3. shell

Shell 3 2015 – Pyhämaan kirkko – Sukujuhla:

Mikä on sinun viulusi?

Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Jeesus sanoi hänelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”
  Eräälle toiselle Jeesus sanoi: ”Seuraa minua!” Tämä vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”
 Vielä eräs toinen sanoi: ”Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni.” Hänelle Jeesus vastasi: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.” Lk. 9: 57-62

Evankeliumissa on kolme lyhyttä keskustelua. Ne koskevat kutsua ja seuraamista. Mutta jokaisesta keskustelusta on esillä vain alku ja tietynlainen ristiriita, johon ihminen Jeesuksen kutsun äärellä joutui. Mitä sitten tapahtui? Mitä nämä ihmiset vastasivat Jeesukselle, se jää lukijan tai kuulijan vastattavaksi – eli juuri sinä käyt sen keskustelun loppuun. Oleellisempapa kuin se, mitä nämä evankeliumin henkilöt vastasivat Jeesuksen haasteeseen, on se, mitä sinussa tapahtuu näiden Jeesuksen sanojen äärellä. Minkälaiseen ristiriitaan sinä joudut ja minkälaisen vastauksen elämäsi antaa.

Kysymys oli siis Jeesuksen kutsusta eli toisin sanoen myös kutsumuksesta. Oletko koskaan ajatellut omaa kutsumustasi? Mikä se oikeasti on? Onko sinulla ollut hetkiä elämän risteysasemalla, jolloin olet pysähtynyt ja miettinyt reittivalintoja – mikä on sinun suuntasi ja sinun tiesi? Kamppailet kutsumuksen tai elämäntehtäväsi äärellä? Teet valintoja ja sitoumuksia. Tai kysyt, millä tavalla usko näkyy elämässäni. Olenko vastannut Jeesuksen kutsuun myönteiseseti?

Kutsumus on sana, mikä pitää paljon sisällään. Lähtökohta sille on se, että Jumala kutsuu ihmistä. Jumala kutsuu meitä ainakin neljällä tavalla:

1) Hän kutsuu ihmisen olemaan. Hän antaa luovalla sanal-laan meille olemassaolon. Me emme vain synny maailmaan, vaan Jumala sanoo: Tule.

2) Hän kutsuu meidät yhteyteensä eli Jumalan lapseksi. Hän sanoo: Tässä on sinun paikkasi, minun lähelläni. Tämä tapahtuu ensimmäisen kerran, kun vastaanotamme kasteen. Jumalan lapsena me olemme Jumalan hoidossa. Hän antaa meille lahjojaan, hän ravitsee meitä hyvyydellään.

3) Jumala kutsuu meitä myös työtovereikseen. Tällöin puhutaan maallisesta kutsumuksestamme. Luomisen yhteydessä se sanoitettiin niin, että meidän tuli viljellä ja varjella luomakuntaa. Meillä on tehtäviä, vastuuta, ammatteja, joilla huolehdimme yleisestä hyvinvoinnista. Toteutamme luomisessa annettua tarkoitustamme.

4) Lopuksi on tuo evankeliumissa näkyvä Jeesuksen kutsu seuraajakseen eli Jumalan valtakunnan palvelukseen. Hän sanoo: Seuraa minua. Tässäkin kutsumukset ovat erilaisia. Seurakuntavirat ovat yksi kutsumuksen muoto: eli jollakin on kutsu kanttoriksi, diakoniksi, lähetyssihteeriksi, papiksi jne, mutta myös jokainen seurakuntalainen, kristitty, jonka usko näkyy elämässä ja teoissa, toteuttaa tätä kutsua arkisessa elämässään. Se ei ole vain luomiseen liittyvä tarkoitus, vaan tämä kutsumus huomioi sen, että maailma, jossa elämme, on särkynyt ja langennut maailma. Se kaipaa sovintoa ja rauhaa Jumalan kanssa. Sen tuo yksin Kristus. Sitä valoa meidät on kutsuttu levittämään. Seurakunta on kreikaksi ekkleesia – kutsuttujen joukko. Meillä kaikilla on tuo Jeesuksen kutsu.

