2. paast

Konfirmaatio – 2017 maaliskuussa

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”
    Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
    Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
    Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.” Mark 9:17-29

Jeesus oli ollut vuorella kolmen lähimmän oppilaansa kanssa. Muut oppilaat hän oli jättänyt jatkamaan sitä tehtävää, minkä hän oli heille antanut: Julistaa evankeliumia, parantaa sairaita ja ajaa ulos saastaisia henkiä. Tuolla vuorella Pietari Jaakob ja Johannes näkivät jotakin niin hienoa, että olisivat halunneet jäädä sinne. He näkivät välähdyksen Jeesuksen alkuperäistä jumaluutta ja kirkkautta, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt. Taivaasta kuului Jumalan ääni, joka tunnusti Jeesuksen Pojakseen. Sieltä oli lopulta tultava alas toisten oppilaiden luo. He näkivät joukon häliseviä ihmisiä heidän ympärillään. Opetuslapset alhaalla olivat joutuneet väittelyyn lainoppineiden kanssa ja epäilemättä olivat alakynnessä. He nimittäin olivat epäonnistuneet. He eivät kyenneet parantamaan poikaa, joka tuotiin heidän luokseen. Lainopettajat saivat varmasti hyvän syyn moittia Jeesuksen opetuslapsia huijareiksi ja puoskareiksi ja samalla luonnollisesti heidän opettajaansa voitiin pilkata. Jeesuksen nähdessään ihmiset riensivät hänen luokseen. ”Mitä te väittelette”, Jeesus kysyi.

Silloin isä kertoi sairaasta pojastaan, jota vaivasi paha henki. Isä tiesi Jeesuksen voimateoista ja oli pyytänyt hänen oppilaitaan parantamaan pojan. Opetuslapset olivat aiemmin toimineetkin näin: ajaneet pahan hengen ulos ihmisestä Jeesuksen nimessä. Ja se oli aina onnistunut. Jeesuksen nimessä oli tällainen voima, jota henget tottelivat. Mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Se hämmästytti oppilaita, mitä oli tapahtunut.

Mies kertoi poikansa tarinaa Jeesukselle ja samalla heidän hätäänsä. Hänen poikansa oli sairastanut vakavasti pienestä pitäen, eivätkä vanhemmat olleet kyenneet häntä auttamaan. Vanhemmilla oli suuri huoli hänestä. Lopulta Jeesus ajoi saastaisen hengen pojasta pois.

Onko tällaisella tarinalla kahden tuhannen vuoden takaa enää mitään annettavaa nykyajan ihmisille tai näille rippikoulun käyneille nuorille? Elokuvat ja tieto-konepelit ovat täynnä erilaisia velhoja, vampyyreitä, demoneita ja muita örkkejä. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Mutta evankeliumit eivät ole fantasia-kirjallisuutta. Ne kertovat meille jotakin todellisuudesta sellaisena kuin se on.

Tänään alttarilta kysytään nuorilta uskontunnustuksen lukemisen jälkeen, tahdotteko Jumalan armon avulla elää tämän uskon mukaisesti. Siihen vastataan: Tahdon. Siihen voisi oikeastaan vastata tämän päivän evankeliumissa esiintyvän miehen sanoin: Minä uskon! Auta minua epäuskossani! Tällaista se meidän uskomme on. Se on parhaimmillaankin kamppailua uskon ja epäilyksen välillä.

Nykyaikana epäilykselle ja epäuskolle tuottaa käyttövoimaa monet kirkon vastaiset kampanjat. Yleinen ilmapiiri asettaa kristillisen uskon ja ajattelun kyseen-alaiseksi. Se on vanhanaikaista, vanhanaikaiseen maailmankuvaan sitoutunutta tai muuta sellaista. Onko meidän siis uskottava ihan kaikkeen siihen, mitä Raamatun sivuilla esiintyy? Maailmankuvamme on muuttunut nykyaikaisen tieteen mukana. Sen perusteella ymmärrämme, että Maapallo ei ole laatta pilarien päällä, eikä se ole universumin keskus. Maapallo kiertää aurinkoa eikä aurinko maata. Elämän synty maapallolla ei mennyt ihan niin kuin luomiskertomukset esittävät. Sairauksia ei selitetä sillä, että paha henki on vallannut ihmisen. Evankeliumin poika saattoi sairastaa epilepsiaa. Meidän ei tarvitse kääntää kelloa taaksepäin ja omaksua antiikin maailmankuvaa. Kristinusko on totuuden uskonto.

