2. adv

Lahjomaton lahjojen antaja (2019)

Liturgi: Salminen Anniina / Saarnaaja: Lindgren Tuomo / Kanttori: Rina Palmroth

Jeesus sanoo:
”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”
Luuk. 12: 35-40

Aina toisinaan näihin aikoihin vuodesta jään pohtimaan evankeliumeja. Me lähestymme joulua adventtiaikana, mutta evankeliumit eivät ole juuri mitenkään jouluisia. Voisi ajatella, että tänä aikana silmiemme eteen tuotaisiin jotakin niistä tapahtumista, jolloin Jeesus syntyi ja tapahtumista, jotka johtivat siihen. Evankeliumi ei tänään johdattele Jeesuksen äidin Marian raskauteen liittyviin ajatuksiin. Evankeliumi on kaikkea muuta, mutta ei herttaista joulun odotusta. Katse kiinnitetään Jeesuksen toiseen tulemiseen. Tulevaisuuteen. Tässä on ehkä viisautensa. Emmehän oikeasti enää odota Jeesuksen syntymää. Se on tapahtunut yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Emme siis muistele vain jotakin kauan sitten tapahtunutta yksityiskohtaa Jeesuksen elämässä, vaikka sen muistelemisessa on hyvinkin paljon syvyyttä ja sanomaa. Tänään meidän odottamiselle osoitetaan toinen suunta, joka on myös oikea suunta – tulevaisuus. Jeesus tulee kerran takaisin. Oudolla tavalla nämä kietoutuvat toisiinsa – se että Jeesus tuli kerran maan päälle täyttämään Jumalan salaisen tehtävän. Toisen kerran hän tulee kaikkien kansojen tuomarina. Ensimmäisellä kerralla hän tuli tähän maailmaan syntymällä pieneksi lapseksi; hän tuli riisuuntuneena kunniasta, kenenkään juuri huomaamatta. Toisella kerralla hän tulee kuin salaman leimahdus – se ei jää keneltäkään huomaamatta – jopa muinoin kuolleet havahtuvat siihen.

Erikoista Jeesuksen toisessa tulemuksessa on se, että ennen tuomarintointaan, hän on käynyt pyyhkimässä tuomitun rikokset pois. Voisi ajatella, että siinä on tapahtunut jotakin suhmurointia, niin kuin suomalaisessa politiikassa näyttää olevan käynyt. Onko ylin tuomari lahjottu? Ei ole. Meillä ei ole mitään, millä hänet voisi lahjoa. Meillä ei ole mitään mitä antaa vastineeksi. hän on lahjomaton tuomari. Kysymys on yksinomaan Jumalan hyvyydestä ja armollisuudesta. Rikokset pyyhittiin pois hänen ensimmäisen käyntinsä yhteydessä. Oikeutta jaettiin jo silloin. Hän syntyi maailmaan kärsiäkseen meille kuuluvan rangaistuksen, maksaakseen syntivelkamme. Joku saattaisi sanoa, että tämä on täysin järjetön oppi, että ”Jumalanne on mielenvikainen”. Me sanomme puolestamme, että rakkaus saa aikaan merkillisiä asioita.

Kun puhumme Jeesuksen toisesta tulemisesta ja sen odottamisesta, on hyvä huomata ja ymmärtää, että kristinusko ei ole jokin perinneliike, vaan se katsoo eteenpäin. Meillä on mahtava tulevaisuus edessä. Sen tulevaisuuden suunnitelma tapahtui kauan sitten historiassa. Jeesus on valmistanut tämän tulevaisuuden meille. Se mitä me muistelemme kahden tuhannen vuoden takaa, on pohja ja perustus sille, mikä meitä odottaa. Hän sanoi tulevansa yllättäen. Meillä on hänen itsensä jättämiä vihjeitä ja ennustuksia. Meillä on varma lupaus hänen paluustaan.

Hän kehottaa meitä valvomaan ja odottamaan – niin kuin palvelija joka odottaa isäntäänsä juhlista. Mutta emme valvo ja odota kuin jotakin pahaa tapahtuisi. Päinvastoin odotamme jotakin hyvää tapahtuvaksi. Jeesuksen toisen tulemisen odottaminen on samanlaista kuin joulun odottaminen. Tiedätte kuinka lapset ovat joulun odottamisen suhteen kärsimättömiä. Lahjoja on jo hankittu ja laitettu kuusen alle, kun jouluaattona lupa annetaan, lahjat saa avata. Jeesus pyytää meitä ottamaan lapsista mallia – ehkäpä juuri tässä hänen paluunsa odottamisessa tuo malli on tarpeen. Meidän olisi hyvä odottaa häntä yhtä iloisesti kuin lapset joulua. Nimittäin myös silloin kun taivaan juhla alkaa, lahjat saa avata. Jeesus ei ole joulupukki, mutta hän on kyllä parhaimpien lahjojen antaja. Tuomarina hän on lahjomaton, Jumalan Poikana ja Herrojen Herrana hän on lahjojen antaja. Hänestä voi sanoa, että hän on lahjomaton lahjojen antaja. Hänellä on paljon lahjoja meille – pieniä lahjoja tulee matkan varrella, mutta kaikkein paras on edessäpäin odottamassa meitä. Odottamisen aika ei ole silti vain sitä, että huudamme kuorossa, koska lahjat saa avata. Odottaessamme me olemme aktiivisia.

