14. shell

14 hjs – lähimmäinen – 2008

Shell 14  Arkisen elämän joukko-oppia

Jeesus sanoi:
”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Matt. 5: 43-48

Jeesuksen esittämä vanha vihaa ja rakkautta koskeva sääntö tuntuu oikeastaan aika mukavalta. Eikö vaan? Rakasta niitä, jotka ovat sinulle rakkaita ja vihaa niitä jotka ovat sinulle inhottavia ja jotka ovat sinusta inhottavia. Tämä olisi selvää ja suorasanaista tekstiä, mutta se ei ole Jeesuksen opetus. Sen mukaan me silti käytännössä toimimme, vaikka muuta väitämme.

Jeesus sanoo rakasta vihamiestäsi ja rukoile vainoojien puolesta. Rakkauden ja vihan ohje kokee suuren muutoksen. Se näkyy myös siinä, mitä Jeesuksen muotoilemasta lauseesta nyt puuttuu. Jeesuksen muotoilusta puuttuu sanat lähimmäinen ja viha. Hän ei puhu lähimmäisestä tai vihasta mitään: rakastakaa vihamiehiä ja rukoilkaa vainoojien puolesta.

Jeesus ei tässä kohtaa käske rakastamaan lähimmäistä. Siihen ei ole tarvetta, koska se tapahtuu luonnostaan. Mutta rakasta vihamiestäsi ja rukoile vainoojiesi puolesta. Se vaatii paljon enemmän. Hyvän elämän rima on Jeesuksen seuraajille asetettu korkealle. Se on korkeammalla kuin kykenemme rakastaa. Se vaatii enemmän kuin meillä oikeasti on rakkautta antaa.

Jeesus ei puhu lähimmäisestä, koska hänen opetuksessaan vihamiehistä on tullut lähimmäisiä. Ei ole eroa vihamiehen ja lähimmäisen välillä. Eräässä laulussa sanotaan oivaltavasti: ”Lähimmäinen on ensimmäinen ihminen, jonka kohtaat.” Se tarkoittaa, että jokainen ihminen, jonka kohtaamme, on meille lähimmäinen. Hän on sitä laadustaan riippumatta. Ystävä tai vihollinen, kumpikin on lähimmäinen.

Myös viha puuttuu. Jeesus ei kehota meitä vihaamaan ketään. Sille ei ole enää tilaa. Se on aika vaikea läksy.

Jeesuksen yksinkertainen perustelu tälle käyttäytymiselle on se, että Jumala toimii tällä tavalla. Jumala rakastaa kaikkia yhtä paljon. Se näkyy siinä, että aurinko paistaa hyvälle ja pahalle yhtä lailla. Toisinaan pahalle aurinko paistaa paremmin ja hän pärjää elämässä paremmin. Mutta tosiasiassa Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Hän tietää ja tuntee meistä jokaisen. Mutta hän rakastaa meitä jokaista kuin omaa lastaan. Siksi rakkaus ei ole toiselle suurempi toista. Meidän tulisi rakastaa Jumalan rakkaudella toisiamme. Jumalallinen rakkaus tunnistaa jokaisen ihmisyyden, mikä löytyy myös kaiken sen ruman, pahan, inhottavan alta, mitä ihmisessä voi olla.

Se tarkoittaa sitä, että rakkaus ei kohdistu vain niihin, jotka ovat kivoja ja kauniita, joista on meille hyötyä, jotka ovat ystävällisiä. Lutherin sanat puhuttelevat aina: “Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita.” Tällaista on siis Jumalan rakkaus, josta tulee meidän rakkautemme mitta.

Tarkastellaanpa hieman arkisen elämän joukko-oppia. Keitä kuuluu sinun lähipiiriin? Perheenjäsenet, sukulaiset, muutamat ystävät, naapurit. Harrasteryhmissä sinulla on sellaisia ja työkaverien joukossa. Laajemmassa mielessä kaikki ne, joiden joukkoon katsot kuuluvasti: sama puolue sama uskontokunta, samat mieltymykset ja arvot.

Keitä ovat vihamiehet? Vihamiehiä tässä mielessä ovat kaikki ne, joita et arvosta, jotka ovat eri mieltä kanssasi, jotka arvostavat erilaisia asioita, jotka ovat erilaisia muutenkin, ne jotka koet erilaisuutensa tähden uhkana. Ne joita halveksit, arvostelet, joita pelkäät, joita inhoat, jotka edustavat kaikkea muuta kuin sinä.