Enemmän saattaa asiaan kuitenkin vaikuttaa mielikuvat eikä todelliset älylliset ongelmat. Monet valinnat elämässä tehdään mielikuvien perusteella. Minkälaisen kuvan annan itsestäni, jos pukeudun näin; entä jos mielipiteeni ovat tällaisia ja tukkamuo-tini tällainen. Nuorena ajattelin, että olisinko cool, jos soittaisin kitaraa. Tykkäisikö tytöt enemmän. Tajusin hyvin pian yhden asian: vaikka olisin kuinka hyvä soittaja tahansa, niin jossakin vaiheessa kitara olisi laitettava syrjään. Mitä sitten olisin ilman kitaraa? Se mikä on pintaa ja se, mikä luon hyvän vaikutelman, ei riitä loputtomiin. Se, mitä sinä todella olet, lopulta ratkaisee. Elämäänsä ksannattaa rakentaa aitojen asioiden varaan – ei sen varaan minkälainen vaikutelma tai mielikuva jostakin syntyy.

Todellisessa elämässä, kristityn elämässä, kamppailu uskon ja epäilyksen välillä ei viime kädessä ole älyllinen. Se on jotakin syvällä sydämessä olevaa. Luotammeko oikeasti Jumalaan vai emme. Annammeko hänelle tilaa elämässämme vai teemmekö aina oman tahtomme mukaan, kuuntelematta mihin Jumala haluaa meitä johdattaa?

Te nuoret sanotte Jumalalle tänään Kyllä. Sanokaa se koko sydämestänne. Minkälaiselle elämänmatkalle tuo kuulemamme Tahdon-sana heitä johdattaa. Sellaiseen, joka sitoutuu hyvään. Sellaiseen, mikä ei pelkää katsoa totuutta kohti silloinkin, kun sen kautta paljastuu jotakin pimeää ja rumaa – vaikka se ruma löytyisi omista teoista ja asenteista. Se ei pakene valheeseen. Mutta kaiken epätoivon, synkkyyden, heikkouden keskellä, mitä maailmassa on,  se ei myöskään vajoa pimeyteen vaan säilyttää toivonsa, koska katsoo Jumalaan, joka on todellinen.  Se katsoo Jeesukseen, joka on tuonut valon pimeään maailmaan.

Sitä usko on. – kun katson itseeni rehellisesti, tunnistan rajani, vahvuuteni ja heikkouteni, lankeemukseni ja syntini. Se nostaa sydämeen epäilyksen ja epäuskon jopa epätoivon. Mutta kun katson Jeesukseen, katson häneen, jolla on kaikki valta, joka on valo pimeydessä, joka on toivo silloin kun kaikki muu tuntuu kaatuneen. Häneen joka vasten kaikkia tosiasioita, voi vielä muuttaa kaiken.

Me emme pysty samaan kuin Jeesus. Mutta valitet-tavasti on edelleen niin, että meidän tekojemme mukaan Jeesusta arvioidaan. Se että kristinusko ei kiinnosta imisiä kertoo jotakin hänen seuraajistaan: valo, ilo, totuudellisuus, armo eivät tule heissä tarpeeksi vahvasti esiin

– Jos me emme pysty parantamaan sairaita, olisi hienoa, että Jeesus saisi parantaa meidät ehjäksi. Että me rohkeammin eläisimme hänelle niin että tekomme ja asenteemme todistaisivat rakkaudesta, joka voittaa pahan ja on pelkoja suurempi. Eläkää te rohkeammin ja antakaa Jumalan valon loistaa.

2. paastonajan sunnuntai – reminiscere 2008

Mark. 9: 17-29_Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”
Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”
>

Kun Jeesus palaa kirkastusvuorelta kolmen oppilaansa kanssa, he kohtaavat alhaalla hälisevän ihmislauman joka oli kokoontunut muiden opetuslasten ympärille. Jeesuksen poissa ollessa sairaat olivat kääntyneet oppilaiden puoleen apua saadakseen. Ja he olivatkin toimineet Jeesuksen ohjeiden mukaan ja parantaneet sairaita. Jeesus oli heidät siihen valtuuttanut ja he olivat siinä tehtävässä saavuttaneet jo menestystä. Mutta nyt he jäivät neuvottomiksi. Taidot eivät riittäneet. Oppilaat eivät olleet vielä täysin valmiita. Mestarin ohjausta tarvittiin.

Melko varhaisessa vaiheessa Jeesus lähetti oppilaitaan lähikyliin julistamaan ja parantamaan sairaita. Osana heidän koulutustaan kuului työharjoittelu. Täysimääräisesti työ alkoi vasta Jeesuksen ylösnousemuksen ja helluntain Hengen vuodattamisen jälkeen.

