Elysium
Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.
Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: ”Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.” Luuk. 7: 11-16
Eilen illalla tuli TV5-kanavalta Matt Damonin tähdittämä tieteiselokuva Elysium. En tiedä katsoiko teistä joku sitä. Elokuva kuvasi tulevaisuuden jossa, taivaalle on rakennettu rikkaille oma planeetta tai maata kiertävä suuri avaruusasema. Teknologia on edennyt siellä niin pitkälle, että koneet tunnistavat kaikki ihmisen sairaudet ja hoitivat hetkessä hänet kuntoon. Paikka oli kuin taivas, jossa rikkailla oli varaa elää tervettä ja hyvää elämää. Muu ihmiskunta asuu maan päällä. Maa oli muuttunut saastuneeksi kaatopaikaksi ja slummialueeksi. Ihmiset elävät köyhyydessä, kurjuudessa, lian ja tautien keskellä vailla toivoa paremmasta. Tehtaat jylisevät ja pitävät huolta rikkaan Elysiumin tarpeista.
Elokuvan yksinkertainen idea oli saada yksinäisen naisen leukemiaa sairastava lapsi maanpäältä Elysiumiin ja siellä koneeseen, mikä parantaa hänet. Hoidon puutteessa lapsi kuolisi varmasti. Lapsi saatiinkin sinne, mutta hoitokoneesta ei ollut ensin apua sillä se ei tunnistanut lasta, koska tämä ei ollut Elysiumin kansalainen. Matt Damon kuitenkin sai hoitolaitteita ohjaavaan keskustietokoneeseen muutoksen, jonka jälkeen hoitolaiteet pitää kaikkia ihmisiä Elysiumin kansalaisina. Tämä muutos onnistuakseen vaati kuitenkin hänen tietoisen uhrautumisen. Nainen saa tyttärensä kuoleman kielistä takaisin, mutta vain elokuvan pääsankari Matt Damonin kuoleman kautta.
On aika ilmeistä, että elokuva kertoo uudella tavalla Jeesuksen tarinan. Jeesus tuo kuolemansa kautta katoamattoman elämän ja taivaan kansalaisuuden kaikkien ulottuville. Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan vaatii, että elämän voimia ei rajata pienen eliittijoukon omaksi. Taivas näyttäytyi elokuvassa avaruusasemana: jossa ei ole saasteita eikä sairauksia ja siellä on laite, mikä parantaa taudit ja pidentää ikää, karkottaa kuoleman kauas. Mutta jos ihminen kuoli, mikään laite ei tuonut häntä enää takaisin. Siltä rajalta ei ollut enää paluuta.
Päivän evankeliumissa kohtaamme myös yksinäisen naisen ja lapsen. Lapsi ei enää sairasta, sillä sairaus on johtanut lapsen kuolemaan. Ei ole enää mitään tehtävissä kuin saattaa hänet kyynelin hautaan. Pahin, mitä Nainin leskelle olisi voinut tapahtua, kävi toteen. Mitään pahempaa ei olisi voinut käydä. Jos äiti olisi kuollut ja poika jäänyt eloon, se olisi ollut hänestä parempi vaihtoehto. Nyt hän joutui katkerana todistamaan sukunsa sammumista ja oman elämänsä joutumista pimeyteen.
Evankeliumia lukiessa on tottunut siihen, että Jeesus tekee ihmeitä. Siksi ei ole outoa, että Jeesus herättää kuolleen – vain koskettamalla surusaattueen paareja, jossa kuollut makaa ja sanomalla sanan. Olemme tottuneet tarinaan evankeliumissa. Mutta jos tällainen tapahtuisi oikeasti täällä Harjavallassa, se olisi hämmästyttävää ehkä jopa pelottavaa. Takavuosina pidettiin erittäin paheksuttavana, että Nokia Missiosta tuttu Markku Koivisto yritti herättää vainajaa henkiin. Sitä pidettiin temppu-uskonnollisuutena, jossa päärooli ei ollut vainaja eikä omaisten suru, vaan kohusaarnaajan persoona ja hänen imagonsa rakentaminen. Oli selvää, ettei kuollut herää, mutta saarnaajan maine ja kunnia kasvoi omien silmissä. Kukaan ihminen ei voi komentaa kuolemaa. Kukaan ihminen ei tuo kuoleman rajan takaa ketään takaisin. Niin lopullisesta asiasta on kysymys. Se on vain hyväksyttävä.
