5. sun pää

25.5.2014

5. sunnuntai pääsiäisestä – rukoussunnuntai

Jeesus opetti ja sanoi:
  ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
    Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
  – Isä meidän, joka olet taivaissa!
  Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
  Tulkoon sinun valtakuntasi.
      Tapahtukoon sinun tahtosi,
 myös maan päällä niin kuin taivaassa.
  Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
      Ja anna meille velkamme anteeksi,
  niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
   jotka ovat meille velassa.
  Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
   vaan päästä meidät pahasta.” Matt. 6: 5-13


Rukous ei ole muodissa, koska nykyaikainen ihminen pitää rukousta vanhanaikaisena. Hänestä on hienompaa harjoittaa kaukoidästä tai Intiasta peräisin olevaa henkisyyttä: joogaa tai harjoittaa mindfullnessia: tietoista läsnäoloa. Rukous hänen korvissaan kuulostaa ehkä jotenkin ihmistä alistavalta ja pienentävältä. Ihmiset haluavat paremminkin valjastaa omia sisäisiä voimiaan ja saada kehonsa hehkumaan nuorekkuutta ja tuntemaan itsensä suureksi.

Itsensä näkeminen pienenä Jumalan edessä on huonoa bisnestä. Sellaisella käsityksellä on huono markkina-arvo ihmisten keskuudessa. Jeesuksen aikana julkinen rukoileminen kadun kulmassa toimi paremmin kuin tänään. Sillä sai myönteistä huomiota toisilta ihmisiltä. Eli markkina-arvo sillä oli suurempi. Jos tänään haluaisi toimia samoin eli kerätä ihmisiltä ihailuja ja kiitosta, silloin rukoileminen ei kannata, vaan on tehtävä jotakin ekstoottisempaa. Rukous ei ole niiden asioiden joukossa, joita arvostetaan.

Tässä valossa tuntuikin huvittavalta lukea maanantain Hesarista uutista nykyaikaisista kuntoilusaleista. Ne rakennetaan kadunvarteen niin, että suuet ikkunat näyttävät ulos kaiken sen mitä sisällä tapahtuu. Enää ei ole ajan hengen mukaista hikoilla kuntopyörän päällä kellarin uumenissa vaan kaupunkilaisten katseiden alla. Kuntosalien sisäpuolen paljastavia seinänmittaisia ikkunoita ilmestyy katukuvaan koko ajan lisää.”.
Kadunkulmiin ei mennä enää rukoilemaan, jos haluaa olla ihailtavana, vaan hikoilemaan kuntosalilaitteisiin – sen verran, että näyttää vielä hyvältä.

Tämä on lähes suoraan evankeliumin sivulta: ”Kun te jumppaatte, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat trendikkäissä vaatteissa mielellään ikkunan eteen, jotta kuntopyörissään olisivat ihmisten nähtävänä.” Maailman muuttuminen näkyy hyvin selvästi tässä asiassa. Ihmiset muokkaavat kehoaan, eivät niinkään sieluaan. Pahimmillaan lopputulos on: pieni sielu treenatussa ruumissa (ei välttämättä enää terve sielu terveessä ruumiissa – sielu on unohtunut).

On oikeastaan siunaus, että rukous on vapautunut välineurheilun vaatimuksilta; että täytyy olla tietynlaiset vaatteet ja välineet ja ulkoinen olemus trimmattu rukousta varten.

Mitä Jeesus opettaa rukouksesta? Ennen Isämeidän rukouksen opettamista Jeesus tekee pari rajausta siihen, mitä rukous ei ole:

1) Rukous ei ole viestintää toisille ihmisille. Sellainen rukous on vääristynyt. Jotkin fariseukset olivat tästä huonoja esimerkkejä. Rukous on ihmisen ja Jumalan välinen asia.

Eräs pikkutarina kiinnittää huomion juuri tähän. Kodissa vietettiin kastejuhlaa. Sukulaiset oli kutsuttu paikalle ja pöytä oli laitettu koreaksi. Perhe oli papille entuudestaan tuttu. Hän oli jo aikasemmin kastanut perheen vanhimman pojan Markuksen, joka kävi myös seurakunnan päiväkerhossa. Niinpä toimituksen jälkeen pappi kysyi häneltä:
”Markus, voisitko sinä siunata pöydän antimet?”
Markus liitti kätensä yhteen ja kaikki hiljenivät pöydän ympärillä. Hän alkoi rukoilla hyvin hiljaisella äänellä. Lyhyen rukouksen jälkeen Markus alkoi katsella pöydän herkkuja.
Pappi: ”Kiitos, Markus, että halusit siunata pöydän antimet, mutta en pystynyt kuulemaan mitä sanoit.”
Mitä  poika vastasi: ”Niin mutta enhän minä puhunutkaan sinulle!”

