Torikirkko 2021 – Synti tunnustetaan, jotta se ei sido meitä enää
Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Matt. 23:1–12
Hyvät ystävät. Tämän pyhäpäivän aihe on itsensä tutkiminen. Onko sellaisesta mitään hyötyä? Mihin itsensä tutkimisella pyritään? Kaikkihan itsensä tuntevat, mitä tutkimista siinä on? Nimi, ammatti ja asema, ikä, suku, miltä paikkakunnalta on lähtöisin, missä nyt asuu, pituus ja paino, hiusten väri ja lempiruoka sekä muutama vaihtoehtoinen muu asia: kuten onko kissa- vai koiraihminen. Siinä on tyhjentävä lista. Jos asia olisi näin helppoa, ei siihen tarvitsisi kehottaa. Itsensä tutkimisen haaste on kuitenkin enemmän kuin edelliset luettelot. Ihminen on onneksi hieman monimutkaisempi.
Itsensä tutkiminen on pyrkimystä parempaan ja rehellisempään itsetuntemukseen. Olen rippikoululaisilta usein kysynyt, minkä kouluarvosanan he antavat itselleen itsetuntemuksestaan; siitä kuinka hyvin he tuntevat itsensä. Nuorena tällainen kysymys saattaakin tuntua tyhmältä. Ja he antavat itselleen hyvän arvosanan. Mitä enemmän tulee ikää ja kokemusta sitä epävarmempia ovat vastaukset.
Siksi erilaiset persoonallisuustestit ovatkin suosittuja. Ne auttavat hahmottamaan luonnetyyppiämme ja reagointitapaamme: olemmeko sisäänpäin vai ulospäin kääntyneitä, olemmeko tunne-, tahto- vai järki-ihmisiä, olemmeko mukautuvia sovinnollisia ihmisiä vai oman tien kulkijoita, vastaan väittäjiä. Spontaaneja vai harkitsevia jne.
Nämä testit voivat lisätä ymmärrystä itsestämme. Mutta siinä on kasassa vasta jonkinlaiset raamit. Aihe alkaa polttaa hyppysissämme, kun avataan sitä, minkälaisiin ongelmiin olemme sotkeutuneet luonteenpiirteidemme kanssa. Lisäksi huomataan, että olemme mestareita huijaamaan itseämme, valehtelemaan itsellemme. Ja me uskomme omiin valheisiin.
Yksi itselleen valehtelemisen muoto on tekopyhyys, josta Jeesus varoitti. Puhumme yhtä ja teemme toista. Brändäämme itseämme, mutta julkisuuskuva eroaa kovasti siitä, mitä oikeasti olemme. Jeesuksen sana fariseuksista toimii yllättävän hyvin sosiaalisen median aikakautena: Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. Nykyään huomion hakeminen ja huomion saaminen on valuuttaa, jota arvostetaan. Valtavan informaatiotulvan keskellä huomion saaminen on oleellista. Mutta niin silloin kuin tänään, huomion saaminen totuuden kustannuksella tulee ennen pitkää sielulle kalliiksi.
Johanneksen kirje puhui totuudesta. Totuus sinusta ja minusta. Se on jotakin sellaista, mitä itsensä tutkimisella tavoitellaan. Oletko nähdyt itsestäsi paljaan totuuden? Niiden kaunisteltujen kuvien taakse. Mitä tekoa olet?
Aina emme tunnista omia vahvuuksiammekaan. Mutta vaikeinta silti lienee nähdä oma varjonsa, tunnustaa ja tiedostaa, että se on osa minua. Varjo on se, mitä meidän on vaikea hyväksyä itsessämme. Se on jotakin mitä peittelemme ja häpeämme. Se on asia mikä tulee uniimme meitä ahdistamaan. Kun tulemme elämän kipeisiin alueisiin, osaamme kätkeä ja suojautua kivulta ja sulkea pois ahdistavat asiat. Siksi totuus on joskus vaikea löytää. Siksi joudumme joskus turvautumaan ulkopuoliseen apuun, koska olemme niin eksyneet.
