Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivä 4.11.2017

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:

”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.

Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” Matt. 5: 1–12

Pyhäinpäivänä kynttilät täyttävät hautausmaan. Ihmiset muistavat niitä, jotka kerran ovat eläneet keskuudessamme maan päällä, mutta eivät ole enää. Suru on jäänyt jäljelle ja kaipaus. Mutta toivottavasti myös toivo siitä, että kuolema ei ole kaikki.

Mutta jos sitä kysytään aisteiltamme, ne vastaavat, että siinä oli kaikki. Elämä ei jatku kuoleman jälkeen. Yhteys on kadonnut ja ruumis on alkanut muuttua maaksi jälleen. Onko usko jälleennäkemisestä vain toiveajattelua, jotta emme musertuisi suruumme? Tieteen nimissä on haastettu kristillistä uskoa – On esitetty, että tiede ei anna perusteita uskolle Jumalaan. Jumala on taruolento eikä nykyaikainen ihminen voi siihen uskoa. Yhtä vähän hän voi uskoa kadotukseen ja taivaaseen. Elämme täällä hetken ja sitten kaikki on ohi. Mikään tieteellinen koe ei tue sellaista väitettä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Ja koska ei ole todisteita ei ole järkevää uskoa siihen.

Mutta samalla tieteellä niin hyvää kuin se onkin, sillä ei ole oikeasti antaa mitään tilalle muuta kuin tyhjyys. Tiede ei olekaan oikea taho vastaamaan kysymykseen. Tiede selittää ilmiöitä, mutta ei anna tarkoitusta. Jollekin tieteen vastaamattomuus riittää vastaukseksi. Ihmisen arvokkuus nousee heidän mielestään uskonnottomana korkeammin esille. Ihminen on omaa kohtaloaan suurempi hyväksyessään elämän vailla suurempaa tarkoitusta. Tällainen ihminen on rakentanut suuruutensa itse eikä ole kiitollisuudenvelassa mihinkään suuntaan. Ihminen on vain eläin muiden eläinten joukossa.

Jos ei ole Jumalaa, ei ikuista elämää, mitä se merkitsisi evankeliumille? Hengessä köyhät eivät ole autuaita. Autuas ei ole kukaan, – eikä taivasten valtakuntaa ole olemassa – mutta rikkaat ovat onnellisia, sillä maanpäällinen valtakunta on heidän.

Murheelliset kuoleman surun koskettamina eivät saa lohtua mistään.

Kärsivällisyys ei ole enää hyve, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. Maan perivät ne joilla on parhaat lakimiehet.

Vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus ovat hyödyttömiä. Niillä ei saa kunnioitusta. Juonittelijoita kunnioitetaan enemmän. Niitä jotka osaavat kiertää sääntöjä ja hankkia etuuksia itselleen ja kulkea harmaalla alueella.

Toisten armahtaminen ei kannata. Sillä saa ystäviä hetkeksi niistä, jotka eivät kestä elämän peliä, ja joilla ei ole varaa maksaa sen panoksia.

Puhdassydämiset ovat tyhmimpiä kaikista, sillä siitä ei ole heille mitään hyötyä. He saavat nähdä kuvitelmansa sortuvan. He saavat kokea katkerasti itseään petettävän.

Rauhantekijät ovat väärässä maailmassa. Kylmä todellisuus kääntää heidän päänsä. Täällä vallitsee taistelu, kaikkien sota kaikkia vastaan. Tällainen maailma olisi juuriltaan ilman Jumalaa. Satunnaisia ystävällisyyden tekoja esiintyisi, mutta pohjalla olisi toivottomuus.

Jospa sittenkin tämän läpinäkymättömän maailman takana ei ole toivottomuuden täyttämä tyhjyys, vaan Jumala – Taivaallinen Isä, joka katsoo maailmaansa, Armahtaja, joka on paikannut ihmisten kolhut ja haavat, ja Henki, joka asuu meissä ja on avannut meidän sisäiset silmät näkemään maailmaa tarkemmin kuin mikroskoopilla on mahdollista. Silloin evankeliumikin näyttäytyy alkuperäisenä.