Tarinan poika tiesi rukouksesta yhden oleellisen asian, se on keskustelua Jumalan kanssa. Tosin sillä kertaa muiden oli vaikeampi yhtyä hänen rukoukseensa.

2) Jeesus sanoi myös: Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja.Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukous ei ole toisaalta myöskään Jumalan tiedottamista. Hän tietää jo. Usein onkin tärkeämpää, että me itse oppisimme tietämään, mikä on meissä meidän syvin rukouksemme.

Rukousaiheiden pyytäminen ihmisiltä on edelleen tärkeää. Jumala toki tietää ja rukoilee ja näiden ihmisten kautta hän kutsuu meidät myös rukoilemaan hänen kanssaan – Kiittämään, ylistämään ja huokaamaan, huutamaan ja kärsimään.

Rukous on siis ihmiselle itselleen tärkeää – sellaiseksi Jumala on ihmisen luonut. Siinä ihminen toteuttaa syvintä itseään. Se on ihmisen tietoista asettumista Jumalan läheisyyteen. Seurustelua hänen kanssaan, hänen lähellä oloaan. Rukouksessa astutaan pään tiedosta, opillisista määrittelyistä ja teorioista sydämen alueelle, uskon harjoittamiseen ja todeksielämiseen. – Rukous varsinkin säännöllinen rukous muuttaa ihmistä enemmän kuin opillinen ajattelu. Pyhän Hengen hedelmät kasvavat paremmin.
 
Rukouksessa ihminen antaa itsensä Jumalalle, jotta Jumala voisi paremmin antaa itsensä ihmiselle.
 
Eräs asia Jeesuksen rukousopetuksesta on hyvä huomata: Se, että rukous on myös hengellistä taistelua. Taistelua, mikä käydään sydämessämme. Jeesus itse opettaa oppilailleen Kiirastorstaina … ”Rukoilkaa, ettette joutusi kiusaukseen”. Isämeidän rukous samoin huomioi tämän erityisen selvästi. Pahan voimat ahdistavat ihmistä; luontomme on heikko kiusauksille. Viettäminen aikaa rukouksessa harjaannuttaa meitä kestämään kiusauksia. Tämänkin tähden rulouksen pitäisi olla säännöllistä.

Rukous on sydämen puhetta Jumalalle ja Jumalan puhetta ihmiselle. Nimenomaan sydämen. Rukous lähtee syvimmästä osasta itseämme, sieltä missä asuu totuus. Siksi se ei ole vain sanojen latelemista. Rukouksen on laskeututtava sydämeen, ollakseen rukousta. Siellä missä ihminen on paljas,  todellinen ja aito Jumalansa edessä – siellä oikea rukous tapahtuu. (Juuri sen Jumala haluaa kohdata. Juuri sen olisi tultava Jumalanpalvelukseen – sillä messu on kokonaisuudessaan rukousta)

Jotta rukous olisi vuoropuhelua, jotta Jumala saisi puhua meille, rukoukseen tulisi liittyä myös Jumalan sana, jota me mietiskelemme, jotta sana tulisi kuulluksi.

Viime  pyhänä saarnasinkin siitä, että Kolmiyhteinen Jumala rukoilee. Johanneksen evankeliumissa Jeesus rukoili taivaallista Isäänsä. Jeesus rukoilee Isää lähettämään meille Pyhän Hengen, joka rukoilee meissä. On olemassa rukousta, jota tapahtuu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen välillä. Meidän rukouksemme on sitä, että tulemme sisälle tätä rukousta. Jeesus rukoilee Isää meidän tähtemme ja Pyhä Henki meissä vastaa tähän rukoukseen.

Miksi sitten rukoillaan.
En ole koskaan oikein tykännyt siitä Lutherin opetuksesta, kun hän vastaa kysymykseen – Miksi pitää rukoilla. ”Koska Jumala käskee.” Jumalan käsky on tietysti hyvä peruste, mutta huono motivaatio. Se tekee siitä suoritusta. Ainakin tuntuu siltä. Mutta koska rukousta ei opita kirjoista vaan harjoittelemalla, on hyvä, että rukousta ei jätetä vain heikon ihmisen oman tahdon varaan. Lutherin mukaan Rukous on kuuliaisuuden teko. ”Sinänsä rukoukseni ei olisi yhtään mitään.. Arvonsa se saa siitä, että Jumala on käskenyt näin tehdä.”