Kutsumus ei kuitenkaan ole koskaan täysin yksinkertainen. Kutsumukseen liittyy läheisesti kaksi asiaa – koettelemus ja kiusaus. Ne ovat eri asioita, mutta liittyvät kutsumukseen. Koettelemus on Jumalan tapa kasvattaa meitä sitkeämmäksi vaikeuksien kautta. Kiusaus on kiusaajan yritys erottaa ihminen Jumalan yhteydestä – tehdä Jumalan työ meissä turhaksi.

Kutsumus vaatii kestävyyttä ja uskollisuutta, sillä aikaa myöden se tuntuu tylsältä, yksitoikkoiselta ja uuvuttavalta. Välillä sen merkitys tuntuu katoavan näköpiiristämme, mutta on jaksettava jatkaa. Esimerkiksi kaupan kassalla on jaksettava aina uudestaan hymyillä asiakkaille, vaikka he käyttäytyisivät tyhmästi sinua kohtaan. Siinä on tietysti kiusaus antaa samalla mitalla takaisin. Kiusaus ylipäätään tuntuu houkuttelevalta ja kivalta, mutta vie sinua väärän suuntaan – ei lähemmäs Jumalaa, vaan kauemmas. Kiusauksessa alkuperäisen kutsun ääni vääristyy.

Kun Jeesus puhui kutsumuksen vaikeuksista, hän viittasi koettelemuksiin. Ketuilla on luolansa, Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi. Jeesus ei ole sellainen rabbi, joka majoittaa oppilaat mukavasti kotiinsa. Hänellä ei ole kotia. He elävät vailla mukavuuksia. Kutsumuksen tie ei ole helppo. Satoa työn hedelmää ei korjata nopeasti. Tie on kivinen.

Kun Jeesuksen seuraamiselle esitettiin ehtoja isän hautaamisesta tai kotiväen hyvästelemisestä, siinä oli kysymys enemmänkin kiusauksesta. Esitettiin hurskaalta kuulostava selitys, mikä tuli näennäiseksi esteeksi kutsun noudattamiselle. Pojan tärkeä uskonnollinen velvollisuus oli huolehtia isänsä kunnialla hautaan. Kysymys oli myös neljännestä käskystä: vanhempien kunnioittamisesta. Jeesus oli siitä käskystä sanonut toisessa kohdassa, että mikään isien perinnäissääntö ei kumoa sitä käskyä, että lapsen on huolehdittava vanhemmistaan, kun he tulevat vanhoiksi. Sen käskyn yli voi käydä vain suurempi käsky: ensimmäinen. Minä olen Herra sinun Jumalasi. Mikään velvoite tai muu käsky ei saa tulla tämän edelle. Kun Jeesus kutsuu seuraansa. Silloin ollaan ensimmäisen käskyn alueella.

Tähän jumalanpalvelukseen osallistuu Helkkilän Hellman suvun väkeä. He kokoontuivat jo eilen Rauman jäähallilla. Suvun perustarina liittyy kauniisti päivän teemaan: kutsumukseen. Tarina on lyhyt ja kerron sen teille kaikille. Tarina sijoittuu Rauman Kulamaalle Hellmannin torppaan, kun Emanuel ja Elisabet eli Liisa ovat jo saaneet lapsensa 1830-1840 luvulla. Vanhemmat olivat uskovaisia ja kasvattivat lapsiaan Jumalan tuntemiseen. (Tämän Liisan esi-isä Antti Melcher oli lukkarina tuossa uhrikirkossa 1695-1731)

Liisa-emäntä astuu ulos tuvan ovesta. Sanko kädessä keinahdellen hän kulkee kohti kaivoa. Yhtäkkiä hänen korviinsa kantautuu jostakin viulun vingutusta. Aivan läheltä, omasta pihapiiristä… heinäparveltako se kuuluu? Omat pojatko ne siellä soittelevat! Tähän hän ei suostu. Tuollainen maallinen pelivärkki ei hänen poikiansa saa turmella! Luonteelleen uskollisena Liisa ratkaisee asian omalla tavallaan. Hän    etsii tuon turhuuteen viekoittelevan soittimen käsiinsä – ja heittää sen palavaan uuniin. Viulu on poissa, mutta musiikki ei – poikien rakkaus musiikkiin säilyy.

