Uudenvuodenpäivä

Uudenvuoden päivä 2020

Jeesus sanoo:
”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.” Joh. 14: 12-14

Oikein hyvää uuttavuotta. Vuosi vaihtui Harjavallassa komealla ilotulituksella, jota oli lukuisia ihmisiä katsomassa sillalla ja muualla. Vuoden vaihtuminen on sellainen pysähdyspaikka, jossa yleensä katsotaan taaksepäin mennyttä vuotta, pohditaan myös aikaa, jota elämme ja samalla mietitään, mikä meitä edessäpäin odottaa. Minkälaisin eväin ja varustuksin uutta kohden menemme? Hengellinen viikkolehden Kotimaan toimittaja Olli Seppälä on kirkon näkökulmasta summannut taakse jäänyttä vuotta ja arvioinut tulevaa. Hän on toimittajana hyvin seurannut aikaa ja nosti esille ilmiöitä, joita meidän tässä hetkessä voi olla hyvä katsoa ja sanoa ääneen. Tässä saarnassa haluan tehdä tällaista arviota menneestä ja tulevasta.

Kirkon ja koulujen välinen yhteistyö on yksi mittari sille, missä yhteiskunnassa mennään suhteessa kirkkoon ja uskontoon. Viime vuosi osoittautui aikaisempaa hankalammaksi. Se on ollut jo aikaisemminkin vaikeaa, mutta ilmapiiri on entisestään kiristynyt erilaisten kanteluiden johdosta. Koulussa opetetaan edelleen uskontoa, mutta muutoin sen läsnäolo on tiukasti säädeltyä.

Uskonnon näkyminen julkisessa tilassa on haastettu useasti vuoden aikana. Viimeisin esimerkki tälle on ollut linjaus Porissa, jossa kirkkokuorolla ei ole enää pääsyä Satasairaalan osastoille. Se on kerran vuodessa käynyt viemässä joululauluterveiset sairaalan osastoille ja laulanut muutaman laulun kauneimmista joululauluista ja vaihtanut osastoa. Sairaala on vapaa tekemään linjauksia, mutta se, että estää muutaman joululaulun esittämisen osastolla, koska ne ovat kristillisiä, tuntuu ylivarovaiselta. Se heijastaa aikaa, jota elämme.

Olli Seppälä sanoo, että 2020-luvulla edellisen kaltainen trendi tulee voimistumaan. Uskonnon näkyminen vähentyy entisestään kaikkialla julkisessa tilassa. Hän sanoo myös, että ”Yleinen suvaitsevaisuus ei kuulu aktiiviseen uskonnottomuuteen, sillä uskonnon vilahduskin voi ärsyttää ja loukata suunnattomasti. Yhden ihmisen tekemä kantelu viranomaisille voi johtaa isoihin seurauksiin.”

Osittain tämä on seurausta siitä, että kirkon yhteiskunnallinen vaikutusvalta on vähenemässä kaiken aikaa jäsenkadon mukana.

Tulevan vuosikymmenen kehityslinja edelleen on se, että kirkon sisällä jakautuminen eri leireihin jatkuu ja syvenee. Oman arvioni mukaan sillä voi olla laajempiakin merkityksiä koko evankelisluterilaiselle kirkolle. Tulevat voimasuhteet (kirkolliskokousvaalit) vaikuttavat kehityksen suuntaan: käyttääkö kirkossa valtaa enemmän opillisia uudistuksia haluavat vai perinteisiä arvoja vaalivat.  Kirkon sisällä olevaa vastakkainasettelua ja toisista etääntymistä ei taida enää voida peruuttaa. Jos kirkolle tulee uskottava vaihtoehto, perinteisellä tavalla ajatteleva väki saattaa siirtyä sinne. Naispappeutta vastustava lähetyshiippakunta ei ole kuitenkaan ollut sellainen. Tilanteen kriisiytyminen voi sellaista toivetta nostaa herätysliikeväen piirissä.

Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki nostaa esille tuoreessa tutkimuksessaan asian, millä on tulevaisuuden kannalta merkitystä. Hänen mukaansa nuorten naisten osuus niiden joukossa, jotka määrittelevät itseään Jumalaan uskoviksi, on vähentynyt huomattavasti. Tällä asialla on merkitystä ennen kaikkea siksi, että juuri naiset ovat olleet uskonnollisen perinteen kantajia ja siirtäjiä. Tänäänkin kirkossa on huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä. Kun tämä side heikkenee, sillä on tuntuvaa vaikutusta.

Edellä kuvattu tarkoittaa maallistumisen etenemistä. Jotkut haluavat nähdä asian kauniimmin ja puhuvat moni-arvoisesta yhteiskunnasta. Kristittynä puhun maallistumisesta. Moniarvoisuutta toki esiintyy, mutta suurinta tilaa vaatii itselleen uskonnottomuus. Sen vaatimukset eivät ole moniarvoisuutta, kuten Olli Seppälä kirjoituksessaan toi esille, se vaatii koko tilan.

Maailmalla kristittyjä oikeasti vainotaan ja kirkkoja poltetaan. Suomessa meillä asiat ovat kohtalaisen hyvin, vaikka suunta ei ole meille myönteinen. Epäilemättä kirkon asemaa tullaan arvioimaan uudelleen. Kristinuskolla on ollut vahva sija yhteiskunnassa. Ihmisten eroaminen kirkosta toisaalta surettaa, mutta toisaalta se tarkoittaa puimatantereen puhdistumista. Jäsenet, joille kirkko ei oikeasti merkitse elämää antavaa voimaa, lähtevät pois. Toisaalta lähtijöinä on ollut myös niitä, joiden mukaan kirkko on mennyt liian kauas evankeliumin alkuperäisestä asiasta. Hengellinen todellisuus tulee näkyviin puhtaampana, kun jäljelle jäävät ne jotka ovat vahvimmin sitoutuneet.

Kirkko ei ole enää samassa valta-asemassa, mikä sillä on ollut, vaan kirkon vaikutusvalta vähenee. Monet tahot haluavat sille osoittaa uutta paikkaa. Toisaalta yhteistyötä halutaan tehdä, koska kaupungit ja kunnat kärsivät taloudellisista vaikeuksista ja yhteistyöllä resursseja tasataan. Kuitenkin on ilmeistä, että pelisäännöt ovat muuttuneet.

Mitä tämä edellä kuvattu tarkoittaa meille? Millä tavalla meidän on hyvä tulevaisuutta kohti mennä? Nähdäkseni yhä tärkeämmäksi tulee se, että jokainen kristitty avoimemmin ja rohkeammin tuo värinsä näkyviin. Ei peittele tai häpeä Kristusta. Antaa valonsa loistaa. Suomessa on uskonnonvapaus. Se tarkoittaa, että uskonto lain mukaan saa näkyä. Suomi on ollut yhtenäiskulttuurin maa, mutta ei ole enää. Moninaisuus ja erilaisuus vallitsevat ja kaikelle pitää olla tilaa. Siksi ei ole väliä, että kaikki eivät usko ja ajattele samalla tavalla kuin me. Mutta meidän on hyvä olla selvillä oman uskomme perusteista. Me emme ole tottuneet pitämään uskoa esillä, emme ole tottuneet perustelemaan uskonnollista vakaumustamme. Siksi voi olla ensi alkuun vaikeaa saada omaa näkemystämme sanottua. Se kutsuu meitä kasvamaan sisäisesti Jeesuksen opetuslapsena. Se kutsuu meitä ottamaan selvää, mihin minä oikeasti uskon. Mikä on minulle luovuttamatonta? Miksi sanoma Jeesuksesta on tärkeää ja korvaamaton? Pyhän Hengen liekki meissä on palanut liian heikolla liekillä. Se on puhallettava meissä eloon.

Paavali muistutti Timoteusta, ”että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sait silloin kun minä panin käteni sinun päällesi Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. Älä siis häpeä todistaa Herrastamme äläkä häpeä minua, joka olen hänen takiaan vangittuna, vaan kärsi sinäkin vaivaa evankeliumin vuoksi. Siihen saat voimaa Jumalalta.” 2 Tim 1

Tämän päivän tunnuslauseeksi sopii myös Apostolien tekojen kohta 4:12 ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän [Jeesus Kristus]. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.”