Tässä vertaus Moosekseen auttaa. Jeesus vapautti meidät niin kuin Mooses. Kansa oli ollut orjuudessa 400 vuotta. He olivat orjina jo niin kauan, että olivat tottuneet siihen. Ehkä eivät osanneet edes paremmasta haaveilla. Niin vain oli ja useimmat olivat siihen sopeutuneet, eivät ajatelleet, että asiat voisivat olla paremmin. Heidän kohtalonsa oli kova, mutta heillä ei ollut mahdollisuutta nousta faraota ja sen monilukuista armeijaa vastaan. Jumala ajatteli toisin ja lähetti Mooseksen. Jumala vapautti heidät omalla voimallaan. Siihen ei käytetty ihmisvoimaa.

Tärkeää on huomata, kun he pääsivät vapaaksi, he eivät kuitenkaan olleet vielä perillä. He olivat vapaat orjuudesta, mutta syvin vapaus toteutui vatsa luvatussa maassa, jonne he tekivät pitkän vaelluksen. Maa oli heitä varten, jossa he rakentaisivat kotinsa, kasvattaisivat lapsensa, viljelisivät peltonsa. He eivät olisi muukalaisia eivätkä orjia.

Moosekseen liittyvä kertomus vapaudesta auttaa meitä ymmärtämään omaa tilannettamme. Meidät on vapautettu kauan sitten. Jeesus vapautti meidät. Olemme vapaat. Mutta me emme ole vielä perillä. Edessäpäin on luvattu maa, todellinen kotimme; jossa emme ole muukalaisia. Se on koti, jonne teemme matkaa. Sitä odotamme, että kerran pääsemme sinne, mutta emme odota sitä paikallamme, vaan matkaa tehden. Matka sinne ei ole niinkään kilometrejä. Se on matkaa syvyyssuunnassa, se on matkaa kohti sydämen uskoa, Jumalan tuntemista ja elämää, jossa tämä näkyy, tulee ilmi.

Valvominen ei aina ole helppoa. Jeesus näyttää tietävän sen itsekin kertoessaan vertauksen.

  • Tuon ajan taloissa isäntä ei tullut avaimillaan sisään. Talon teljettiin yöksi, jotta kutsumattomat vieraat eivät tulisi sisälle. Isännän olisi siksi koputettava, jotta palvelija avaisi hänelle oven tunnistettuaan isäntänsä.
  • Jos palvelija ei ole hereillä isäntä joutuu pitämään isoa meteliä päästäkseen kotiinsa.
  • Tämä isäntä tulee meidän ovelle ja kolkuttaa päästäkseen sisään sillä me emme ole isäntiä sielumme talossa vaan palvelijoita, jotka odottavat isäntäänsä.

Kun me vietämme Jumalanpalvelusta, me koko seurakuntana odotamme Kristuksen paluuta. Jokainen ehtoollinen kiinnittää meitä entistä vahvemmin tulevaisuuteen, pelastuksen riemuun, niihin lahjoihin, jotka ovat meitä varten. Niissä lahjoissa lukee meidän nimemme. Ne ovat odottamassa meitä.

Päivän evankeliumi vie ehtoollisen ajatukseen siinäkin, että isäntä itse palvelee palvelusväkeään, jotka ovat odottaneet häntä kotiin. Ehtoollisella Kristus ruokkii palvelijoitaan niin kuin kotiin tullut isäntä, joka löysi palvelijansa valvomasta.

Me olemme palvelijoita, jotka Jumala lämmöllä muistaa. me odotamme hänen paluutaan, odotamme juhlan alkamista. Vielä ei ole sen aika, mutta juhla lähestyy ja jännitys tiivistyy.

2. adventtisunnuntai – Kuninkaasi tulee kunniassa – Kaksi kalenteria

 

Jeesus sanoo:
”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
    Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” Luuk. 12: 35-40

Toinen adventtikynttilä on sytytetty. Kaksi on vielä sytyttämättä. Se merkitsee sitä, että on kärsivällisesti odotettava.

