3. sun pää

Koti-ikäväkotimatka

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”
Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet. Joh. 14:1–7

Evankeliumissa Jeesus lohdutti ja rohkaisi omia oppilaitaan ennen kuolemaansa. Sanat on sanottu viimeisellä ehtoollisella. Jeesus on juuri pessyt oppilaidensa jalat ja ilmaissut kavaltajansa. Juudas lähti pimeään yöhön pahoin aikein. Näille muille Jeesus vielä puhui: taivaan asunnosta ja sinne johtavasta tiestä.

Kuultu evankeliumi on tuttu monesta hautauksesta. Näillä sanoilla lohdutetaan surevia taivastoivolla. Siellä Jumalan luona on valmistettu meille koti, jonne rakkaamme ovat päässeet, jossa me kerran tapaamme heidät. Meidän matkamme on siksi kotimatka. Teemme matkaa taivaskotiin.

Yleensä kotimatka on paluumatka takaisin sinne kotiin, mistä on lähtenyt. Sieltä on lähdetty jonnekin uuteen, koettu seikkailut ja mieli on ollut aktiivinen. Sitten on jäljellä paluumatka. Mieli vaihtuu levolliseksi, kaikesta koetusta on tullut muistoja. Kotimatka tuntuu lyhyemmältä kuin menomatka. Mutta kristittyinä meidän kotimatkamme on sillä tavalla erilainen, että se ei tunnu paluumatkalta. Me itse emme lähteneet siitä kodista kulkemaan, vaan sieltä lähti kaikkein kaukaisin esi-isämme. Hänet lähetettiin kodista pois. Kaikki hänestä alkaen ovat halunneet tehdä tuota matkaa taksin kotiin. Tämä on se suuri kertomus. Adam lankesi ja hänet ajettiin ulos paratiisista, kodistan, mutta kaipuu päästä takaisin jäi meihin. Me teemme kaikki matkaa kotiin. Sillä ihminen tietää, että tämä maailma ei ole koti eikä anna sitä, mitä syvimmin kaipaamme, vasta kotona ihminen saa rauhan. Ja pelkästään kotimatkan tekeminen, etsiminen ja kulkeminen kotia kohti helpottaa sisintämme.

Tie sinne on ollut kuoppainen ja hämärä. Ihmiset ovat kulkeneet kuin pimeässä, kuin ilman karttaa tai ilman merkintää kartassa, mihin tulee kulkea. Suunnasta on vain aavistuksia ja kuiskauksia. Sananlaskut sanovat puhuttelevasti: Moni luulee omaa tietään oikeaksi, vaikka se on kuoleman tie. Reitin valinnalla on siis merkitystä. Kun tietää päämäärän, on helpompi kulkea. Jeesus sanoo omille oppilailleen selvästi. Tie on valmis ja perille asti – ja Jeesus on tuo tie. Seuraamalla häntä pääsee perille. Tai vielä enemmän, hänen luonaan on perillä.

Silti – kun tänään on aiheena koti-ikävä ikuiseen kotiin, voi kysyä, kuka sitä koti-ikävää oikeasti tuntee?

Kevät on tulossa. Luonto alkaa pukeutua kauneuteensa. Korona on jäämässä pian taakse ja elämä avautuu uudelleen. Elämä on kaunis. Tähän maailmaan on helppo kiintyä. Kuka oikeasti kaipaa pois tästä elämästä jonnekin muualle? Koti-ikävää, taivasikävä ilmenee jokaisella, mutta ehkä emme ole vain tajunneet, että siitä on kysymys.

Niin kauan kuin olemme nuoria ja terveitä, asia ei ole meille ehkä ajankohtainen. Meillä on tehtävämme täällä. Meitä tarvitaan isinä ja äiteinä, ystävinä, puolisoina, työntekijöinä. Meillä on kutsumuksemme tässä maailmassa. Elämällä on paljon tarjota myös meille: iloa, onnea, tyytyväisyyttä, nautintoa.

Mutta me vanhenemme, sairaudet alkavat tuoda elämäämme vaikeuksia, harmeja, särkyä. Harmien ja huolien täyttämät päivät lisääntyvät. Meitä ei enää tarvita niin kuin ennen. Elämä on silti hyvä asia, mutta tietoisuus kaiken päättymisestä käy useammin mielessä. Jossakin vaiheessa voi käydä niinkin, että vetoa ikuiseen kotiin on enemmän kuin sitä, mikä meitä pidättää täällä. Ainakin taivaskoti alkaa näyttäytyä helpottavalta asialta. Siihen on sisäisesti valmis. Sitä ei enää pelkää. Se ei ole niin tuntematon, vaan tuntuu että ikuisen kodin valot alkavat näkyä yhä enemmän. Meitä kutsutaan jo kotiin. Tämä siis, kun me käymme jo heikoksi. Mutta entä silloin, kun emme ole vielä tuossa vaiheessa eikä ikuisen kodin valot vielä välkehtele?