Tämä on meidän uskomme ydin. Vain Jeesus Kristus pelastaa. Vain hän on hankkinut meille iankaikkisen elämän antamalla itsensä uhriksi meidän syntiemme tähden.

Kristuksen evankeliumille ei ole vaihtoehtoa. Siksi yhä tärkeämmäksi tulee henkien erottamisen armolahja. Kirkon sisältä tullaan esittämään vaatimuksia kumartaa sinne ja tänne. Vaatimuksia muuttaa armon evankeliumia toiseksi. Pelastukselle esitetään vaihtoehtoja. Kirkon sanoma on muka liian ehdoton. – mutta kirkon sanoma Jeesuksesta on ainoa missä on todellinen toivo. Se ei ole neuvoteltavissa oleva asia. Sen suhteen me lepäämme täysin Jumalan ilmoituksen varassa, josta pyhät kirjoitukset todistavat.

Vaikka maailma muuttuu ja meidän kannaltamme jonkin verran haastavammaksi, me olemme kuitenkin Jumalan lapsia ja valon lapsia. Jumala itse kulkee kanssamme uuteen vuoteen. Mitä tahansa vuosi tuo tullessaan me emme ole yksin. Hän on edeltä kulkenut ja valmistanut meille tien.

Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.
Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi,
kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse,
sinä et pala
eikä liekki sinua polta.
Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.

Onko Jeesuksen sanoille näyttöä (2011)

Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.” Joh. 14: 12-14

Vuosi on vaihtunut. Se merkitsee krisityille samalla uutta armon vuotta, Herran vuotta 2011. Katsomme vaellustamme taaksepäin siinä on ollut ilonsa ja surunsa, onnistumisia mutta myös lankeemuksia. Jotakin jätämme taaksemme.- se on hyvä asia. Olemme edistyneet matkallamme, olemme lähempänä päämäärää. Vaikka en tiedä ajatteleeko kukaan elämäänsä enää tällä tavoin – sillä ihmiselämään mahtuu niin paljon erilaisia asioita.

Mutta isossa mittakaavassa siitä elämän taipaleessamme on kysymys. Kirkko tekee matkaansa täältä ikuisuuteen ja me olemme osa tuota suurta kulkuetta. – Olemme kuin Israelin uppiniskainen kansa, joka jätettiin autiomaahan harhailemaan neljäksi kymmeneksi vuodeksi ennen kuin pääsivät perille luvattuun maahan. Meidän harhailumme tai matkamme kestää pidempään. Se on kestänyt monta sukupolvea – kaksi tuhatta vuotta. Emmekä me tiedä milloin kirkon matka tulee siihen luvattuun päätökseen – että seurakunta kohtaa Herransa kasvoista kasvoihin. Joskus tuntuu myös, että kristityt ihmiset täällä Suomessa niin helposti kadottvat päämääränsä ja suuntansa jopa tietoisuutensa siitä suuresta matkasta, millä ovat.

Joka tapauksessa vuosi 2010 voidaa laittaa mappiin ja historiankirjoihin. Kristus ei tullut takaisin. Kirkon matka jatkuu eteenpäin.

Aloitamme vuoden jumalanpalveluksella: kokoonnumme yhteen ja pyydämme tälle vuodelle Jumalan siunausta ja voimaa matkallemme. Elämä ja koettelemukset ovat toivottavasti opettaneet sen, että omassa voimassa me emme pärjää vaikka haluaisimme. Tässä myös tavallinen kristitty alkaa olla harvinainen kummajainen maailmassa. Ihminen, joka uskoo Jumalaan ja haluaa kulkea hänen siunauksensa alla – ei ole jokapäiväinen näky kristityssä Suomessa. Hyvinvointivaltion ajalliset turvarakenteet ovat niin vahvat, että Jumala on helppo unohtaa ja työntää syrjään. – Eli monesti on käynyt niin, että elämässä ei vain suunta ole hukassa, mitä kohti me teemme matkaa. Matkaa on tehty niin kauan, että on kadonnut myös taju siitä, keitä me olemme ja mistä me tulemme. Joukossamme on todellisia harhailijoita.