Adventti ja odottaminen liittyvät yhteen. Kaikki lapset tietävät jo mitä odottaminen on ja miten se käytännössä näkyy ja tuntuu. Odottaminen on sitä, että lasketaan päiviä joulujuhlaan. Se on sitä, että heti aamulla riennetään avaamaan joulukalenterista luukkua. Sieltä luukusta löytyy jokin pieni kuva, joka tekee joulun entistä läheisemmäksi – tai sitten siellä on pieni suklaanpala lievittämässä jännityksen tuskaa. Siinä sitten voi havainnoida montako luukkua on avattu ja montako luukkua on vielä avaamatta. Sellaistahan se odottaminen on.

Montako luukkua on nyt avattu (joulukalenterista viisi ja melkein kaksikymmentä avaamatta – alkutaival)

1) Mikähän kuva luukun takana on tänään. (eri vaihtoehtoja kuulustellaan).  Perinteisessä kalenterissa on luultavasti tällainen kuva (näytä – kaksi kynttilää, koska on toinen adventti).

2) Kun tarpeeksi monta luukkua on avattu, tullaan viimeiseen luukkuun ja sitten on joulu. Mikä mahtaa olla joulukalenterin viimeinen kuva? Se on jotakin sellaista, mikä osoittaa joulun tulleen. Ehdotuksia ___, ___, ___. (joulukuusi, joulupukki, joululahja – jouluaaton iltana lahjat saa avata – lahjan saaminen on hienoa, myös lahjan antaminen on tärkeää.)

Perinteinen kalenteri näyttää tällaisen kuvan: Näytä kapaloitu seimen lapsi – Mikä tässä on? Joulua vielä odotamme monta päivää.

Evankeliumikohta, jonka luin teille, oli ehkä hieman hämmentävä. Siinä ei puhuttu joulusta mitään. Siinä ei odotetakaan joulujuhlaa. Siinä odotettiin jotakin muuta. Mitä siinä odotettiin? – Isäntä saapuu juhlasta kotiin. Tarinan isäntä on Jeesus. Odotamme Jeesuksen paluuta. Hän tulee kerran takaisin, mutta silloin hän ei tule pienenä lapsena, vaan hän tulee mahtavana kuninkaana, jolloin jokainen ihminen kumartaa häntä. Jokainen tunnustaa, että ei ole suurempaa valtiasta ja kuningasta kuin hän. Jouluna muistelemme sitä, kuinka Jeesus tulee pieneksi lapseksi Beetlehemin seimeen. Hän eli elämänsä maan päällä ja täytti tehtävänsä loppuun asti – mutta hänen kuninkuutensa oli silloin salattua.

Hän on taivaan, Jumalan valtakunnan kuningas ja hän on luvannut tulla takaisin maanpäälle ja näyttää todellisen valtasuuruutensa. Ja kun hän tulee, silloin vietetään suurempaa juhlaa kuin jouluna. Meitä hän on pyytänyt odottamaan tätä päivää yhtä innokkaasti kuin lapset joulua.

Ajattelen mielessäni, että tähänkin odottamiseen voisi olla kalenteri, jossa avataan luukkuja päivä toisensa jälkeen. Odottaminen on helpompaa. Sellaista kalenteria ei oikeasti ole olemassa, mutta leikisti voisi olla. Minulla on sen kalenterin kaksi kuvaa.

3) Tänään kalenterissa on tällainen kuva. Mikä siinä on kuvattu – Se on kirkko. Ja se muistuttaa meitä siitä, että meidän tulee kokoontua sunnuntaisin kirkkoon viettämään jumalanpalvelusta. Kuulemaan Jeesuksen sanoja evankeliumista, rukoilemaan toistemme puolesta. Niin odotamme Jeesuksen paluuta (siinä voisi olla jokin muukin kuva – joka päivä me voimme lukea Raamattua, ja siinä avautuu meille jokin uusi kuva)

4) Viimeinen luukku merkitsee odotuksen päättymistä. Jeesus tulee kuninkaana takaisin. ajattelin ensin, että piirrän kuninkaan kruunun, mutta viimeinen luukku on tärkein ja oleellisin. Siksi piirsinkin sydämen, Jumalan rakastavan sydämen – viimeinen kuva ja kaiken täyttymys. Jumalan tahto toteutuu – Jumalan täydellinen rakkaus ihmisiä kohtaan paljastuu koko rikkaudessaan, ja kaikki salaisuudet ratkeavat; kaikki kahleet kirpoavat., se on suuri vapauden päivä, jokaiselle joka Jeesusta odottaa.