Jokainen jumalanpalvelus johdattaa itsetuntemuksen testiin. Jumalanpalveluksen alussa on synnintunnustus. Meitä pyydetään katsomaan omaan pimeyteemme ja näkemään itsekkyytemme jäljet, tiedostamaa paha, jota olemme aiheuttaneet muille. Tämän tähden jumalanpalveluksia pidetään vähän synkkinä. Mutta on tärkeä huomata, että tietoisuuteen nostettua syntiä ei jäädä märehtimään. Synti tunnustetaan ja saadaan anteeksi. Meille julistetaan synninpäästö, jotta emme jää siihen kiinni, vaan pääsemme siitä irti, jottei se tee matkaamme enää hankalammaksi. Ainoa tapa päästä siitä irti on kohdata se ja antaa Jumalalle.
Silloin voimme ottaa jälleen omat lahjamme ja oman voimamme paremmin käyttöön, keskittyä hyvään ja olennaiseen. Se on vapautta ja iloa. Jumalan edessä sinun ei tarvitse peitellä sitä mitä olet. Sinulle vakuutetaan: sinut on nähty kokonaisena, sinua ei hylätä vaan rakastetaan. Saat luottaa siihen – se on kantava pohja elämässäsi. Se mikä on ollut pahaa, annetaan anteeksi.
Opettele katsomaan itseesi syvälle – näkemään vahvuutesi, näkemään heikkoutesi, kaipuusi ja kipusi. Tämä edellyttää nöyryyttä. Mutta silloin opit näkemään ja arvostamaan myös Jumalan lahjoja. Silloin opit arvostamaan elämääsi ja tehtävääsi uudella tavalla. Opit päästämään irti menneestä ja avautumaan elämälle.
Sanat ja teot – 2018
Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista
He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Matt. 23: 1-12
Päivän aihe kehottaa meitä itsensä tutkimiseen.
Itsensä tutkimisen tarkoitus on johtaa parempaan itsensä tuntemiseen.
Hyvä itsensä tunteminen on perusta itsensä hallitsemiselle ja samoin luontevalle tavalle kohdata toisia ihmisiä. Tiedät, kuka sinä olet, mistä tulet, mistä pidät mistä et, minkälaiset ovat sinun rajasi, joita toisten ei pidä tulla ylittämään. Tunnet myös oman uskonnollisen vakaumuksesi. Tiedät mihin uskot ja miksi uskot. Sinulla on elämässä luja keskus, minkä kautta arvioit maailmaa ja tapahtumia ympärilläsi. Koska Suomessa uskonto on pitkälti yksityisasia, emme ole oppineet keskustelemaan uskomme perusteista. Hengellinen itsetuntemus on siksi melko ohut. Hyvä itsetuntemus on kuitenkin lähtökohta vuorovaikutukselle toisenlaisten aatemaailmojen kautta. Keskustelua ei synny, jos sinulla ei ole annettavaa omasta lähtökohdastasi käsin.
Olen kuullut sanottavan, että ihminen on aikuinen silloin, kun hänen ei tarvitse valehdella itselleen. Minusta tämä on hyvä määritelmä. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei yritä olla jotakin muuta kuin on. Hän on oppinut tuntemaan itsensä ja hyväksymään itsensä. ”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.” pätee tässäkin tapauksessa.
Itsensä tunteminen on ennen kaikkea sitä, että näkee myös ne piirteet osana itseään, mistä ei ehkä ole ollut ylpeä tai iloinen. Jokaisella on yleensä tällaisia asioita. Niiden kanssa joutuu nuorempana ja myöhemminkin kamppailemaan. Emme täytä ihannemittoja joita meille tarjotaan. Pelkästään ulkoisten piirteiden hyväksyminen itsessään on pitkä tie. Tosiasioiden hyväksyminen ja sisäinen muutos on usein parempi kuin kirurgin veitsi kauneusleikkauksissa.
Itsensä tunteminen Jumalan edessä on sitä, että Arvioimme elämäämme, tekojamme, arvojamme kuin ulkopuolinen tarkkailija – yrittämättä heti puolustautua ja selitellä asioita parhainpäin. Katsomme itseämme ikään kuin Jumalan näkökulmasta. Eli käytännössä Raamatun valossa. Minkälaisiksi me paljastumme tässä valossa? Mitä tekoa olemme? Evankeliumi avaa tähän aiheeseen ikkunan kahden tuhannen vuoden takaa.