Kuitenkin evankeliumissa Jeesus pysähtyy. Hän näkee leskinaisen hädän kuolleen poikansa paarien äärellä. Evankeliumi kertoo Jeesuksen tunteneen sääliä. Se ei ollut vain jonkinlaista viileää myötätuntoa. Sääliä tarkoittava sana kuuluu alkukielessä sellaisiin tunteisiin, jotka kouristavat sisuskaluja ja ottavat valtaansa koko olemuksen. Tunne oli hyvin voimakas. Jeesus sanoi naiselle: ”Älä itke” – Mutta mitään muuta ei naisella ollut enää jäljellä kuin kyyneleet. Ja kun ne olisi vuodatettu, elämästä katoaisi samalla toivo paremmasta. Mikään ja kukaan ei voi muuttaa tilannetta. Poikansa menettäneelle naiselle ei tullut mieleenkään pyytää Jeesusta tekemään jotakin lapsen puolesta. Kuolemaa vastaan ei ole lääkettä eikä hoitolaitetta. Vain eläviä voidaan auttaa. Kun ihminen on kuollut, asia on ratkennut.
Mutta Jeesus herätti lapsen eloon yhdellä sanalla: Nouse. Jeesus puhutteli kuollutta kuin hän olisi elävä. (Jumalalle ei ole eläviä ja kuolleita, kaikki elävät Jumalalle: toiset rajan tällä puolen, toiset toisella puolen) Epäilevä mieli kysyy, oliko poika oikeasti kuollut? Jos hän olikin vain syvässä tajuttomuudessa, koomassa. Kyllä ihmiset tuolloin jo tunnistivat kuolleen. He olivat nähneet kuolemaa paljon enemmän kuin ihmiset nykyään. Kuoleman merkit tunnistettiin. Hengityksen loppuminen, sydämen toiminnan lakkaaminen, ja kuolemaa seuraava ruumiin jäähtyminen, kuolon kankeus ja alkava ruumiin hajoaminen. Siksi vainajat pyrittiin hautaamaan mahdollisimman nopeasti, jotta se olisi inhimillisesti tehtävissä. Lapsi oli oikeasti kuollut. Siitä ei ollut epäilystä.
Naisen tilanne oli huono. Hänen miehensä oli jo kuollut. Hänelle jäi yksi poika, joka oli hänen turvansa. Poika sitoi hänet yhteisöön. Nyt ilman miestä ja ilman poikaa nainen oli suojaton.
Miehen sukulaiset olivat vaanimassa sukunsa omaisuutta eikä siinä odotettu lesken kuolemaa. Hänet olisi sysätty syrjään. Tämä oli selvää myös Jeesukselle.
Jeesus antoi pojan takaisin äidille. Kuolema oli vienyt hänet. Kun Jeesus antoi pojan takaisin äidille. Hän antoi pojalle elämän ja naiselle tulevaisuuden. Hänen ja miehensä suku ei sammukaan.
Tuo ihme oli niin valtava, että ihmiset, jotka todistivat sitä eivät voineet olla enää aloillaan. Suuri tunneryöppy kävi heidän sisällään. Ensimmäinen tunne oli pelko. Se on myös niitä sisuskaluja kouristava tunne niin kuin säälikin. Todellisen Jumalan tunnettava läheisyys, välähdys hänen voimastaan herättää pelkoa. Mutta kun palaset yhdistyivät heidän mielessään ja he tajusivat miten Jumala käyttää valtaansa – pelko muuttui ylistykseksi. ”Keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta.” Profeetta Elia ja Profeetta Elisa olivat suuria profeettoja – he herättivät kumpikin kuolleen lapsen eloon.
Jumala ei ole kiinnostunut vain Nainin kaupungin leskiäideistä ja heidän menehtyneistä pojista. Tätä tarinaa kerrotaan siksi, että me oppisimme tuntemaan Jeesuksen.
Tuona päivänä kuoleman valta murtui. Jeesus näytti ihmisille, että hän on elämän ja kuoleman herra. Hänellä on valta kuolemankin yli. Vasta Kristus tuo toivon kuoleman suruun. Mutta se on enemmän kuin vain jatkoaikaa. Poika tulisi kerran vielä kuolemaan, mutta ehkä vasta vanhana miehenä, jonka sylin lapsenlapset täyttää.