Lukemani evankeliumi alkaa siitä, että Jeesus näki kansanjoukot. Hän istui opettajan istuimelleen ja alkoi opettaa heitä.

Alkuperäinen teksti on rakennettu niin, että se korostaa Jeesuksen sanojen tärkeyttä. Tässä hän sanoo jotakin keskeistä. Vuorisaarnan merkitystä onkin verrattu tilanteeseen, jossa Mooses sai lain taulut. Tässä on erityisesti uuden liiton eli kristittyjen elämänohjeet.

Jeesus luettelee ihanteet joiden mukaan meidän tulisi elää. Serafim Seppälä kirjoitti ortodoksien elämäntavasta, etteivät he keskity kymmenen käskyn opettamiseen, kuten luterilaiset katekismuksessa. Heille tärkeämpää ovat Jeesuksen autuaaksi julistamiset. Heidän katseensa suunta ei ole kiellossa vaan siinä mihin suuntaan Jumala haluaa meitä kasvattaa. Jeesus kertoo vuorisaarnan alussa, minkälainen ihminen on hänen ihanteensa mukainen. Hän maalaa silmiemme eteen tavoitteen, jota kohti kulkea. Tämä on luterilaisille harvinainen tapa katsoa autuaaksi julistamisia.

Jospa me katsoisimme näitä tavoitteita. Sillä tämä päivä on erityinen myös meille harjavaltalaisille, tuleehan kirkkomme nimi kuulemastamme evankeliumista. Me olemme Kaikkien autuuksien kirkossa. Tässä kirkossa voi kokea siis jotakin siitä suuresta ilosta, mikä liittyy Jeesuksen vuorisaarnan sanomaan.

Autuaita ovat hengessään köyhät. Sana autuas on uskonnollinen sana. Se ei ole vain onnellinen tai iloinen. Autuus on sitä iloa, mikä liittyy siihen, että ihminen elää todeksi Jumalan lupauksia. Hän on Jumalan lapsi. Tämä maailma ehkä antaa köyhyyttä ja kurjuutta, mutta hänen mielensä ja sydämensä on Jumalan luona.

Hengessään köyhä on Jumalan edessä tyhjä. Minulla itselläni ei ole mitään, mutta Jumalassa minulla on kaikki. Olin ulkoisesti rikas tai köyhä, niin Jumalan edessä kaikki oma tyhjenee. Varsinkin oma ylpeys ja itseriittoisuus. Jumalan edessä en esittele, kuinka hyvä minä olen. Kaikki erinomaisuuteni ja saavutukseni Jumalan edessä on soraa. Ja mitä enemmän sitä on repussa, sitä vähemmän sinne mahtuu niitä jalokiviä, millä Jumala reppuni haluaa täyttää.

Jeesus sanoo: Autuaita ovat murheelliset. Jos vuorisaarna esittää ihanteen jota kohti on kuljettava, millä tavoin murheellisuus on ihanne? Mistä murheesta tässä on kysymys? Minkälaiseksi murheen kantajaksi me Jeesuksen seurassa tulemme? Vanha kansa Suomessa puhui maailman ihmisistä suruttomina. Murhe omasta pahuudesta ei ollut noussut heidän sydämeensä. Pahuus omassa itsessä ja asenteissa tuo murhetta, koska paha on meitä voimakkaampi. Kristitylle se on murehtimisen paikka, sillä taistelemme itsessämme asuvaa pahaa vastaan. Tähän murheeseen evankeliumi on ilo. Me emme voita pahaa itse vaan Jeesus on voittanut sen. Synnin suru on yksi murhe, johon Jeesuksen sana viittaa, mutta se ei liene sanan koko sisältö. Muitakin murheita elä tuo, mutta Jumala on suruja suurempi.

Autuaita ovat kärsivälliset, lukee kolmannessa kohdassa, vanha käännös puhui hiljaisista. Kreikan kielen sana Praos on ollut hankala kääntää. Se esiintyy myös antiikin filosofien kirjoituksissa ja tarkoittaa kykyä kulkea kultaista keskitietä äärimmäisyyksiä välttäen: hän vihastuu oikeista asioista, oikeille ihmisille, oikealla tavalla, oikeaan aikaa ja niin kauaksi aikaa kuin pitää. Henkilö on yhtä aikaa luja ja lempeä. Hän ei menetä malttiaan eikä käytöstapojaan. Tällainen ihminen antaa Jumalalle tilaa elämässään. Sanalla kuvattiin myös kotieläintä, joka oli kesytetty ja kuuliainen isännälle, mutta jonka voima oli tallessa. Ihminen on kesyttänyt hallintaansa luonteenpiirteensä – ne eivät hallitse häntä.

Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Vanhurskaus on uskonnollinen sana. Sen vastakohta on jumalattomuus. Jotka janoavat vanhurskautta haluavat elää Jumalan mielen mukaan ja täyttää hänen tahtonsa. He kaipaavat Jumalaa ja sitä vanhurskautta, minkä Jumala ihmiselle antaa.

Autuaita ovat ne, jotka toisia armahtavat, eivät kulje ohi. Heillä on säilynyt myötätunto, laupiaan samarialaisen asenne.

Autuaita ovat puhdassydämiset. Minkälainen on puhdas sydän? Se ei ole paha eikä kiero eikä valheellinen. Siinä ei ole taka-ajatuksia. Ajattelee hyvää toisista ihmisistä eikä halua heitä vahingoittaa. Puhdassydämiset eivät teeskentele vaan pelaavat avoimin kortein. Onko tällaisia ihmisiä olemassa? Mitä tarkemmin itseään katsoo, sitä vähemmin puhdasta löytyy. Mutta tämä on ihanne, jota kohti tulee kulkea. Että puhdistamme sydäntämme kaikesta siitä, mikä sitä likaa. Jumala on sen Jeesuksen kautta puhdistanut ja aina puhdistaa. Vain puhdassydämiset näkevät Jumalan. Kerran kuoleman rajan ylitettyämme sydäntämme ei enää likaa mikään. Se on autuutemme lopullinen päämäärä.

Autuaaksi julistukset ovat osaksi ihanteita, joita kohti kristitty ponnistelee, mutta siellä on myös niitä elämäntilanteita, joihin jokainen meistä joskus joutuu, kun Jumala kuljettaa – niidenkin keskellä löytyy rauha ja siunaus.

Tyhjyys ei ole se mikä meitä odottaa, vaan täyttymys. Jumalan työ meissä tulee täyteen ja meidän matkamme Jumalan luo päättyy. Salainen autuus säilyy sydämessämme koko matkan ajan.

 

Pyhäinpäivä 5.11.2011

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin: »Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan. Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.» Matt. 5: 1–12

Pyhäinpäivän tekstinä vuorisaarnan alku on tuntunut aina vähän oudolta. Eikö evankeliumeista löydy sopivampia tekstejä tähän päivään, kun puhutaan pyhien yhteydestä. Kun muistellaan marttyyrejä ja uskossa eläneitä ja uskossa kuolleita kilvoittelijoita. Eikö olisi hyvä ottaa esille vaikka kohta Johanneksen evankeliumista, missä Jeesus vastaa kuollutta Lasarusta itkevälle Martalle: minä olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole. Tällaisista jakeista luulisi paremmin pääsevät puhumaan taivaan ilosta ja niistä, jotka ovat astuneet autuuteen. Pyhistä, jotka ovat perillä ja pyhistä jotka ovat matkalla.

Miksi eteemme marssitetaan Vuorisaarnan köyhät, murheelliset hiljaiset, nälkäiset, rauhantekijät, vainotut ja itkevät? He ovat sellaisia autuaita, jotka ovat keskellämme ei suinkaan niitä, jotka ovat jo perillä. He ovat matkalla Jumalan luokse, mutta eivät ole vielä perillä. Silti Jeesus sanoo, että he ovat autuaita jo nyt.

Jeesus ylistää heitä autuaiksi eli syvässä mielessä onnelliseksi. Kreikan kielen sana makrios autuas on onnellisuutta, mutta ei mitä tahansa onnellisuutta. Autuaat ovat onnellisia murheistaan huolimatta ja heidän onnensa on pysyvämpää laatua. Todellisessa maailmassa onnellisuus näyttää toisenlaiselta:

Onnellisia ovat ne, joilla on älyttömästi rahaa – kaikki ovet aukeavat heille.

