta meitä maallisen elämän velvoitteista. Taivaallinen leipä antaa katoamattoman elämän, mutta ei vie maallisen leivän nälkää eikä vastuuta sen leivän hankkimisesta ja jakamisesta perheen kesken.

Ihmeenomaisesti lisääntynyt leipä oli vielä tavallista katoavaa leipää. Se oli tunnusteko, jonka tarkoitus oli suunnata katse leivästä leivän antajaan, jolla on hallussaan katoamatonta leipää.

Katoamatonta leipää on siis silloin tarjolla, kun katseemme on kääntynyt leivästä leivän antajaan. Leivän tai ruuan antaja ei ole sen valmistaja eikä sen viljelijä tai saalistaja. Leivän antaja on elämän Herra. Kun sen tiedostamme, jokaisessa maallisessa leivänkannikassa on pala taivaallista, kun sen kiitoksella otamme Jumalalta vastaan. Jokaisessa ateriassamme on siis taivaallinen ulottuvuus.

Leirillä lauloimme jokaisen aterian yhteydessä ruokarukouksen. Ensimmäisenä päivänä yritin vajavaisesti sanoa, että jokainen ateria voi olla meille muistutus myös taivaallisesta leivästä. Vaikka leipä ja ruoka pitää meidät hengissä, niin todellinen elämä tulee kuitenkin Jumalasta.

Ruokarukouksella on vielä toinen ulottuvuus. Se liittyy ateriayhteyteen. Leivän, jonka olemme otsa hiessä hankkineet, sen me olemme lopulta saaneet Herralta. Hän jakaa antimia meidän kanssamme. Isämeidän rukouksessakin pyydämme. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Jokaisessa leipäpalassa näkyy Jumalan siunaus. Me saamme olla hänen seurassaan. Eikä niin, että otamme leivän hänen kädestään ja menemme sen piiloon syömään, niin kuin pelokas orava joka pähkinän ihmisen kädestä nappaa. Meillä olisi oltava ateriayhteys myös Jumalaan.

Kun siis siunaat ruokasi, hyväksyt ruokapöytääsi hänet, joka sinut on luonut ja joka sinulle viimekädessä ruuan antaa. Tai oikeastaan me olemme hänen pöydässään. Ruuan siunaus muistuttaa, että yksinäinenkään ei syö ruokaansa koskaan yksin. Hän on Jumalan pöydässä.

Vielä enemmän tämä on totta ehtoollispöydässä, joka Jeesuksen käskystä vietetään. Se on toisenlainen ateria kuin mikään muu. Se on sovinnon ateria ja anteeksiantamuksen ateria, missä Jumala antaa meille itsensä. Hän on tullut leiväksi nälkäämme.

Ehtoollisessa Jumala ei ole vain leivän antaja, vaan hän on itse läsnä leivässä ja viinissä. Antaessaan meille itsensä hän antaa meille sen, mitä kaikkein eniten tarvitsemme: pelastuksen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s