Heitä on paljon ja nykyaikana vastakkainasettelu erilaisten ryhmien välissä on korostunut, vaikka näitä rajoja on yritetty purkaa, niitä onkin luotu enemmän. Viha on kärjistyneempää, valtataistelu erilaisten ryhmien välillä on näkyvämpää ja yhteiskuntarauha rakoilee avoimen vihanpidon alla.

Siitä huolimatta sinua pyydetään rakastamaan heitä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Se tuntuu jopa epäoikeudenmukaiselta. Miksi niitä, jotka tahtovat minulle pahaa ja ovat tehneetkin ikäviä asioita minulle, miksi heitä tulisi rakastaa?

Se tarkoittaa sitä, että rakkaus ei kohdistu vain niihin, jotka ovat kivoja ja kauniita, joista on meille hyötyä, jotka ovat ystävällisiä. Lutherin sanat puhuttelevat aina: “Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita.” Tällaista on siis Jumalan rakkaus, josta tulee meidän rakkautemme

Miksi tulisi rakastaa niitä, jotka ovat olleet ilkeitä minulle, levittäneet juoruja, jotka ovat hyväksikäyttäneet luottamusta ja ovat pahoja ihmisiä. En minä pahoja ihmisiä halua rakastaa. Päinvastoin mielessä käy monenlaiset kostotoimenpiteet. Elokuvateollisuus on käyttänyt miljoonia tällaisten kostofantasioiden filmaamiseen, jossa sankari ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Suurin piirtein kaikki toimintaelokuvat perustuvat oikeutettuun kostamiseen. Niitä katsotaan suurta tyytyväisyyttä tuntien. Oikeutettu viha ja oikeutettu kosto myyvät hyvin.

Se että rakastaa pahoja ihmisiä ei tarkoita sitä, että tulet heidän kaltaisekseen. Sinun ei tarvitse hyväksyä heidän tekojaan. Yksinkertainen ajatus kaiken takana on se, että ketään ihmistä ei saa jättää elämää ylläpitävien rakenteiden ulkopuolelle.

Rakkaus ei merkitse myöskään samaa kuin vastuusta vapauttaminen. Päinvastoin, vastuuseen asettaminen voi olla juuri rakkauden oikeaa osoittamista. Sitä, että ihmistä ei hylätä vaan hän kuuluu meihin. Se osoitetaan sillä rakkaudella, mikä luo rajoja. Häneltä vaaditaan samaa kuin muiltakin. Kun hän on osa meitä, yhteiset säännöt koskevat myös häntä.

On tarpeen ehkä ymmärtää, että viha tässä ei ole samaa kuin vihastuminen tai suuttuminen, siis spontaani reaktio johonkin ihmiseen ja hänen tekoonsa. Viha tässä tarkoittaa pysyvämpää asennetta. Sitä vihaa, jota ihminen kypsyttelee sydämessään ja toivoo toiselle pahaa, se on kostomielialaa.

(Ef 4:6)  ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.” Tutummassa muodossa tämä ajatus kuuluu: Älkää antako auringon laskea vihanne ylle. Mitä kauemmin kestää ennen kuin riita on sovittu, sen syvemmälle viha ehtii.

Me voimme sopia pikku riitamme läheisten kanssa. Mutta meillä ei ole voimaa rakastaa kaikkia niitä ilkeitä ihmisiä, jotka ovat toimineet meitä vastaan, joille meidän rakkautemme ei merkitse mitään; jotka haluavatkin vain meille pahaa. Se, että emme kykene rakastamaan kaikkia, osoittaa, ettemme ole toisia parempia. Meidän rakkautemme ei ole publikaania tai muuta pahantekijää parempi.

Mikä on ratkaisu? Jumala odottaa meiltä enemmän. Se on sisäinen muuttuminen ja uudistuminen. Me tiedämme Jumalan tahdon ja Jumalan rakkauden, jonka mukaisesti Pyhä Henki saa muuttaa meitä. Mutta se ei tapahdu hetkessä. Me tunnustamme, että vihamme ja kostomielialamme ovat vastoin Jumalan tahtoa. Me emme pysty täyttämään rakkauden lakia, mutta iloitsemme siitä, että Jumala kuitenkin rakastaa meitä. Että hän antaa anteeksi ja ohjaa sydäntämme vapauteen. – vapauteen vihasta, kostosta ja katkeruudesta.