Onnellisia ovat suuromistajat ja pörssikeisarit, heidän ei tarvitse kumartaa ketään

Onnellisia ne, joilla on suhteita, joilla varaa lahjoa tuomarit, he saavat tehdä mitä haluavat.

Onnellisia ovat ne, joiden joululahja ei mahdu joulukuusen alle ellei se sitten ole uusin älypuhelin tai tabletti – heitä kadehditaan

Onnellisia ovat julkkikset, heitä ihaillaan

Onnellisia kierot juonittelijat sillä he osaavat konstit selviytyä tässä maailmassa.

Onnellisia ovat kovaääniset riidan haastajat, heitä pelätään

Onnellisia ne, jotka ovat niskan päällä, he voivat painaa muut lattianrakoon.

Tällaistako on maailman onnellisuus. Jeesuksen autuaiksi julistamat eivät olleet edellisen kaltaisia. Täydellinen vastakohta. Heillä oli syvempi onni, jota maanpäälliset murheet ja vastoinkäymiset eivät poistaneet.

Maanpäällinen onni katkeaa kuolemaan. Siitä ei sen jälkeen ole turvaa. Siksi voimme lukea nuo maailman onnellisuutta tuovat asiat uudelleen hieman kommentoituna

Onnellisia ovat ne, joilla on älyttömästi rahaa – kaikki ovet aukeavat heille. (paitsi taivaan valtakunnan ovet – ne eivät aukea rahan voimalla)

Onnellisia ovat suuromistajat ja pörssikeisarit, heidän ei tarvitse kumartaa ketään (paitsi kerran Kristuksen edessä ja tunnustaa hänen herruutensa)

Onnellisia ne, joilla on suhteita, joilla varaa lahjoa tuomarit, he saavat tehdä mitä haluavat (paitsi Jumalan tuomioistuimella lahjonta ei onnistu, koska meillä ei ole mitään millä lahjoa. Vähän sama jos muurahainen yrittäisi lahjoa sinua kuusen neulasilla)

Mikä tekisi sinut onnelliseksi? Mikä oikeasti saisi sinut niin onnelliseksi, että et oikein tiedä miten sitä onnea hihkuisit tai huokailisit. Voi olla, että lottovoitto saisi hihkumaan. Mutta kun ajattelet syvintä onneasi se ei varmaankaan ole kiinni omaisuudessa.

Maanpäällistä onnea on ystävät, lapset, rakkaus, terveys, palkkatyö, elämänsä jakaminen ja tunne että on tarpeellinen. Tällaista onnea etsimme ja toteutuessaan se antaakin meille tunteen siitä, että elämä on hyvää ja asiat ovat kohdallaan. Tässä tapauksessa varmasti on aihetta kiitollisuuteen. Jumala on siunannut lahjoillaan elämääsi. Mutta Jeesuksen autuaat ovat rähjäisempää porukkaa. Heiltä saattaa puuttua paljon näistä lahjoista ja tilalla on koettelemuksia ja kärsimystä.

Miten voi sanoa onnelliseksi niitä, jotka ovat murheellisia, kärsiviä jopa vainottuja. Ei kovissa oloissa ja vaikeuksissa mitään onniteltavaa ollutkaan. Onni ei ollut kurjuudessa vaan siinä, miten sen keskellä elää.

Jeesus puhui sydämeen käyviä sanoja sille porukalle, joka oli tullut häntä kuuntelemaan. Siellä olivat köyhät, epätoivoiset, kaikkensa menettäneet, siellä olivat sairaat ja kärsivät. Välittömästi ennen vuorisaarnaa kuvataan Jeesuksen toimintaa. Hän oli kulkenut Galilean kylissä julistamassa ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Jeesuksen maine oli levinnyt. Hänen luokseen tuotiin kaikenlaisia sairaita ja hän paransi heidät. Sitä samaa porukkaa oli kokoontunut vuoren laelle. He olivat autuaita, koska olivat hakeutuneet Jeesuksen luokse ja murheidensa keskellä katsoivat Jeesuksen.

autuas on salaisesti onnellinen, ulkoisista tekijöistä riippumatta. Se ei ole kiinnittynyt maanpäällisiin rikkauksiin. Se on sitä onnellisuutta, mikä tulee siitä, kun on aarre taivaassa. Suurin onni, autuus, ei tule Jumalan lahjojen nauttimisesta, vaan Jumalasta itsestään. Autuus on Jumalan läheisyyttä. Se on tietoisuutta siitä, että kärsimysten keskellä Kristus on kanssani, kärsin Kristuksen kanssa.