Jeesus näytti ihmisille, että hänellä on tämä valta. Jos Jeesus haluaisi, hän voisi herättää kenet tahansa kuolleista ja antaa jatkoaikaa. Joskus ymmärrän, että niin olisi inhimillisesti hyvä tehdä. Mutta meidän elämän tarkoitus ei ole elää ikuisuutta tässä synnin alaisessa maailmassa, vaan päästä siihen maailmaan Jumalan luo, jossa ei ole syntiä, sairauksia, vanhenemista, kärsimystä ja kuolemaa. Taivas on kotimme. Sinne Jeesus meitä johdattaa. Sinne päästäksemme meidän on kerran kuoltava. Mutta kuollessa me emme kuole. Me pääsemme kotiin. Sillä Jeesus on kuollut puolestamme. Hän on voittanut kuolemansa kautta kuoleman vallan. Hän on voittanut synnin, mikä erottaa meidät Jumalasta, elämän lähteestä ja antanut ihmelääkkeen kuolemaa vastaan.
Kuolemaan on olemassa lääke. Se on ehtoollinen: kuolemattomuuden lääke. Se on osallisuus Jumalan omaan elämään Jeesuksen uhrikuoleman kautta. Jeesus teki meistä taivaan kansalaisia.
Jeesus sanoo kerran meillekin: Nouse. Me makaamme kuolinvuoteella, mutta nousemme Jumalan luona.
Leskiäidin ainoa poika
Luuk 7:11-16
Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.
Evankeliumista luemme, että leskiäiti oli menettänyt ainoan poikansa ja kuljetti häntä haudattavaksi.
Voimme hetkeksi pysähtyä katsomaan maailmaa tämän äidin näkökulmasta. Häntä oli kohdannut kaksinkertainen suru. Hän oli ensin jäänyt leskeksi menetettyään miehensä. Raamatullisessa kielenkäytössä sanalla leski tarkoitetaan oikeastaan vain naisia, jotka ovat jääneet yksin vailla huolenpitoa ja suojaa. Israelissa oli kaksi merkittävää häpeän aiheuttajaa. Toinen oli leskeys ja toinen lapsettomuus. Raamatussa kerrotaan monesti, kuinka leskien asema on huono, kuinka heitä riistetään ja heidän oikeutensa poljetaan. Lesken asema oli kohtalainen, jos hänellä oli paljon lapsia, jotka huolehtivat äidistään.
Evankeliumin leski oli jäänyt täysin yksin. Hän oli menettänyt myös poikansa. Muita lapsia ei ollut eikä toisia ollut odotettavissa miehen kuoltua. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että nainen oli täysin vailla turvaa yhteisössään. Sillä ilman miestä talossa, hän jäi muiden hyväntahtoisuuden varaan, ellei sattumoisin ollut riittävän rikas ja vaikutusvaltainen. Mitään sosiaaliturvaa ei ollut olemassa. Lasten oli määrä pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Koska naisilla harvoin oli palkkatyötä, jolla he olisivat voineet elättää itsensä, jäi lasten velvollisuudeksi huolehtia myös äidistään silloin, kun tämä jäi leskeksi.
Tuo ainoa lapsi, joka evankeliumin naisella oli ollut, merkitsi hänelle siksi hyvin paljon. Kun tämä leskiäiti oli lapsensa saanut oli hänkin mieli toivoa täynnä. Hän seurasi onnellisena lapsen kasvamista. Hän halusi varjella ainokaistaan kaikelta pahalta, kaikista onnettomuuksista ja sairauksista. Mielessään hän varmasti ajatteli usein tulevaisuuttaan, sitä miten lapsi varttuu aikuiseksi, tuo vaimon taloon ja perustaa perheen. Hän saa nähdä sukunsa elpyvän. Mutta kaikki unelmat sortuivat, sanalla sanoen kuolivat. Tuona päivänä hän oli menossa hautaamaan pojassaan myös omat haaveensa ja unelmansa. Oman ilonsa, ehkä hautaan joutuisi samalla koko syy elää. Hän oli menettänyt kaiken, niin rakkaansa kuin tarkoituksen elää. / Vaikka kyläläisiä oli paljon suremassa hänen kanssaan, kukaan heistä ei voinut auttaa häntä, kukaan ei voinut asialle mitään. Kukaan ei voinut sille mitään, että nainen jäi yksin, että hänen tulevaisuutensa näytti hyvin synkältä.