Silloin ei avata vain luukkua kalenterista, vaan silloin avautuvat taivaan ovet ja iloinen juhla alkaa. Sellainen juhla, jota ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Kaikki aikaisemmat sukupolvet ja esi-isät kokoontuvat juhlaan. Kaikki edelliset sukupolvet ovat sitä odottaneet ja on mahdollista, että meidänkään elinaikana juhlat eivät ala.

”Tule joulu kultainen – tule Jeesus takaisin ja johdata meidät siihen suurimpaan juhlaan.”

Seuraavaksi lausumme uskontunnustuksen – kuunnelkaa tarkkaan, siinä mainitaan sekä Jeesuksen syntymä että hänen paluunsa.

2. adventtisunnuntai 2004 – Haukkuva koira ja sielun vieraat

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
”Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” Luuk 12:35-40

Ensimmäinen adventti on iloinen juhla Hoosianna-lauluineen. Palmunoksat heiluvat lasten käsissä ja on virallisesti alkanut joulun odotuksen aika. Toisena adventtina haluaisi herkän tunnelman syventyvän. Kun on astuttu joulun taika-aikaan sitä haluaisi antaa tilaa kauniille ajatuksille. Nyt vihdoinkin se parempi puoli itsestä saa luvan tulla esiin. Nyt saa haaveilla, nyt saa toivoa ja unelmoida. Nyt ajatuksissaan haluaisi jo siirtyä aavistuksen joulun seimeä lähemmäs. Tällaisia odotuksia luulen ihmisillä olevan adventin edetessä.

Saattaa olla yllättävää, että kirkon perinne ei tue meidän tunnelmointiamme. Se tuntuu jopa sille päinvastaiselta. Ei niin, että haaveilussa ja unelmoimisessa olisi jotakin vikaa. Mutta kun kirkon perinnettä tarkastelee, huomaa sen, että adventtiin kuuluva odottaminen on toisenlaista. Adventin liturginen väri, violetti, paljastaa sen. Me elämme katumuksen ja paaston aikaa. Iloinen odotus saa samalla toisenlaisen – vakavan luonteen. Ajatukset eivät ole vain kauniita ja herkkiä.

Paasto on jouluun valmistautumista itsetutkistelun kautta. Ihminen tutkii itseään ja kysyy, mitä minä olisin ilman Jeesusta, ilman Jumalaa. Ihminen, joka elää yhteydessä Jumalaan kauhistuu sitä syvyyttä ja pimeyttä, mikä sielun riekaleisiin jäisi jos Pyhän Henki poistuisi. Ilman Jeesusta eläisin vailla anteeksiantamusta, ilman armoa, ilman toivoa, ilman sitä rakkautta, joka luo elämäni perustan. Tällaisten kysymysten äärellä adventin odotus saa oikean suunnan. Odotuksesta tulee riipaisevalla tavalla todellista. Kyselijä kaipaa Jeesusta elämäänsä entistä enemmän.

Toisen adventin evankeliumi ei tuo meille kovin herkkiä tunnelmia. Ajatukset kohdistetaan Jeesuksen toiseen tulemiseen. Kristus tulee kerran kunnian kuninkaana takaisin. Kristuksen kirkko ei odota enää Jeesuksen syntymää eikä Betlehemin tähden syttyvän taivaalle. Se on kerran tapahtunut historiassa eikä tule toistumaan. Me odotamme Kristuksen toista tulemista, hänen paluutaan kunnian kuninkaana.

Evankeliumi kertoo isännästä, talosta ja palvelijasta. Siinä kerrotaan oikeastaan kahdesta eri tilanteesta. Toisessa isäntä tulee häistä kotiin. Toisessa hän on varautunut varkaita varten.

Häistä kotiin tuleva isäntä on tietysti aikojen lopulla takaisin tuleva Jeesus Kristus. Seurakunta valvoo ja odottaa hänen paluutaan. Siinä mielessä kirkon elämä on pelkkää adventtia: Herran tulemisen odottamista ympäri vuoden, kesällä ja talvella.

Toinen evankeliumin kohta kertoi taloa uhkaavasta varkaasta. Miksi tällainen vertaus esitetään? Kuka on tuo varas ja mitä hän aikoo? Mistä talosta on oikeastaan kysymys? Onko tarkoitus vertauksen perusteella uusia talon lukot ja vartiointijärjestelmä? Ei Jeesus kai lukoistamme ole huolissaan.