Jumalan valtakunta on murtautunut Jeesuksen kautta keskelle maailmaa. Se ei ole vasta kuoleman rajan toisella puolella. Se on siellä, missä evankeliumia julistetaan ja sakramentit jaetaan. Siksi ilo ja onni voi olla niin vahva ja todellinen jo rajan tällä puolen.

Jeesuksen viesti on tässä se, että vaikka maailma olisi kuinka kohdellut ihmistä silkkihansikkain, hän olisi saanut rikkautta, terveyttä ja hyvinvointia – se olisi kyllä Jumalan hyvää lahjaa ja siunausta, mutta se ei tee häntä vielä autuaaksi. Autuas on se, joka on maistanut Jumalaa itseään eikä vain hänen lahjojaan.

Autuus on yleensä jotakin sellaista mikä yhdistetään vasta taivaan tilaan. Autuuden varsinaisena ytimenä on siellä kirkkoisien mukaan Jumalan näkeminen: visio Dei beatifica. Tämä tapahtuu vasta taivaassa täydellisenä. Mutta jo matkalla tästä autuudesta saadaan esimakua.

Sana autuus esiintyy muuallakin Raamatussa

Psalmi 32 Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä.

Elisabet Marian vierailun yhteydessä: Autuas sinä joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä.

Maria vastasi kiitoslaululla: Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaksi. Mariasta tuli Kristuksen kantaja, ja Jumalan äiti.

Jeesus sanoi Pietarille, kun tämä tunnusti, että Jeesus on Messias, Jumalan Poika: Autuas olet sinä Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivassa.

Jeesus opettaa viimeisestä päivästä ja tulemuksestaan: – autuas se palvelija, jonka isäntä palatessaan tapaa valvomasta. Ihmisen Poika tulee hetkellä jota ette aavista. – Joka uskollisesti odottaa Jeesusta, varjelee sydämensä  rakastumasta maailmaan on autuas.

Ylösnoussut Jeesus epäilevälle Tuomaalle, joka vihdoin tunnusti Jeesuksen ylösnousseeksi: Sinä uskoit, koska sait nähdä minut. Autuaita ne jotka uskovat vaikka eivät näe.

Ilm: Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle

Ihmisen suurin onni ja autuus liittyy Jeesuksen tuntemiseen – Kristuksen kasvojen näkemiseen, siihen syvään rakkauteen, jolla hän meitä rakastaa. Rakkauteen, joka antaa meille elämän. Se on autuutta, koska katoava elämämme on liittynyt katoamattomaan, se on autuutta koska kuolemanpimeyteemme ja tuhoutumisenuhkaamme on tullut pelastuksen valo ja itse elämän lähde. Se on yksin Jeesus. Hänessä on meidän toivomme, hänessä on autuutemme.

Pyhäinpäivä 1.11.1997

Matt 5:13-16

Näin pyhäinpäivänä muistelemme menneitä sukupolvia, niitä ystäviä ja sukulaisia, joita vastikään olemme saatelleet haudan lepoon. Kohtaamme siinä siksi elämän rajallisuuden hyvin todentuntuisella tavalla. Monta tuttua nimeä on luettu alttarilta. Vielä vuosi sitten tai kuukausi sitten heidän kanssaan seurusteltiin ja heidän voimisiaan kyseltiin. Nyt heitä ei enää keskuudessamme ole.

Heitä muistellessa tulee miettineeksi, minkä varassahe elivät; mikä toi heille lohdun ahdistukseen ja minkä varassa he uskalsivat kohdata tuntemattoman, kuoleman, joka meillä kaikilla on joskus edessä. Jotakin siitä aavistamme, kun muistamme, että tämä päivä on pyhäinpäivä. Me emme juhli kuolemaa, vaan voittoa kuolemasta. Me iloitsemme siitä, että Jumala on antanut meille elämän, jota ajallinen kuolemakaan ei voi riistää. Siinä uskossa me olemme vainajammekin jättäneet Jumalan haltuun.