Tässä murheellisessa tilanteessa Jeesus kohtaa tuon surevan äidin. Evankeliumissa sanotaan, että Jeesuksen kävi häntä sääliksi. Sana, jolla tuota säälin tunnetta ilmaistaan, on hyvin voimakas (splankhnidzomai). (Sana) ja se juontuu sisäelimiä, sydäntä, keuhkoja ja maksaa tarkoittavasta sanasta. Siihen aikaan ajateltiin voimakkaiden tunteiden sijaitsevan siellä: rakkaus, viha, pelko, sääli. Ne olivat tunteita, jotka saivat selvän ruumiillisen reaktion aikaan, sydän hakkasi, keuhkoja puristi.
Jeesus tunsi voimakasta sääliä, joka aiheutti kipua tai tuskaa hänen rinnassaan. Hän ei ollut tunteeton. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on voimakas, niin suuri, että se aiheuttaa hänelle kipua. Kipua tuottaa hänelle lankeemuksemme, se että käännymme pahaan, että tekomme ovat pahat. Kipua tuottaa hänelle myös kuolema, jonka kouriin ihmiset ovat joutuneet. Hän tuntee tuskaa, kun me kärsimme. Jeesuksen kohdalla sääli ei silti jäänyt pelkästään myötätunnon ruumiilliseen kouristukseen. Hän lohdutti naista: ”Älä itke”. Syy naisen itkuun oli todellinen ja syvä, siksi näin voi sanoa vain hän, jolla on valta muuttaa kuolema elämäksi, hän joka särkee kuoleman salvat.
Jeesus pysähtyi paarien luokse kosketti poikaa ja käski häntä nousemaan. Tämä kaikki tapahtui siitä huolimatta, että nainen ei Jeesukselta mitään pyytänyt, ei kääntynyt hänen puoleensa. Mutta hänen surunsa oli avoin rukous, sanaton rukous. Koko hänen elämäntilanteensa huusi Jumalan puoleen. Poika nousi istumaan, hän virkosi eloon. Kun Jeesus antoi Pojan äidillensä takaisin, hän antoi naiselle samalla tämän oman elämän. Nainen sai takaisin elämänsä, jonka oli kadottanut ainoassa pojassaan. Hän sai siinä ilon ja pelastuksen. Kuoleman varjot väistyivät ja uusi elämä puhkesi esiin. Pelastus koitti koko perheelle. Äidille annettiin takaisin tulevaisuus.
Me tiedämme, kuinka surullinen tosiasia maailmassamme on siinä, että joidenkin ihmisten osa on kuolla inhimillisesti katsottuna ennenaikaisesti. Monia miehiä ja naisia jää leskiksi. On monia äitejä, jotka menettävät lapsensa. Äitienpäivä ei silloin ole heille vain iloinen päivä, vaan muistutus myös surusta ja menetyksestä. Se on muistutus siitä, että oma elämänvoima on valunut maahan kuin särkyneestä astiasta. Emme voi menetyksillemme mitään. Mikään ei saa tapahtunutta muuksi. Jeesuskaan ei kävele meitä surusaatossamme vastaan niin, että hän koskettaisi lapsiamme, herättäisi heidät henkiin ja antaisi meille heidät takaisin.
Heidän surunsa ei helpotu sillä, että heille sanoo: Älä itke. Ehkä vain sanoma Jumalasta, joka itse on ottanut kipumme kannettavakseen, voi tuoda lohtua. Sanoma Jumalasta, joka rakastaa ja tuo toivon iankaikkisesta elämästä.
Tänään ajattelen myös meitä kaikkia tuon leskiäidin kaltaisena. Monesti on niin, että meiltä on kuollut lapsi sisältämme. Se osa itseämme, joka iloitsee elämästään, joka on utelias ja seurallinen, joka ihmettelee ja kyselee ympäröivää maailmaa. Jeesus sanoo, että meidän olisi tultava lasten kaltaisiksi. Meidän olisi tavoitettava jälleen se osa itseämme, joka luottaa ja uskoo Jumalaan. Joka siksi elää valon keskellä ja antaa Jumalan jatkuvasti valaista itseään. Mutta meiltä on tämä lapsiominaisuus kuihtunut pois. Me olemme kadottaneet toivomme, ilomme ja uskomme. Meistä on jäljellä vain lastansa sureva leskiäiti, joka ei näe missään ilonaiheita. Jolta on tulevaisuus riistetty. Kuljemme surusta synkkänä ihan kuin Kristus ei olisikaan noussut kuolleista, ihan kuin Jumala ei olisikaan meidän rakas Isämme. Mutta Kristus elää. Hän tulee meitä vastaan, koskettaa sairasvuodetta, jossa sielumme makaa. Ja hän herättää meidät uudelleen eloon, niin että me riemuitsemme jälleen. Löydämme ilon ja luottamuksen. Jumala huomaa meidät. Hän muuttaa itkumme ylistyslauluksi.