Nyt Jeesus tulee hälinän keskelle ja kysyy, mikä väittely heillä on meneillään. Ilmeisesti lainopettajat ovat saaneet aiheen moittia opetuslapsia puoskareiksi. Oppilaat ovat koittaneet puolustautua parhaansa mukaan. Mutta tosiasiaksi on jäänyt masentava totuus. Poika joka heille parannettavaksi tuotiin on yhtä mykkä kuin ennenkin. Muutosta ei ollut tapahtunut ainakaan parempaan suuntaan. Tiedossa ei ole minkälaisia lupauksia parantumisesta he antoivat pojan isälle. Sitä pahempi kolaus tämä oli oppilaiden itsetunnolle mitä itsevarmemmin he kuvittelivat ottavansa tilanteen haltuun. Ja mitä purevammin lainopettajat näitä oppimattomia kalastajia läksyttivät.

Onneksi mitään vahinkoakaan he eivät olleet suuremmin saaneet aikaan. Potilas ei sentään kuollut leikkauspöydälle. Jeesuksen saapuessa paikalle katseet kääntyvät häneen. Hyvän lääkärin tavoin hän kyselee tietoja pojasta ja hänen sairaudestaan saadakseen ymmärrystä tilanteeseen. Poika on ollut kuuro ja mykkä pienestä pitäen. Jeesus käski ja poika tuli terveeksi. Tässä oli tapahtumien kulku pääpiirteissään.

Kun ajattelet kuulemaasi evankeliumia sen tapahtumia ja ihmisiä, keiden joukosta itsesi löydät, kenen silmin katselet tilannetta? Mitkä evankeliumin sanoista kohdistuivat eniten sinuun? Keneen siis samaistut? Mahdollisuuksia on useampiakin.

Löydätkö itsesi väkijoukon keskeltä tarkkailijan roolissa. Heitäkin on paikalla ainakin kahdessa roolissa. Oletko lainoppinut joka syyttää opetuslapsia ihmisten huijaamisesta. Vai oletko muuten vain mielenkiinnosta tullut paikalle katsomaan tapahtumia?

Tunsitko itsesi opetuslapsen paikalla. Opetuslapset, jotka epäonnistuivat hurskaudessaan ja omassa tehtävässään – ja joutuvat nyt sivusta seuraamaan miten Mestari korjaa ja paikkaa heidän virheensä.

Samaistuiko joku pojan isään, lapsen vanhemman elämäntilanteeseen. Isään joka tunsi vastuuta ja tuskaa poikansa puolesta. Hän oli vuosien aikana tehnyt kaikkensa lapsen tähden, mutta mikään ei ollut auttanut. Lapsena poika oli ollut jotenkin vanhempiensa hallittavissa. Mutta kun hän oli kasvanut täysimittaiseksi, heidän voimansa eivät riittäneet enää pojan aloilla pitämiseen. Apua oli saatava.

Poka, joka parannetaan on myös mahdollinen samaistumisen kohde. Mykkyyteen sidottuna, hän oli vailla luonnollista kontaktia muiden ihmisten kanssa. Hän tuskin oli ehtinyt oppia koskaan puhumaan – isän selvityksen mukaan poika oli mykkä ja kuuro pienestä pitäen. Tuskinpa ymmärsikään puhetta. Sairaus oli eristänyt hänet omaan yksinäiseen ja hiljaiseen maailmaan.

Parantamisen jälkeen hänellä oli vielä pitkä tie oppia täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Jos kuuntelitte tarkasti, pojan ei kerrottu parannuttuaan sanoneen sanaakaan. Hänen kielensä oli vapautunut, mutta hän ei osannut vielä puhua. Se hänen olisi opittava vähän kerrallaan. Sellaista ihmettä ei kai kukaan voi tehdä, että lahjoittaa toiselle kielitaidon. Se meidän on opittava oman kokemuksen kautta.

Neljä näkökulmaa evankeliumin tapahtumiin. Ehkä löysit itsesi jostakin roolista, mutta tekstiä voidaan ajatella myös niin, että nämä neljä näkökulmaa edustavat elämässämme eri puolia alkaen aina elämämme ulommilta kehiltä ja tullen sielun salatuille alueille asti.