Pojilla oli rakkaus musiikkiin. Jumala oli antanut heille lahjat ja kutsun lahjoja käyttämään. Mutta Liisa-äidin mielestä he olivat tulkinneet kutsumustaan väärin. Kutsumus oli kallistunut kiusauksen puolelle. Viulu oli hänelle maallinen pelivärkki, joka oli omiaan johtamaan pojat turmelukseen, maallisiin huvituksiin, pois Jeesuksen äänen ulottuvilta.

Vanhemman yksinvaltaa käyttäen Liisa heitti viulun tuliseen pesään, koska halusi suojella lapsiaan. Hänen vakaumuksensa mukaan siinä oli vastakkain maailmallisuus ja Jeesuksen seuraaminen. Viulu ja tanssimusiikki oli maailmallista. Se palveli synnillisiä himoja. Sitä vastaan oli taisteltava. Teolla oli ainakin sellainen seuraus, että musiikki kanavoitui soveliaampien soittimien pariin. Maallinen kutsumus ja taivaallinen kutsumus löivät kättä, kun pojista tuli myös kanttoreita ja urkureita.

Jokaisella meillä on oma kamppailumme. Mikä on sinun viulusi? näin voisi kysyä. Mikä on se asia, jossa aineellistuu kamppailusi Jumalan ja maailman välissä, kutsumuksen ja kiusauksen välissä? Mikä on se kiusaus, johon kompastut, joka saa sinut huomaamaan, että ilman Jumalan armoa et selviä? Se ei varmaankaan ole viulu vaan jotakin muuta.

Kun tänään teet näitä kysymyksiä itsellesi – on hyvä uudelleen herätellä rakkautta Jumalan puoleen, on hyvä huolestua omasta vaelluksesta ja on hyvä muistaa, että aikamme maan päällä on rajallinen. Sen näissä sukutapaamisissa on ainakin selvää, että me muistamme ihmisiä, jotka ovat eläneet ja kuolleet kauan sitten. Ei Liisa eikä Emanuel, ei hänen kuusi lastaan, ei heidän lapsenlapsistakaan ole kukaan elossa.
Mutta he kuulivat Jumalan kutsun, ja seurasivat sitä. Heidän uskoaan koeteltiin, he taistelivat kiusauksia vastaan – lankesivat ja nousivat ja lopulta perivät taivaan.
Heidän tavoin myös sinut on kutsuttu. Kutsuttu olemaan – sinut on luotu ikuisuutta varten – ei vain tämän elämän ajaksi.

Sinut on kutsuttu Jumalan lapseksi – koska Jumala haluaa pitää sinusta huolta.
Sinut on kutsuttu antamaan lahjasi yhteiseksi hyväksi, palvelemmme toisiamme.
Sinut on kutsuttu valoon, seuraamaan Jeesusta – jotta valo saisi laajentua ympärillesi.
Älä pelkää vastata Jumalan kutsuun myöntävästi – uudestaan ja uudestaan. Jumala joka on aloittanut hyvän työn sinussa, myös vie sen hyvään päätökseen. Et ole yksin.

2. Kolminaisuuden jälkeisen päivän sunnuntai (= 3 shell)

Kutsu Jumalan valtakuntaan Luukas 9:51-62

Jeesuksen seuraajiksi eivät kaikki kelpaa

Kun päivän evankeliumia pysähtyy ajatuksella ja tunteella lukemaan tulee huomanneeksi, että se on aika pelottava. Jeesus tuntuu käyttäytyvän melko tylysti kyselijöitä kohtaan. Ja kun kysymys on kristityn kannalta vielä niinkin tärkeästä asiasta kuin Jeesuksen seuraamisesta, hämmentää Jeesuksen ankaruus.

Tekstissä on kolme opetuslapsikokelasta. Ensimmäinen näistä tuli intoa täynnä Jeesuksen luokse ja lupasi seurata Jeesusta mihin vain. Luulisi, että Jeesus olisi ollut mielissään näin vilpittömästä kokelaasta, mutta Jeesus torjui hänet.