Leskiäidin ainoa poika
Luuk 7:11-16 – versio 2013
Pian tämän jälkeen Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: “Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: “Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.
(käytin edellistä saarnaa pohjala, tein siihen hieman muutoksia.)
Evankeliumista kerrotaan kahdesta kulkueesta, jotka kohtaavat Nainin kaupungin rajalla. Siinä on elämän ja kuoleman kulkue. Toisen kulkueen johdossa on Jeesus, Jumalan Poika. Elämän antaja. Häntä seuraa iloinen ja hälisevä joukko. He ovat seuranneet Jeesuksen ihmetekoja ja puhuvat niistä toisilleen. Hetki sitten Jeesus oli parantanut Kapernaumin sadanpäällikön pojan edes näkemättä poikaa. Hän on parantanut spitaalisia ja halvaantuneita, kuuroja ja sokeita. Nyt he olivat saapumassa Nainin kaupunkiin.
Heitä vastaan tulee murheellinen kulkue itkijänaisineen. Tämä kulkue tekee lohdutonta matkaansa kaupungista ulos hautausmaalle. Se on kuoleman kulkue, surusaatto, jossa ainoan poikansa menettänyt leskiäiti kulkee kyläläisten kanssa hautaamaan poikaansa.
Tuossa hetkessä nuo kulkueet kohtaavat.
Voimme hetkeksi pysähtyä katsomaan surusaattuetta ja maailmaa tämän äidin näkökulmasta. Häntä oli kohdannut kaksinkertainen suru. Hän oli ensin jäänyt leskeksi menetettyään miehensä. Israelissa oli kaksi merkittävää onnettomuuden aiheuttajaa. Toinen oli leskeys ja toinen lapsettomuus. Raamatussa kerrotaan monesti, kuinka leskien asema on huono, kuinka heitä riistetään ja heidän oikeutensa poljetaan. Lesken asema oli kohtalainen, jos hänellä oli paljon lapsia, jotka huolehtivat äidistään.
Evankeliumin leski oli jäänyt täysin yksin. Hän oli menettänyt myös poikansa. Muita lapsia ei ollut eikä toisia ollut odotettavissa miehen kuoltua. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että nainen oli täysin vailla turvaa yhteisössään. Sillä ilman miestä talossa, hän jäi muiden hyväntahtoisuuden varaan, ellei sattumoisin ollut riittävän rikas ja vaikutusvaltainen. Mitään sosiaaliturvaa ei ollut olemassa. Lasten oli määrä pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan. Koska naisilla harvoin oli palkkatyötä, jolla he olisivat voineet elättää itsensä.
Tuo ainoa lapsi, joka evankeliumin naisella oli ollut, merkitsi hänelle siksi hyvin paljon. Kun tämä leskiäiti oli lapsensa saanut oli hänkin mieli toivoa täynnä. Hän seurasi onnellisena lapsen kasvamista. Hän halusi varjella ainokaistaan kaikelta pahalta, kaikista onnettomuuksista ja sairauksista. Mielessään hän varmasti ajatteli usein tulevaisuuttaan, sitä miten lapsi varttuu aikuiseksi, tuo vaimon taloon ja perustaa perheen. Hän saa nähdä sukunsa elpyvän. Mutta kaikki unelmat sortuivat, sanalla sanoen kuolivat. Tuona päivänä hän oli menossa hautaamaan pojassaan myös omat haaveensa ja unelmansa. Oman ilonsa, ehkä hautaan joutuisi samalla koko syy elää. Hän oli menettänyt kaiken. Vaikka kyläläisiä oli paljon suremassa hänen kanssaan, kukaan heistä ei voinut auttaa häntä, kukaan ei voinut asialle mitään. Kukaan ei voinut sille mitään, että nainen jäi yksin, että hänen tulevaisuutensa näytti hyvin synkältä. Oli hyvin todennäköistä että ihmissakaalit kävisivät hänen kimppuunsa ja ryöstäisivät häneltä kaiken. Talon, maat, jos sellaista on.
