Luomakunnan sun

Luomakunnan sunnuntai

1 Moos 2:4-9,15-17 / Joh 1:1-4

Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.

”Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan, ei maan päällä ollut vielä yhtään pensasta.” Raamatun Luomiskertomus alkaa yhtä lumoavasti kuin satu. – sadut alkavat näin: olipa kerran, ennen muinoin, kauan, kauan aikaa sitten. Satu prinssistä jonka linna oli noiduttu pikkuiseksi mökiksi ja palvelijat sammakoiksi alkaa näin: siihen aikaan, jolloin toivomisesta vielä oli apua, noitui eräs noita kuninkaanpojan isoon rautauuniin.

Monille ihmisille Raamatun tarinat lienevätkin satua. Niille ei anneta suurtakaan arvoa. Niitä pidetään lapsellisina tarinoina, joita ei tarvitse uskoa tai ottaa vakavasti. Jumala joka muovaa maan tomusta ihmisen ja puhaltaa sieraimiin, on heistä yhtä uskottavaa kuin se, että velho noituu kuninkaan pojan palvelijat sammakoiksi. Ymmärtäväiselle lukijalle sadut paljastavat suuria viisauksia. Mutta kun on kysymys Raamatusta, se ei paljasta vain viisauksia, vaan totuuksia.

Luomiskertomusten sijaan tiedemiehet ovat kehittäneet omat tarinansa. Niissä kaikki lähtee liikkeelle räjähdyksestä ja elämä syntyy maapallolle miljoonien vuosien aikana sattumanvaraisen kehityksen tuloksena. Ilman Jumalaa ilman tarkoitusta, ilman vastuuta, ilman arvoa, ilman toivoa. Tiedemiehet pyrkivät saamaan jonkinlaisen tieteellisen selvyyden siihen, miten elämä on saanut alkunsa. Heillä on ihan kunnioitettava pyrkimys. Kristittyinä meidän on huomattava kuitenkin se, että Raamattu ilmaisee paljon enemmän, kuin vain sen, miten elämä on saanut alkunsa. Raamattu kertoo Suuren tarinan, jossa ihminen asetetaan sille kuuluviin rajoihinsa ja asemaansa tässä koko maailmankaikkeudessa.

Tarinan koko syvyys ei ole ilmaistu vielä siinä, että on olemassa persoonallinen Jumala, joka on saanut kaiken aikaan. Jumala on luonut ihmisen erityiseen asemaan ja antanut tälle tehtävän. Ihminen ei vain ole olemassa maailmassa Jumalan tahdosta, vaan hän on myös tiettyä tarkoitusta varten. Hän on antanut ihmiselle tietyt rajat joita ei sovi ylittää.

Kuulemamme luomiskertomus puhui paratiisista. Jumala loi maailman hyvyyden, kauneuden ja onnen tilaan ja asetti ihmisen paratiisiin. Ihmiselle hän antoi tehtävän viljellä ja varjella maata.

Suomen kaunis kesäinen luonto sen valoisuus, lämpö, ja väriloisto. Ja lopulta sauna järven rannalla. Tuo kaikki saattaa vaikuttaa meistä paratiisilta. Mutta jos me eläisimme paratiisissa, kuulisimme Jumalan askeleet. Jos eläisimme paratiisissa, emme tuntisi kärsimystä emmekä sairautta emme kuoleman surua. Kukaan ei myöskään alistaisi toista, eikä olisi uhkaa tuhoutumisesta.

Mutta näin ei ole. Me emme elä paratiisissa, vaan kuten olemme Raamatusta lukeneet, meidät ajettiin sieltä pois kirous päällämme. Paratiisin onnea ei kestänyt kauan. Kiusaus astua sovittujen rajojen yli oli suurempi. Ihminen on aina pyrkinyt rikkomaan ne rajat joihin Jumala hänet asetti.

Muistamme hyvin, että kielletty hedelmä houkutteli lopulta enemmän kuin Jumalan tahdon toteuttaminen. On kuitenkin hyvä muistaa, että Jumalan tahdon toteuttaminen kantaa siunausta ja hänen tahtonsa kieltäminen ja vastustaminen pitää sisällään kirouksen. Kirous on jotakin sellaista, joka on rikkoo elämämme perustusta. Siunaus taas suojelee ja vahvistaa meitä siinä, mikä on koko olemassaolollemme hyväksi.