Tässä valossa tulee ehkä ymmärretyksi se, mitä Jeesus sanoo rukoilijan palkasta. Jeesus puhuu rukouksen yhteydessä palkasta tai palkinnosta. Fariseus, joka rukoilee tai on rukoilevinaan ihmisten edessä suurieleisesti, jotta hänet nähtäisiin, ja pidettäisiin hurskaana, ihailtavana ja lakia noudattavana. Hänen rukouksensa on ollut ihailun kalastamista ihmisiltä. Mikäli hän on tätä haluamaansa huomiota saanut, niin hänen syvin rukouksensa on tullut kuulluksi ja hän on siis palkkansa saanut. Joka rukoilee salassa saa palkintonsa Jumalalta. Hänen kaipuunsa on ollut päästä Jumalaa lähelle, etsiä Jumalan tahtoa, tyytyä siihen ja iloita siitä. Syvin palkinto sille rukoukselle ei voikaan mahtua tähän maailmaan. Se palkinto saadaan Jumalan luona.

Päätän saarnani kotitehtävään, jonka annan sinulle. Jos ja kun rukous on niin tärkeää, kysymys kuuluu, miten voit parantaa rukouselämääsi, mitä voit tehdä, jotta siitä tulisi aidompaa ja syvempää? Jotta se olisi sydämen rukousta, mitä elämässäsi voisi muuttua? Mikä on rukouksesi silloin, kun se on riisuttu näyttelemisestä, kaikesta turhasta, varsinkin itselle valehtelemisesta. Etsi joka aamu tämä rukouksesi. Etsi sitä, mitä Jumala haluaa sinulle sanoa.

RUKOUSSUNNUNTAI 4.5.1997

Room 8:24-28
Matt 6:5-8

Monissa hengellisissä tilaisuuksissa olen monesti tuskastunut siihen, että rukoukset ovat pitkiä ja väsyttäviä.

Jumalanpalveluksissa ikävystyttävin kohta on ollut pitkän saarnan jälkeen esirukous, joka ei tunnu millän loppuvan. Tällainen kokemus on ollut varmasti monella muullakin kristityllä. Yhteinen rukous tuntuu kiusalliselta, puuduttavalta ja kovin vieraalta, ehkä jopa väkivaltaiselta omaa henkeä kohtaan.

Miksi rukous on tällainen ikävältä kuulostava asia? Miksi rukous, sen sijaan että se olisi kuin keidas erämaassa, se vaikuttaakin kuivalta aavi-kolta niin, että pelkkä ajatuskin rukoilemisesta kuivattaa sielun? Mikä rukoilemisessa on niin vaikeaa, ettei siihen halua ryhtyä?

Kaikki kristityt pitävät rukousta varmasti tärkeänä ja sanovat, että sille pitäisi varata aikaa elämässään, mutta aina jollakin verukkeella tämä aika ja hetki sivuutetaan jonkin tärkeämmän tieltä (ja mikä tahansa muu on silloin tärkeämpää). Meillä riittää puuhastelua ja aikaa kaikkeen muuhun kuin rukoilemiseen.

Paavali sanoo, että emme tiedä, miten meidän tulisi rukoilla. Onko kysymys siitä, että emme vain tiedä miten tulisi rukoilla? Tuntuuko rukous pitkästyttävältä siksi, että emme osaa rukoilla tai emme tiedä mitä rukous on? Voiko rukoilemisessa olla kysymys tietämisestä?

Ainakin sillä tavoin kyse voi olla osaamisesta ja tietämisestä, että rukoilemaan ei olla harjaannuttu ja että meillä on virheellisiä ja harhaan-johtavia käsityksiä rukouksesta.

Ensimmäinen käsitys on ajatus, että rukous on ensisijaisesti mielen toimintaa, joka koskettaa lähinnä älyllisiä kykyjämme. Rukous ajatellaan puheeksi Jumalalle tai Jumalan ajattelemiseksi. Rukous vaatii siksi ankaraa älyllistä ponnistelua, ajatustoimintaa, joka ennen pitkää alkaa väsyttä-mään. Lauseiden muodosteleminen ja keskittyminen kokosydämiseen rukoukseen ottaa voimille.