Lähden opetuslapsista liikkeelle. Heillä oli lähetystehtävä. Opetuslapset ovat samalla kuva siitä minkälaisia kristittyjä me olemme ulospäin. Millä tavoin meidän kauttamme evankeliumin voima säteilee ympärillemme. Todistaako se Kristuksesta. Vapautuuko lähellämme ihmiset taakoistaan uuteen toivoon ja uuteen uskoon. Sinä et ole ’vain kristitty’ vaan Jeesuksen opetuslapsi ja kuljetat todistusta Kristuksesta sinne minne menetkin. Kaikki mitä teet ja sanot todistaa uskostasi: miten istut, miten hengität, miten katsot toisia silmiin. Jos se ei todista Jumalan hyvyydestä, se todistaa jostakin muusta. – Jeesuksen oppilaat kokivat epäonnistuvansa tässä tehtävässään. Luulen, että se on tuttua meillekin. Mitään ei tapahdu lähellämme. Olemme peittäneet sen valon, jonka tulisi loistaa ihmisille.

Pojan isän roolissa paljastuu perhepiirin sisäpuolinen maailma ja siihen kuuluvat lähisuhteet. Vanhempina ja kasvattajina koemme riittämättömyyttä ja epäonnistumista. Puolisoina koemme vajavuutta. Yhtä hyvin lapsina tiedostamme että emme täytä vanhempiemme toiveita ja odotuksia suhteemme.

Sairaassa pojassa näkyy oma uskomme, sisäinen minuutemme – se on kuva sisäisestä lapsestamme eikä sillä ole hyvä olla. Pojan mykkyys on ehkä vielä tarkempi kuva uskosta ja sisäisestä elämästämme kuin isän kamppailu uskon ja epäuskon välillä. Se on sidottu maailman voimien edessä. Sanaton, mykkä ja syvä pelko hallitsevat sitä. Sairas poika kuvaa uskoamme enemmän kuin tiedostamme.

Todellisuudessa uskomme Jumalan voimaan on kovin heikko, etsimme itsellemme turvaa enemmän varallisuudesta ja toisista ihmisistä kuin Jumalasta. Jos sielumme kerroksia raaputtaa niin löytyykö sieltä sittenkin enemmän pelkoa kuin iloa ja uskon rohkeutta. Ihminen pelkää koska kuvittelee olevansa yksin ja vailla turvaa silloin kun se on paljaana.

Tämä on todellinen kuva lähes jokaisesta kristitystä. Epäusko jäytää syvällä sydämessämme. Meidän uskomme on pienen sinapin siemenen uskoa. En voi itsekään kehua olevani mikään uskon sankari. Tunnistan tuon mykkyyteen sidotun pojan sieluni pohjalla. Tiedän myös sen, että Jeesus haluaa vapauttaa meidät niin että kaikki pelon voimat raukeaa – ja alamme opettelemaan uskon ja luottamuksen kieltä vähän kerrallaan.

Tuon uskon ihmeen ja pelon väistymisen sielumme pohjalta Jumala saa aikaan usein paremminkin niin, että hän antaa meidän sairastua tai hän muulla tavoin ottaa meiltä pois inhimillisiä turvan lähteitä, jolloin yhä enemmän estimme turvaa Jumalasta. Silloin uskon ja rukouksen suunta on oikea vaikka elämän suunta muuten näyttäisi ei-toivotulta.

vähäiselläkin uskolla voi kuitenkin rukoilla. Jeesus kuulee ja tulee luoksesi. Evankeliumissa kaikki kolme saivat avun.

Opetuslasten häpeä poistui ja fariseusten syytökset vaimenivat. Isän huoli väistyi kun hän sai poikansa takaisin. Ja poika nousi uuteen elämään vapaana peloista.

Toinen paastonajan sunnuntai 2000
Mark. 9:17-29

Muista minua

Olemme edenneet toiseen paastonajan sunnuntaihin. Aiheena on psalmin sanat ’muista minua’. Viime sunnuntain aihe oli ilmaistavissa sanoin ’Hän huutaa’. Kun ihminen huutaa kipuansa, hän saa luottaa siihen, että Jumala kuulee. Tänään evankeliumissa esiintyvä nuori poika ei voi edes huutaa sillä hän on niin vaikeasti sairas, ehkä jonkin aivovamman tähden, että hän ei kykene puhumaan. Ehkä hän on samanlainen poika, jonka tunnemme tuolta Antinkodin hoitolaitoksesta. Sellainen, joka ei kykene ilmaisemaan kipuaan. Joka on vaikeasti kehitysvammainen, eikä siksi pysty huolehtimaan itsestään.

Rukous joka tuossa tilanteessa nousee, voisi kuulua tämän päivän psalmin sanoin: ’Muista minua’. Koko pojan mykkä elämä ojentuu Jumalaa kohti ja toivoo, että Jumala muistaisi hänet ja hänen hädänalaisen elämänsä ja että Jumala silloin muistaessaan auttaisi ja armahtaisi häntä. Näin evankeliumi vie meidät tänään keskelle ihmisen hätää, hänen sairauteensa ja kamppailuunsa uskon ja epäuskon välillä, toivon ja epätoivon välillä.

