Ristiriitainen ihminen
1. Sam. 17: 37-45, 48-50 – Daavid kohtaa Goljatin (klassikkotarina)
Daavid sanoi: ”Herra, joka pelasti minut leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tuon filistealaisen käsistä.” Silloin Saul sanoi Daavidille: ”Mene, Herra olkoon sinun kanssasi!”
Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: ”Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia.” Ja Daavid riisui ne yltään.
Daavid otti sauvansa, valitsi joenuomasta viisi sileää kiveä ja pani ne paimenlaukkuunsa, jossa hän piti tavaroitaan. Sitten hän lähti linko kädessä astumaan kohti filistealaista. Tämä lähestyi Daavidia edellään kilvenkantaja. Filistealainen katseli Daavidia ja näki, että hän oli sorea, parraton nuorukainen, mitätön vastustajaksi. Hän huusi Daavidille: ”Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä?” Ja filistealainen kirosi Daavidia kaikkien jumaliensa nimeen ja sanoi: ”Tule tänne, niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille!” Mutta Daavid vastasi: ”Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut.”
Kun filistealainen lähti tulemaan Daavidia kohti, Daavid ryntäsi juosten häntä vastaan, pisti kätensä laukkuun ja otti sieltä kiven. Hän linkosi sen ja osui filistealaista otsaan. Kivi puhkaisi otsan, ja filistealainen kaatui suulleen maahan. Näin Daavid voitti filistealaisen ilman miekkaa pelkällä lingolla ja kivellä, kaatoi hänet maahan ja otti hänet hengiltä.
Room. 7: 14-25
Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.
Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.
Evankeliumi Matt 21:28-32
Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
”Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?”
”Edellinen”, he vastasivat.
Jeesus sanoi: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskau-den tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”
Tämän päivän aihe on itsensä tutkiminen. Se on hyödyllistä jokaiselle aika ajoin. Itsensä tutkimisessa itsetuntemus paranee. Ajatus siksi on, että edellä luetut kohdat Raamatusta voidaan lukea itsetuntemusta avartavassa valossa.
Evankeliumissa Jeesus kehottaa fariseuksia tarkemmin tutkimaan itseään. Hän kertoo heille vertauksen, jossa kuva heistä tarkentuu. He ovat sen pojan kaltaisia, jotka esittivät hyvää ja hurskasta ihmistä (kyllä isä minä menen), mutta kuitenkin todellisuudessa heiltä puuttuu Jumalan tunteminen. He ovat kuin Vanhan testamentin kertomuksen Daavid, joka oli lähdössä Goljatia vastaan puettuna komeaan haarniskaan. Hän näytti varmasti komealta, mutta hän ei kyennyt niissä varusteissa liikkumaan. Heidän haarniskansa oli lain ja perinnäissääntöjen ulkoinen noudattaminen, mutta fariseukset eivät saaneet niillä toivottua tulosta. He eivät oikeasti tienneet, mihin niitä tarvitaan. Mutta toisin kuin Daavid, he eivät myöskään riisuneet sitä pois.
Daavidilla oli kertomuksessa hyvä itsetuntemus ja hyvä itseluottamus – sen lisäksi että hän luotti Jumalaan. Hän riisui ulkoisen komeuden, omalta kannaltaan väärät varusteet, joita ei kyennyt käyttämään. Haarniska haittasi hänen liikkumistaan. Hän toimi mieluummin tavalla, jonka tunsi omakseen. Silloin hän oli ketterä. Mielestäni itsetuntemuksen kannalta kuvauksessa on hienoa juuri tuo kohta, kun hän riisuu haarniskan ja muut isojen miesten sotavarusteet. Hän kohtasi pelottavan vihollisen omana itsenään. Tuon kertomuksen äärellä voit jatkaa hengellistä harjoitusta ja asettaa itsesi Daavidin asemaan. Mikä on sinun elämässä Goljat, suuri mörkö, joka sinua pilkkaa ja uhkaa? Entä minkälaisin varustein olet lähtenyt sitä vastaan? Onko varusteita niin paljon, että et pysty liikkumaan? Mitkä olisivat sinulle omimmat keinot ja tavat ratkaista ongelma tai kohdata mörkö?
Erityisen mielenkiintoinen itsetuntemuksen suhteen on Paavalilta kuulemamme katkelma; Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo
Tässä Paavalin kirjeen kohdassa pohditaan ihmisen ristiriitaista olemista. Paavali oli jo 2000 vuotta sitten hyvin tarkkanäköinen. Hyvä tahtommekaan ei auta meitä aina tekemään oikein.