Koti-ikävä voi ilmetä meille myös hiljaisesti. Kaikki mitä elämme ja näemme voi muistuttaa siitä taivaallisesta kodista. Käy niin kuin surevalla.

Kun ihminen on menettänyt rakkaansa, kaikki kotona muistuttaa hänestä. Tuoli missä hän istui, sohva missä makasi, lehti mihin teki ristikoita, muki mistä joi kahvia, oven karmi mihin hän nojasi. Ne muistuttavat hänen poissaolosta. Kun näkee pariskuntia, se muistuttaa omasta menetyksestä, kun näkee yksinäisen ihmisen, se muistuttaa omasta yksinäisyydestä. Kaipaus jää vielä vuosien jälkeen. Hän on jo siellä, minne itse on matkalla. Tämä on samalla taivaskaipuuta.

Merkkejä taivaskaipuusta on myös kaikki kaunis, mikä raottaa sitä täydellisyyttä ja vielä suurempaa kauneutta, mikä on edessäpäin. Samoin kaikki vääryys, mitä koemme, valheet, syytökset, iskut, sairaudet, hankaluudet ja ongelmat, valvotut yöt jne – kaikki pitää sisällään välähdyksen siitä, että kaikki on kerran paremmin. Meissä uinuu kaipaus siihen, että vääryydet voitetaan, haavat parannetaan, kyyneleet pyyhitään.

Kristityt elävät odotuksen tilassa. Koko kristityn elämää leimaa odotus, mikä on ilmaistavissa sanoilla koti-ikävä. Meillä ei ole pysyvää kotia maan päällä. On vain vaihtuvia asuntoja ennen sitä, mikä on ikuinen. Päätän saarnani tarinaan.

Amerikkalainen turisti pääsi vierailemaan juutalaisen rabbin Hafel Hayyimin kotiin. Siellä ollessaan hän katseli ihmetellen ympärilleen sen askeettista sisustusta. Se oli käytännössä vain yksi huone täynnä kirjoja, pöytä ja penkki.

Vieras kysyi: ”Missä kaikki huonekalut ovat?”

”Missä ovat omasi?” Rabbi vastasi kysymällä.

Vieras hämmästyi ja sanoi: ”Miten niin. Minähän olen vain käymässä täällä.”

”Niin minäkin olen”, rabbi vastasi hymyillen.

Hyvät ystävät. Me olemme vain käymässä täällä ja meillä on koti-ikävää. Mutta meillä on myös valmistettu tie kotiin. Miksi emme siis tekisi luottavaisin mielin matkaa sinne. Jokainen askel vie lähemmäs, kun tie ja suunta on oikea, tiedämme, että pääsemme kerran perille.

Elämäntien etsijöitä

3.5. Jumalan kansan koti-ikävä

5. Moos. 30: 19-20 Mooses kutsui koolle kaikki israelilaiset ja sanoi heille:
    ”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää. Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää, ja Herra antaa teidän aina asua siinä maassa, josta hän valalla vannoen antoi lupauksen teidän esi-isillenne Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille.”

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.” Tuomas sanoi hänelle: “Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.” Joh. 14: 1-7

Olemme kuulleet kolme Raamatun lukukappaletta tänään. Viidennestä Mooseksen kirjasta, kirjeestä Heprealaisille ja Johanneksen evankeliumista. Päivän teksteissä on pökerryttävää voimaa. Heti ensimmäisessä lukukappaleessa Mooseksen julistus kansalleen tarttuu kiinni. Se menee luihin ja ytimeen sillä sanat ovat niin voimakkaita: ”Olen pannut teidän valittaviksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä.” On olemassa siunauksen tie, joka vie elämään, mutta on olemassa myös kirouksen tie, joka johtaa ihmisen lopulliseen tuhoon.

Äkkiseltään Mooseksen kirjassa esiintyvää valintaa pitää idioottimaisen helppona: valitse elämä tai kuolema. Ihan kuin kysyttäisiin haluatko ampua mieluummin kuulan kalloosi vai otatko jäätelön. Onko siinä kysymys enää valinnasta. Ei kukaan valitse kuolemaa. Kaikki haluavat itselleen hyvää, siunauksen ja onnea.