Lähtökohta evankeliumin ymmärtämiseen on siinä, että ihminen itse tai hänen sielunsa on tuo talo. Talon isäntä on Kristus ja me olemme palvelijoita Jumalan rakentamassa talossa. Emme ole siis oman itsemme herroja. Me olemme todellakin vain palvelijoita ja meidän on oltava valppaita. Meidän on vartioitava sielun taloa. Jos menetämme valppauden, varas pääsee yllättämään. Isäntä haluaa, että talo pidetään kunnossa. Vihollinen taas haluaa sen murtaa ja ryöstää.

Sielun talo ei ole umpinainen. Siinä on ovia ja ikkunoita. Niiden kautta ihminen on yhteydessä muuhun maailmaan. Ihmisen tulee siis valvoa sielunsa ovia: sydäntä, silmiä, korvia ja kieltä, ettei mitään vahingollista pääse sieltä sisälle. Sielun jokaisella ovella on oltava vartija. Onko siis tarkoitus, että pidämme sieluntalomme ovet visusti kiinni ja verhot suljettuina.

Ei silloinhan talo vain homehtuu. Jumala ei luonut ihmistä maailmaan ummehtumaan, vaan rakastavaan vuorovaikutukseen toisten kanssa. Talon isäntä on vieraanvarainen. Talon ovet voivat olla auki. Voit aivan hyvin seurustella ihmisten kanssa, lukea lehtiä, kulkea, katsoa, oppia uutta – elää niin sanotusti normaalia elämää kaikessa sen rikkaudessaan ja antoisuudessaan.

Mutta vartijat sielun ovilla tarvitaan. Sinun on tiedettävä kenen kanssa seurustelet. Sinun on tiedettävä, kuka on tullut sielun ovista sisään. Eli minkälaisten vaikutteiden kanssa olet tekemisissä. Sitä se valppaus on. On totta, että jotkin vieraat käännytetään jo ovelta. ”Tänne ei ole asiaa. Minun sieluuni et pääse mellastamaan”.

Jos ihminen ei ole valpas tai hän ei valvo, isäntä vaihtuu talossa, eikä Kristukselle ole enää sijaa. Tämän lisäksi on huomattava, että sielun talossa tahdostamme riippumatta asustaa huonotapainen räyhäävä elukka, vihainen koira, nimeltä synti. Tämä haukkuva koira on ikävä kotieläimemme, josta emme pääse eroon. Vaikka me olisimme sitä syöttäneet, se ei ole hiljaa. Synti räyhää, milloinkaan se ei vaikene. Jos se ei räyhää niin ainakin murisee tai vinkuu. Puhuin vertauksessa koirasta ja pyydän samalla anteeksi kaikilta koiranomistajilta – yhtä hyvin synnin vertauskuvana voi olla pehmeä ja suloinen kissa, joka puskee jalkaa ja pyrkii syliin. Ja se kuuluisa koiran anova katse sopii tähän vertaukseen mainiosti. Synti katsoo meitä surullisin ja lempein silmin. Kuka voi vastustaa sen katsetta. Mutta kun Kristus on talossa tuo haukkuva koira on kytkettynä liekaan, ja kissakin tietää paikkansa. Ne eivät voi vapaasti temmeltää.

Mutta jos sielun vartijat ovat poissa ja Kristus on ajettu talosta ulos, sieluun tunkeutuu sellaiset vieraat, jotka päästävät tuon koiran irti. Ihminen, joka on ajanut Kristuksen ulos talosta, kuvittelee pääsevänsä talon isännäksi, mutta huomaakin pian olevansa koiran palvelija. Silloin tilanne on se, että Kristus on ulkona, synti on vapaana ja palvelija kytkettynä, kun tilanne pitäisi olla sellainen, että Kristus on talossa sisällä, synti kytkettynä ja palvelija vapaana.

Meidän on siis valvottava sielun taloa. Valvomme tuon koiran tähden. Koitamme saada sitä nukkumaan ja vaikenemaan, valvomme niitä vieraita, joita päästämme sisään, jotta ne eivät villiinnyttäisi koiraa ja päästäisi sitä vapaaksi ja puolestaan sitoisi meitä.

Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla jännittynyttä valvomista silloin kun tiedämme, että isäntä on talossa tai isännän edustaja Pyhä Henki. Joka tapauksessa tarkoitus on, että seurustelemme toisten kanssa ja vietämme heidän seurassaan päivää. Kuten sanoin isäntä on vieraanvarainen. Hän haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Mutta kun ilta tulee ja ehtoolla valoja sammutellaan, viimeistään silloin vieraat saavat lähteä. Vain isäntä ja palvelija jäävät ja tietysti se koira. Ja kun vieraat ovat lähteneet ja palvelija mennyt nukkumaan, isäntä valvoo. Näin eletään sielun talossa aina siihen asti kunnes vaihdamme majaa.