Tämän käsityksen ongelma on se, että rukouksesta on tehty puhtaasti älyllinen asia. Käsitys juontuu kulttuuristamme, jossa suuri arvo annetaan sille, että maailmaa pyritään hallitsemaan älyllisesti. Älyllisyys ja älyllistävät taipumukset on tuotu keskeisesti myös uskonnon alueelle. Jumala pyritään ymmärtämään ja saamaan älyllisesti hallintaan. Tämä ei tar-koita, etteikö älyllä olisi mitään sijaa rukouselämässä, vaan älyllistävä rukous ja sanallinen rukous on monesti saanut sellaisen yliotteen, että rukouksesta on tullut puurtamista – siitä on tullut velvollisuus ja yksi uuvuttava tehtävä entisten lisäksi – sen sijaan, että rukous olisi lepo-paikka, virkistymisen hetki.

Luterilainen kulttuurimme arvostaa myös älyllistämistä, mutta uskossa ei ole kysymys vain älyämisestä ja oivaltamisesta, vaan antautumisesta Jumalalle – ja sitähän rukous juuri on.

Löytääksemme rukouksen, joka ei ole uuvuttavaa taistelua tarkastelen, mitä Henri J. M. Nouwen sanoo sydämen rukouksesta. (kirjassa Sydämen tie) (saarnasta tulee vähän esitelmänomainen)

Rukousellämämme ongelmakohta on hänen mukaansa siinä, että vaikka mielemme on täynnä ajatuksia Jumalasta, sydämemme jää silti kauas hänestä. Mutta todellinen rukous tulee aina sydämestä.

Sanaa sydän käytetään tässä raamatullisessa merkityksessä. Nykyään sillä viitataan lähinnä tunne-elämään ja sen keskukseen. Jokin asia tai ihminen on sydämellinen tai sydäntäsärkevä. Raamatullisessa kielenkäytössä sana sydän on muutakin kuin vain vastakohta kylmälle älyllisyydelle. Sillä tarkoitetaan koko olemuksemme keskusta. Se on fyysisten, älyllisten, moraalisten voimien keskus sekä tunteen ja tahdon keskus.

Sydämestä ei nouse vain tunteet, vaan myös ajatukset, toiveet ja kaikki se hyvä tai paha mikä ihmisessä voi olla. Se on meidän sisimpämme ja sieltä nousee myös rukous.

Älyllisen rukouksen olisi laskeuduttava alas sydämeen, olemuksemme keskukseen. Todellinen rukous tunkeutuu sielumme ytimeen saakka. Sydämen rukous on rukous, joka ei rajoita jumalasuhdettamme vain mielenkiintoisiin sanoihin tain hurskaisiin tunteisiin. Sydämen rukous ei ole siis vain älyllistä ponnistelua, vaan avautumista Jumalalle. Se ei ole rasittavaa ja työlästä toimintaa, vaan lepoa Herrassa.

(Herää kysymys), miten rukoilla sydämellä? Jeesus opettaa evankeliu-missa, että on mentävä pois ihmisten silmistä rauhalliseen paikkaan – yksi-näisyyteen ja hiljaisuuteen. Tässä ei ole niinkään kysymys nyt seurakunnan yhteisestä rukouksesta, vaan omasta yksityisestä rukouksesta.

Tosin olen huomannut, että monelle suomalaiselle kirkossakäynti on juuri tulemista yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Jumalanpalveluksessa ei silloin korostu yhteisöllisyys, vaan se on monelle sitä, että saa olla Jumalan kanssa kahden. Se on itsessään jo tätä sydämen rukousta, vaikka henkilö ei sitä itse huomaa. Tätä myös on sydämen rukous: olla hiljaa Jumalan edessä.

On kuitenkin tärkeää päästä sellaiseen paikkaan, jossa voi unohtaa kaiken muun; kiireen ja monet asiat, joita on toimitettava. Sydämen rukouk-sessa on ensin luotava tilaa tälle rukoukselle ja se merkitsee astumista syrjään maailman hälinältä. Se merkitsee myös mielen ja sydämen rauhoitta-mista kaikelta ajattelemiselta ja murehtimiselta. Koko olemuksemme on usein rauhaton ja levoton, kun olemme ihmisten keskellä ja perheen piirissä. On niin monta asiaa joista on huolehdittava.

Mene yksinäisyyteen, hiljenny ja rauhoitu, anna ajatusten levottoman virran tyyntyä.