Tähän vapauteen ja rakkauteen sinut on kutsuttu ja siitä saamme voiman myös jokapäiväiseen elämään ja rakkauden arkiseen harjoittamiseen.

Itserakastan sut hengiltä

Jeesus sanoi: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Matt 5:43-48

Jeesus aloittaa evankeliumin tutulla tavalla: Teille on opetettu: rakasta lähimmäistäsi, vihaa vihollistasi.

Onko tuollainen puhe vielä tänään tuttua? Sanooko joku vakavissaan niin, jakaessaan periaatteitaan. Jos kysyn Ketä vihaat? Kuka on vihollisesi? luulen, että vihollisia ei löydy. Meille on Suomessa niin kauan opetettu kristillisiä arvoja, että tuollainen suora vihaan kannustaminen tuntuu oudolta (vihaa vihollisiasi). Aivan varmasti tällaiset asenteet ovat silti olemassa. Viha on tuttua, mutta kenenkään en ole kuullut kehuskelevan sillä ja sanovan: se ja se on minun vihamieheni tai viholliseni. Sana ’vihamies’ on vanhanaikainen ja poistunut käytöstä ja sana ’vihollinen’ liittyy enemmän sotaan.

Kovin mielellään vihasta ei puhuta. Se on tunne jota peittelemme. Meillä on käytössä lievempiä sanoja: inhoan jotakin, en pidä jostakin, suutun, tulen kiukkuiseksi, menetän malttini, minua harmittaa tai ärsyynnyn. Sanaa viha käytetään ehkä leikillisesti ja viattomasti: vihaan aikaista heräämistä tai jäätelöauton ääntä, kun se vielä illalla tuuttaa. Emme siis mielellään ilmoittaudu vihaajiksi. Julkisesti vihaansa kuuluttavaa ihmistä on helppo halveksia ja katsoa alaspäin. Viha on niin voimakas sana, että varomme sen käyttämistä.

Mutta jos täsmennetään – Oletko kokenut mielestäsi oikeutettua vihaa. Tämä taitaa olla suomalaisen vihan tavallisin muoto. Meitä on loukattu, me olemme uhreja ja meillä on oikeus tunteisiimme myös vihaamme. Jos vihaaminen yleensä on halveksittavaa, niin tämä on poikkeustapaus, koska se on oikeutettua vihaa. Mutta toisaalta eikö kaikki viha ole tällaista – omasta mielestä oikeutettua. Onhan meillä aina vihallemme jokin perustelu, joka oikeuttaa tunteemme.

Kun Jeesus sanoo, rakastakaa vihamiehiänne, hän ei tee varausta oikeutetun vihan kohdalla. Samaa vihaa kaikki on, kun se kohdistuu toisen ihmiseen. Hän sanoo: Rakastakaa vihamiehiänne, rukoilkaa vainoojienne puolesta.

Vihasta on opittu viime aikoina sanomaan, että se ei ole aina pahasta. Viha on tunne, joka myös suojelee ihmistä. Ja se on totta. Viha sinänsä ei olekaan synti. Ei Jeesus kiellä vihaamasta kaikkea. Jeesus tunnetusti suuttui niin perusteellisesti temppelissä, että kaatoi pöytiä kumoon ja ajoi kaupustelijat sieltä ulos. Jumalassa on olemassa myös vihaa. Jumalan viha tulee selvästi esiin Raamatussa – mutta Jumala ei vihaa ihmisiä, hän vihaa vääryyttä/rakkaudettomuutta/sitä mikä yrittää tukahduttaa elämää. Ja samalla hän rakastaa tuota syntistä, koska hän rakastaa kaikkia ihmisiä.

Kun vihasta puhutaan, on hyvä huomata, että vihastuminen ja suuttuminen ovat eri asioita kuin viha ja vihaaminen. Vihalla, josta tässä puhutaan, tarkoitetaan vihamielisyyttä, pysyvää asennetta, jotakin ihmistä kohtaan. Sillä tarkoitetaan sitä vihaa mikä kantaa murhan siemenen sisällään. (kuolemansynniksikin on roomalaiskatolisessa ajattelussa nimetty). Vihastuminen taas on luonnollinen reaktio kun koemme vääryyttä tai näemme sitä jossakin. Se herättää meidät puolustamaan itseämme tai sorrettua.