Varas-vertauksen ydin viittaa Jeesuksen paluun yllätyksellisyyteen ja siksi valvomisen tärkeyteen. Selitykseni ei tee tekstille oikeutta, mutta koska siinä puhun kuitenkin valvomisesta, en hylännyt ideaani.

 

Keskeinen idea sielun talosta ja ovien vartijoista tuli Sana-lehdestä 49/2004 numerosta Saarna-sivulta. Johan Filip Fresenius-sitaatista: Kun Jumala antaa voiman rukoilla, hän antaa myös voiman valvoa, ja tätä voima tulee ihmisen tarkoin ja erittäin huolellisesti käyttää hyväkseen. Hänen tulee valvoa sydäntä, silmiä, korvia, kieltä, ettei mitään saastaisuutta tai kelvottomuutta pääsisi sisälle.

2. adventtisunnuntai – Kokemäki 2001 – Lapsi odottaa vanhempiaan
Lk 12:35-40

Toinen adventtikynttilä on sytytetty. Kaksi on vielä sytyttämättä. Matkaa joulun täyteen valoon on vielä tehtävä runsas kaksi viikkoa. Vielä on kärsivällisesti odotettava.

Adventti ja odottaminen liittyvät yhteen. Kaikki lapset tietävät jo mitä odottaminen on ja miten se käytännössä näkyy ja tuntuu. Odottaminen on sitä, että lasketaan päiviä joulujuhlaan. Se on sitä, että heti aamulla riennetään avaamaan joulukalenterista luukkua. Sieltä luukusta löytyy jokin pieni kuva, joka tekee joulun entistä läheisemmäksi. Siinä sitten voi havainnoida montako luukkua on avattu ja montako luukkua on vielä avaamatta.

Sellaistahan se odottaminen on.

Päivän evankeliumi kannustaa meitä myös odottamaan. Mutta siinä ei odoteta joulujuhlaa, vaan siinä odotetaan Jeesuksen toista tulemista. Jouluna muistelemme sitä, kuinka Jeesus tulee pieneksi lapseksi Beetlehemin seimeen, mutta tänään me emme muistele kahden tuhannen vuoden takaista tapahtumaa, vaan me odotamme jotakin tärkeää jälleen tapahtuvaksi. Odottava katseemme siirtyy tulevaisuuteen. Jeesus on luvannut tulla kerran takaisin kuninkaana ja Herrana. Hän on luvannut tulla takaisin Jumalan luota maanpäälle ja näyttää todellisen valtasuuruutensa.

Meitä hän on pyytänyt odottamaan tätä päivää. Jeesus kertoi esimerkin siitä, miten meidän tulisi häntä odottaa. Hän kertoo palvelijasta, joka odottaa myöhään illalla isäntäänsä kotiin saapuvaksi.

Koska meillä on tänään perhekirkko ja lapsia paikalla, niin siksi me voimme ajatella mitä Jeesuksen kertoma esimerkki voisi olla lasten maailmassa. Minkälaista Jeesuksen odottaminen on?

Jokaiselle lapselle odottaminen on kyllä tuttua. Odottaminen ei ole useinkaan mukavaa. Jouluna tosin odottaminen voi olla jännittävää ja hienoa aikaa, kun voi salaa käydä vaatekomerossa tarkastamassa kätköpaikkoja, onko vanhemmat ostaneet jo lahjoja. – Mutta sellainen odottaminen on jo paljon ikävämpää, kun isä ja äiti on kotoa poissa ja heitä joutuu odottamaan. Ehkä kotona on isoveli tai hoitotäti, mutta se ei ole sama asia kuin isä ja äiti.

Tilanteita kuitenkin tulee, jolloin lapsi joutuu vanhempiaan odottamaan. Silloin aika kuluu hitaasti.

Miten lapsi odottaa? Odottaako hän niin kuin Jeesuksen vertauksen palvelija: pitää lamput palamassa ja vaatteet vyötettyinä. Eli vaikka vanhemmat tulisivat kotiin myöhään, niin lapsi ei ehkä halua pukeutua yöasuun eikä mennä nukkumaan. On tärkeää nähdä, että he tulevat kotiin. Silloin tuntee suurta helpotusta. Siihen asti on vaikea keskittyä mihinkään. Mieluummin lapsi on vain ikkunan ääressä odottamassa ja katsomassa koska vanhemmat tulevat.