Toista henkilöä Jeesus pyysi mukaansa, mutta kun tämä esteli ja asetti ehtoja, Jeesus torjui hänetkin. Kolmas oli hänkin tulossa Jeesusta seuraamaan, mutta tuli torjutuksi. Hänellä olisi ollut vain pieniä viivytyksiä matkassaan, mutta se ei kelvannut selitykseksi. Jeesus ei kelpuuttanut näistä kyselijöistä ainuttakaan. Miksi hän hylkäsi nämä poloiset kyselijät?

Eivät he varmaankaan olleet yhtään sen huonompia kuin mekään. Miksi Jeesus asetti tässä niin kovat vaatimukset seuraajilleen, että lähes kenelle tahansa olisi tullut jonkinlainen este ja sitä kautta hylkäystuomio?

Tämä oudoksuttaa varsinkin siksi, kun toisaalla hän sanoo: ”Tulkaa kaikki työn ja kuormien uuvuttamat, niin minä annan teille levon.” Toisinaan kynnys on laitettu niin matalaksi, ettei kenellekään voi olla vaikeaa tulla Jeesuksen luo. Mutta päivän evankeliumissa vaatimukset ovat niin korkealla ja ehdottomat, ettei kukaan niihin yllä.

Kuka siis uskaltaisi lähteä seuraamaan Jeesusta?

Voimme sanoa, että näissä kolmessa kyselijässä oli jokaisessa itsessään esteitä ja näin selittää ongelmat pois. He eivät tulleet valituiksi, koska eivät olleet kelvollisia, heissä oli jotakin vikaa. Muutoinhan Jeesus olisi hyväksynyt heidät. Voi olla näinkin, mutta ajattelepas itseäsi tuossa tilanteessa. Olisitko sinä päässyt seuraamaan Jeesusta.

Pelottavaksi päivän evankeliumin tulee juuri siinä, kun ajattelee itsensä näiden kyselijöiden saappaisiin (sandaaleihin). Miten minun olisi käynyt? Mitä Jeesus olisi vastannut minulle? Olisiko minusta ollut lähtijäksi siltä seisomalta.

Nyt 2000 vuotta näiden tapahtumien jälkeen olen onnellisesti kristitty ja seuraan Jeesusta täällä jälkijoukoissa. Mutta jos olisin silloin ollut tuolla, olisiko minua kelpuutettu. Jos Jeesus torjui nämä Jumalan valtakunnan etsijät, niin torjuuko Jeesus minutkin?

Onko meillä niin mallikelpoista kristittyä, että hän voi sanoa, että hyvin hänelle olisi tuossa käynyt. Epäilykset heräävät mielessä. Kysymys kuuluukin nyt: Seuraatko sinä Jeesusta?

Jos olemme rehellisiä, luulen, että emme voi vastata myönteisesti. Sillä uskon, että henkilö joka sanoo kokosydämisesti seuraavansa Jeesusta, ei tiedä mistä puhuu. Hän ei tiedä vielä mitä Jeesuksen seuraaminen merkitsee. Huonoja seuraajia me olemme.

”Minä seuraan sinua minne ikinä menet”, sanoi yksi kyselijöistä. Minne Jeesus menee? Hän menee sinne, minne kukaan muu ei halua mennä. Hän menee niiden luo, joita sinä välttelet, halveksit, etkä pidä minään. Hän menee niiden luo, joita sinä pelkäät. Hän menee niiden luo, joita sinä et uskalla kohdata, joille et uskalla mitään sanoa. Hän on niiden ihmisten luona, joiden ohi mieluummin kävelet katsettasi nostamatta. Ja kun väistät joitakin tilanteita liian kiusallisina, niin sielläkin hän on auttamassa.