Ihmisen tehtävä oli viljellä ja varjella maata. Tämä tehtävä koskee meitä edelleen, paratiisin ulkopuolellakin. Siunaus ja kirous ovat edelleen vaihtoehtoina edessämme.

Näyttää usein siltä, että kirous houkuttelee enemmän kuin siunaus. Kun Raamattu puhuu ihmisen tehtävästä, sanotaan että tämän olisi viljeltävä ja varjeltava maata. Viljely on voittoa tuottavaa toimintaa, mutta varjelu ei. Kiusaus saada helppoja voittoja on johtanut siihen, että keskitytään vain siihen, mikä sitä voittoa tuo, mutta unohdetaan vastuu. Viljelemme ja keräämme voitot, mutta emme varjele, emme suojele luontoa.

Eräs mies istutti puita mailleen. Häneltä tultiin tiedustelemaan, kauanko kestää, että puu on täydessä mitassaan. ”Ehkä neljäkymmentä vuotta.” Tiedustelija pilkkasi miestä, ja sanoi että ei ole kovin viisasta toimintaa, kun et ole itse satoa korjaamassa. Mies vastasi hänelle: minä korjaan sitä satoa, jota isäni ja isoisäni istuttivat. Minä puolestaan istutan tulevia sukupolvia varten.

Olemme usein eläneet tuon pilkkaajan tavoin. Luontoa on vain käytetty hyväksi ja riistetty, mutta ei ole ajateltu sukupolvia meidän jälkeemme. Tämän lankeemuksen syvyys on tullut näkyviin vähitellen. Emme ole silloin istuttaneet siemeniä tulevia sukupolvia varten.

Näin vanha lankeemus tapahtuu kaiken aikaa yhä uudestaan ja uudestaan. Aina kun vain riistetään ja eletään itselle, mutta unohdetaan tulevaisuus, unohdetaan vastuu tuleville sukupolville. Kun unohdetaan varjella luomakuntaa, paratiisin portti pysyy suljettuna. Tämä tapahtuu suurissa ylikansallisissa yhtiöissä, jotka voittoa tavoitellessaan turvautuvat lapsityövoimaan, hakkaavat sademetsät, saastuttavat ilman ja meren eivätkä korjaa jälkiään. Mutta se tapahtuu yhtä hyvin piittaamattomassa asenteessamme.

Tämä lankeemus voidaan yhtä hyvin kertoa tarinan ja sadun muodossa.

Saduissa ihminen saa usein toivoa jotakin itselleen, mutta ahneuksissaan ja jumalattomuudessaan hän ei tunne rajojansa ja toivoo itsensä tuhoon. Ihminen toivoessaan itselleen jotakin maallista onnea vailla Jumalaa, hän saattaa itsensä turmioon. Siitä evankeliumi myös todisti. Vain Jumalassa on todellinen elämä ja valo.

Sadussa iloisuus, rehellisyys, uskollisuus ja hyväsydämisyys ovat hyveitä jotka palkitaan: sammakoista tulee jälleen prinssejä ja mökkipahaset muuttuvat hienoiksi linnoiksi. Mutta ahneus, itsekkyys saavat tuomion. Ilkeät ihmiset joutuvat sammakko perspektiivissä opettelemaan nöyryyttä. Saduissa palkinto ja rangaistus toteutuu välittömästi, mutta todellisessa elämässä me olemme vasta havahtumassa siihen hintaan, mikä ahneudestamme tulee maksettavaksi.

Johannes Kastajan kehotus kääntämään elämänsä suuntaa on ajankohtainen myös tänään. Kristuksen seuraaminen on kulkemista valossa. Valoa ei ole kaikkialla eikä kaikissa teoissamme. Mutta missä sitä on, se valo ei hohda riistoon ja tuhoon, vaan se on valoa, joka nostaa heikon, antaa levon väsyneelle. Se uudistaa luomakunnan.

Siihen Jumalan rakkauden työhön meitä tänään kutsutaan.

2 Comments

  1. Perjantai-iltana luomisen epätoivo alkaa helpottaa. Kiitos, että vaivaudut jakamaan omaasi. Aion käyttää luomakunnan sunnuntain saarnastasi ajatusta siunauksesta ja kirouksesta. Ehkä käsittelen myös riemuvuotta. Ei voi vielä tietää, kun on vasta pe.

  2. Hyvä, että ajatuksia lähti liikkeelle. Menestystä ja siunausta sanan kylvöllesi. Minullakin on saarnavuoro sunnuntaina, mutta Kiitollisuudesta (15.hjs)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s