Mooseksen istuin on lainopettajien ja fariseusten hallussa – Mooses oli Jumalan ääni kansalleen. Hän toi lain valitulle kansalle ja johti kansaa sen matkalla Egyptin orjuudesta luvattuun maahan. Mooseksen istuin on se paikka, jossa tuodaan Jumalan sana ihmisten keskelle. Mooseksen istuimen kautta opetetaan ihmisiä tuntemaan Jumalan tahto. Vaikka Mooses oli johtaja – sellainen johtaja, joita ei ole muita ollut, hänestä sanotaan että hän oli nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan.
Nyt lainopettajat ja fariseukset toteuttivat tätä tehtävää. Se oli tärkeä ja arvokas tehtävä Jeesuksenkin mukaan. Jos he olisivat vähänkään olleet Mooseksen kaltaisia, Jeesuksella ei olisi ollut syytä arvostella heitä. Jeesus antoi tunnustuksen heidän opetukselle jossakin määrin, mutta esitti siihen vahvoja reunamerkintöjä. Juuri nöyryys oli se, mikä loisti poissaolollaan. He hamusivat sen sijaan asemansa tuomaa erityskohtelua, kiitosta, kunniaa ja tunnustusta.
Fariseuksilla ja lainopettajilla oli Jeesuksen mukaan oikea oppi mutta väärät elämässä tapahtuneet johtopäätökset. Puhuvat yhtä tekevät toista. Eivät olleet sanojensa mittaisia. Tämä ongelma lienee tunnusomaista kaikille sanankäyttäjille: julistajille ja poliitikoille. Puhetta on paljon – mutta se on ulkokohtaista puhetta ei sydämen puhetta. Se on puhetta, mitä ei ole koeteltu, eikä eletty todeksi.
Fundamentalisteja eli kirkon konservatiivisinta ja vanhoillisinta ryhmittymää syytetään samasta asiasta. He ovat kylmän opillista, ehkäpä juuri oikeaopillista, mutta se eivät ota huomioon ihmisen elämää ja elämäntilanteita. Opillisuus ja uskon puolustaminen on heille kuin matemaattinen kaava. Mutta elämä ei ole matematiikkaa. Jeesus tulkitsi hyvin tarkasti lakia ja, mutta hän pystyi tulkitsemaan sitä oikeasta lähtökohdasta. Hän teki yllättäviä tulkintoja laista sanomalla, että: Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Siitä mikä saastuttaa ihmistä hän loi uuden normin: mikä menee suusta sisään ei saastuta, vaan se mikä tulee suusta ulos – pahat puheet, se saastuttaa. Juutalaisuudessa oli ja on edelleen tarkkoja ruokasäädöksiä, jolloin tämä oli hyvin radikaali irtiotto vallitsevasta käytännöstä.
Olisiko Jeesus tänään niin sanottujen liberaalien eli vapaamman Raamatun tulkinnan puolella? Luultavasti kumpikin puoli saisi jonkinlaista korjaavaa palautetta. Vanhoilliset siitä, että ovat hukanneet ihmisen opillisuudessaan ja vapaamieliset siitä, että ovat hukanneet Jumalan edistyksellisyydessään.
Jeesuksen arvioinnin kohteena oli tuolloin ne, jotka käyttivät valtaa yhteiskunnassa, myös hengellistä valtaa. Jeesus asettui köyhien puolelle. Hengellisyydestä oli tullut rikkaiden harrastus. Rikkailla oli varaa täyttää fariseusten ja lainopettajien esittämät monenkirjavat vaatimukset ja näin kuvitella olevansa parempia myös Jumalan silmissä. Tavallisella kansalaisella ei ollut mahdollisuuksia samanlaiseen tarkkuuteen sääntöjen noudattamisessa.