Tulee mieleen tilanne, jossa Jumala oli kyllästynyt uppiniskaiseen kansaansa, jonka oli juuri pelastanut Egyptin orjuudesta. Hän oli aikeissa jo hylätä kansan, Mooses kuitenkin taivutteli Jumalan puolelleen. ”Älä vie meitä täältä pois, ellet itse kulje kanssamme.”

Voisiko tässä olla myös tälle vuodelle jonkinlainen ajatus. Ellet Jumala itse ole kanssamme, meidän matkamme on turha ja mieltä vailla. Luulen tosin viimevuodesta oppineeni sen, että yhä useammin kohtaamme ulkopuoleltamme väitteitä ja haasteita, jotka väittävät matkaamme mielettömäksi ja uskoamme turhaksi. Uskoon ja kirkkoon liittyvät asiat ovat olleet viime vuonna näkyvästi esillä ja niistä on keskusteltu. Samalla myös herkkyys sulkea usko koko elämästä ulkopuolelle on voimistunut. Uskoon liittyville sanoille vaaditaan katetta. Onko meillä sitä antaa?

Päivän evankeliumi nimittäin tuntuu päin vastoin antavan aseen ateistin käteen. Jospa luet evankeliuin hänen näkökulmastaan: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen

Ateistin näkökulmasta tässä tarjoutuu todiste uskoa vastaan. Evankeliumin sanoissa luvataan paljon sellaista mikä on jäänyt toteutumatta. Jeesus sanoo, että hänen seuraajansa tekevät suurempia tekoja kuin hän ja lisäksi hän toteuttaa sen rukoilijan toiveet tai pyynnöt, joka lähetsyy Jumalaa Jeesuksen nimessä. Tokihan kristityt ja uskovat ovat rukoilleet, nälähädän, sotien, lapsiin kohdistuvan väkivallan, terrorismin, luonnonmullistusten tähden. Ja kuitenkin pahoja asioita edelleen tapahtuu.

Elon laskuopin mukaan joko pyynnöt eivät olleet tarpeeksi hartaita, tai sitten evankeliumissa luvattiin vähän liikaa. Mutta eikö näiden avulla Jumalan nimi olisi tullut kirkastetuksi? Eivätkö näiden ongelmien ratkaisut olisi olleet niitä vielä suurempia tekoja kuin Jeesuksen teot? Meillä ei taida olla esittää tekoja, jotka vakuttaisivat kyselijää. Rukousvastauksia moni on saanut, mutta mittakaava on toinen kuin evankeliumissa Jeesuksen sanoissa.

Kristityt rukoilevat silti ja edelleen samojen ongelmien tähden. Muuta emme voi. Me rukoilemme ja luotamme siihen, että rukoukset tulevat kuulluksi. Vaikka tuntuu siltä, että Jeesuksen lupaus vetoamisesta hänen nimeensä rukouksen yhteydessä kokee pienen tappion. Voisin toki yrittää selittää ja tulkita tekstiä niin, että ristiriitaa ei jäisi. Mutta sekin olisi väärin. Me elämme evankeliumin jännitteiden keskellä.

Voisin sanoa,että apostolien ja alkukirkon aikana ihmeitä vielä tapahtui, mutta suurempia ihmeitä ja tunnustekoja ei tapahdu enää siitä syystä, että ihmiset ovat hyvin itsekkäitä. Niitä voisi tapahtua, jos niillä kirkastettaisiin Jumalan kunniaa, mutta ihmiset ryöstäisivät tuon kunnian itselleen. Jeesus lupasi täyttää pyyntömme, jotta Isän kirkkaus tulisi julki. mutta tällä tavalla selittäen ongelma kierretään.

Voisin myös sanoa, että me olemme saaneet jo kaikkein suurimman asian, mitä voimme Jumalalta saada. Ei ole enää mitään suurempaa, mitä voisimme saada: olemme saaneet Pyhän Hengen. Tämä pitää toki paikkansa, mutta päivän evankeliumi ei silti tulisi riittävästi kohdattua.

Jumala on nähnyt hyväksi jättää meidät uskon pimeyteen ja sitä seuraavaan hämmennykseen. Meitä rohkaistaan luottamaan Jumalaan ja pyytämään paljon. Jeesus on puolustajamme Isän luona. Hänen nimeensä me vetoamme rukouksessa. Hän on antanut meille jo paljon.