Jeesus sanoo myös: Älkää hokeko tyhjää niinkuin pakanat, jotka kuvit-televat tulevansa kuulluiksi kun vain latelevat sanoja. Oman yksityisen rukouksen (kaikessa levossa ja hiljaisuudessa) ei tarvitse olla monisanais-ta. Muutoin mieli tulee hallitsevaksi ja monenlainen ajattelu häiritsee rukousta. Mieli hajaantuuja alkaa etsimään sanoja sen sijaan, että keskit-tyisi Jumalaan.

Muistat varmaan publikaanin, joka oli temppelissä rukoilemassa. Hän ei kyennyt katsettaankaan nostamaan. Hän toisti vain lyhyttä rukousta: Jumala ole minulle syntiselle armollinen. Tämä lyhyt rukous oli Jeesuksen mukaan paljon arvokkaampi kuin fariseuksen monisanainen ylistys.

Yksittäiset ajatukset keskittävät ajatuksia ja niiden hiljainen toistaminen auttaa meitä johtamaan mielemme alas sydämeen.

Meistä tällainen raamatunlauseen hiljainen toistaminen saattaa tuntua oudolta. Ehkä juuri sellaiselta tyhjän hokemiselta, josta Jeesus varoittaa. Mutta Jeesus puhuu tyhjän hokemisesta monisanaisuuden yhteydessä. Eli rukouksista, jotka ovat pelkkiä tyhjiä sanoja (joilla ei ole alkua eikä loppua).

Tällä lyhytsanaisella rukouksella, jota hiljaa toistetaan pyritään kuitenkin siihen, että ei vain mieli rukoilisi, vaan myös sydän, että rukous laskeutuisi olemuksemme keskukseen (että rukous ei olisi vain tyhjän hokemista). – Kyse ei ole myöskään mistään magiasta. Rukouksen tarkoitus ei ole lumota Jumalaa eikä pakottaa häntä kuuntelemaan itseämme. Jumala kyllä kuulee heikoimmankin huokauksemme ja tietää, mitä tarvitsemme jo ennen kuin mitään olemme pyytäneetkään. Meidän ei tarvitse herättää Jumalan mielen-kiintoa. Meidän ei tarvitse myöskään tiedottaa Jumalaa. Hän kyllä tietää.

Tällainen rukous auttaa meitä keskittymään, luomaan sisäistä hiljaisuutta ja siten kuuntelemaan Jumalan ääntä. Rukouksen tarkoituksena ja tavoitteena ei ole, että oivaltaisimme entistä syvemmin, mitä käyttämämme raamatunlause merkitsee, vaan tarkoituksena on avoimuus Jumalalle. Tällainen rukous on kuin hengittämistä. Elämää Jumalassa. Ihminen ei hengitä siksi, että pysyisi hengissä. Ihminen vain hengittää. Hengittäminen on automaattista. (hengittäminen ei ole meidän minkään päättelemisen tai järkeilemisen tulos: jos haluan pysyä hengissä, minun kannattaa hengittää, siispä hengitän; sisään – ulos – sisään – ulos – hip hei, kerran vielä – sisään – ulos.)

Rukouskin voi olla tällaista rauhallista hengittämistä – lepoa Jumalassa. Sydän avautuu Jumalalle kaikessa hiljaisuudessa. Myös rukous-aiheita nousee tässä kiireettömyydessä esille. Esirukouksia läheisten ja ystävien puolesta.

Elämässä on tilanteita, jolloin ei jaksa rukoilla eikä yrittää mitään hiljaistakaan rukousta. Silloin on hyvä muistaa, että Jumalan Henki rukoilee puolestamme sanomattomin huokauksin. Silloin voi olla vain hiljaa Jumalansa edessä.

Myös kirkko rukoilee. Voi myös heittäytyä kirkon rukouksen virtaan jumalanpalveluksessa. Ja rukousta ei ole vain se puuduttavan pitkä esirukousosio, vaan koko jumalanpalvelus ja liturgia on rukousta. Jos liturgia tuntuu sinusta kaavamaiselta ja kangistuneelta, silloin on hyvä ajatella sen olevan kokonaisuudessaan rukousta. Virret ovat myös rukousta. Saarnakin parhaimmillaan lähenee rukousta. Näin koko jumalanpalvelus voi olla Jumalan ja ihmisen kohtauspaikka rukouksessa.

Täss rukouksessa saa levätä ja sen varassa jaksaa jatkaa eteenpäin. Rukoilemme

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s