Seuraammeko siis Jeesusta sinne, minne hän menee vai puhummeko vain. seuraamisesta. Taidamme olla tavanomaisen hitaita seuraamaan. Merkilliseksi asian tekee vielä se, kun ajattelee Jeesuksen opetuslapsia. Olivatko he näitä kolmea jotenkin parempia ja valmiimpia. Ei heidän seuraamisensa mitenkään mallikelpoista ollut. Heillä kaikilla oli esteitä Jeesuksen seuraamisessa aika ajoin. He kaikki väistivät Jeesuksen nimestä johtuvaa häpeää ja pilkkaa silloin kun Jeesus vangittiin, juoksivat karkuun. He kinastelivat keskinäisestä paremmuudesta, vaikka Jeesus jatkuvasti opetti heitä Jumalan valtakunnasta. Heillä oli mieli monesti kiinnittynyt enemmän maalliseen kunniaan kuin taivaalliseen. Mutta silti he kelpasivat Jeesuksen seuraajiksi.

Sikäli kuin minä ymmärrän, ei opetuslapsijoukko seurannut Jeesusta sen tähden, että he olisivat olleet muita etevämpiä, kestävämpiä tai parempia. He seurasivat Jeesusta siksi, että Jeesus valitsi heidät.

Samoin meidän seuraamisemme ei johdu joistakin meidän erinomaisista piirteistämme tai ominaisuuksista. Se johtuu siitä, että Jeesus on valinnut meidät ja varustanut lahjoillaan.

Mutta on hyvä, että tämä evankeliumi ravistelee meitä hereille kyselemään sitä, miten minä Jeesusta seuraan. Jeesus todella kutsuu meitä seuraamaan itseään. Se merkitsee sitä, että meidän on joka päivä tehtävä tiliä vaelluksestamme ja rukouksessa kysyttävä, minne Herra meitä tänään vie.

Voit kuitenkin olla turvallisin mielin. Jeesus ei koskaan sano vain: Mene sinne tai tuonne. Hän sanoo: Seuraa minua; tule kanssani ja tee perässäni. Emme silloin ole koskaan yksin. Jeesus on jatkuvasti kanssamme ja jos / kun seuraamisemme ontuu, kun emme uskalla matkata eteenpäin, Jeesus ei meitä hylkää. Hän kasvattaa meitä joka päivä ottamaan yhden uskon askeleen kerrallaan.

Saarna Kauhavan kirkossa 28.06.1992. 2. Kolm. jälk. sunn.

”Kutsu Jumalan valtakuntaan” Jaak. 1:2-8; Luuk. 9:51-62.

Sapientia & Jumalan viisaus

Epistola puhuu koettelemuksista ja viisaudesta. Raamattu puhuu paljon viisaudesta. Vanhassa testamentissa on oikea osasto viisauskirjallisuudelle.

Keskiajalla oppineet tekivät eron kahdenlaisen viisauden välillä (tai tiedon välillä) scientia ja sapientia. Scientia on tieteellistä viisautta, älyn ja järjen viisautta. Sitä tarvitaan eri tieteissä. Luonnontieteissä (biologia, kemia, fysiikka) ja humanistisissa tieteissä (psykologia, filosofia ja myös teologia). Tällaista viisautta ja tietoa saavutetaan kurinalaisella järjen käytöllä, tekemällä kokeita ja tutkimalla huolellisesti kokeen tuloksia. Tällaisessa toiminnassa seurataan tieteen menetelmää, että saadaan lisää tietoa esim. sairauksista. – Kouluissa ja oppilaitoksissa opiskellaan tätä järjenkäyttöä.

Raamattu ei kuitenkaan juuri puhu tällaisesta tiedosta. Siellä viisaudella tarkoitetaan useimmin elämisen taitoa koskevaa viisautta. Sapientia on juuri tällaista. Se on elämän viisautta, sydämen ymmärrystä, oikein elämisen taitoa. Se pyrkii onnelliseen, tasapainoiseen ja hyvään elämään. Se kysyy, mikä on oikea tapa elää? Miten tulisi elää? – Sananlaskuissa tätä opetetaan. Siellä sanotaan esimerkiksi: Herran pelko on viisauden alku. Todellista viisautta elämässä on ottaa isot asiat huomioon. Samoin käskyt ohjaavat meitä tällaiseen oikeaan elämään. Tällainen viisaus kasvaa elälmän kokemusten myötä. Vanhempia ihmisiä siksi tuleekin arvostaa, koska he ovat pitkän elämänsä aikana saaneet tätä tietoa ja voivat välittää sitä meille nuoremmille.

