2. sun joulusta

2. sunnuntai joulusta – arkipäiväistynyt pyhä – Jumalan temppeli on sinussa

Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.

Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: ”Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Jeesus vastasi heille: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.    Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä. Luuk. 2: 41-52

Mikä on hienoin, puhuttelevin, sykähdyttävin ja kaunein rakennus tai paikka, jossa olet käynyt? Jossa olet tuntenut syviä tunteita: suurta iloa.

Minä olen niin vähän matkustellut maailmalla, että en ole nähnyt pyramideja, en Eiffel-tornia, en Notre damen katedraalia enkä Sacra familiaa (sagrada familia), en Vapauden patsasta, en Rooman kolosseumia, en katakombeja, enkä Auschwitzin keskitysleiriä en edes Jerusalemin puutarhahautaa. Sykähdyttäviä paikkoja on varmasti lukuisia – mistä tahansa paikasta voi tulla itselle tärkeä ja pysähdyttävä. Mutta usein hienot paikat avautuvat vasta hankalan reitin jälkeen. Mitä enemmän näkee vaivaa matkatakseen sinne, sitä suurempi palkinto on se, mikä silmien edessä avautuu. Tuo matka tarvitaan, jotta sielumme valmistautuu sille, mitä paikka haluaa antaa. Merkittäviä paikkoja ei katsota vain linja-auton ikkunasta tai kovassa kiireessä – siellä pysähdytään, muuten matka sinne tehtiin turhaan.

Tällainen rakennus voi olla mikä vain, mutta pidän todennäköisenä, että se saattaa hyvinkin olla rakennettu hengellistä tarkoitusta varten – kirkko, kappeli, temppeli. Arkkitehtuuri oli laitettu palvelemaan sitä tuntoa ja kokemusta, mikä meissä pyrkii korkeuksiin, tuonpuoleiseen, pyhään. Ne ovat Jumalan asuntoja, Herran huoneita.

Minulle merkittävin kokemus ei ehkä sittenkään ole ollut ihmisen rakentama kirkko, vaan suomalainen maisema. Kolin kansallispuiston maisema käydessäni siellä ensimmäisen kerran oli sellainen, että sieltä ei oikein olisi halunnut pois. Luonnon kauneus ja rauha voi puhutella meitä myös hengellisesti. Se nostaa ajatuksemme ja henkemme korkeuksiin ajattelemaan kaiken luojaa.

Kun puhumme Jumalasta, puhumme jostakin sellaisesta, mikä on toisessa ulottuvuudessa. Jumala asuu tuonpuoleisuudessa. Kutsumme sitä myös taivaaksi. Hän on luonut maailman. Se maailma, jossa Jumala asuu on toisenlainen kuin tämä meidän asuttama maailma. Meidän maailmamme kuuluu ajan sisäpuolelle. Ajan hammas kuluttaa kaikkea. Jokaisella asialla on elinkaarensa ja historiansa. Jumalan maailma on ajaton. Mikään ei kulu siellä tai tuhoudu.

Raamatusta olemme lukeneet, että Jumala on lähestynyt ihmisiä ja avannut joitakin portteja tähän toiseen todellisuuteen. Hänen on ensin sanottu asuneen ylhäällä vuorilla – siellä Mooseskin hänet kohtasi – puhuttiin Jumalan vuoresta.

Sitten Jumala antoi Moosekselle ohjeet ilmestysmajasta – Jumala otti asunnon maan päällä ihmisten läheltä. Kun kansa oli vielä paimentolaiskansa ja liikkuva kansa, ilmestysmaja oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Jumalan asunnon piti voida myös kasata kokoon ja pakata kameleiden selkään ja muuttaa se uusille laitumille. Myöhemmin kun kansa oli jäänyt aloilleen luvattuun maahan, Jerusalemiin rakennettiin temppeli.

Kysymys oli Herran asunnosta maan päällä – ensin suuri telttarakennelma sitten kivinen, kullalla koristeltu temppeli. Tässä Jumalalle pyhitetyssä asunnossa, temppelissä ja ilmestysmajassa oli eri alueita, joissa ihmisten vapaata kulkua oli rajoitettu. Johonkin saivat kaikki tulla, joihinkin vain juutalaiset, sisemmälle vain miehet, vielä sisemmälle vain papit. Viimein oli kaikkein pyhin, jonne sai vain ylimmäinen pappi tulla kerran vuodessa. Jumalaa ei häiritty – häntä pelättiin. Hän oli antanut lakinsa ja sen mukaan piti elää.

Ihmisen tuli varoa lähestymästä tai turmelemasta sitä paikkaa, mitä Jumala on koskettanut. Sitä kutsuttiin nimellä – Pyhä. Pelko oli aiheellista, sillä pyhän loukkaamisesta seurasi kuolemanrangaistus.

Jeesuksesta alkoi suuri muutos. Jumala itse astui ihmisenä luomansa maailman keskelle. Hän otti ihmisluonnon hän ei vain laskeutunut johonkin pimeään huoneeseen, vaan hän tuli ihmiseksi, ihmisten keskelle. Pyhän rajat kokivat syvällisen muutoksen – sitä ei enää vartioitu kuolemanuhkauksin. Pyhä ei jäänyt enää lukkojen taa koskemattomaksi, vaan tuli ihmisten elämään.