Antiikin filosofit ajattelivat, että oikeasta ajatuksesta seuraa väistämättä oikea teko. Kun ihminen tietää asioiden oikean luonteen, niin hyvä tapahtuu lähes välttämättömyyden pakosta. Se on sisään kirjoitettu tähän ajattelutapaan. Ihminen on homo sapiens, viisas ihminen. Lajit toteuttavat oman lajityyppinsä mukaista toimintaa. Kun ihminen saa oikean ymmärryksen, hän toimii viisaana ihmisenä sen mukaan. Näin ei kuitenkaan aina tapahtunut. Missä oli vika? Toiset sanoivat, että vika on tahdon heikkoudessa. Sokrates ei hyväksynyt sitä. Hänen mukaansa on kysymys oikean tiedon puutteesta.
Nykyään esimerkiksi tupakan ja huumeiden vaaroista varoitetaan. Tieto on kaikkien saatavilla. Kuitenkin monet ihmiset toimivat vastoin parempaa tietoansa? Vaikka tietää, mikä on oikein, vaikka tietää teon huonot ja epäterveelliset seuraukset – siitä huolimatta toimii väärin. Huonon vaihtoehdon valinta tuo jotakin muuta sellaista, mitä henkilö arvostaa. Talvella nuori nainen pukeutuu napapaitaan, koska se näyttää hänen mielestään hyvältä. (ihminen haluaa ristiriitaisia asioita)
Järki ei ole ainoa asia, minkä varassa päätöksiä tehdään. Usein tunteet johtavat voimakkaammin ihmistä. Ihminen ei olekaan viisas ihminen vaan tunteen sokaisema ihminen. Joukkotunteet ovat tässä kaikkein pahimpia. Kaikki järkevä ajattelu lakkaa, kun mennään joukkotunteen vallassa. Tällaista löytyy uskonnollisissa lahkoissa. Nykyajan sosiaalinen media ruokkii myös joukkohysteriaa tai ryhmäpainetta toimia tietyllä tavalla.
Antiikin tiedemiehet arvostivat vakaata päättelyä ja sen avulla hankittua tietoa. He asettivat päättelyn tunteiden edelle. Myöskään Paavali ei toiminut ailahtelevien tunteiden vallassa. Se olisi ollut kontrollin menettämistä itsestään. Täydellistä sivistymättömyyttä.
Jos syy ei ole tiedon puute tai tunteen ylivallassa, johtuuko tahdon heikkoudesta, että ihminen tekee väärin? Paavalin mukaan hänellä tahto hyvään on olemassa. ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon…” Hänen tahdossa ei ole mitään vikaa. Ja mitä tulee Paavaliin, hän tietää hyvin tarkkaan, mitä hyvää häneltä Jumalan käskyissä odotetaan, mitä hyvää pitäisi tehdä. Samoin on hän fariseuksena ollessaan ollut hurskaudessaan moitteeton ja ankara itseään kohtaan. Hänellä on ollut esimerkillinen itsekuri ja luja tahto toimia Jumalan lain edellyttämällä tavalla. Kaikesta tästä huolimatta hän tunnustaa, että ei pysty tekemään sitä hyvää, minkä tietää oikeaksi, minkä noudattamiseksi myös hänen tahtonsa toimii.
Eräs vanha vertaus sanoo näin: Ihmisellä on kaksi tahtoa. Sisällämme asuu kaksi koiraa, musta ja valkoinen ja ne tappelevat keskenään. Kumpi voittaa? Tarinan mukaan se koira voittaa, jota ruokit. Tämä pitää monesti varmasti totta. Paavalin ajatus ei silti mene tämänkään mukaan. Hän tahtoo hyvää ja varmasti ruokkii itsessään hyvyyttä, mutta silti paha saa voittoja. Paavali ei ollut heikkotahtoinen.
Jos Paavalilla on liian yksioikoinen ja ankara tulkinta laista. Olisiko sittenkin väljennettävä vaatimuksia, jotta ne eivät ole niin mahdottomat – jotta ne voisi jotenkin täyttää? Tällaistakin on esitetty. Vaatiiko armollinen Jeesus muka niin tarkkaa lain noudattamista? Evankeliumien mukaan Jeesus ei höllentänyt lain vaatimuksia vaan itseasiassa kiristi niitä. Hän kiristi niitä siihen asti, että Jeesuksen oppilaat sanoivat, ettei kukaan voi pelastua. Syntiä ei ole vasta synnillinen teko, vaan jo se, kun sydämessään on siihen suostunut. Aviorikos, varkaus, murha tapahtuvat ihmisen sydämessä, vaikka itse tekoa ei koskaan tehtäisi.
Paavali oli alkanut Jeesuksen kautta oppia tuntemaan syvemmin itseään. Synti on meissä vielä syvemmällä ja se voittaa vahvimmankin tahdon. Yksikään ihminen ei ole voittanut sen valtaa. Vain Kristus on voittanut synnin mahdin ja täyttänyt lain.