Tuskin näin helposta valinnasta onkaan kysymys. Todellisessa elämässä vaihtoehdoissa joita valitsemme ei ole liimattu lappua, joissa lukee ”Tämä tuottaa kirouksen ja kuoleman” (tupakka-askit taitavat olla ainoa poikkeus). Me emme aina näe, missä kulkee siunauksen ja kirouksen polut. Emme aina osaa tehdä eroa niiden välillä. Elämässämme on toisinaan valintoja, joiden seuraukset eivät valinnan hetkellä ole selvinä edessämme. On kuin eteemme avautuisi tienhaara, on kaksi tietä, kaksi elämän suuntaa. Tietä näkee vain vähän eteenpäin. Sitä, minkälainen tuosta tiestä tulee ei näe ennakolta. Vasta pidemmällä matkalla seuraukset alkavat paljastua. Meillä on vain Jumalan sana siitä, että toinen tie on vaarallinen ja toinen on Jumalan tahdon mukainen. Huonot valinnat eivät hiirenloukun tavoin napsahda heti sormillemme. Ne nakertavat meitä sisältä päin.

Adam ja Eva paratiisissa tiesivät Hyvän ja pahan tiedon puusta, että he kuolevat, jos vastoin Jumalan tahtoa syövät sen hedelmiä. Ja kuitenkin he söivät. Se kiehtoi heitä, se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja he nauttivat hetken aikaa valinnastaan. Hedelmä oli maukas, ikään kuin se olisi ollut vastaus heidän ongelmiinsa. Mutta se sisälsi kuoleman siemenen. Eivät he kuolleet siihen paikkaan. Heidät ajettiin ulos paratiisista. Näin he joutuivat eroon Jumalasta, elämän lähteestä. Eikä takaisin ollut enää asiaa. Huonot valinnat nakertavat meitä sisältä päin. Ja vasta myöhemmin, ehkä huomaamattamme nuo ratkaisut ovat muuttaneet meitä ja vieneet kauemmas Jumalasta.

Yhä tänään houkutus johtaa meitä valitsemaan huonosti. Valinta ei ole siis aina niin yksinkertainen ja helppo.

On tavallista, että ihminen viehättyy valinnasta, joka viime kädessä on hänelle vahingollinen. Tieto hyvästä ja oikeasta ei automaattisesti merkitse sitä, että me toimime sen mukaan. Meillä on perusteluita. Saatamme kyseenalaistaa tiedon oikeasta valinnasta. Ehkä se ei olekaan niin oikea kun meille on vakuutettu. Oikeaa valintaa ehdottavat meille ihmiset, joista emme ole selvillä, mitä he oikeastaan haluavat. Miksi se, mikä heidän mielestään on oikea valinta, pitäisi olla oikea minulle. Heidän ‘oikea valintansa’ tuntuukin epäilyttävältä.

Lapset ovat tästä hyviä esimerkkejä. He eivät halua tehdä niin kuin tyhmät vanhemmat ehdottavat. Koska he eivät halua vanhempiensa määräävän heitä. Vanhempien ehdottama ‘oikea valinta’ on epäilyttävä, koska vanhemmilla on aina joitakin taka-ajatuksia. Miksi pitäisi tehdä niin kuin he sanovat?

Jos tieto hyvästä ja pahasta ei olekaan niin varma, mistä oikeasti tiedän, mikä on oikea valinta? Miten pääsen selvyyteen? Mitkä ovat kriteerit sille mikä on oikea valinta. Miten voi valita siunauksen ja kirouksen väliltä, jos on epäselvää missä siunaus lepää. Meidän on yksinkertaisesti rukoiltava, luettava Jumalan sanaa ja käytettävä ymmärrystämme. Luotettava Jumalan johdatukseen.

Elämäntietä ei ehkä niinkään vain valita. Osittain me olemme kotoa perineet tietyt arvot ja elämän suunnat joiden mukaan kuljemme. Luultavasti matkan varrella tarkastamme niiden suuntaa. Saatamme tehdä joitakin muutoksia, jopa täyskäännöksen.

Siksi Mooseksen kehottama valinta oikeasta elämäntiestä ei ole sellainen, että lunastetaan lippu junaan ja sen jälkeen kiskot vievät eikä paluuta ole. Kysymys ei ole kertakaikkisesta valinnasta. Elämäntiellä kuljetaan pikemminkin jalkaisin ja käydään jatkuvaa kamppailua hyvän ja pahan / siunauksen ja kirouksen / kutsumuksen ja kiusauksen välillä.