Jeesuksen sanat ”rakastakaa vihamiehiänne”. Jeesuksen sanat on toisinaan tulkittu tavalla, joka on jättänyt ihmiset täysin vailla suojaa. Suomessakin on kiltteyskasvatuksen jäljiltä henkisesti rampoja ihmisiä, joiden käsitykseen hyvästä ihmisestä on kuulunut se, että hän ei milloinkaan puolusta itseään, vaan antaa kävellä kaikessa ylitseen. Sitä pidettiin nöyryytenä ja kristillisen rakkauden käskyn mukaisena.

Vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta pitääkin vihata ja vastustaa, muuten asettuu vääryyden puolelle. (G.W. Hughes, Pyhän yllättämä s. 214) Mutta keinot joilla vastustaa vääryyttä ovat toiset. Vääryyden esille tuominen ja paljastaminen, oikeuteen saattaminen ja rukoileminen väärintekijän puolesta ovat kristityn keinoja, mutta väkivalta ja kostaminen eivät kuulu keinojen joukkoon.

Meillä on siis koossa kaksi rakkauden ja vihan periaatetta, joita maailmassa tunnetaan.

1) Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi (Tämän käskyn alaa kuuluvat sanonnat: anna samalla mitalla takaisin: rakkauteen vastaa rakkaudella ja vihaan vihalla)

2) Jeesus puolestaan sanoo: Rakasta lähimmäistäsi ja vihamiestäsi

Luulen kuitenkin, että listaan on tehtävä vielä yksi lisäys. Se on asenne, joka on aikamme kansantauti. Tämän ajan perusväite ei kehota rakkauteen eikä vihaan vaan välinpitämättömyyteen. Nykyaikana sanotaan: Rakasta itseäsi, älä piittaa muista. Vain omalla onnella on sinulle merkitystä, kaikki muu on elämän haaskaamista.

Älä piittaa mistään, älä anna minkään itseesi vaikuttaa. ”Ei kuulu mulle. Ei koske mua. Mitä se minua liikuttaa” Nämä ovat niitä sanoja, joita nykyään kuulee. Välinpitämättömyys on perushyve. Pidetään huolta vain omista asioista. Toisten tekemisiin ei puututa. Kukin saa toteuttaa itseään. Eikä siihen, mitä se itsensä toteuttaminen on, saa kukaan mitään huomauttaa eikä sitä arvostella. Jos hän tekee jotakin rikollista, sitäkään ei ikään kuin huomata, koska ei haluta hankaluuksia itselle. Poliisi ja vääryyden kohde selvittäköön asian parhaansa mukaan.

Jos Jeesuksen suhteesta vihaan ja vihastumiseen voidaan tehdä joitakin reunamerkintöjä ja tarkennuksia, niin tässä asiassa voidaan sanoa hyvinkin varmasti. Jeesuksen rakkaudenlaki ei ole välinpitämättömyyttä. Niin rakastava kuin vihaava ihminen asettuu suhteeseen toisten kanssa eikä jää ulkopuoliseksi. Välinpitämätön ei piittaa enää muusta maailmasta. Tällainen irrottautuminen toisten yhteydestä omaan yksityiseen muista piittaamattomaan maailmaan on vaarallisinta kaikista. Viha voi vielä kääntyä rakkaudeksi, mutta kylmä sydän muuttuu huonosti enää miksikään.

Rakkauden käskyn perusteella jokaisesta tulee minulle ihminen, johon olen yhteydessä. Ihminen ei ole riippumaton toisista. Hyvä elämä on aina yhdessä elämistä ja vain silloin ihmisen elämä voi toteuttaa tarkoitustaan. Yhdessä eläminen vaatii yhdessä sopimista ja yhteisiä pelisääntöjä. Erilaisuudelle on annettava tilaa, mutta kaikkea erilaisuutta isokaan yhteisö ei voi sulkea sisäänsä. Sen on asetettava reunaehtoja. Kun erilaisuudesta tulee liian uhkaavaa, häiritsevää ja hajottavaa, siihen on puututtava.

Päivän evankeliumin kuultuaan lienee jokaiselle selvää, että Jeesuksen seuraajalta odotetaan korkeaa moraalia. Häneltä odotetaan rakkauden periaatteen sisäistämistä ja soveltamista arkielämässään. Se johtuu siitä, että hän on oppinut, ymmärtämään, kuinka Jumala katselee tätä maailmaa. Hän tietää, että Jeesus on kuollut syntisten ja rikollisten tähden, niiden tähden, jotka ovat olleet Jumalalle vihamielisiä. Kristitty tunnustaa itsekin saaneensa anteeksi täysin vailla omaa ansiota. Jumalan rakkaus on valloittanut hänet, tehnyt sydämessä vallankumouksen. Tämän tähden armahdettu rikollinen ei voi vihata toisia kaltaisiaan. Hän ei ole heitä parempi ja vaikka olisi, Kristus on heidänkin tähtensä kärsinyt ja antanut henkensä. Onko minulla siis lupa vihata sitä, jota Jumala rakastaa niin paljon, että on antanut henkensä tämän puolesta.