Miettikää mikä ero siinä on – Jumala meidän keskellämme ja Jumala lähestymättömällä vuorella, Jumala temppelissä, jonne kuoleman uhalla ei saa mennä liian perälle, kaikkein pyhimpään.

Lukemassani evankeliumissa 12-v Jeesus oli temppelissä opettajien keskellä. Tässä vaiheessa hän aidosti kunnioitti heitä ja koko temppelin pyhyyttä. Evankeliumien mukaan hän kuunteli heidän opetustaan ja teki heille ytimeen käyviä kysymyksiä. Kun oppineet huomasivat hänen olevan kuin kotonaan pyhien kirjoitusten kanssa, he esittivät hänelle kysymyksiä ja kuuntelivat häntä.

Tässä vaiheessa Jeesus piti temppeliä Isänsä huoneena. Siellä hän koki Isän läheisyyttä. Myöhemmin hän tiesi sanoa, että temppeli on jäävä asujaansa vaille – Jumalan henki poistuu sieltä ja vielä, että temppeli hävitetään maan tasalle saakka. Mutta hän sanoi rakentavansa temppelin uudestaan. Temppeli rakennettiinkin, mutta sitä ei rakennettu enää kivistä. Helluntaina Jumalan henki laskeutui seurakunnan keskelle ja asuu jokaisessa kristityssä ja siksi me olemme Jumalan temppeli. Temppeliä tarvittiin uhritoimituksiin. Ennen Jeesusta Jumala oli vaikeasti uhritoimituksilla lähestyttävissä. Syntinen ihminen ei kestänyt Jumalan pyhyyttä. Siksi Jumala oli ihmiselle vaarallinen.

Jumala on laskeutunut Jeesuksessa alas ja hän on ollut kertakaikkinen täydellinen uhri. Hän on puhdistanut meidät Jumalan asunnoksi. Pyhä Henki on lupauksen mukaan tullut ihmisiin. Hän ei asu temppeleissä vaan uskovissa sydämissä. – meidän ei rukoillessamme tarvitse kääntyä Jerusalemin temppeliin päin tai etsiä Jumalaa korkeuksista, vaikeakulkuisista paikoista.

Tapanin päivänä kirkoissa kerrottiin ensimmäisestä marttyyristä Stefanoksesta. Hänet kivitettiin, koska todistajien mukaan hän oli puhunut pahaa Jerusalemin temppelistä Herran huoneesta. Voi olla että hänen puheensa sellaiseksi tulkittiin, jos hän julisti helluntain sanomaa: Jumalan henki ei asu ihmiskäsin rakennetussa temppelissä, vaan on rakentanut itselleen uuden temppelin ihmisten sydämiin. Temppelin aika oli päättynyt. Se oli vielä pystyssä, mutta siinä oli vain kuoret, temppelin asukas oli poissa.

Aivan varmasti Stefanosta pidettiin tällaisen puheen jälkeen temppelin arvostelijana ja hänet kivitettiin kuoliaaksi. Pyhää oli loukattu heidän käsityksensä mukaan.

Pyhän Hengen laskeutuminen ihmisten elämän keskelle merkitsee samalla jonkinlaista pyhän arkipäiväistymistä. Pyhä ei ole enää niin loukkaamaton kuin se on ollut joskus muinoin. Se ei vähennä pyhän arvoa.

Kirkot rakennetaan edelleen kauniiksi tai komeiksi. Mutta ei tämä ole sillä tavalla Jumalan asunto, kuin Jerusalemin temppeli. Tämän paikan tekee pyhäksi ja Herran huoneeksi se, että elävät kivet kokoontuvat tänne. Ja temppelin asujan Kristuksen ääni kuuluu evankeliumissa ja hän kutsuu meitä sovituksen ja yhteyden aterialle. Herran huone, Jumalan asunto on sinussa. Asunto häntä varten tarvitsee säännöllistä puhdistusta ja huoltoa. Tarvitsemme siksi Jumalan sanaa, ehtoollista, toisiamme ja yhteistä rukousta, jotta kerran olisimme valmiit astumaan hänen kirkkauden valtakuntaansa, josta nämä nykyiset jumalanpalvelukset ovat kaukaisia heijastuksia.

Tilan kauneus pyrkii palvelemaan sitä, että elävä kivi tunnistaisi itsensä ja tehtävänsä. Me kannamme kaikkein pyhintä sydämessämme. Saakoon se siksi heijastaa myös asujansa kunniaa.

Tämän saarnan kehitteleminen jäi valitettavan kesken – saarnatilanteessa sain sitä vähän ehyemmäksi paikkailtua. Mutta valmistusprosessissa toki havahtuu joihinkin asioihin uudelleen, tulee niistä tietoiseksi. Itselleni yllättävänä avautui vanhan liiton ja uuden liiton välinen eroavuus pyhyydessä, samoin se, mitä oikeastaan ajattelemme Jumalan asunnosta. Vanhassa liitossa se miellettiin hyvin konkreettiseksi. Temppeleitä voi olla vain  yksi, koska Jumalaa ei jaettu, hänellä oli vain yksi asunto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s