Jeesus halusi tuoda keskiöön ihmisen ja Jumalan välisen suhteen. Jeesus murtaa ihmisten välisiä hierarkioita. Maan päällä ei ole toinen toista paremmassa asemassa – te olette keskenään veljiä ja siskoja, saman perheen jäseniä. Yritykset olla jotakin muuta ovat tuomittu epäonnistumaan. Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista käsittelee samaa asiaa. Jumalan edessä jokainen ihminen on särkynyt saviastia. Publikaani näki ja tunsi sen itsessään. Hän rukoili temppelissä Ole minulle syntiselle armollinen. Fariseus kuvitteli olevansa parempi.
Tekopyhyys tai ulkokultaisuus – se on yritys uskotella itselle ja muille olevansa jotakin muuta kuin on: hurskaampi, viisaampi, kokeneempi jne. Tekopyhä on omassa elämässään näyttelijä eikä siksi täysin vilpitön. Tehostaakseen toivomaansa vaikutelmaa, hän korostaa roolinsa ulkonaisia piirteitä. Fariseuksista Jeesus sanoi, että ”he käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla.” Tänä päivänä tavat ovat toisenlaisia.
Kun ihminen yrittää esittää parempaa kuin on, hän samalla hakee silloin kunniaa itselleen ei Luojalleen. Hänen näennäisestä hengellisyydestään on tullut rooliasu, jonka avulla hän korostaa itseään. Hengellisyyden oikea suunta on tälle vastakkainen. Jeesus sanookin, joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.
Minkälaisena oma kuva näyttäytyykään, on hyvä päästä rehellisyyteen asti. Se mitä sinä olet, on ok. Jumala pärjää kyllä sinun kanssa. Jumala haluaa kohdata aidon ihmisen. Siitä alkaa todellinen kasvu ihmisenä ja kristittynä. Siitä alkaa myös elämän särkyneisyyden paikkaaminen – ei kullalla ja hopealla, vaan Jumalan armolla ja anteeksiantamuksella. Kun tunnemme itsemme, opimme tuntemaan myös Jumalan syvällisemmällä tavalla.
12. shell – hengellinen röntgenkuva 23.8.2009
207 134 287:1-4 304:1- 224 206:3-6
Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen: »Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi. Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.» Matt. 23: 1-12
Vt: lukukappale (Jes. 2: 12-18) – – Herran Sebaotin päivä iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan, kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen, niin että se vaipuu maahan. Se iskee kaikkiin Libanonin setreihin, korkeihin ja ylpeihin, ja kaikkiin Basanin tammiin, se iskee kaikkiin korkeihin vuoriin ja kaikkiin ylhäisiin kukkuloihin, jokaiseen ylpeään torniin se iskee ja jokaiseen murtumattomaan muuriin, se iskee rantojen huvipursiin ja kauas merelle purjehtiviin laivoihin. Ylpeä ihminen nöyrtyy, hänen täytyy taipua, korskeat miehet vaipuvat maahan. Sinä päivänä Herra yksin on ylhäinen ja epäjumalat väistyvät, joka ikinen.
Pyhän aiheena on itsensä tutkiminen. Tämä tutkiminen ei kuitenkaan ole mikään lääketieteellinen diagnoosi omasta terveydentilasta. Ei myöskään sellaista, jossa peilin edessä tutkitaan huolestuneena hiusrajan vetäytymistä tai kilojen kertymistä kehon eri osiin. Itsensä tutkimisessa tässä tapauksessa ei ole kysymys ulkonäöstä eikä ruumiillisesta hyvinvoinnistamme. Vaikka on toki hyvä oppia tuntemaan itsensä siinäkin mielessä, että tietää, mitä jaksaa ja mihin pystyy ja mistä pitää ja mistä ei.
On hyvä tuntea ruumiilliset tai psyykkiset rajansa. Kokemus lisää itsetuntemusta. Tämän tähden monet hakevat rajojaan osallistumalla marathoniin, vuoristokiipeilyyn, benji- tai laskuvarjohyppyyn. Monet ovat halukkaita etsimään äärimmäisistä tai eksoottisista harrastuslajesta omaa sietokykyään – vain testatakseen, mihin heidän kanttinsa kestää – löytääkseen jonkin rajan voimilleen.