Tässä murheellisessa tilanteessa elämän kulkue kohtaa kuoleman kulkueen ja tuon surevan äidin. Evankeliumissa sanotaan, että Jeesuksen kävi häntä sääliksi. Sana, jolla tuota säälin tunnetta ilmaistaan, on hyvin voimakas (splankh-nidzomai). se juontuu sisäelimiä, sydäntä, keuhkoja ja maksaa tarkoittavasta sanasta. Siihen aikaan ajateltiin voimakkaiden tunteiden sijaitsevan siellä: rakkaus, viha, pelko, sääli. Ne olivat tunteita, jotka saivat selvän ruumiillisen reaktion aikaan, sydän hakkasi, keuhkoja puristi.
Sääli naista kohtaan oli voimakas, se liikutti. Hän ei ollut tunteeton. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on voimakas, niin suuri, että se aiheuttaa hänelle kipua. Kipua tuottaa hänelle lankeemuksemme, se että käännymme pahaan, että tekomme ovat pahat. Kipua tuottaa hänelle myös kuolema, jonka kouriin ihmiset ovat joutuneet. Hän tuntee tuskaa, kun me kärsimme. Tuossa tilanteessa Jeesuksen sääli ei silti jäänyt pelkästään myötätunnon ruumiilliseen kouristukseen. Hän lohdutti naista: “Älä itke”.
Olisiko nainen voinut olla itkemättä. Hänen itkunsa tulee syvältä. Hän itkee sitä mitä hän on menettänyt, hän itkee kohtaloaan. Mitä kaikkea hänen itkuunsa sisältyykään. Pelkoa ja huolta. Kaikki inhimilliset tukirakenteet olivat romahtaneet. Syy naisen itkuun oli todellinen ja syvä, siksi nuo sanat: älä itke, voi sanoa vain hän, jolla on valta muuttaa kuolema elämäksi, hän joka särkee kuoleman salvat; vain hän jolla on valta tuoda toivo pimeään.
Jeesus pysähtyi paarien luokse kosketti poikaa ja käski häntä nousemaan. Tämä kaikki tapahtui siitä huolimatta, että nainen ei Jeesukselta mitään pyytänyt, ei kääntynyt hänen puoleensa. Hänen maailmassaan pahin oli tapahtunut eikä mitään ollut enää tehtävissä. Mutta hänen surunsa oli avoin rukous, sanaton rukous. Koko hänen elämäntilanteensa huusi Jumalan puoleen. Poika nousi istumaan, hän virkosi eloon. Kun Jeesus antoi Pojan äidillensä takaisin, hän antoi naiselle samalla tämän oman elämän. Nainen sai takaisin elämänsä, jonka oli kadottanut ainoassa pojassaan. Hän sai siinä ilon ja pelastuksen. Kuoleman varjot väistyivät ja uusi elämä puhkesi esiin. Pelastus koitti koko perheelle. Äidille annettiin takaisin tulevaisuus.
Tänään ajattelen näitä kahta kulkuetta. Sitä iloista kulkuetta Jeesuksen seurassa, jossa on saanut nähdä ja todistaa Jumalan hyvyyttä ja johdatustsa – ajattelen myös sitä surusaattoa, jossa on menetetty niin paljon ja voimattomana vain käydään hautaamaan viimeisiä murusia onnesta. Jos mietit itseäsi, kummassa kulkueessa sinä olet tänään. Kumpi tuntuu sinusta tutummalta.
Sekö, jossa on kyyneleitä, surua ja paljon menetyksiä, jopa sisäistä kuolemaa, ilon katoamista elämästä. Vai se, jossa kuljetaan luottavaisin ja iloisin mielin Jeesuksen seurassa – ilman suurempia suruja, on enemminkin kohdattu siunausta ja hyvyyttä. Kyllä molemmat kulkueet ovat meille tuttuja. Tänään Jeesus pysähtyy surusaattueen kohdalle ja sanoo nuo sanat: Älä itke. Hän sanoo ne sinulle.
Älä itke, älä pelkää. Jumala auttaa. Mitä nuo sanat voisi tarkoittaa sinulle tänään. Hän sanoo sanat sinun syvimpään itkuusi. Sinun syvimpään pelkoosi. Kaikesta kokemastasi huolimatta, sinua ei ole jätetty yksin. Jumala on sinun kanssasi ja uuden elämän lähteet kastelevat jo maata, jossa ei pitänyt mitään kasvaa.