Tämän tähden vihan tulee vaihtua rukouksee: voin rukoille vainoojieni puolesta ja rukoilla itselle voimaa rakastaa.

 

14. sunnuntai helluntaista – Lähimmäisemme

saarna Harjavallan kirkossa 21.8.2005

Matt 5:43-48

 

Jeesus sanoi: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

Evankeliumissa Jeesus puhuu: Vihasta ja rakkaudesta, lähimmäisistä ja vihamiehistä, kiroamisesta ja siunaamisesta, hyvistä ja pahoista, hurskaista ja jumalattomista.

Tässä on koottu melkoinen lista vastakohtia – eikä mitä tahansa vastakotia. Ne ovat ihmisten välisiä voimakkaiden tunteiden värittämiä vihollisuus-asenteita. Näiden vastakohtien välillä ei ole vain käsitteellinen ero, vaan vallitsee sotatila.

Näiden vastakohtien mukaan meidän elämämmekin usein määräytyy. Meidän elinpiiriimme kuuluu ystäviä ja vihollisia, tuttuja ja muukalaisia, hyviä ja pahoja. Tehdäksemme omasta elämästämme turvatun, me vedämme rajoja, suoja-aitoja Toisia tervehdimme toisia kartamme, toisia kutsumme kotiimme, toisia emme edes huomaa.

Meidän näkökulmastamme maailma onkin usein kahtiajakautunut maailma, mustavalkoinen. Kun maailma on mustavalkoinen, jakautunut hyviin ja pahoihin, oikeassa ja väärässä oleviin, silloin meidän on helpompi hallita mielenrauhaamme. Tiedämme mistä vihollinen löytyy ja mihin suuntaan kivet heitetään.

Kysymys on elävän elämän joukko-opista, jota ei niinkään opita matematiikan tunnilla. Viholliskuvia opitaan luomaan jo aikaisemmin kotona ja päiväkerhossa. Ne ovat asioita, joita opimme lähes luonnostaan. Kuka kuuluu meidän porukkaan ja kuka jätetään porukan ulkopuolelle. Kenestä tykätään ja ketä tyrkitään. Ulkopuolelle jää yleensä se, joka on riittävän erilainen. Erottavaksi tekijäksi tarpeen tullen käy lähes mikä tahansa asia.

Ne ihmiset jotka osaamme luokitella muihin kuin omaan joukkoon kuuluvaksi, heihin suhtaudumme epäilevästi ja halveksivasti. Heitä vihaamme. Mitä syvemmällä persoonan tasolla erilaisuus näyttäytyy sen voimakkaammin ero kahden leirin välille vedetään: näitä syvätasoja ovat rotuun, seksuaalisuuteen, politiikkaan ja uskontoon liittyvät seikat. Ja näin toteutuu meidänkin elämässämme kirjaimellisesti sana ”Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi”. Se mikä on meille vierasta, on lähes aina myös vastenmielistä ellei vastenmielistä niin uhkaavaa.

Kahtia jakautuneessa maailmassa on siis vain kaksi erillistä joukkoa. Joukot eivät leikkaa toisiaan, yhteistä, harmaata, aluetta ei ole. Yleensä ei myöskään ole välimaastoa. Joko olet ystävä tai vihollinen. Näin viholliskuvilla mielensä täyttänyt ajattelee.

Maailma ei tietenkään ole mustavalkoinen, vaikka sitä sellaisena haluamme pitääkin. Jos on kiinnostunut totuudesta – eikä vain oman mielenrauhansa säilyttämisestä – joutuu hyväksymään, että asiassa kuin asiassa on enemmän näkökohtia. Emme voi lyödä sokeasti lukkoon näkemyksiämme ja yrittää taivuttaa maailmaa väkisin omaan muottiimme. Joudumme usein elämään epävarmuuden kanssa, sen suhteen, mikä on oikea tapa toimia ja ajatella. Kaikista asioista emme pääse varmuuteen ja henkisesti niiden yläpuolelle – ja samalla toisten tuomareiksi.