Ajattele omaa elämäntietäsi, sitä taivalta jota olet kulkenut. Minkälaisella tiellä sinä kuljet? Minkälainen se on ollut? Mitä olet nähnyt matkasi varrella? Minne se johtaa? Mitenkä löysit tiesi? Mikä vakuutti sinut siitä, että olet oikealla tiellä? Onko elämässäsi ollut selviä suunnan muutoksia? Vai onko tie kenties vielä hukassa? Tuntuuko sinusta ettet ole vielä löytänyt sitä tietä, jolla sydän tuntee että tämä on oikea suunta, tämä vie perille.

Ihminen on Adamista asti etsinyt tietä takaisin kotiin. Kaikki tiet ovat olleet umpikujia. Ne eivät ole vieneet sinne, mihin antoivat ymmärtää. Valinta on ollut vaikeaa. Tiet kiertävät ympyrää tai katoavat hämärään. Millään tiellä ei ole ollut varmuutta. Tai ne vain hiipuvat ja päättyvät ja jättävät kulkijansa pimeään.

Evankeliumissa Jeesus sanoo olevansa tie.

Hän ei ole vain tieviitta, joka osoittaa oikean suunnan;  hän ei ole vain edellä kulkenut ihminen, joka on aukaissut tien, jotta muut voivat tulla perässä. Hän itse on tie, totuus ja elämä. Jeesus on se mitä Mooses kehotti valitsemaan. Hän on siunauksen polku joka vie perille, joka vie menetettyyn kotiin.

Jeesustie on kuitenkin uskon tie tai uskon polku. Tie kulkee pimeässä maailmassa. Matkaa tehdään välillä inhimillisessä epävarmuudessa. Meillä ei ole täyttä varmuutta eikä lopullista tietoa. Joskus päin vastoin kokemuksemme tuovat vastakkaista informaatiota. On sairastumisia, menetyksiä, onnettomuuksia, katastrofeja. Ne eivät vaikuta siunaukselta, vaan kiroukselta. Ja kuitenkin uskon polulla kulkien, emme luovuta. Me luotamme siihen Jumalaan josta Raamattu kertoo, jonka Jeesus on ilmoittanut. Me emme saa maailmasta todisteita uskomme puolesta, vain sydän todistaa, että olemme Jeesuksessa oppineet tuntemaan totuuden.

Mutta tämä totuus ei ole tieteellistä totuutta. ”jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teitstä vapaita.” (Joh 8:32). Ei sanota, että te tulette tietämään totuuden, vaan te tulette sen tuntemaan. Tieto on erilaista kuin tunteminen. Tieto on valtaa. Tiedolla hallitaan maailmaa ja luonnonvoimia ja ihmismieltä. Jumalallisen totuuden tunteminen on kaikkea muuta. Se ei tee meistä hallitsijoita. Se päin vastoin merkitsee kasvua toiseen suuntaan, pienemmäksi.

Jumalaa koskeva totuus ei ole koskaan sellainen totuus, että sillä hallitaan tai alistetaan muita. Jumalaa ei voi käyttää välineenä toisten alistamiseen– emme voi pakottaa muita uskomaan samalla tavalla. Se on toisen käskyn vastaista – hengellistä väkivaltaa. Me emme voi asettua heidän yläpuolelleen. Se ei tarkoita, että hyväksymme kaikki katsomukset tai kannustamme niihin. Meidän tehtävämme on todistaa Jeesuksesta. Kertoa, mitä omalla tiellämme on tapahtunut, kun kohtasimme Jeesuksen. Kun kuljimme siunauksen tietä. Me välitämme hyvää sanomaa. Sanassa itsessään on voima – vaikka äänessämme voimakkuutta ei olisikaan.

Me saamme maistaa ennakolta jo jotakin siitä, mikä meitä perillä odottaa.

Mutta me olemme vielä matkalla emme perillä. Silti riemuitsemme. Olemme kohdanneet armollisen Jumalan, joka päästää meidät kirouksen alta ja ottaa siunauksen lapseksi; joka antaa syntimme anteeksi. Tällä tiellä haluan kulkea matkani. Se tie vie perille.

Tämä saarna levisi vähän käteen, valitan. Mutta on esimerkkinä siitä, miten saarnan valmistus on jäänyt kesken.

3. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai 2006

Vapauden symboli

Joh. 14: 1-7 Jeesus sanoi opetuslapsilleen:”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”
Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.”

Nuoruuteen kuuluu yleensä vapauden ihannointi. Nuoruus kun on irtautumista vanhempien vaikutusvallasta. Tämä vapautuminen holhouksesta tuntuu hyvältä. Ja nuori haluaa kokeilla vapautensa rajoja.