Sen sijaan, että kannamme Jumalan kunnian kruunua, meidät on pyydetty kantamaan Jeesuksen ristiä.

Matt 16:24-26 ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?

Voi olla, että emme saa ateistia vakuutetuksi voimallisilla teoilla tai väkevillä rukousvastauksilla. Ehkä nöyryys ja rakkaus voivat todistaa

Mutta me aloitamme tämän vuoden Jeesuksen nimessä. Turvaudumme Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä meille Pojassaan. Hän on Vapahtaja. Tai niin kuin Matteuksen ensimmäisessä luvussa kerrotaan: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel — se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme. Jeesuksen seurassa kulkien Jumala on kanssamme.

On niitä jotka väittävät matkaamme turhaksi. Syädmemme todistaa meille muuta. Jumala on – ja hän puhuttelee meitä Jeesuksn kautta.

Uudenvuoden päivä 2008

Joh. 14: 12-14

Jeesus sanoo: “Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä tepyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.”

Hyvät ystävät. Evankeliumi on tänään äkkiä luettu. Ensilukemalta minun mieleeni siitä jäi kaksi hätkähdyttävää asiaa: ensiksi se, että uskova tekee samanlaisia tekoja kuin Jeesus; toiseksi se, että Jeesus toteuttaa pyynnöt, jotka hänen nimessään esistetään. Mutta kun tekstiä vähän pöyhii, siinä näkyy muutakin.

Evankeliumissa näyttäytyy valtava kosminen liike, jonka keskiössä on Jumalan kirkkaus tai kunnia. Hepreankielessä se ilmaistaan sanalla kabod tai kabod adonai – ja kreikankielessä sanalla doksa. Nuo sanat esiintyvät toistuvasti Raamatun lehdillä. Lukemassani evankeliumin kohdaassa se näkyy Mitä ikinä pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa.

Kirkkaus tai kunnia ovat sanan suomenkieliset vastineet. Sillä Raamatussa ilmaistaan ennen kaikkea Jumalan olemusta, hänen ehdotonta majesteettiaan, hänen suuruuttaan ja valtaansa. Vanhan testamentin hepreankielisellä sanalla kabod on alkujaan painoa, painavuutta koskeva merkitys: mitä painavampi sen suurempi kunnia. Isoja ja suurikokoisia ihmisiä on aina kunnioitettu. Elokuvallisin keinoin jumalallisen olennon suuruutta kuvattaisiin ehkä juuri siten, että maa tärähtelee hänen jalkojen alla. Siinä on jättiläisen pelottavuutta. (vrt. Jurassic park – juomalasissa vesi tärähtelee, kun jossakin kaukana dinosaurus kävelee)

Kun Jumala ilmestyi Siinailla Moosekselle ja kansan nähtäväksi, se kuvataan juuri maan järähtelynä, maan perustukset natisevat liitoksissaan. Toisessa Mooseksen kirjassa (luku 19) Jumala sanoo Moosekselle: “Mene Kansan luo ja käske kaikkien puhdistautua ja pyhittyä tänään ja huomenna sekä pestä viittansa… sillä ylihuomenna Herra astuu kaiken kansan nähden alas Siinaivuorelle.” “Kolmantena päivänä alkoi jyristä ja salamoida… Siinainvuori oli kauttaaltaan savun peitossa, koska Herra laskeutui vuorelle tulessa. Vuori savusi kuin tulinen uuni ja vavahteli ankarasti. Torven ääni kasvoi kasvamistaan, Mooses puhui ja Jumala vastasi hänelle jylisten.” Tämä oli Vanhan testamentin kuvaus siitä, kun Jumalan paino koskettaa maata, kun hänen kunniansa ja kirkkautensa on ihmisten aistittavissa. Siinä on jotakin pelottavaa musertavuutta. Siksi kansa vuoren juurella sai ohjeet siitä, että ei mene säädettyä rajaa lähemmäs vuorta.