Jos voimiensa rajat on hyvä tuntea paremman itsetuntemuksen saavuttamiseksi, niin mitä se on sielunelämän alueella? Mitä sielunsa tutkiminen on? Mitkä ovat rajat, jotka siellä kohtaamme? Tällaiseen tutkimiseen meitä tänään kehotetaan.
Sielunsa tutkiminen on sitä, että otamme itsemme suhteen ikään kuin ulkopuolisen näkökulman. Arvioimme elämäämme, tekojamme, arvojamme kuin ulkopuolinen tarkkailija – yrittämättä heti puolustautua ja selitellä asioita parhainpäin.
Lääkäri tutkii stetoskoopilla ja eri instrumenteilla. Hengellinen itsensä tutkiminen tarvitsee myös joitakin välineitä, jotta siinä onnistuu. Se tehdään niin, että oma elämä läpivalaistaan Jumalan sanalla. Näin saadaan hengellinen röntgenkuva. Läpivalaisussa erityisesti kymmenen käskyä ovat tarpeelliset. Paras hetki tälle tutkimiselle on ehkä iltarukouksen edellä. Kun yksi päivä on takana ja ihminen valmistautuu nukkumaan, silloin on hyvä katsoa minkälaisia varjostumia tulee kuvassa esiin. Myös jumalanpalveluksessa käymme totuuden valoon tunnustaessa syntimme.
Itsensä tutkiminen, johon meitä kutsutaan, on nimensä mukaisesti sellaista, mikä pitää tehdään itse. Sitä ei voi ulkoistaa jollekin toiselle. Itseään ei voi vain tutkituttaa – siitä ei olisi todellista hyötyä ihmiselle ja hänen hengelliselle kasvulleen. Joskus elämän monimutkaisissa vaikeuksissa keskusteluapu on tarpeen. Mutta oleellista on se, että ihminen tutkii itse itseään. Kukaan muu ei näe sinun sieluusi, toiset eivät tiedä ajatuksiasi, kokemuksiasi tai uskoasi. Vain ihminen itse voi oppia tuntemaan syvän itsensä. Ihminen kamppailee itse oman uskonsa kanssa, tekee parannusta omista synneistään, kukaan toinen ei kilvoittele sinun puolestasi.
Itsetutkistelussa on kuitenkin eräs vaikeus. Emme ole rehellisiä. Emme halua nähdä koko totuutta, minkä käskyt meistä paljastavat. Meillä on vaisto-mainen tarve suojella itseämme ja sieluneheyttäm-me. Meillä on luontainen tarve säilyttää käsitys itsestämme hyvänä. Kun laki paljastaa synnin, se samalla vaarantaa eheytemme ja asettaa meidät sietämättömään tilaan. Jos peilikuvasta on vaikea hyväksyä kaikkea vuosien tuomaa muutosta, niin ehkä vielä vaikeampaa on hyväksyä itsensä syntiseksi. Se tarkoittaa sitä, että en ole vain varastanut vaan olen varas. En ole vain pilkannut jotakuta, vaan olen henkinen alistaja ja murhaaja. En ole vain tehnyt syntiä, vaan olen syntinen: synnit ovat kuin kypsiä hedelmiä siitä, mitä syvällä sisimmässäni olen. Tällä tavoin tekomme uhkaavat koko olemassaoloamme ja käsitystä itsestämme. Meidän on joko kiellettävä se, mitä näkyy tai suostuttava siihen, että jotakin meissä murtuu.
Kuuntelitko Vanhan testamentin lukukappaleen tarkkaan, kun se luettiin lukupulpetista. Se oli profeetta Jesajan julistusta. Hänen kielensä on hyvin ilmaisuvoimaista ja värikästä, kun hän kuvaa ihmisiä, jotka korkeudestaan joutuvat nöyrtymään: Libanonin setrit, Basanin tammet, korkeat vuoret, ylhäiset kukkulat, ylpeät tormit, murtumattomat muurit, jopa rantojen huvipurret ja purjelaivat mainitaan, mutta niille ei luvata kunniakasta loppua.