Jos sinun olisi mietittävä tälle vapaudelle jokin vertauskuva tai symboli, mikä se olisi?

Amerikassa on vapauden patsas. Sen kaikki tuntevat. Mutta herättääkö se sinussa vapauden tunteen? Patsas on vähän kaukana. Lintu on yksi vapauden kuva. vertauskuva on kaunis ja varmasti puhuttelee monia, mutta kuka meistä osaa lentää? Lähemmäs maanpintaa tulee toisenlainen kuva vapaudesta. Valitsen siksi vapauden kuvaksi tien. Tie on myös kuva vapaudesta. Se kuvaa vapautta kulkea. Vapautta oli ajaa moottoritietä eteenpäin, moottoripyörällä tai avoautolla tukka hulmuten.

Tällaisina kesäisinä päivinä sen ymmärtää, kun talvirenkaat on vaihdettu, auto pesty, aurinko paistaa ja tiet kutsuvat kulkemaan.

Viime perjantaina tuli Turusta ja varmaan olin jonkin vapaudentunteen huumaamana. Liikennettä ei ollut paljon. Tie oli edessä avoin. Vapauden tunnetta kesti aina siihen asti, kunnes eräässä pylväässä kameran salamavalo välähti. Välähdys ei ollut vain muistutus ylinopeudesta, siinä oli samalla rangaistus. Se oli kuin tuomarin silmänisku. Nyt odotetaan vain postia. Vapauteni ei ollut rajattomuutta. Tuo kokemus ei kuitenkaan poista vertauskuvan voimaa. Maantiessä on vielä vapauden tuntu.

Vanhaan maailman aikaan ei juuri ollut tarve matkustella. Ihmiset pysyivät paikallaan ja viljelivät peltoaan, avioituivat saman kylän nuorten kanssa. Teitä ei juurikaan tarvittu, kun autoja ei ollut ja kärryjäkin oli vain harvalla. Naapurikylään kuljettiin jalkaisin ehkä aasilla tai kamelilla ratsastaen. Vauhti ei ollut suuri. Maanteitä tarvitsivat lähinnä kauppiaat, jotka kulkivat karavaaneissaan samoin valloittajat ja sotilaat kulkivat teitä pitkin. Mukaan mahtui toki pyhiinvaeltajiakin. Mutta pääasiassa ihmiset olivat paikoillaan ja suvut pysyivät asuinseudullaan.

Kuitenkin kristilliseen elämäntapaan kuuluu perustavalla tavalla ajatus tiestä ja matkalla olosta. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että koko elämä ei toteudu pelkästään paikalleen jäämällä. Vaikka emme liikkuisi kilometriäkään kotiseudultamme, silti henkinen minuutemme on kuin paimentolaisen, jonka on oltava valmis käärimään telttansa kasaan ja lähdettävä lampailleen etsimään vihreämpää niittyä.

Jumalan kansa on ollut aina juuriltaan reväistyä kansaa. Raamatun kertomuksiin kuuluu paljon kulkemista pois tutusta ja turvallisesta tuntemattomaan uuteen. Aadam ajettiin paratiisista ulos. Aabraham joutui lähtemään isiensä maasta pois. Tämä matkaaminen on vaatinut aina luottamista Jumalaan. Mutta liikkeelle lähteminen on silloinkin ollut matkaa vapauteen. Ekä kaikkein selvimmin se on näkyvissä siinä kertomuksessa, kun Israelin kansa sai käskyn lähteä Egyptistä, jossa he olivat olleet orjina. Se oli todellinen matka orjuudesta vapauteen.

Me kristityt teemme matkaa kohti luvattua isänmaata. Olemme aina liikkeellä todellista kotia kohti. Me kuljemme Jeesuksen osoittamaa tietä Jumalan luo.

Ajatus on siinä, kun ihminen jää paikalleen, hän alkaa turvata omaisuuttaan muureilla, vartijoilla, kassakaapeilla, pankkiholveilla jne. Silloin syntyy vaara, että ihmisen sisin etääntyy Jumalasta. Omaisuus sitoo meitä paikallemme. Jeesuksen opetus on siinä, että emme löisi telttamme vaarnoja liian syvälle maaperään, että ne olisi helppo irrottaa ja lähteä matkaan. Eli että emme kiinnittyisi tähän maailmaan – että emme sitoisi sydäntämme kassakaappiin tai taloon, vaan tietäisimme olevamme matkalla oleva kansa. Todellinen vapaus ei ole paikoilleen jäämisessä, vaan siinä, että on valmis irrottautumaan siteistä ja sidonnaisuuksista.