Uudessa testamentissa sanalla ‘doksa’ ei ole samanlaista dramaattista voimaa ja jytinää. Se on edelleen kirkkautta, mutta kuvauksissa ei ole enää maaan vavahtelua lieskoineen. Kuvaukseen tulee mukaan Jumalan ihanuus ja kauneus.

Käsitteeseen aina liittyy kuitenknin se, että yksin Jumalan on kunnia: Jumala on ainoa Jumala, ei ole mitään tai ketään hänen vertaistaan. Koko maailma on hänen luomaansa ja hänen varassaan se jatkaa olemassaoloaan. Siksi yksin Jumalan on kunnia. Ei Jumalan sitä tarvitse keneltäkään kärttää, mutta sanomalla ‘yksin Jumalan on kunnia’ ihminen ilmaiseen asioiden todellisen luonteen.

Luomisessa Jumala antoi ihmiselle osan kirkkaudestaan ja kunniastaan, kun hän loi ihmisen oman kuvansa kaltaiseksi. Päivän psalmi todistaa samasta asiasta: “Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.”

Tämän kirkkaus ihmisellä on jumalallista alkuperää. Ihminen heijastaa Jumalan kirkkauta. Se on hänen elämänsä syvin kutsumus. Sitä varten ihminen on luotu. Siinä hän poikkeaa koko muusta luomakunnasta. Ihminen sai muun luomakunnan hallintaansa, jotta Jumalan kuvana maailmassa toimiessaan hän ilmaisisi Jumalan kunniaa. Se hyvä, mikä Jumalalla on, välittyisi ihmisen kautta luomakuntaan. Toki taivaatkin mittaamattomuudellaana julistavat Jumalan kunniaa, mutta vain ihminen voi liittyä siihen persoonallisesti. Ja yhteydessä luojaansa ihminen parhaiten heijastaa alkukuvaansa.

Lankeemus, kuten tunnetaan sai ihmisen himoitsemaan omaa kunniaansa. Hän ei halunnut enää heijastaa Jumalan kunniaa, vaan olla itse kirkkauden ja kunnian syy ja lähde. Että muut kumartaisivat ja kunnioittaisivat häntä – ihmistä. Tämä ei kuitenkaan ole kirkkautta, vaan siinä on  avautunut mailman pimeyden lähde. Sielun peili, jonka pitäisi heijastaa Jumalan kirkkautta on särkynyt.

Nykyaika verrattuna aikaisempiin sukupolviin eroaa selvästi ainakin siten, että tuo Jumalaan kohdistuva kunnioitus ja kunnian tunto puuttuu miltei kokonaan. Vaikka jokaisessa messussa noustaan laulamaan Jumalan kunniaa, niin koko muussa maassa ihminen on riistänyt Jumalalta kunnian. Vai tiedättekö, että edelleen ihmiset tekevät työtään Jumalan kunniaksi. Jos Jumala mistään tulee murheelliseksi, luulen, että se on juuri tässä: savi yrittää saada savenvalajalle kuuluvan kunnian itselleen, luotu luojan kunnian.

Olemme viettäneet juuri joulua. On ollut mielenkiitoista huomata, että joulun tapahtumat evankeliumeissa ovat täynnä Jumalan kirkkautta (doksaa). Herran kirkkaus doksa ympäröi enkeleitä, kun he lauloivat Jumalan on kunnia (doksa) korkeuksissa. Enkelit lauloivat Jumalan kunniasta, kun Jeesus syntyi. Jeesus on Jumalan kirkkauden syvin ja täydellisin ilmentymä maan päällä; “Jumalan sädehtivä kirkkaus” Hep 1:3 Hän on kunnian kuningas.

Myös Johanneksen evankeliumin joulutekstiin kuuluu kirkkauden näkyminen:– Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Joh 1:14. Jeesuksessa Jumalan kirkkaus on tullut ihmisille siedettävään muotoon. Sen tuhoavuus on poissa.

Jumalan pelastava toiminta Jeesuksessa tähtää siihen, että ihminen jumalan kuvana heijastaisi uudelleen sitä kirkkautta, mikä lähtee Jumalasta. Sitä varten Jumala tuli ihmiseksi ja kirkasti Jumalan itsessään täydellisesti, jotta hän voisi antaa tuon ihmiselle palautetun kirkkauden omille oppilailleen Pyhän Hengen kautta.