Raamattua lukiessa on hyvä pysähtyä kysymään itseltään joitakin peruskysymyksiä. Yksi sellainen kysymys on, keitä henkilöitä evankeliumissa esiintyy.

Tapaamme siinä opetuslapset, jotka parhaansa mukaan ovat yrittäneet auttaa poikaa. Jeesus oli antanut heille vallan parantaa sairaita ja ajaa ulos ihmisistä pahoja henkiä. Tästä vallastaan huolimatta he eivät kyenneet muuttamaan pojan tilaa yhtään paremmaksi. Aikaisemmin ongelmia ei ollut esiintynyt. Sairaat olivat parantuneet, mutta nyt he jäivät kamppailussaan toiseksi. Evankeliumissa esiintyy huolestunut

isä, joka haki apua pojalleen mistä vain sai. Mutta kaikista yrityksistään huolimatta hän oli täysin voimaton. Isä ei voinut tehdä mitään. Hän haluaisi auttaa lastaan ja varmaan on monen vuoden ajan vienyt sitä eri parantajien luokse. Vieläkin hän jaksaa nähdä vaivaa lapsensa tähden. Hän ei ole antanut periksi. Hän ei ollut menettänyt toivoaan. Vaikka mikään ei ole koskaan vielä auttanut, hän kääntyi Jeesuksen puoleen.

Evankeliumissa tapaamme isän pojan, joka ei sano sanaakaan. Silti jotakin voimme aavistaa hänen elämästään, kun hän lähes syntymästään asti on joutunut elämään vailla ruumiinsa hallintaa vailla kykyä puhua. Koko lyhyen elämänsä ajan hän on kärsinyt. Hänen taitonsa, voimansa ja koko elämänsä kaipasi vapautusta.

Evankeliumissa on myös Jeesus, joka tulee heidän luokseen, nuhtelee epäuskosta ja parantaa pojan.

Mutta on vielä eräs vieras, joka on ollut kaiken aikaa läsnä. Vieras, jonka ei haluttaisi olevan paikalla. Se on Sairaus. Sairaus on se kutsumaton vieras, joka kuitenkin on tullut ja tuonut mukanaan kauhistuttavat lahjansa: kärsimyksen, tuskan ja kyyneleet.

Pojan sairautta kuvataan evankeliu-missa todellakin hyvin persoonallisin sanoin. Se on kuin väkivaltainen, ihmisiä kiusaava henkiolento, joka on sitonut pojan suun ja ymmärryksen sekä taivuttanut jäsenet käyttökelvottomiksi. Näin voimakkaalla tavalla pojan sairaus kuvattiin ja ymmärrettiin.

Varmasti on niin, että ajatellessamme omaa elämäämme, myös meidän sairautemme ja sisäinen kamppailumme tuntuu joskus siltä kuin todella taistelisimme jotakin sellaista vastaan, joka on meitä voimakkaampi, joka sitoo meidät ja lannistaa voimamme, jopa elämänhalumme. Sairaus on kuin elämäämme tunkeutunut vieras, joka pyrkii komentelemaan meitä, määräämään päiviemme kulun. Se tuo rajoja elämäämme ja pyrkii erottamaan meidät toisten ihmisten seurasta.

Tähän kamppailuun tulee väistämättä mukaan aina taistelu Jumalan kanssa. Kyselemme mielessämme, olemmeko jotenkin huonoja kristittyjä, kun meitä kohtaa tällaiset vastoinkäymiset, kun syöpä, reuma, aids, halvaantuminen tai jokin muu sairaus astuu elämäämme.

Päivän evankeliumi näyttää tänään erityisesti yhdistävän juuri nämä asiat. Terveyden uskoon ja sairauden epäuskoon. Jeesushan sanoo pojan isälle ja samalla opetuslapsilleen, jotka eivät kyenneet parantamaan poikaa, että ”kaikki on mahdollista sille, joka uskoo”. Merkitseekö tämä sitä, että sairaus, vastoinkäymiset, kaikki ovat seurausta vain henkilöön heikosta uskosta? Jos uskoa riittäisi, mitään ongelmia ei elämään ilmaantuisi? Onko niin, että jos vain uskon tarpeeksi vahvasti, niin saan rautakangenkin taipumaan uskon voimalla. Vähän samaan tapaan kuin Uri Geller aikoinaan väitti taivuttavansa lusikoita ajatuksen voimalla. Tai jos vain uskon tarpeeksi voimakkaasti, niin saan uskon voimalla joen muuttamaan suuntaansa. Jos vain uskoni on vahva, niin syöpä katoaa ja reuma paranee. Tällainen käsitys tulee evankeliumista mieleen. Opetuslapset eivät saaneet poikaa terveeksi, koska heidän uskonsa ei ollut tarpeeksi vahva.