Tämä vapaus, josta puhun, ei ole teinitytön tai pojan vapautta kotiintuloajoista. Se ei ole autoilijan vapautta kameravalvonnasta; vaan vapautta ihmisyyteen syvemmällä tavalla kuuluvista rajoista ja lainalaisuuksista. Tarvitsemme vapautta elämäämme vääristävistä synnin ja kuoleman kahleista. Jotta paremmin ymmärtäisit tämän syvemmän vapauden laadun, kerron kaksi alkeellista esimerkkiä: se ei ole vapautta laista myydä tupakkaa alle 18-vuotiaalle, vaan vapautta tupakanhimosta. Se ei ole vapautta laista, joka estää meitä kostamasta ja tappamasta, vaan se on vapautta vihasta. Meissä itsessämme on vapauden tien pahimmat esteet. Syvimmän vapautemme esteenä on meidän oma pahuutemme, meidän syntimme. Se on kallio, johon tiemme päättyy kuin seinään.

Tie ja vapaus kuuluvat siis yhteen. Jeesuksen aikana teitä oli erilaisia. Oli Roomalaisten rakentamia valtateitä ja oli karavaaniteitä, joita ei rakennettu, vaan ne olivat enemmänkin syntyneet tuhansien kulkijoiden jalanjäljistä.

Kun ajattelen rakennettuja teitä, en voi välttyä siltä, että se on ollut aina hidasta ja raskasta puuhaa. Tänä päivänä sen hoitavat koneet, mutta ennen siihen tarvittiin raakaa lihasvoimaa. Ja parhain tapa saada tuota työvoimaa oli ottaa se voima orjien ja vankien selkänahasta. He raivasivat, ja kaivoivat perstukset ja usein he kuolivat tietyömaalle nimettöminä ja sinne heidät haudattiin. Tiestä ei tullut heille vapauden symboli. Siitä tuli heidän hautansa.

Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo, että hän on tie. Jeesus on tien rakentaja. Hän on rakentanut tien Jumalan luokse. Se on tie meitä varten. Sitä tietä pitkin pääsemme ihmisen oikeaan päämää-rään. /ei kukaan pääse Isän luo muutoin kuin minun kauttani. / Siksi se, jos mikä on vapauden tie. Se on juuri tuon syvemmän vapauden tie. Todellisen vapauden tie. Se poistaa esteet.

Tällä vapaudella on hintansa. Niin kuin monen muunkin tienrakentajan kohtalo oli kuolla, Jeesuskin menetti henkensä tässä tehtävässä. Mutta hänen kuolemansa on kuin dynamiitti, joka räjäyttää tien kallion läpi. Tie Jumalan luokse kulkee hänen hautansa kautta. Siksi Jeesus on itse tie. Hän tuo vapauden meille synnin syyllisyydestä. Tie avautuu meidän sydämestämme Jumalan sydämeen, kun ristillä kuollut ja ylösnoussut Jeesus koskettaa meitä. Silloin esteet poistuvat ja me olemme vapauden tiellä

Minne sinun tiesi on tähän asti vienyt? Minkälainen on elämäntiesi kun katsot sitä taaksepäin? Minkälainen se on kun katsot sitä eteenpäin? Mihin se johtaa? Onko sinun jalkasi Jeesus tiellä? Sille tielle ei lähdetä itse kävelemään. Sinne talutetaan. Sinut on lapsena sinne kannettu, kun sinut kastettiin. Mutta usein tie on umpeutunut. Sinne on sortunut kasoittain kiviä. Ja olemme silloin etsineet muita teitä.

On olemassa teitä jos toisiakin. Mutta ne eivät räjäytä sydämemme muureja pois. Tämä on ainoa tie Jumalan luokse. Tie on auki. Vain sydämissämme on esteitä. Anna Kristuksen poistaa ne. Jeesus kutsuu sinua tänään palaamaan takaisin sille tielle, jonne sinut kerran on lähetetty.

 

3. Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai 1998

Liikkujat ja paikallaanolijat
Joh. 14: 1-11

Ihmisiä voidaan jaotella monin eri perustein. Yksi jakoperuste liittyy matkustamiseen, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Se kuvaa hyvin sisäistä elämänasennettamme. On nimittäin olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Toiset ovat mieluusti aloillaan, heille matkustaminen on epämukavaa – mutta sitten perillä he taas ovat onnellisia, asettuvat uuteen ympäristöön ja mieluusti tutustuvat joka paikkaan.