Mutta onko tässä tehtävä sellainen johtopäätös, että jakoa hyvään ja pahaan ei ole olemassa. Eikö ole eroa oikealla ja väärällä? Onko kaikki suhteellista ja aina yhtä oikeaa? Sekö on Jeesuksen opetuksen ydin? Kun Jeesus sanoo, että taivaallinen Isä antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille, tarkoittaako se sitä, että ei ole merkitystä tekeekö hyvää vai pahaa.

Jeesus ei suhteellista kaikkea niin kuin nykyaikana tapahtuu. On olemassa edelleen ero hyvän ja pahan välillä.- Kaikki ei tule suhteelliseksi, mutta se mihin kaikki suhteutetaan, muuttuu. Viholliskuvien tilalle asettuu rakkauden periaate, lakikirjan ja pykäläviidakon tilalle tulee laupeus ja myötätunto.

Kun sanelemme hengellisiä ja moraalisia tuomioitamme ja jääräpäisesti katsomme vain kirjoista oikeita opinkohtia, meiltä unohtuu se, että pitäisi katsoa myös lähimmäistämme silmiin tai vieläpä hänen silmillään. Rakkauden periaate merkitsee, juuri toisen ihmisen asemaan astumista. Arviointien tekemistä hänen lähtökohdistaan käsin.

Rakkaus on rajat murtavaa. Siihen kuuluu yhdeksitulemisen kokemus, jolloin erottelut lakkaavat. Rakkaus on myötäelämistä ja eläytymistä toisen tarpeisiin. Rakkaus ei etsi omaa etuaan, ei vaadi mitään, ei palkitse pahaa hyvällä, se antaa anteeksi ja uhrautuu. Rakkaus saa meidät siunaamaan niitä, jotka vastustavat kaikkea sitä, mikä meille on tärkeää.

Jeesuksen käsittelyssä ihmisten väliset vastakohta-asetelmat murenevat auringon paisteeseen ja sateeseen. Vastakohdat murenevat siihen siunaukseen, joka tulee ylhäältä meidän laatuumme katsomatta. Ylhäältä katsottuna täällä alhaalla on vain ihmisiä, toistensa kaltaisia.

Sateen antajalle ihmisten pystyttämät erot ovat keinotekoisia. Vai oletteko nähneet vihamiehenne pellon jäänee sadetta vaille, kun vieressä ropisee tai pilkkaajan jääneen aurinkorannalla ainoana ihmisenä kalpeaksi vaille rusketusta. Jumala ei säätele sadetta ja auringonpaistetta hengellisten ominaispiirteidemme mukaan.

Jumalalle kaikki ovat hänen rakkautensa kohteita, hänen luomiaan ja lunastamiaan. Kaikki ovat syntisiä ja pelastettuja. Kaikki ovat sokeita, jotka kaipaavat nähdä valon, kaikki ovat janoisia, hedelmättömän kuivan maan kaltaisia, jotka kaipaavat sadetta.

Ja kaikkien ylle siunaus laskeutuu.

Jos olemmekin olleet taisteluasemissa pahaa maailmaa vastaan. On hyvä tietää, että taistelulinjoja ei tule piirtää ihmisten välille, vaan tekojen ja asenteiden välille. Meidän vihollisemme ei ole toiset ihmiset, vaan ennen kaikkea vahingolliset asenteet, jolla suljemme lähimmäisiä hyväksynnän ja rakkauden ulkopuolelle.

Ennen kuin käymme ehtoolliselle annamme toisillemme rauhantervehdyksen. Se muistuttaa meitä yksinkertaisesta asiasta. Jos vihollisen kätteleminen on vaikeaa, niin täällä meidän kuitenkin olisi kyettävä kättelemään edes omaan leiriin kuuluvia. Kuiluja on silti meidänkin välillämme, mutta Kristuksessa kaikki kuilut ovat ylitettävissä.

13 KJS = 14 shell / Matt 5:43 – 6:4

1997

Rakastakaa vihollisiamme! Mitä tämä tällainen puhe oikein on? Kuinka koskaa kykenisimme rakastamaan niitä, jotka ovat tehneet meille pahaa, hankkineet meille ikävyyksiä, haukkuneet meitä selkämme takana, nauraneet vioillemme, lyöneet meitä arkaan ja keikkoon kohtaan, käyttäneet meitä häikäilemättömästi hyväkseen, pettäneet luottamuksemme? Kuinka meidän pitäisi rakastaa heitä, kun emme kykene rakastamaan läheisiämmekään.