Sitä paitsi heillä luultavasti on jotakin tuomista mukanaan. Ehkä lapsi tietää saavansa jonkun pienen lelun tai makeisen palkinnoksi kärsivällisyydestään ja siitä surusta, että joutui olemaan erossa vanhemmistaan. Pikku lahja pyyhkii surun mielestä. Mutta vielä tärkeämpää on tietää, että he ovat päässeet turvallisesti kotiin ja että he ovat muistaneet sen pienen ihmisen, joka on odottanut heitä kaiken aikaa.

Meidän tulisi odottaa Jeesusta takaisin luoksemme näiden lasten lailla, jotka odottavat vanhempiaan.

Odottaminen ei ole helppoa. Yhtä hyvin kuin lapsista aika tuntuu pitkältä, tuntuu odottaminen pitkältä aikuisistakin. Mutta se tärkeää vertauksessa on se, että lapsi ei lakkaa odottamasta. Meidän aikuistenkaan ei tule menettää toivoamme. Kun hän tulee, tuo hän meille myös tuliaisia. Hän osoittaa ettei ole unohtanut meitä, jotka häntä olemme malttamattomina odottaneet. Poissa ollessaan hän on jatkuvasti ajatellut meitä. Jeesuksen kertomassa esimerkissä isäntä, joka tuli takaisin alkoi itse palvelemaan alaistaan. Jeesuksella on meitäkin varten jokin mukava ja ihana lahja, jolla hän pyyhkii surun kyyneleet silmistämme.

Jeesus puhui myös evankeliumissa myös varkaasta, jonka tuleminen voi olla yllättävä. Kukaan ei haluaisi varasta kotiinsa. Jos me unohdamme Jeesuksen, emme piittaa hänestä, emme odota häntä, emme lue hänen sanaansa, emme rukoile, emmekä seuraa häntä, se on kuin päästäisimme varkaan taloomme. Varkaat tekevät silloin talossa tuhojaan ja ryöstävät kaikkein tärkeimmät ja kalleimmat aarteemme.

Huolimaton ja piittaamaton on ihminen, joka ei millään tavoin suojele aarrettaan. Jeesuksen mukaan sellainen on typerää. Se, että unohtaisimme Jeesuksen, on niin tyhmää kuin itse kutsuisimme varkaat paikalle aarteitamme ryöstämään.

Tai se, että unohtaisimme Jeesuksen on vähän sama asia kuin unohtaisimme omat vanhempamme, keitä he ovat. Mutta yhtä vähän kuin lapsi unohtaa, kuka häntä rakastaa ja ketkä hänelle ovat tärkeitä. Yhtä vähän kuin hän unohtaa, kuka hänet iltaisin peittelee, yhtä mahdotonta pitäisi meille olla unohtaa Jumalaamme, taivaallista Isäämme ja Jeesusta Herraamme ja Vapahtajaamme.

Älkäämme unohtako meitä rakastavaa taivaallista Isää. Älkää unohtako Jeesusta, joka tulee takaisin hakemaan meitä luokseen.

Vaan meidän on edelleen odotettava Jeesusta. Varmaa on, että väsymme ja turhaudumme odottamiseen. Onhan Jeesuksen tuleminen takaisin kestänyt jo niin kauan. Siksi meidän on päivittäin avattava Raamattumme joulukalenterin luukkujen tavoin ja luettava Jeesuksesta. Sieltä me löydämme joka kerta pienen aarteen, joka tekee odottamisen helpommaksi ja samalla Jeesuksen paluun läheisemmäksi.

Valvomista ja torkkumista
Luuk 12:35-40

Kristus pyytää meitä olemaan valmiita hänen toista tulemistansa varten. Hän pyytää meitä valvomaan ja olemaan valppaita. Hän pyytää meitä olemaan hengellisesti hereillä. Kysymys kuuluukin, miten me voimme pysyä hereillä? Miten tämä valvominen tapahtuu?

Ensimmäinen asia, joka on syytä huomata on se, että me emme halua valvoa. Jos olemme rehellisiä itsellemme, niin tämäkin on hyvä tunnustaa. Haluamme sanoa Jeesukselle kiitos ja näkemiin, mutta minä haluan nyt nukkua. Itse asiassa me haluamme vain onnentunteita, ihania sielunliikahduksia ja viihdettä. Haluamme vaipua hengelliseen uneliaisuuteen. Sitä me haluamme enemmän kuin mitään muuta. Sellaisia me olemme.

Miten voimme siis valvoa ja pysyä hereillä, jos ei oteta huomioon tuota vastustamatonta haluamme uinahtaa? Miten voimme toteuttaa tuon Jeesuksen kehotuksen?