On olemassa vielä kolmatta lajia viisautta. Sen lisäksi, että on järjen viisautta ja sydämen ymmärrystä, on olemassa myös Jumalan salattua viisautta. Kun ihminen yrittää elää oikein etsien näin onnellisuutta, Jumalan viisautta onkin antaa meille koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Jumala antaa meille ristin kannettavaksi. Sapientia, elämän viisaus, pyrkii jollakin tavoinmyös tuohon Jumalan viisauteen, mutta se koskaan tavoita sitä. Jumalan viisaus käy yli ymmärryksen. Ihminen yrittää ymmärtää kärsimystä, kuolemaa ja ristiä ja ahdistuksessaan kysyy: – Miksi näin on tapahtunut? – Miksi juuri minulle? – Miksi juuri nyt? Mitään vastausta inhimillinen ymmärrys ei voi tähän antaa. Jäljelle jää vain usko ja nöyrä hiljaisuus Jumalan edessä, jossa huokaisee ”Herra sinä tiedät, miten lastasi hoidat.”

Jumalan viisautta on se, että kun me tahdomme tulla suuriksi, viisaiksi ja pyhiksi, Jumala tekee meidät pieniksi, tyhmiksi ja syntisiksi. Hän lyö meidät alas ja laittaa murhehuoneeseen odottamaan. Hän perkaa meistä hurskautemme ja hyvyytemme saadakseen esiin aidon ihmisen, kurjan maan matosen. Jumala haluaa olla tekemisissä aidon ihmisen kanssa. Siksi hän kutsuu meitäseuraamaan itseään. Hän tekee sen niin, että kuorii meistä esiin sen aidon ihmisen, osoittaa vikamme, puutteemme ja syntimme. Pelästyttää lailla, tuomiolla jopa helvetillä. – Laki ei vain opeta siveellistä elämään, vaan paljastaa tekopyhyytemme. Me olemme vailla kauniita tekojamme, hurskauttamme ja hyvyyttämme. Tällaisen paljaan ihmisen Jumala haluaa kohdata armollaan.

Kristityksi ei todellakaan tulla jäljittelemällä toisten kristittyjen tekoja. Silloin kristillisyys jäisi vain yritykseksi vastata sellaisiin kysymyksiin kuten, onko tupakanpoltto syntiä, entä elokuvissakäynti tai tanssiminen jne. Kristinusko ei ole vain elämänohjeita, sapientiaa. Jeesus sanoo: puu on tehtävä ensin hyväksi. Sisimpämme on ensin muututtava. Muu seuraa perästä. – Sisimmän Jumala muuttaa juuri niin, että osoittaa hyvien tekojemme turhuuden ja arvottomuuden, paljastaa tekopyhyytemme, tekee meistä syntisen. Silloin ihminen tuntee omassatunnossaan, ettei tule lopullisesti onnelliseksi siinä tilassaan. Kaikki hänen elämässään ei ole kohdallaan. Tällainen ihminen ei enää välitä katsoa taakseen. Hän ei halua enää niin ajallista hyvää, vaan tärkeäksi tulee iankaikkinen hyvä. Hän lähtee mielellään seuraamaan Jeesusta, mikään ei pidättele häntä. Jumalan valtakunta kuuluu juuri tällaisille köyhille.

Joka päivä jokaisen, joka Jeesusta seuraa, on otettava ristinsä ja tultava itsessään köyhäksi, jotta Jumala saisi täyttää hyvyyksillään. Uskoa seuraavat aina koettelemukset. Niitä ei pidä kartella ja sulkeutua neljän seinän sisään, jottei mitään pääsisi tapahtumaan. Voi elää rohkeasti aitoa ihmisen elämää. Usko tulee kyllä koulituksi arkipäivässämme.

Tällä tiellä jos ei tullakaan suuriksi, vaan pieniksi – päästään kuitenkin varmasti perille.

Valkokaulustyöntekijä


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s