Kun Jeesus sanoo, että ’kaikki on mahdollista sille, joka uskoo’, hän ei tarkoita, että meidän on uskottava omiin mahdollisuuksiim-me ja omaan uskomme voimaan. Usko ei ole jokin maaginen kyky meissä, jolla voi tehdä taikatemp-puja. Se ei ole omaa voimaamme.

Uskoessamme, uskomme Jumalan mahdollisuuksiin. Jumalalle kaikki on mahdollista, mutta ei ihmiselle. Joka uskoo Jumalaan, turvaa hänen voimaansa ja hänen mahdollisuuksiinsa.

Onkin sanottu hyvin, että uskossa itsessään Kristus on läsnä. Usko tuo Kristuksen elämäämme. Uskossa Jumalan Henki ja Jumalan voima on meissä. Varmasti meidän silloin olisi syytä yhä enemmän luottaa Jumalan mahdollisuuksiin ja poistaa elämästämme niitä muureja, jotka estävät Jumalan tahtoa tapahtumasta. Mutta meissä on paljon pelkoa ja epäuskoa. Emme uskalla irrottaa otetta uppoavasta veneestä ja tulla pelastetuksi. Pelkäämme jättäytyä Jumalan varaan.

Usko Krisukseen merkitsee tosinaan taas sitä, että hän kutsuu meitä kärsimään kanssaan. Hän antaa ristin kannettavaksemme. Hän ei parannakaan, vaan päinvastoin haavoittaa. Silloin meillä ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin riippua hänessä kiinni. Ei ole enää muuta turvaa. Olemme Jumalassa kiinni tietämättä enää itsekään onko se uskoa vai epäuskoa.

Näin paaston aikana me pysähdymme katsomaan elämämme suuntaa. Kuljemmeko Kristuksen askelissa.

Kun katsomme Kristusta tuolla ristillä, tiedämme, että hän on muistanut meidät.

alaviite
1 Se on kuin haltija, joka jätettiin kutsumatta prinsessa Ruususen syntymäjuhlaan. Tämä tuli kuitenkin ja toi tullessaan kuoleman tuottavan lahjan (15-vuotiaana koskee värttinään ja kuolee)


2. PAASTONAJAN SUNNUNTAI 1997 Merikarvia

LUUKAS 7:36-50

MAAILMAN VANHIMMAN AMMATIN HARJOITTAJALLA MAAILMAN VANHIN KOLOTUS

Päivän evankeliumissa tapaamme kolme henkilöä. fariseus Simonin, Jeesuksen, jonka Simon oli kutsunut aterioimaan kanssaan sekä kutsumattoman vieraan, julkisyntisen naisen, joka Simonin mielestä tuntui häiritsevän tuota tilannetta. Naisesta ei tiedetä tämän enempää, ei edes hänen nimeään. Ainoa määrre, jolla häntä kuvataan on se, että hän on syntinen.

Syntinen voi tietysti olla monella tapaa. Varkaat ja publikaanit olivat syntisiä. Samoin paimenia ja aasisajajia pidettiin syntisenä ammattikuntana. Evankeliumin syntistä naista on kuitenkin aina ajateltu prostituoituna. Hänen siveettömyyttään ilmaisee vielä se, että hän ei käyttäydy kaikkien etikettisääntöjen mukaisesti, vaan hänen käytöksensä on melko spontaania ja pavaata. Tuohon aikaan ja tuollaisessa tilanteessa se olisi ollut naiselle sopimatonta. Lisäksi hänen tukkansa oli valtoimenaan, kun hän kuivaa Jeesuksen jalkoja hiuksillaan. Juutalaisen tavan mukaan naisen ei ollut lupa avata hiuksiaan muiden kuin oman miehensä läsnäollessa.

Ensimmäisenä asiana kertomusta lukiessa tulee kuitenkin mieleen kysymys, miksi nainen tuli Jeesuksen luo. Ei hän ollut rampa eikä sokea. Mikään sairaus ei vaivannut häntä, josta hän olisi halunnut parantua. Hänellä ei ollut ruumiinvammaa, mutta sielussaan hänellä oli se maailman vanhin kolotus ja sairaus eli synnin sairaus (sanakikkailua harrastelen vrt. maailman vanhin ammatti). Syyllisyys Jumalan edessä. Se sai hänet rientämään Jeesuksen luokse ja etsimään pelastusta.