Elämme harvinaisen itsekästä ja itsekeskeistä aikaa. Meillä on niin kiire toteuttaa itseämme, että meille ei jää aikaa enää rakastaa läheisiämme.

Olemme venäläisen tarinan pahansuisen ja kärttyisän eukon tapaisia, joka kuoltuaan joutui helvettiin ja siellä alkoi heti sättimään pirua eikä hellittänyt. Tästä kiusankappaleesta harmistuneena piru koitti keksiä keinon, jolla päästä eroon tästä pahantekijästä. Hän sanoi eukolle, että armelias Jumala ottaa hänet taivaaseen, jos on yksikin hyvä teko, jonka hän on tehnyt. – Asiaa mietittiin ja pohdittiin pitkään, eikä millään tahtonut tulla mieleen yhtäkään hyvää tekoa. Kunnes lopulta eukko muisti, että kerran hän oli jättänyt astumatta yhden hämähäkin päälle. Piru riemastui. Sinä olet pelastanut hämähäkin. Nyt hämähäkki pelastaa sinut. Samalla taivaasta laskeutui hämähäkinseitti eukon ylle. Eukko tarrautui siihen lujasti kiinni onnesta hihkuen: ”Nyt tämä tyttö lähtee taivaaseen”. Kun häntä nostettiin ylös helvetin kuilusta, niin muita ihmisiä tarrautui häneen, jotta hekin olisivat pelastuneet. Kun eukko tämän huomasi, hän riuhtaisi itsensä heistä irti: ”Menettekös siitä! Tämä on minun hämähäkinseittini.” Samalla seitti katkesi.

Tarinan idea on siinä, että jos hänellä olisi ollut hyvää tahtoa, he kaikki olisivat pelastuneet hämähäkinseitin turvin, mutta hän ajatteli vain itseään loppuun asti.

Me haluamme kaiken vain itsellemme. Rakkaus ja antaminen ovat käyneet harvinaisiksi. Mutta tämä harvinainenkaan rakkaus ei juuri ulotu läheisiämme edemmäs. Vai milloin olet todella kokenut, että vieraan ja oudon ihmisen rakkaus ja hyvyys olisi kohdannut sinua? Milloin sinua on autettu niin, että olet tuntenut olevasi hyvässä hoidossa, niin että sinulle on oltu ystävällisiä puhtaasta sydämestä. Tällaista hyvyyttä varmaan olet joskus kokenut, mutta se ei ole kovin tavallista, vaan hyvin harvinaista ja myös hyvin huomaamatonta.

Jos taas ajattelemme itseämme niin moniko tuntee olevansa rakkauden ehtymätön kaivo. Moniko on tältä rakkauden kaivoltamme lähtenyt virkistyneenä matkaan. Entä montako olemme käännyttäneet matkoihinsa tyhjin käsin tai estäneet heitä tulemasta luoksemme. Meidän rakkautemme ontuu ja kaivomme on lähes tyhjä.

Jos olemme mielestämme hurskaita kristittyjä niin usein pakotamme itsemme hymyilemään, mutta sydän on kylmä. Elämästämme ja hurskaudestamme on tullut suurta teatteria. Näyttelemme omaa elämäämme emmekä elä sitä. Näyttelemme sitä milloin joku vain saapuu kohdallemme. Näyttelemme tunteita, näyttelemme tekoja. Annamme itsestämme toisille väärän ja silotellun kuvan. Haluamme heidän uskovan meistä hyvää, että meillä on kaikki kunnossa, että me olisimme parempia ihmisiä kuin olemmekaan.

Pettäessämme näin läheisiämme, petämme myös itseämme ja usein onnistummekin siinä. Uskomme mieluusti omiin valheisiimme.

Eräs hurskas näyttelemisen muoto on sanoa olevansa suuri syntinen, kuitenkaan tarkoittamatta sitä todella. Näin sanotaan vain siksi, että muut pitäisivät tätä henkilöä hurskaana ja nöyränä.

Paavo Ruotsalainen oli tunnettu ja tarkkasilmäinen sielunhoitaja. Hänen mielipuuhiaan oli paljastaa tällaisia teeskentelijöitä. Kun hänelle kerran esitettiin tätä: ”Minä olen niin syntinen” -näytelmää, tokaisi Paavo siihen, että niinhän ne kylillä kertovat. ”Mitä!”, huusi ripittäytyjä, ”he valehtelevat.” Se siitä synnintunnustuksesta. Petämme itseämme ja petämme toisiamme mitä moninaisimmilla konsteilla yrittäessämme käydä jumalisista ihmisistä. Tämä on jollakin tapaa surullista ja jollakin tapaa inhimillistä ja kovin huvittavaa.