Toinen ihmisryhmä ei osaa olla aloillaan, se on levoton ja haluaa jatkuvasti olla liikkeellä. Missään he eivät oikein ole kotonaan – paitsi liikkuvassa autossa, junassa, laivassa tai lentokoneessa. Nämä ihmiset kaipaavat siis jatkuvasti jotakin parempaa. He etsivät lakkaamatta ja rauhattomina, mutta eivät löydä etsimäänsä, milloinkaan he eivät tunne olevansa perillä, mihinkään he eivät halua asettua.

Ensimmäinen ryhmä taas välttelee matkustamisen vaivoja ja hankaluuksia. Sellainen henkilö tuntee olevansa perillä aina siellä missä vain sattuu olemaan, että hänen ei tarvitsisi vaivautua muualle.

Tunnistatko itsesi tästä jaottelusta? Kuvaako jompi kumpi näistä malleista enemmän sinun elämää? Minä taidan enemmän lukeutua niihin, joille matkustaminen ei ole mieluisaa. Olen mieluummin kotona tai perillä. Ahtaat linja-autot, hiostavan kuumat henkilöautot, keinuvat laivat ja ilmakuoppaiset lentomatkat eivät ole minulle mieleen. Haluaisin olla perillä ilman matkustamisen vaivaa. Matkustaminen tekee ainakin minut hieman kärttyisäksi, kun ei voi keskittyä kunnolla lukemaan mitään, mutta yhtä vähän voi kunnolla levätäkään.

En tiedä oletko sinä kaltaiseni paikallaanolija vai oletko enemmänkin levoton ikiliikkuja. Ehkä molemmissa kuvauksessa löytyy jotakin itsestä.

Nopeasti alamme kuitenkin arvailemaan, kumpi elämäntapa edellä kuvatuista on parempi ja oikeampi. Kumman on aihetta röyhistää rintaansa. Senkö joka on jatkuvasti liikkeellä vai sen, joka olisi mieluummin jo perillä?

Kumpikaan ei tietysti ole toistansa parempi, mutta näkökulmaan tulee lisää syvyyttä, kun ajattelemme asiaa kristillisen elämän perusteistä käsin tai alttarilta kuullun evankeliumin valossa. kristittyjä on aina pidetty matkalaisten joukkona, muukalaisina, jotka tekevät matkaansa tästä maailmasta todelliseen kotiinsa, taivaan kotiin. Kirkkoa on kuvattu laivana, joka purjehtii pois maailman turmeluksesta kohti autuuden maata. Kristikansa ei voi jäädä paikalleen. Se ikävöi päästä oikeaan kotimaahansa – ja kulkee sinne alati.

Tämä on meille tuttua puhetta. Mutta tarkoittaako se sitä, että me paikallaanolijat olemme väärässä elämämme suhteen ja alati liikkeessä olevat ihmiset olisivat meitä sekä moraalisesti että hengellisesti parempia. – Ei kai nyt ihan näinkään.

On totta, että kristittyjen ei pidä tyytyä olemaan vain paikoillaan, nimenomaan hengellisesti paikoillaan. Se merkitsisi sitä, että tämä maailma tarjoaisi meidän elämällemme kylliksi, että ei olisi tarvetta kulkea kohti uutta maata. Monelle tämä maailma nautintoineen näyttää riittävänkin. Mitään muuta ei tunnuta tarvittavan. Piispa Eero Huovinen on sanonut osuvasti: ”Riittävän pitkä lenkkimakkara, kiehtovat TV-ohjelmat ja säännöllisin välein karttuva pankkitili turruttaa ihmisen ajattelemaan, että siinä on kylliksi, mitään muuta ei enää kaivata.”

”Syödään ja juodaan! Huomenna kukaties kuolemme.” Jos kuolemaa ei seuraa yhtään mitään, silloin aistinautinnot varmaan jäävätkin elämän ainoiksi päämääriksi. Mutta kristitty, joka haluaa seurata Jeesusta Iankaikkisen Isän kotiin, ei etsi elämäänsä lohtua makkarasta eikä moposta. Se ei löydy tästä maailmasta, vaan Jumalasta, jota kohti jokainen kristitty haluaa vaeltaa. Mihinkään tämän maailman asiaan ei haluta jäädä kiinni.

Mutta sama turtuminen tähän maailman menoon ja sykkeeseen on vaarana kristityllekin – varsinkin meille jotka haluamme olla aloillamme ja tehdä olomme kotoisaksi. Jeesus kehottaa meitä liikkeelle. Kristityn matka ei pääty hautaan.