Miten hän uskalsi tulla Jeesuksen luokse? Miten kehtasi? Olihan hän julkisyntinen ja Jeesus oli taas pyhä mies, jolla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä syntisen naisen kanssa. Mitä ilotyttö haluaa Jeesukselta? Mitä hän oli oikein Jeesuksesta kuullut puhuttavan, kun hän uskalsi astua häiritsemään Jeesusta? Pelkät Jeesuksen parantamisihmeet eivät olisi saaneet häntä liikkeelle. Hän oli kuullut puhuttavan, että Jeesus oli sangen pyhä mies, mutta erilainen kuin muut. Hän hyväksyy seuraansa sellaisenkin, jota muut hyljeksivät; puhuu sellaisen kanssa, jota muut karttavat. Hän ei ole vain sairaiden ja sorrettujen, vaan myöskin syntisten ystävä.

Syntisen naisen luokse monet miehet mielellänsä tungeksivat, eivätkä suotuisissa olosuhteissa hänen seuraansa olisi karttaneet. Mutta sisäisesti nainen tunsi olevansa hyljeksitty ja yksinäinen vailla kenenkään apua ja turvaa. Hän halusi nyt itselleen uuden elämän. Kun Jeesus oli kaupungissa, hän ajatteli tilaisuutensa tulleen. Jeesus varmaan voisi auttaa häntä. Hän on jumalan mies. Jos vain hän pääsisi Jeesuksen luokse, niin hän varmasti pääsisi myös tunnontaakastaan.

Fariseus Simonilla on toisenlainen tilanne. Hän oli kutsunut Jeesuksen luokseen ja halusi seurustella tämän kanssa sivistyneesti – ehkä jopa nöyrin mielin, sillä eivät monet fariseuksista olisi kutsuneet Jeesusta kyläänsä. Simon oli silti vanhojen ennakkoluulojensa vanki. Hänen uskonsa oli kovin jäykkärakenteista. Syntisestä naisesta hän kykeni tuossa tilanteessa ajattelemaan vain yhdellä tavalla.

”Mitä tuo nainen tekee asunnossani. Hänellä ei ole mitään asiaa tänne. Miksi Jeesus ei tuomitse häntä, sillä syntihän huokuu naisen ihon läpi. Miksi hän Jeesusta vaivaa? Luuleeko hän pääsevänsä parilla jalkasuudelmalla Jumalan valtakuntaan. Hänellä ei ole sinne mitään osaa eikä arpaa, sillä hän on sulkenut itse itsensä sen ulkopuolelle. Siellä ei ilotyttöjä tarvita.”

Meidän ajattelumme tuomitsee yhtä nopeasti syntisen kuin fariseus Simoninkin, vaikka olemme hurskaita kristittyjä. Syntinen nainen kuitenkin uskalsi tulla, vaikka tiesi Jeesuksen pyhäksi mieheksi. Hän uskalsi koskea Jeesusta ja suudella tämän jalkoja. Fariseus ei olisi antanut naisen koskea itseään, sillä hän olisi pelännyt saastuvansa naisen synnistä.

Jeesus, joka näkee ihmissydämeen, tietää, että siellä asuvat monenlaiset tunteet. Se sydän, joka ulospäin näyttää paatuneelta, onkin herkkä ja haavoittunut sydän sisältä päin. Ja päin vastoin moni sydän, joka ulkoa päin näyttää puhtaalta ja viattomalta on sisältä kova ja tunteeton.

Jeesus oli myös valmis katsomaan uudella tavalla ihmisten todellisuutta. Synnillisessä ammatissa toiminut ihminen saattoi aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa ’kelpokansalainen` kaivata aitoa Jumalan rakkautta tai pelätä, että Jumala on hylännyt hänet ja tuntea syvää katumusta elämästään ja sen virheellisistä valinnoista.

Jumala ei luokittele syntejä ja syntisiä eri sarjoihin tähän tapaan: ”Tällaisia syntisiä pelastan ja näitä siedän seurassani, mutta näiden synti on liian häpeällinen, jos he haluavat saada anteeksi, heidän olisi ensiksi kyllä tehtävä jonkinlaista parannusta elämässään, vaihdettava ystäväpiiriä tai jotakin vastaavaa, jotta kehtaisin esiintyä heidän kanssaan.” Jumala ei ole siis tällainen. Jokainen ihminen on syntisyydessään lopulta samanlainen. Meillä on sydämessämme paha taipumus pilkkaan ja kovuuteen niin Jumalaa kuin lähimmäistämme kohtaan. Me olemme kaikki samanlaisia jumalankieltäjiä.