Paavali ei ripustaudu ulkoiseen hyvyyteen, kuten ehkä Jeesuksen moittimat fariseukset. Paavali oli ollut juuri sellainen fariseus, minkä Jeesus sanoi tarvitsevan kääntymystä.
Paavalille tuli elämässä vastaan äkkipysähdys. Hän oli matkalla Damaskokseen pidättämään kristittyjä. Mutta kesken matkaansa kohtasi näyssä Jeesuksen, putosi hevosen selästä ja tuli sokeaksi. Hänen oli nähtävä sisäisillä silmillään se, mitä hän ei voinut nähdä ilman sokeutumista. Hän tuli tuntemaan, että hänen laille kuuliaisena fariseuksena hankkima hurskaus ei riitä. Hänen itsetuntemuksensa johti siihen, että hän luopui uskomasta omaan hyvyyteensä. Hellimme tätä ajatusta hyvin vahvasti: ”Minä olen hyvä ihminen. En ole paha. Pahat ovat muita ihmisiä, en minä.” Paavali joutui katsomaan itseään syvemmälle ja näkemään sellaisia jälkiä jotka eivät ilahduttaneet. Hän joutui näkemään itsessään ihmisen, joka tarvitsee pelastusta. ”Minussa on pahaa. Olen niin vahvasti sidoksissa langenneen maailman todellisuuteen, että en pärjää sille omin voimin.” Pelastus oli hänen ulottumattomissa, se ei ollutkaan enää omassa vallassa ja oman yrittämisen takana. Mittasuhteet ovat tässä asiassa kovasti toisenlaiset. Paavalin tie umpikujasta oli tunnustaa oma tilanteensa ja kääntyä sen Vapahtajan puoleen, jota hän oli vainonnut – hänellä oli tarve saada armo ja anteeksiantamus.
Tunnetko sinä itsesi? Oikea itsetuntemus näyttää meille myös sen, että Jumalan edessä ei riitä meidän temppumme. Se on ehkä pelottavinta mitä tiedämme. Meidän on tultava tutuksi publikaanin rukouksen kanssa: ”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika. Armahda minua syntistä.”
Mikä ihmiselle on mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.
Itsetuntemus vie meidät pienelle paikalle. Mutta Jumalan tunteminen nostaa meidät korkeuksiin. Tässä koulussa me olemme koko ikämme. Pyhä Henki opettaa meitä. Pyhä Henki näyttää meille syntimme. Mutta ennen kaikkea Pyhä Henki kirkastaa syntisille Kristuksen, vapauden, armon, pelastuksen. Hän on sinutkin lunastanut omakseen. Hän on Vapahtajasi.
12. sunnuntai helluntaista
31.8.2014 – On kahdenlaisia syntisiä: Sellaisia kuin sinä ja sellaisia kuin minä
Matt. 21: 28-32 Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille: »Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?» »Edellinen», he vastasivat. Jeesus sanoi: »Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.»
Jeesuksen vertauksessa on kaksi poikaa. Niin kuin veljekset yleensä he kilpailevat keskenään ennen kaikkea vanhempiensa suosiosta. Kumpikin haluaa olla se jota rakastetaan enemmän. Näinkö tulkinta avautuu? Vai kamppailevatko pojat enemmän omien sisiäisten ristiriitojensa kanssa? Evankeliumia ehkä voisi taivuttaa psykologian kielelle ja puhua sisaruskateudesta tai sisäisestä kamppailusta, mutta tarinan alkuperäinen merkitys jäisi pimentoon. Sitä täytyy katsoa ensin siitä tilanteesta käsin, jossa se esitetään.
Jeesus on kertonut kerran aikaisemminkin vertauksen kahdesta pojasta. Jeesuksen tunnetuin vertaus tuhlaajapojasta alkaa samoin: eräällä isällä oli kaksi poikaa. Tuhlaajapoika kertoi pojasta joka oli eksynyt ja joutunut kauas kodista – toinen taas oli ollut kotona kauan aikaa, mutta oli suutuksissa siitä, että isä hyväksyi tuhlaajapojan paluun. Julistuksessaan Jeesus osoittaa yhä uudestaan, että hän on tullut etsimään Israelin kadonneita lampaita. Hän ei ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä. Mutta syntisiä ja eksyneitä on monenlaisia.
Kaksi poikaa, jotka isä lähetti viinitarhaan käsittelee samaa asetelmaa, mutta mukaan on tullut syytös vanhemmalle pojalle. Hänen jonka oletettiin olevan hurskas, onkin sitä vain sanoissaan. Teot antavat toisen viestin.