Jumalaa emme kuitenkaan voi pettää. Hän näkee valheittemme lävitse totuuteen. Hän tuntee meidät. Se on hyvä asia. Jumalalle tuskin yritämmekään mitään esittää. Ihmisten kesken on vain jotenkin pärjättävä ja tultava toimeen.

Jumala tunteen meidät teeskentelijöiksi ja hän antaa sen meille anteeksi.

Kun Jeesus varoitti tekopyhyydestä, hän halusi osoittaa, minkälaista on puhdas rakkaus. Jumalan edessä joudumme tunnustamaan, että meillä ei ole puhdasta rakkautta. Kuitenkin tiedämme, että apuamme tarvitaan. Emme voi jättää almua antamatta tai ystävää ruokkimatta siksi, että tiedämme sen tapahtuvan puolinaisella sydämellä.

Luostarinvanhus Poimen antoi tähän hyvän ohjeen tarinan muodossa. Eräässä kylässä oli kaksi maanviljelijää. Toinen muokkasi vähäisen ja huonon pellon kylvöstään varten. Toinen taas oli liian laiska muokatakseen ja kylvääkseen mitään. Kun sitten tuli nälänhätä, niin kummallako heistä oli ravintoa? – Tietenkin sillä joka oli muokannut vähäisen ja huonon pellon.

Näin voimme mekin tehdä. Kylväkäämme edes vähän ja huonosti ettemme menehtyisi nälkään. Vaikka emme aina voi välttyä tekohurskaudelta, hyvää ei kannata jättää tekemättä.

Jumala haluaa ohjata meidät aitoon elämään, jossa meidän ei tarvitse näytellä toisillemme eikä itsellemmekään. Se alkaa siitä, että opimme tuntemaan Jumalaa yhä enemmän. Meidän ei tarvitse ansaita hänen rakkauttaan. Hän hyväksyy meidät yhteyteensä tällaisina tekopyhinä syntisinä.

Jumalan tunteminen alkaa siitä, että tunnemme hänen rakkautensa. Hän rakastaa meitä jumalallisella rakkaudella – myös vihamiestäsi ja niitä jotka toivovat sinulle pahaa. Mutta hän rakastaa myös sinua ja hänen rakkautensa vetää sinua puoleensa. Hän on rakkauden ehtymätön lähde, josta me voimme ammentaa ja jota rakkautta me voimme viedä eteenpäin rikkinäisinkin astioin.

Siinä on rakkaus, ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Rukoilemme…

En tiedä mistä johtuu, mutta en ole tarpeeksi pitkään viipynyt saarnatekstieni kanssa. Ne saattavat olla kepeitä kuunnella, mutta niistä tuntuu puuttuvan syvyys. Pitäisi kyetä pureutumaan ongelman ytimeen, eikä nikkaroida yksityiskohtien kanssa. Loppupuolen ajatus hyvän tekemisestä tekohurskaanakin, on hyvä, mutta saarna jäi muuten latteaksi, kellumaan ilmaan.

 

 

 

Olen huomannut myös, että tietyssä vaiheessa saarnani kääntyvät siihen kristilliseen höpinään, jolloin sanoilta tuntuu katoavan merkitys. Miksi ei voi loppuun asti viedä saarnaa tarkkaan harkitulla kielikalustolla läpi, vaan keskeisin asia Jumalan rakkauden murtautumisessa tähän todellisuuteen tulee sokerinen. Eikö evankeliumia, vastausta saarnan ongelmaan voi tuoda yhtä terävästi kuin saarnan muuta osaa.

Ongelmani on ehkä siinä, kun olen jotenkin hahmoteltua rungon ja kysymyksenasettelun ja muutaman mielenkiintoisen huomion, en jaksakaan valmistaa saarnaa enää loppuun asti, vaan kiirehdin sen lopettamista. Tässä asiassa on skarpattava. Vaatii lisää analyysiä. On harkittava huolellisemmin, mitä haluan sanoa saarnassani ja mitä asiaa evankeliumi sinä päivänä käsittelee. Huolellisella analyysillä tulee syvällekäypiä saarnoja. Saarnaajana myös silloin tiedän mistä puhun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s