Pyhäinpäivää me vietämme niiden muistoksi, jotka ovat päässeet Jumalan luo ennen meitä. He ovat päässet perille Jumalan valtakunnan kirkkauteen. Siellä heillä on katoamaton elämä kaikkien pyhien kanssa.

Meitä saatta oudoksuttaa puhe pyhistä ja pyhimyksistä. He ovat ehkä mielestämme aivan eri luokan ihmisiä kuin me, jotak tallustamme räntäsateessa kauppakasseinemme. He ovat poikkeusyksilöitä, kuten äiti Teresa tai jokin muu harvinaisen esimerkillinen kristitty.

On totta, että pyhäinpäivää on alettu viettää juuri siksi, että muistelemme kristittyjä, jotka ovat olleet rohkeita ja vahvoja uskossaan; niin rohkeita, että ovat olleet valmiita kuolemaan uskonsa puolesta. Näitä huomionarvoisia kristittyjä ja pyhiä ihmisiä idän ortodoksinen kirkko ja lännen roomalaiskatolinen kirkko on sitten julistanut pyhiksi ja pyhimyksiksi.

Ensi alkuun tämän pyhimyksen arvon saivat marttyyrit, uskonsa tähden surmatut, sittemmin se arvo on koitunut pääasiassa luostarien seinien sisäpuolella kilvoitelleille kristityille. Tällaisia ihmisiä me yleensä pidämmekin tavallista rahvasta pyhempinä.

Eräs tarina pyhästä Antoniuksesta tuo tähän pyhimysasiaan hieman toisenlaista valoa. Antonius suuri, joka itsekin on julistettu pyhäksi, eli 200-300 -luvuilla saavuttaen kunnioitettavan 105 vuoden iän. 20-vuotiaan nuorena miehenä hän kuuli luettavan evankeliumista sen kohdan, jossa Jeesus kehottaa nuorukaista luopumaan omaisuudestaan ja seuraamaan häntä. Antonius koki tämän kehotuksen koskevan myös itseään. Niinpä hän lahoitti runsaan perintöomaisuutensa köyhille ja vetäytyi erakoksi viettämään yksikertaista ja vaatimatonta elämää. (tätä Antoniuksen elämää täällä erämaassa ja hylätyissä hautaluolissa olisi tarvinnut ehkä hieman enemmän värittää)

Hän tuli niin tunnetuksi kilvoittelijaksi vuosikymmenten aikana, että ihmiset kävivät kaikkialta ympäri Egyptiä hänen luonaan pyytämässä hengellistä opastusta. Jopa piispat pyysivät hänen apuaan vaikeissa ongelmissa.

Kerrotaan kuitenkin, että vanhoilla päivillään Antonius sai näyn, jossa hänelle ilmoitettiin, että Aleksandriassa eli köyhä suutari, joka oli häntä pyhempi ja hurskaampi. Antonius kiinnostui asiasta niin paljon, että halusi tavata tämän miehen. Kuka yksinkertainen suutari voisi olla häntä pyhempi.

Päästyään suutarin luokse, hän kysyi: ”Kerro minulle kuinka vietät aikasi?” Tähän suutari vastasi: ”Aamuisin rukoilen kaikkien puolesta ja kiitän Jumalaa, joka on tehnyt minut köyhän syntisen autuaaksi; muuten hoidan työni, iloitsen vaimostani ja lapsistani.” Antonius kuunteli hämmästyneenä ja vastasi lopulta: ”Yksinkertaisen rukouksen ja lapsenuskon avulla olet päässyt pidemmälle pyhyydessä kuin minä monien vuosien paastolla ja itseni kiduttamisella.”