Profeetan kirjoituksessa tulee ilmi se, että Jumala haluaa murtaa ihmisissä jotakin: heidän ylpeytensä. Ihminen korottaa itsensä toisten yläpuolelle, ihminen ajattelee itsestään liikoja. Hän haluaa olla jotakin enemmän kuin osa tiimiä. Hän kieltäytyy katsomasta itsetuntemuksen peiliin.
Saarnaa valmistaessani tutustuin amerikkalaisen teologin Reinhold Niebuhurin ajatteluun ja haluan siitä jotakin jakaa. Hän opettaa ihmisestä kolme yksinkertaista perusasiaa. Ne ovat samalla niitä sielun rajoja, joista on ollut puhetta.
1) Ihminen on Jumalan kuva. Se antaa ihmiselle hänen mittaamattoman arvon. Tämän kipinän tähden hänellä on kyky kohoutua luonnon rajoitusten yläpuolelle, koska hän luotujen joukossa ainoana on tekemisissä äärettömän Luojan kanssa. Jumalan kuvana ihminen kätkee sisäänsä tutkimattomia syvyyksiä, hän on vapaa ja heijastaa Jumalan kunniaa, hänen suuruuttaan.
2) Toiseksi ihminen on luotu olento ja siksi äärellinen, rajallinen, heikko, turvaton ja kuolevainen. Ihmisessä on nämä kaksi puolta: taivaallinen ja maallinen.
3) Kolmas asia liittyy näihin kahteen edelliseen. Nimittäin Niebuhrin mukaan ihmisessä oleva paha on seurausta hänen haluttomuudestaan tunnustaa jompaa kumpaa puolta itsestään: joko rajallisuuttaan ja samalla riippuvuuttaan Jumalasta tai sitä, että hän on Jumalan kuva. Ihmisen on vaikea olla näiden rajojen sisällä.
Ihminen kamppailee vapauden ja rajallisuuden puristuksessa eikä pääse tästä umpikujasta ulos. Siinä välissä kulkee kapea uskon polku, mutta lankeaminen puolelle tai toiselle käy helposti. Synnillä on nämä kaksi suuntaa: hän kieltää rajallisuutensa ja tulee ylpeäksi. Tai hän kieltää olevansa Jumalan kuva ja vajoaa lihallisuuteen.
Kun ihminen kieltää rajallisuutensa, ihastuu omaan voimaansa ja haluaa syrjäyttää Jumalan, se on nimeltään ylpeyttä. Jos itsetutkistelussa etsitään sielun rajoja – synti ja erityisesti ylpeyden synti on rajojen uhmaamista ja niiden ylittämistä. Ihminen ei silloin suostu heijastamaan Jumalan kunniaa, vaan haluaa ottaa kunnian itselleen. Siinä hän on niin kekseliäs että jopa uskonsa ja hurskautensa hän osaa kääntää ylpeyden aiheekseen – evankeliumin kuvaus omahyväisistä fariseuksista paljastaa tämän piirteen. He tekivät oppineisuudestaan ja hurskaudestaan ison numeron ja toivoivat tulevansa huomatuksi.
Siksi Jumalan on murrettava ihmisten rakentamat ylpeyden tornit – tullaksemme takaisin omiin rajoihimme, ihmisen mittaiseksi. Siksi meidän on nähtävä itsetuntemuksen peilistä, mitä tekoa me olemme, minkälaiset jäljet jäävät taaksemme. Kun silmämme avautuvat omaan mielettömyyteemme, ylpeyteemme, itsekkyyteemme, ahneuteemme, kovuuteemme ja säälimättömyyteemme ja paljastuu oma sisimpämme sellaisena kuin se on, jotakin murtuu.
Tällaiseen murtumiseen ei olekaan mahdollista suostua, jos meillä ei samanaikaisesti ole uskoa armolliseen Jumalaan, Luojaan ja lunastajaamme, joka antaa syntimme anteeksi Jeesuksen kautta ja pukee meidät uuden viattomuuden puhtaaseen vaatteeseen. Siihen ihmisen todelliseen asemaan, sen kunniaan ja sen rajoihin Jumala haluaa meidät palauttaa ja samalla vapauttaa meidät elämään luomistarkoitustamme todeksi: heijastamaan Jumalan kirkkautta ja kunniaa. Silloin ihminen on kaikkein kauneimmillaan.