Jeesuksen elämäntehtävä oli Jumalan kirkkauden ilmaiseminen maailmalle, Isän kirkastaminen (Joh. 17:4). Tuo kirkastaminen tapahtui Jeesuksen opetuksen kautta ja hänen tunnustekojensa kautta – mutta ennen kaikkea kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Golgatan risti on Johanneksen evankeliumissa kirkastumisen hetki, jota Jeesus odottaa. Mutta niin seimi  kuin risti ovat kirkkautta, jonka vain usko näkee.

Jeesuksessa Jumalan kirkkaus on verhoutunut, jotta se ei tuhoaisi ihmistä, vaan pelastaisi hänet.

Silti Jeesuksen kirkkaus on Jumalan omaa kirkkautta. Se on kirkkautta, joka on osallisuutta Isään. Sitä Jeesus tähdensi sanoissaan: Minä olen Isässä ja Isä minussa. Jeesus on yhtä Jumalan kanssa. Sama Jeesus antaa Pyhän Hengen oppilailleen, jotta he olisivat yhteydessä Jumalaan Jeesuksen kautta ja osallisia siitä samasta kirkkaudesta, joka hänellä on. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: “Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Joh 17:22

Palaan vielä evankeliumiin. Jeesus sanoo: “joka uskoo minuun on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen”. Mitä tekoja Jeesus tekee? Meille tulee ensimmäisenä ehkä mieleen Jeesuksen ihmeteot: parantamisihmeet, ruokkimisihmeet, vedenpäällä käveleminen, myrskyn laannuttaminen, kuolleista herättäminen. Mutta jos Jeesuksen koko elämä tähtäsi Jumalan, taivaallisen Isän kirkastamiseen – eikö se merkitse silloin sitä, että meidänkin elämämme olisi tultava lähemmäs sen alkuperäistä tarkoitusta, jossa mekin elämällämme kirkastaisimme Jumalaa – antaisimme Jumalalle kunnian. Silloin tekisimme tekoja, joita Jeesus teki. Saattaa olla että haluaisimme tehdä myös samanlaisia ihmeitä kuin Jeesus teki – mutta jos niiden kautta etsimme kunniaa itsellemme, voimme olla varmoja, että sellaiset teot eivät olleet Jeesuksen tekoja. Hän etsi vain lähettäjänsä kunniaa, ei omaansa,  kuten langenneet ihmiset.

Kun me uskomme Jumalan Poikaan, Jeesukseen. Kun meillä säilyy yhteys keskenämme ja kun tuotamme elämässämme Pyhän Hengen hedelmiä (rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä) silloin tuotamme Jumalalle kunniaa ja hänen nimensä kirkastuu ja meidän elämämme toteuttaa tarkoitustaan.

Olkoon tämä alkanut vuosi Jumalan kunnian vuosi, jolloin elämämme heijastaa Jumalan kunniaa ja kirkkautta.

Uudenvuoden päivä 1.1.1997. Merikarvia

 

ANOKAA MITÄ VAIN NIMESSÄNI, NIIN SAATTE SEN. JUMALA TIETÄÄ, ETTÄ ANOMME VAIKKA EMME MITÄÄN SAISIKAAN.

Joh 14:12-14

Päivän evankeliumi on äkkiä luettu, mutta se sisältää paljon asiaa ja sellaisia lupauksia, joita on vaikea uskoa todeksi. Jeesus sanoo, joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen ja vielä suurempiakin.

Mitä tekoja Jeesus teki? Hän paransi sairaita, herätti kuolleita, käveli vetten päällä ja tyynnytti myrskyn. Jeesus antoi myös syntejä anteeksi. Kärsi ristillä koko ihmiskunnan pahojen tekojen tähden. Mitä näistä teoista tänään näemme tapahtuvan? Sairaat eivät käskystämme parane, vielä vähemmän kuolleet heräävät henkiin. Myrskyä eivät laannuta viisaimmatkaan ihmiset. Sen sijaan on helpompi uskoa, että syntitaakat kirpoavat vaivattujen sielujen harteilta. Tästä meillä on todisteena ihmisten kertomuksia kokemuksistaan, kuinka evankeliumi on todella vapauttanut heidät uuteen elämään.