Me olemme niinkuin tuo nainen, joka on myynyt ruumiinsa. Jos me emme ole myyneet ruumistamme, niin ainakin olemme myyneet uskomme ja periaatteemme ja monta kertaa – ja halvalla. Mutta me olemme myös tuon fariseus Simonin kaltaisia, jolla sydän oli kova, joka oli sairastunut omaan hurskauteensa. Jeesus halusi tuoda armoa ja anteeksiantamusta molemmille. Mutta kumpi sitä tajusi pyytää tai kumpi siitä tajusi kiittää.

Tulenkin saarnassani nyt toiseen kysymykseen, jota tämän evankeliumin kohdalla on useasti mietitty. Miksi nainen itki?

Ensilukemalta tulee ajatelleeksi, että ne olivat katumuksen kyyneleitä. Mutta käykin ilmi, että kyyneleet eivät ole enää katumuksen vaan helpotuksen, ilon ja vapahduksen kyyneleitä. Kyyneleitä siitä ilosta, että Jumala on ottanut hänent huomaansa. Kyyneleet ovat vastarakkauden kyyneleitä.

Kun nainen tulee Simonin taloon Jeesuksen luo, hän ei puhu mitään. Jeesuskaan ei puhu mitään naiselle. Mutta ennen kuin Jeesus sanoo mitään fariseukselle tämän kauhistellessa naisen läsnäoloa, paljon on jo tapahtunut sanattomuudessa.

Ennen kuin nainen on ehtinyt Jeesuksen luokse, hän on tullut jo Jumalan rakkauden valtaamaksi. Ennenkuin hän on ensimmäistäkään kyyneltä vuodattanut tai hajustepulloa avannut, hänen pelokas sydämensä on löytänyt rauhan, anteeksiantamuksen ja rakkauden. Pelkästään ollessaan Jeesuksen läheisyydessä, rakkauden voimakenttä oli ympäröinyt hänet ja parantanut sielun haavat. Kyyneleet virtasivat tästä vapautuksen riemusta. Sanoohan Jeesus, että hän osoitti rakkautta paljo Jeesukselle, koska sai paljot syntinsä anteeksi.

Nainen ei saanut anteeksi kyyneleidensä tai jalkojen suutelun tähden. Tämä on tärkeää huomata. Jeesus ei tässä ikäänkuin heltynyt naisen itkunsekaiseen katumukseen ja siksi olisi antanut anteeksi. Armoa ja anteeksiantamusta ei voi ostaa suutelemalla Jeesuksen jalkoja tai itkemällä surun ja katumuksen kyyneleitä. Mikään uskonnollinen toiminta ei tuo anteeksiantamusta. – Tämä on juuri meidän fariseus Simonin perillisten ongelma. Miten välttyä siltä, että hartauselämästämme tulisi suoritus, jolla lunastamme taivasosuutemme. Hyvin helposti käy niin, että rakkautemme hiipuu ja harjoitamme hartauttamme enää velvollisuuden tunteesta, siksi koska kilvoitella pitää. Asetelma muuttuu silloin helposti sellaiseksi, että ajattelen hankkivani itselleni pelastuksen näiden hartaiden suoritusten tähden. Niitä joilla ei tällaista uskonnollista harrastuneisuutta ole, niin heille käyköön huonosti.

Jeesus antoi evankeliumin naiselle uuden elämän. Hänen ei tarvinnut ansaita sitä autiomaassa erakkoelämän avulla, kuten eräs toinen ilotyttö Maria egyptiläinen, joka vetäytyi Jordanin itäpuolen autiomaihin viideksikymmeneksi vuodeksi katumaan syntejään. Jeesus vapautti evankeliumin syntisen naisen ja sanoi: Uskosi on sinut pelastanut. Mene rauhassa.

Hyväksyikö muu yhteisö hänet uudessa asemassa takaisin, sitä ei evankeliumi kerro, mutta se kerrotaan, että Jumala hyväksyi hänet, ei siksi, että nainen katui, vaan siksi että Jumala on Jumala, joka antaa synnit anteeksi.

 

Saarna on muuten hyvä ja ehyt paitsi lopussa hajoaa onnettomasti. Tähän täytyy tehdä loppu uudestaan ja katsoa tarkasti, mitä motiiveja saarnan alussa otettiin esille. Mitä lankoja olisi vielä solmittava, mihin kysymyksiin vastattava. Pidin että saarna ainakin alussa eteni rauhallisesti. Ajatus kulki hyvin. Hyvästä alusta ja hyvästä käsittelystä ei ole mitään hyötyä jos loppu ontuu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s