12 helluntain jälkeinen sunnuntai
Radiohartaus tämän pyhän teemaan (21.8.2009)
11. Kjs – Matt 23:1-2 – 1998
Henkinen ja hengellinen itsetunto
Päivän evankeliumi tarkastelee uskonnollisen elämämme kannalta keskeistä ongelmaa – tekopyhyyttä. Se sopiikin hyvin sunnuntain aiheeseen, joka on itsensä koetteleminen. Tänään meitä kutsutaan siis itsetutkisteluun: arvioimaan ja vertaamaan omaa elämäämme ja omaa hurskauttamme fariseusten ja lainopettajien hurskauteen. Heistä Jeesus sanoi: ”He puhuvat yhtä ja tekevät toista. Ja kaiken, minkä he tekevät, he tekevät siksi, että heidät huomattaisiin.” Siksi että ihmiset kiittäisivät ja kunnioittaisivat heitä. Silloin itse teko ei enää ole heille tärkeä, vaan huomio, joka siitä saadaan ja vaikutelma, joka sillä teolla synnytetään.
Samantapaista käyttäytymistä ja laskelmointia olemme tottuneet näkemään julkisuuden henkilöillä. Tärkeää heille ei aina näytä olevan itse asiat, ei se mitä todellisuudessa ajattelee tai on tehnyt. Tärkeää on vain se miltä asiat TV:ssä näyttävät, miten media asiaa käsittelee. Julkisuutta ja huomiota haetaan. Se tuo lisää yhteyksiä vaikutusvaltaisiin ihmisiin, lisää työtarjouksia, lisää mainosarvoa ja lisää rahaa.
Myös meille, jotka emme ole valtakunnan mittapuussa tunnettuja julkisuuden henkilöitä, meillekin huomatuksi tuleminen on yllättävän tärkeää. Se että jätämme hyvän vaikutelman itsestämme.
Teille on varmaan tuttu tarina saksalaisesta, intialaisesta, englantilaisesta, amerikkalaisesta ja suomalaisesta, jotka tarkastelivat norsua. Saksalainen mietti, miten nerokkaasti tuo jättimäisen eläimen täytyy olla suunniteltu, muutenhan se ei omaa mahdottomuuttaan pysyisi koossa. Intialainen ihaili norsun voimaa. Englantilainen ihaili norsun nokkelaa kärsää, joka toimi käden tavoin. Amerikkalainen, mietti, mitä norsu maksaa, mitä se syö ja miten sen saisi siirrettyä valtameren yli kaikkein parhaiten. Suomalainen mietti myös jotakin. Hän mietti, mitähän se norsu minusta ajattelee.
Tämä oli tarina huonolla itsetunnolla varustetuista suomalaisista. Ja koska haluamme, että norsu huomaa meidät ja ajattelisi meistä hyvää, yritämme olla nolaamatta itseämme ja tekeydymme samalla joksikin toiseksi kuin mitä olemme – että vaikutelma olisi myönteinen, että saisimme kiitosta ja hyväksyntää.
Puhe suomalaisten huonosta itsetunnosta on suosittua. Monesti syyllinen tähän huonoon asiantilaan etsitään luterilaisesta kirkostamme. Ajatellaan, että se on syyllistänyt ihmiset ja takonut jokaiseen kalloon pysyvästi sen, että ihminen ei ole yhtään mitään; vain surkea maan matonen, syntisäkki, tomua ja tuhkaa, josta ei ole mihinkään. Onko todella niin, että puhe ihmisten syntisyydestä on heidän vähättelyään ja syynä huonoon itsetuntoon? Onko myös niin, että luja itsetunto ja Jeesuksen opettama nöyryys ovat toisilleen vastakkaisia? Vai voiko henkilö olla molempia yhtäaikaa – nöyrä Jumalan edessä mutta silti vahva ja rohkea ihminen? Onko rohkeuden ja hyvän itsetunnon tavoittelu itsensä korottamista, josta Jeesus varoittaa? Näin ei tarvitse olla jos tehdään ero kahden asian välille – henkisen itsetunnon ja hengellisen itsetuntemuksen välille.