Tämä tarina Antoniuksesta ja köyhästä suutarista tuo erinomaisesti esille sen, mistä oikeassa pyhyydessä on kysymys ja missä sitä esiintyy. Pyhyys ei ole vuorille ja luostareihin pakenemista. Se ei ole sitä, että vetäydytään ihmisten joukosta näpertelemään oman hengellisyyden parissa. Pyhyys ei ole erikoiskristittyjen ominaisuus, vaan se kuuluu jokaiselle tavalliselle kristitylle – sillä se on pyhyyttä, joka annetaan meille lahjaksi. Se on Kristuksen pyhyyttä, joka annetaan meille ja joka tekee meidät köyhät syntiset autuaiksi. Tämä Kristuksen pyhyys puolestaan vie meidät ihmisten luo ei pois heidän luotaan.

Se Kristusvalo, joka meidän elämässämme palaa, ei saa valaista vain erakkomajan yksinäistä seinää, vaan sen on saatava loistaa ihmisille, niin kuin evankeliumi antaa ymmärtää.

Luterilainen kristillisyys ei siksi koskaan ole pitänyt erityisen arvokkaana sitä, että vetäydytään luostareihin uskoa harjoittamaan. Luostarissa kilvoitteleminen ei tee meistä pyhiä ja synnittömiä. Kristityn pyhyys eli Kristusvalo tulee parhaiten esiin arkisessa elinpiirissämme. Siellä se joutuu todella koetteelle. Mutta juuri siellä sitä myös tarvitaan.

”Te olette maailman valo”, sanoo Jeesus meille kristityille. ”Loistakoon teidän valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaassa.” Mitä se kristityn valo oikein on? Mitä valoa sinusta lähtee? Lähteekö sinusta ja minusta jotakin sellaista, jonka muut kokevat valona, mikä puolestaan tekee heille helpommaksi uskoa Jumalaan.

Valo, mikä kristitystä lähtee ei näy koskaan omaan silmään. Kun se näkyy jonkun toisen silmään, on siinä kysymys aina siitä, että Kristuksen rakkaus on tullut tässä ihmisessä esiin niin,että se on lämmittänyt ja valaissut jonkun elämää hetken aikaa juuri silloin,kun hän on sitä eniten tarvinnut.

Kuitenkaan me emme loista omaa valoamme, emme omaa erinomaisuuttamme. Meissä ei ole mitään niin erinomaista, minkä tarvitsisi näkyä maailman ääriin. Tärkeää on vain valo ja elämä, joka lähtee Jumalasta, jonka piiriin meidätkin on otettu. Sitä valoa me saamme heijastaa.

Tarinan köyhä suutari ei varmaankaan pitänyt itseään merkittävänä henkilönä. Silti hänestä sanottiin, että hän on hurskaampi kuin pyhä Antonius. Hänellä ei ollut mitään itse hankittua, omaa pyhyyttä. Hän oli siihen liian köyhä. Hänellä oli vain pyhyyttä, jonka oli saanut Jumalalta lahjaksi.

Kun tänään muistelemme omaisiamme, heilläkään köyhän suutarin tavoin ei ole ollut varaa muuhun pyhyyteen kuin siihen, jonka Jumalalta on lahjaksi saanut. Tänään se pyhyys on alttarikaiteen kynttilöiden valoa. Nämä kynttilät loistavat meille Kristusvaloa. Sitä valoa, että Kristus on voittanut kuoleman ja tuonut meille ja poisnukkuneille omaisillemme iankaikkisen elämän. Se on sitä katoamatonta valoa, että yksin Kristus saa olla pelastuksemme ja toivomme niin elämässä kuin kuolemassakin.

rukoilemme

Välittömästi saarnan kirjoittamisen jälkeen ajattelin, että tämä ei ole hyvin jäsennelty, ei loppuun mietitty ja jäi avonaiseksi, keskeneräiseksi; nimenomaan teologisesti ei oltu ajateltu loppuun. Saarnaan ei siksi tullut tarttumapintaa. Yhdistin käsitteet pyhyys ja valo keskenään. Pyhyytemme on Kristusvaloa, joka meistä heijastuu. Ihan hyvä idea saarnatekstin ja teeman yhdistämiseksi. Varsinainen ongelma, mikä saarnassakin varmaan näkyy on se, miten puhua samalla pyhyydestä, joka meille lahjoitetaan ja siitä, että meidän pitäisi heijastaa tätä Kristusvaloa. Lahjaluonne tuntuu hieman menettävän arvonsa, jos heti todetaan, että lahjat on pistettävä jakoon. Evankeliumin ehdottomuus tylsistyy tietenkin hieman, kun esitetään vaatimuksia tai toiveita. Tänään tämä ristiriita näytti tulevan vain aikaisempaa voimakkaammin esiin. En työstänyt tätä asiaa kuitenkaan teologisesti mitenkään, muuten kuin samanlaisin kielikuvin, joita päivän evankeliumi esitti (Kristusvalo ei saisi valaista vain erakkomajan yksinäistä seinää).