Perinteinen vastaus tähän valvomiseen ja odottamiseen on: rukoile, lue Raamattua, käy ehtoollisella ja hakeudu toisten kristittyjen pariin. Mutta kun tällaista ehdottaa esimerkiksi nuorelle kristitylle, niin hyvin suurella todennäköisyydellä hän sanoo, että perinteinen vastaus ei tyydytä häntä. Hän sanoo tähän tapaan: ”Jos olen rehellinen, niin minä en saa mitään rukoilemisesta, Raamattua en ymmärrä, jumalanpalvelukset ovat turhauttavia kokemuksia. Koen ne aivan tarpeettomiksi itseni kannalta. En halua tuhlata aikaani sellaiseen, koska ne eivät puhuttele minua millään tavalla.” Kokemuksen tasolla mikään ei puhuttele häntä tällaisessa perinteisessä hartauden harjoituksessa. Hän on rehellinen itselleen ja siksi pysyy poissa. On vaikea nähdä sitä, mikä olisi se hengellisyyden muoto, jonka hän kokisi ravitsevan itseään.

Me voimme tyrmätä tällaisen henkilön asenteen sanomalla, että hän etsii vain ihania kokemuksia, mutta ei Jumalaa itseään. Tai sanomme, että näihin juttuihin pitää vain uskoa. Se on uskon asia, että Raamatun lukeminen vahvistaa uskoa, se on uskon asia, että ehtoollinen vahvistaa uskoa, se on uskon asia, että jumalanpalvelukseen osallistuminen vahvistaa uskoa. Ymmärrätte varmaan, että vaatii silloin todella kovaa uskoa, että haluaa tehdä jotakin sellaista josta ei pidä, vain sen tähden että hänelle sanotaan sen olevan hyödyllistä, että se juuri on oikeata valvomista. Ei se näin kai voi olla. Kannustaisimme häntä vain uskonnollisiin suorituksiin.

Hartauden harjoittaminen, rukous, Raamatun lukeminen, jumalanpalvelus ovat meille niitä tilanteita, joissa astumme sielumme sisimpään ja avaudumme Jumalan todellisuudelle. Annamme hänen puhua meille sanoja, jotka tekevät meistä hengellisesti kuolleista todella eläviä. Me emme lue Raamattua siksi, että se kuuluu kristityn velvollisuuksiin, vaan siksi, että Jumala saa puhua meille.

Valvominen on sitä, että säilyttäisimme kosketuksen sisimpäämme, siihen kohtaan itseämme, josta rukous kumpuaa. Mutta me mieluummin nukkuisimme.

Seuraavassa esitän kuvitellun keskustelun ihmisen ja Jeesuksen välillä, kun Jeesus on tullut omaan taloonsa (siis ihmisen sisimpään) asumaan. Ihminen sanoo Jeesukselle: ”Mene pois täältä häiritsemästä minua. Täällä ei saa nukutuksi.” Jeesus sanoo: ”Minä en lähde minnekään.”

Ihmisellä on erinäisiä vaihtoehtoja tähän tilanteeseen. Hän saattaa yrittää sopeutua tilanteeseen ja olla huomaamatta Jeesuksen läsnäoloa. Ja koittaa tehdä olonsa mukavaksi. Toinen vaihtoehto on se, että ihminen lähtee itse pois huoneesta, jossa Jeesus on. Tämä on hyvin tavallista. Ihminen ei ole kotona itsessään, hän ei asuta sisintään, vaan on poissa sydämensä keskuksesta, koska siellä on tuo kiusankappale Jeesus Kristus. Hän on levoton ja rauhaton sielu, jolta on kateissa aito kosketus sisimpäänsä. Siksi hänen tekonsa ja ajatuksensa ovat haparoivia.

Jos ihminen ei ole paennut Jeesusta, niin Jeesuksen läsnäolo alkaa pakosti muuttaa häntä. Ennen pitkää ihminen esittää uudelleen vaatimuksen Jeesukselle, että hän lähtisi pois, mutta nyt hieman eri tavalla. ”Mene pois minun luotani sillä minä olen syntinen ihminen”. Se mikä Kristuksessa meitä häiritsee, on hänen pyhyytensä. Se saa meidät tuntemaan itsemme epäpuhtaiksi. Mutta mitä Jeesus vastaa. Hän sanoo edelleen: ”Minä en lähde minnekään”. Tässä hetkessä ihminen oppii tuntemaan itsensä ja Jumalan. Suurimman avuttomuutensa ja häpeänsä hetkellä, hän kokee tulleensa täydellisesti hyväksytyksi.

Me emme itse pysty valvomaan, emmekä odottamaan. Kristus henkensä kautta valvoo minussa, pitää minua hereillä, muistuttaa minua hengellisestä janostani, joka lopullisesti täyttyy vasta sitten, kun hän Herramme saapuu kunniassaan takaisin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s