Toki on niin, että meillä on ristejäkin kannettavana. Jumala ei ole luvannut meille helppoa elämää. Koettelemuksia tulee. Ne on kohdattava Kristuksen kanssa. Me kuulumme edelleen taistelevaan seurakuntaan.
Ei Jeesus enää herätä kuolleita ja anna nuorena nukkuneita takaisin äidilleen. Sen tiedämme ja olemme nähneet. He ovat päässeet perille, riemuitsevan seurakunnan joukkkoon. Kun tapahtuu jotakin peruuttamatonta, sellaiseksi se jää. Mutta peruuttamatonta on myös Jumalan rakkaus, joka tuli ilmi Jeesuksessa
Kerran nämä kaksi kulkuetta – elämän ja kuoleman kulkue tehtiin yhdeksi. Jeesus, elämän Herra pakotettiin kantamaan ristiä kaupunkin ulkopuolelle Jerusalemissa, missä hänet surmattiin. Hänet laitettiin kuolemankulkueeseen. Se ei ollut vielä surusaatto hautausmaalle – se oli kuitenkin kuolemansaattue Golgatalle. Mutta juuri silloin Jumala osoitti käsittämättömän suuruutensa ja rakkautensa. Jeesus voitti kuolemallaan kuoleman vallan – jotta yksikään surusaatto ei jäisi vailla toivoa. Hän antoi elämänsä maailman elämän puolesta.
Katso tänään ohi surujesi myös siihen uuteen, jota Jumala aikaansaa. Näitä ihmeitä ja uusia alkuja on ympärilläsi kaikkialle. Ylösnoussut Herramme on kuoleman voittaja, elämän Herra. Hän vaikuttaa myös sinun elämässäi.
Surun ja onnen kyyneleet
Tämä on rippikoulun aloituskirkko. Palvelus toimitettiin js. juonnettuna jumalanpalveluksena, jossa käytettiin apuna powerpointesitystä kirkkosalissa suurelle valkokankaalle heijastettuna.
Luuk. 7: 11-16
Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: ”Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.”
Hei!
Minulla on tässä kaksi tällaista ruskeaa pulloa. Pullot ovat samanlaisia. Niissä on jotakin sisällä. Toisessa enemmän ja toisessa vähemmän. Näissä on kyyneleitä. Toisessa ilon kyyneleitä – toisessa surun kyyneleitä.
Ei tarvitse vastata, mutta teen kysymyksen: Onko kyyneleet tai itkeminen sinulle tuttu juttu? Milloin olet viimeksi itkenyt tai vuodattanut kyyneleitä – surun, menetyksen, pettymyksen, tai onnen, ilon, kiitollisuuden, helpotuksen kyyneleitä. Minkälaisista kyynelistä sinut on tehty? Monet elämäntarinamme sisältävät kyyneleitä.
Kyyneleitä on erilaisia. Mitä koululaiset mahtavat itkeä? Mitkä ovat itkun aiheita? Koulussa ei varmaankaan paljon itketä – ehkä joskus sielläkin. Mutta kotona vanhempien luona tai yksinäisyy-dessä. Sydänsuruja, kiusaamista, pilkkaa, syrjimistä, naurua, ehkä on pelkoja ja turvatto-muutta. Elokuvissa vuodatetaan paljon kyyneleitä. (Takavuosien Titanic-elokuvaa käytiin katsomassa vartavasten siksi, että saatiin itkeä pimeässä salissa. Jotkut nuoret naiset katsoivat sen viisikin kertaa)
Varmaan monenlaiset kyyneleet ovat tuttuja – sekä onnen että surun kyyneleet. Jos nämä kyyneleet osaisivat puhua, mitä ne sanoisivat? Tai jos sinun kyyneleesi olisi näissä pullossa, minkälaisia tarinoita.
Niin kaksi pulloa kyyneleitä. Mitä muuten luulette, kumpia kyyneleitä on enemmän?
Itse asiassa mulla on nyt pieni ongelma. En tiedä itsekään kumpia kyyneleitä tässä on. Pullot on samanlaisia.
Nyt en tiedä kumpi pullo on ilon kyyneltä ja kumpi surun kyyneliä. Selviäisiköhän se jollakin testillä – esimerkiksi maistamalla? Onko kyynelillä koostumuksessa eroja?
Eräässä netin keskustelupalstalla juteltiin kyynelten mausta: On kuin suolavettä maistaisi.