Kaikenlaisia floppeja nyt aina jää. Saarnasta sain yhdeltä henkilöltä myönteistä palautetta.

Lasten aamukirkko – Pyhäinpäivä 4.11.2005

Te kävelitte hautausmaan läpi tänne kirkkoon.
Hautausmaa muuttuu pyhäinpäivän iltana melkoisesti. Se tulee täyteen kynttilöitä. Ehkä huomasitte, että sinne oli jo nyt tuotu joitakin kynttilöitä. Monet omaiset haluavat muistaa heille tärkeitä rakkaita juuri näin – kynttilää polttamalla haudalla.

Läheisen ja rakkaan menettäminen on aina raskasta. Suru saattaa kestää pitkänkin aikaa. Sillä emme olisi halunneet päästää häntä luotamme. Mutta vähitellen suru helpottaa ja suostumme ajatukseen, että hän ei ole enää kanssamme.

Vaikka hän on kuollut, tunteet häntä kohtaan säilyvät. Kynttilät ja kukat haudoilla kertovat siitä. Meillä on heistä muistoja.

Hautausmaa ei kerro meille vain kuolemasta ja surusta. Se muistuttaa siitä, että nämä kuolleet ovat päässeet Jumalan luokse. Heidän ruumiinsa on laskettu hautaan, mutta Jeesus on hakenut enkelin kanssa heidän sielunsa Jumalan luokse taivaaseen. ruumis haudassa ei tunne mitään, ei ajattele, ei näe eikä kuule. se ei elä. Mutta se joka tuntee, näkee, ajattelee ja kuulee, on Jumalan luona Taivaan kaupungissa. Vain ruumis on haudassa. Raamatunkohta, mikä luettiin, kertoi siitä kaupungista. Se on ilon kaupunki.

Minkälaista heillä siellä on?
Taivas on paikka jossa karkista ja jäätelöstä ja limpparista ei tule reikiä hampaisiin. Pizza ja hampurilainen ei lihota.

Taivas on paikka jossa nilkka ei nyrjähdä jalkapallon pelaamisessa. eikä loukkaa jos putoaa puusta, johon oli kiivennyt.

Taivas on paikka, jossa kukaan ei kiusaa toista – ei nimittele eikä loukkaa. ystäviä on jokainen.

Taivas on paikka, jossa ei kyllästy tai tunne oloaan pitkäveteiseksi. Jumalahan sanoi, että hän luo jatkuvasti uutta. Mitä se voisi tarkoittaa? – ehkäpä hän luo uusia eläinlajeja, kuten hamskatti, hamsterin ja kissan muunnelma, uusia ruokalajeja, hyttysiä ja ampiaisia jotka eivät pistä, hämähäkkejä joita ei pelkää, niin ison kengurun, jonka pussiin mahdut mukaan ja pääset pomppimaan.

Taivas on paikka, jossa on niin kivaa että telkkaria ei ehdi katsoa eikä tietokonepelejä pelata. Jos ehtii, niin kyllä nämäkin sieltä varmaan löytyvät. ja jos siellä pelataan niin kenellekään ei tule häviämisestä paha mieli. ja missään nimessä kukaan ei häviä kaiken aikaa. jokainen saa kokea onnistumisen iloa.

Mummun ei välttämättä tarvitse enää neuloa villasukkia tai kaulahuivia, koska siellä ei tule kylmä. Mummu on muutenkin terve: jalat on kunnossa ja näkökin on hyvä.

tällaiseen paikkaan he ovat päässeet. siksi myös kynttilä haudalla kertoo meille enemmän ilosta kuin surusta. Se on pieni välähdys siitä hauskuudesta, jota he kokevat. Johon myös me saamme kerran osallistua heidän kanssaan.