Merkitseekö tämä sitä, että Jeesuksen sana on vain puolittain toteutunut, vai onko ihmisillä liian vähän uskoa?

Jeesus sanoo: ”Mitä ikänä pyydät minun nimessäni, sen minä teen.” Tässä on luvattu jälleen hyvin paljon. Luulempa, että me emme uskalla pyytää juuri mitään Jeesuksen nimessä. Ajattelemme, että kuitenkaan pyytämäämme asiaa ei tapahdu. Tai sitten emme usko saavamme sitä, mitä pyydämme.

Joissakin uskonnollisissa liikkeissä tämä pyytäminen on viety äärimmilleen asti. Kaikkea pyydetään uudesta kakkulapiosta pikkubussiin. Lisäksi kiitetään jo siitä, että pyydetty asia saadaan tai tapahtuu. Se että asiaa katsotaan ikään kuin jo tapahtuneena, saattaa kyllä lisätä uskoamme. Sillä on hyvänä puolenaan uskoa vahvistava luonne. Luonnollisempaa lienee kuitenkin kiittää silloin kun kiitoksen aihe on edessämme.

Olemme ehkä liian pettyneitä siihen, että emme ole saaneet juuri koskaan pyytämiämme asioita. Olemme pyytäneet Jumalalta Jeesuksen nimeen, mutta mitään emme ole saaneet. Meille tällaiset Jeesuksen sanat evankeliumissa tuntuvat vain kauniilta sanoilta, joissa ei ole katetta ja joita ei tule ottaa vakavasti. Sanat tuleekin usein luettua vain mieltä ylentävinä lauseina, jotka herättävät uskonnollisia tunteita.

Joskus leikittelemme tämän raamatunlauseen kanssa sanoen, voimmeko todella anoa, mitä vain – uutta Mersua ilmaisine bensoineen, etelänmatkoja ja tietenkin runsaasti käteistä. Jeesus sanoo, että kaikkea saa todella pyytää. Rukous ei kuitenkaan ole mitään pelaamista tai leikittelyä (miksei joskus leikkiä Jumalan kanssa)

Tosipaikan tullen pettämätön sydämemme kyllä tietää, mitä pitää anoa ja minkälainen on oma rukouksemme. Se rukous lähtee usein särkyneestä sydämestä ja koskee asioita, jotka ovat meille jokapäiväisen kipuilun kohde. Mutta eikö ole tavallista, että juuri näiden rukousten kohdalla, jotka joka päivä hiljaisina valituksina nousevat huuliltamme, että nämä pyynnöt eivät näytä milloinkaan toteutuvan. Mitään ei ole tapahtunut. Sokeat eivät saa näköänsä eivätkä rammat kävele, meidän sisäinen taistelummekin vain jatkuu.

Se, mikä kuitenkin on ihmeellistä – nämä ihmiset eivät koskaan väsy rukoilemaan niin itsensä kuin toistensa puolesta. He eivät useinkaan ole katkeroituneita tai pettyneitä Jumalalle siitä, että tämä ei lupauksestaan huolimatta ole kuullut heitä. Väsyneelle rukous on aina lepoa Herransa edessä. Jos ruumiin jäsenet eivät oikenekaan niin sielu kuitenkin aina virkistyy ja pysyy nuorena.

Miksi sitten sanotaan, että anokaa mitä vain ja te saatte sen? Olisi kovin outoa, jos Jeesus olisi sanonut, anokaa vain sielunne pelastusta. Ihminen on muutakin kuin hänen sielunsa. Ihmisestä löytyy ruumiillinen todellisuus. Ihminen on kokonaan Jumalan oma. Siksi saamme tuoda koko elämämme Jumalan eteen ja turvata elämämme yksin Häneen, toteutui rukouksemme sitten haluamallamme tavalla tai ei.

Kumpi on siis parempi – olla rukoilematta ja katkeroitua vai rukoilla koko elämänsä Jumalan käsiin ja iloisena luottaa häneen, joka yksin voi kaiken.

Rukoilemme.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s