Henkinen itsetunto ja itsensä arvostaminen on tervettä ja välttämätöntä. Hyvä itsetunto kuuluu terveen elämän varusteisiin. Meidän ei tarvitse pyytää omaa olemassaoloamme anteeksi: Jumala on meidät luonut ja saamme olla siitä iloisia. Saamme iloita onnistumisestamme, kyvyistämme, ammattitaidostamme, lahjoista, joita Jumalalta olemme saaneet. Saamme iloita suomalaisuudestammekin ja Valentin Konosen hopeasta.
Tällaisen terveen itseluottamuksen lisäksi tarvitsemme hengellistä itsetuntemusta. Se on toisenlaista kuin henkinen itsetunto sillä tässä tapauksessa ihminen on Jumalan edessä ei ihmisten. Hengelliseen itsetuntemukseen kuuluu nöyrä tietoisuus omasta paikasta Jumalan edessä. Siksi siihen kuuluu myös itsessä olevan jumalanvastaisuuden tunnistaminen, tietoisuus omasta vajavaisuudesta, omista erehdyksistä ja omasta syntisyydestä.
Jos huonoa henkistä itsetuntoa edustaa se, että aina miettii, mitä muut minusta ajattelevat, niin hengellisen itsetuntemuksen puolella on hyvin tärkeää kysyä, mitä Jumala minusta ajattelee. Huonoa hengellistä itsetuntemusta sen sijaan edustaa tekopyhyys. Se on väärää kuvittelua omasta hengellisestä erinomaisuudesta. Se on sitä, että omasta uskosta ja jumalasuhteesta tulee teatteria, kehnoa näytelmää. Enää ei suostuta olemaan ihminen, eikä Jumalankaan edessä sitä mitä todella on, vaan turvaudutaan keinotekoisiin kuvitelmiin ja rakennelmiin.
Jumalalta saatava pyhyys ei ole sellaista, että se näkyy ja huomataan. Siksi se tuntuu niin halvalta. Ihminen, joka ei siihen tyydy, rakentaa itselleen silloin omatekoisin säännöin ja kielloin hurskautta, jonka muutkin noteeraavat. Se ei ehkä ole samanlaista kuin fariseusten tekopyhyys, mutta kuitenkin omatekoista.
Jumalan eteen me emme kuitenkaan voi astua mihinkään uskonnolliseen kaapuun pukeutuneena. Silloin olemme vailla mitään omaa hurskautta ja erinomaisuutta. Jumala tuntee meidät täysin. Meidän on oltava hengellisessä elämässämme myös rehellisiä. Rehellisiä itsellemme, että tekomme ovat sanojemme mukaisia (mittaisia). Jumalan edessä meillä on mahdollisuus todelliseen hengelliseen itsetuntemukseen. Jumalan edessä ei voi ajatella itsestään enää suuria, ei asettua muiden yläpuolelle. Siinä huomaa mitä tekoa on.
Tällaisessa hengellisessä itsetuntemuksessa, kun ihminen suostuu osaansa, hän myös rakastaa enemmän sitä pyhyyttä, jonka hän saa lahjaksi Kristukselta. Se ei tee meistä erinomaisia, vaan nöyriä, mutta silti iloisia; iloisia siitä, että vajavuuksistamme huolimatta Jumala ottaa meidät huomaansa ja antaa meille lahjoista parhaimman, pelastuksen.
Hyvä henkinen itsetunto ohjaa meidät siis täysipainoiseen elämään toisten ihmisten kanssa, mutta hyvä hengellinen itsetuntemus ohjaa meidät oikeaan Jumalan tuntemiseen, Vapahtajan tuntemiseen. Meille jotka aina huomaamme kuinka olemme toimineet Jumalaa vastaan ja suremme sitä sydämessämme, Jumala tulee luoksemme armahtaen meitä. Opimme tuntemaan hänet, joka antaa syntejä anteeksi, joka nostaa langenneet ja virvoittaa uupuneet.
saarnatuoli 