”totta, ne on niin kuin vishya ilman kuplia :D”
Olisiko niin, että surun kyyneleet on katkeran suolaisia ja onnen kyyneleet makeita?
Kyynelissä on oikeastikin eroja. Ne eivät ole pelkkää suolavettä. Sipulihöyryillä aiheutetut kyyneleet ovat erilaisia. Niihin ei ole välittynyt hormoneja. Sellaiset kyyneleet eivät helpota oloa, kuten kunnon itkeminen.
En puhu kyynelistä siksi, että teillä alkaa rippikoulu. Rippikoulu on hieno juttu. Tuskinpa kukaan onnen kyyneleitä on sen johdosta vuodattanut. Huomasin kyyneleet evankeliumissa. Siinä oli hautajaissaattue ja paljon menetyksen kyyneleitä.
Nainen oli menettänyt ainoan poikansa. Lisäksi hän oli leski. Tämä merkitsi sitä, että hän oli täysin yksin ja vailla turvaa. Hänen kyyneleensä oli syviä surun kyyneleitä. Niitä oli paljon ja ne tulivat lohduttomasta sydämestä, kun hän oli menettänyt elämästään oikeastaan kaiken mitä voi menettää.
Nainen itki sitä onnettomuutta johon oli joutunut. Hän itki suruaan, menetyksiään: miestään ja ainoaa poikaansa. Hän itki kohtaloa, johon nämä kuolemat hänet ajoivat. Lapset olivat tuolloin ainoa sosiaaliturva mitä oli olemassa. Nyt kukaan ei pitäisi hänen puoliaan.
Kyyneleissä on voimaa. Naisen itku herätti Jeesuksen myötätunnon, voimakkaan säälintunteen naista kohtaan. Kyyneleet puhuvat sielun kieltä, ja toisen itkeminen saa meidätkin herkäksi. Kyyneleet tarttuvat. Meille tulee halu suojella ja lohduttaa.
Eräs kyyneleistä kirjan kirjoittanut mies sanoo, että ”ihmisen voimakkaimpia muistoja läheisyydestä ovat muistot siitä, koska ja kenen kanssa hän on itkenyt.” Nämä muistot aktivoituvat, kun näemme jonkun itkevän.
Raamatun mukaan meillä on itkuun aihetta. Meidän pitäisi itkeä sitä pahaa, mitä me olemme saaneet teoillamme ja asenteillamme aikaan. Ja toiseksi, jos oikein ymmärtäisimme, kuinka suuri rakkaus ja armo Jumalalla on meitä kohtaan, itkisimme ilosta ja onnesta, sitä että me saamme anteeksi, että Jumala on pelastanut meidät. Meillä on vähän uskoa ja myötätuntoa, että tällaliset kyyneleet ovat harvinaisia.
Kunajattelen evankeliumin naista, jos hän itki kuollutta poikaansa ja lohdutonta tulevaisuuttaan, voin kuvitella, että hän itki vielä vuolaammin saatuaan pojan takaisin.
Jeesus pysähtyi sääliä tuntien leskinaisen luo ja herätti kuolleista hänen poikansa. Antoi hänelle takaisin hänen elämänsä. Rippikoulu on sellaista aikaa, jossa Jumala pysähtyy sinunkin luonasi. Sinä aikana on hyvä itsekin olla hereillä.
Jos elämässäsi on ollut surun kyyneliä, toivottavasti rippikoulu ja konfirmaatio tuovat ilon ja onnen kyyneleitä – Nimittäin rippikoulussa opettelemme tuntemaan sen tärkeintä henkilöä – sinua ja Jumalaa. Jeesusta, jonka kautta Jumalan tunnemme. Jeesus voi nostaa meille silmiin vielä syvemmän onnen kyyneleet kuin tulee rippilahjoista – Ne jotka nousevat pelastuksesta. Kun opimme huomaamaan sen, että Jumala tuntee meidät, tietää kaiken sen mitä meille kuuluu ja meidän elämässä tapahtuu. Hän tietää kaikki kyyneleemmekin ja rakastaa meitä.
Mitä tulee näihin pulloihin – mielestäni onnen kyyneleitä on enemmän. Kerran kaikki surun kyyneleet pyyhitään pois. Siksi onnen kyyneleitä on mielestäni enemmän. Onnelle ei ole rajaa Jumalan valtakunnassa.
saarnatuoli 