Evankeliumissa Jeesus sanoi opetuslapsilleen menevänsä pois. Oppilaat hätääntyivät tästä. He olisivat halunneet kaiken olevan ennallaan, niin kuin ennenkin. Mutta he joutuivat uuteen tilanteeseen. Opetuslasten oli lähdettävä matkaan sinne, minne Jeesuskin meni, mutta ilman että Jeesus olisi koko ajan heidän edessään. Lähteminen ja matkustaminen oli tässä mielessä heille uutta.

Varsinkin Filippuksessa tunnistan itseni, joka haluaa olla perillä välttyäkseen matkustamisen vaivoista. ”Herra anna meidän nähdä Isä. Muuta emme pyydä.” Jumalan näkeminen kuuluu vasta matkan päähän. Nyt näemme kuin kuvastimesta, mutta silloin kasvoista kasvoihin. Filippus halusi olla jo perillä ilman matkan rasituksia.

Jeesuksen vastaus Filippukselle on kuitenkin ainutlaatuinen. Se pysähdyttää meidät aina. Jos kristityn koko vaelluksen päämäärä on nähdä Jumala kasvoista kasvoihin, yllättää Jeesuksen sanat täysin: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Minä olen Isässä ja Isä on minussa.” Eivätkö nämä sanat silloin tarkoitakin sitä, että Jeesuksen seurassa opetuslapset olivat jo perillä. Jeesuksessa he näkivät taivaallisen Isän syvimmän ja sisimmän olemuksen.

Kun ihmiset etsivät Jumalaa, he etsivät jotakin ylevää, kaunista, puhdasta, ääretöntä ja sanoinkuvaamatonta.

Jos Filippus kuvasi paikallaanolijaa, sitä, joka ei halua matkustella, niin Tuomas on silloin tämä alati liikkeessä oleva levoton etsijä. Hän ei tiedä minne mennä, vaan kulkee sinne ja tänne eikä löydä etsimäänsä.

Sitten keskellämme seisoo Jeesus, joka sanoo, että hänessä näkyy jumaluuden koko syvyys – miehessä, joka seurusteli hyljeksittyjen kanssa, miehessä, joka kompuroi ristin taakan alla ja kuoli rujon kuoleman. Hänessä näkyy Jumalan sisin – suunnaton rakkaus ihmisiä kohtaan. Sellainen rakkaus, joka on valmis luopumaan omastaan, uhrautumaan, kärsimään pilkkaa ja häpeää.

Jokainen kristitty joka on Jeesuksessa kohdannut tämän rakkauden, on siksi nähnyt myös Jumalan. Siksi hän on yhtä aikaa jo perillä, että myös matkalla. Kristityn sydän on kotona taivaassa, mutta jalat ei. Jalkojen on tehtävä matka perille asti.

Siksi jokaisen Filippuksen, joka vain haluaa haaveksia ja katsella Jumalaa, hänen on lähdettävä liikkeelle Jeesuksen viitoittamaa tietä. Mutta myös jokaisen Tuomaan, joka levottomana kulkee paikasta toiseen, on lopetettava harhailunsa ja otettava kululleen oikea suunta ja päämäärä Jeesuksesta.

Huomio saarnasta

Minulla oli tässä saarnassa hyviä ajatuksia, mutta en saanut jäsenneltyä niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Mitä saarna pitää siis sisällään. Siinä on perustavana jännityksenä (mikä paljastuu vasta saarnan lopussa) se, että kristikansa on muukalainen tässä maailmassa. Täällä ei ole meillä todellista kotia. Me olemme alati liikkeellä oleva kansa, teemme taivasmatkaa. Kuitenkin Jeesus sanoo, joka on nähnyt hänet on nähnyt Isän. Tämä merkitsee, että silloin ihminen on perillä, kun hän Jeesuksessa on löytänyt Jumalan. Me olemme perillä ja matkalla samanaikaisesti.

Minä jaoin ihmisen liikkujiin ja paikallaolijoihin. Tuomas kuvasi liikkujia ja Filippos sitä, joka ei halunnut liikkua (tämänkin idean huomasin liian myöhään). Saarnastani huomaan, että se on oikeastaan syntynyt vasta kirjoitettaessa.

Mitä tarkoitusta palveli jako liikkujiin ja paikallaolijoihin. Mikä on se hengellinen ulottuvuus. Mitä on olla hengellisesti liikkeellä ja mikä suhde sillä on siihen että on fyysisesti liikkeellä. Tällaisia asioita ei tullut selvitettyä? Yhden asian tosin otin esiin. Tavaran ja omistamisen maailma ei riitä kristitylle. Sitä merkitsee, että hän ei jää paikalleen. Hän ei asetu paikalleen ja ajattele, että nyt hänellä on kylliksi, nyt hänellä on kaikkea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s