Tilanne, jota eletään on evankeliumissa hyvin räjähdysherkkä. Jeesus on ylipappien ja kansan vanhinten kanssa jyrkästi vastakkain. Hetkeä aikaisemmin temppelissä oli välikohtaus, jossa Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja ajoi myyjät ulos temppelistä. Sokeat ja rammat tulivat hänen luoksensa ja hän paransi heidät. Ylipapit kysyivät tämän nähdessään, millä vallalla näitä teet. Jeesus ei vastannut suoraan kysymykseen, vaan esitti vastakysymyksen. Hän kertoo kyllä, mistä hänen valtansa on peräisin, jos he kertovat hänelle: Mistä Johanneksen kaste oli peräisin? He väistivät kysymyksen ja vastasivat etteivät tiedä. Jeesus kieltäytyi vastaamasta heille millä vallalla hän tunnustekoja tekee. Itse asiassa kummassakin tilanteessa Jeesus haastoi ylipapit ja vanhimmat katsomaan itseään ja lausuvan tuomion itselleen: me olemme olleet synnissämme sokeat ja ylpeät. Kysymyksen Johanneksen kasteesta he väistivät, mutta tämän vertauksen äärellä he eivät päässeet pakoon. Vertaus kahdesta pojasta on suoraan esitetty heitä vastaan.
Vertaus ei ole siis vain psykologiaa ja sielun liikkeitä, vaan niin kuin Johannes Kastaja nuhteli kuningas Herodesta, Jeesus nuhtelee ja esittää vaatimuksen parannuksesta kansan uskonnolliselle johdolle. Johannes menetti päänsä kuninkaan loukkaamisesta. Jeesus tiesi, että ei hänellekään hyvin käy tällaisen syytöksen jälkeen.
Vertauksen isällä on siis kaksi poikaa, joita kumpaakin hän pyytää lähtemään töihin viinitarhaan. Ensimmäinen kieltäytyy, mutta tulee myöhemmin toisiin ajatuksiin ja menee töihin. Toinen puolestaan puhuu isälle kauniisti ja lupaa mennä töihin, mutta saman tien on unohtanut lupauksensa eikä mene.
Viinitarha on Jumalan valtakunta, jonne sekä Johannes Kastaja että Jeesus kutsuivat ihmisiä: ”Aika on täyttynyt. Jumalan valtakunta on tullut lähelle: tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi Mk 1:15”
Millä tavalla vertauksessa ensimmäiset ovat porttoja ja publikaaneja ja jälkimmäiset ylipappeja ja kansan vanhimpia?
Portot, publikaanit ja julkisyntiset ovat niitä jotka eivät tietenkään halua lähteä töihin. Heitä ei ole ennenkään kelpuutettu, miksi lähteä siis nyt. Johannes Kastajan parannussaarna uppoaa heihin. Heille oli vuosikaudet sanottu, että he ovat ulkopuolisia, heillä ei ole asiaa Jumalan valtakuntaan, yhtäkkiä julistettiinkin, että Jumala ei ole heitä unohtanut. Kutsu koskee heitäkin. He kuulevat sen, he katuvat syntejään ja ottavat Johanneksen kasteen. He kuulevan Jeesuksen julistuksen ja seuraavat häntä.
Kansan johtava, uskonnollinen eliitti on tämä kauniisti isäänsä puhutteleva poika. Hän lupaa tehdä isän tahdon mutta ei tee mitään.
Jeesuksen esittämä vertaus oli oikeasti hyvin ankaraa syytöstä ylipapeille. Jeesus tuskin olisi voinut enemmin ärsyttää heitä, loukata heidän tunteitaan (ja kaivaa verta nenästään), kuin tällä vertauksella. Kansan halveksituimmat syntiset Jeesuksen mukaan ovat Jumalan silmissä parempia kuin he jotka olivat vuosikausia opettaneet kansalaisia elämään Jumalan lain tietä. Ja he itse olivat äärimmäisen tarkkoja, että elivät optuksensa mukaan – juuri he ennen kaikkea olivat niitä, joiden ajateltiin seuraavan Jumalan tahtoa. He olivat valiojoukko, kuuliaisia, kunnon kansalaisia. Nytkö nämä lakia rikkovat ihmiset ja lakia halveksivat ihmiset olivatkin heitä parempia. Se oli aivan pöyristyttävä väite. Että tuollaiset moraalittomat ihmiset pääsisivät Jumalan valtakuntaan ennen heitä.
Jeesuksella oli perustelu kritiikilleen. Kansan vanhimmat olivat nähneet Johannes Kastajan julistuksen vaikutukset. Israelin eksyneet lapset löysivät kotiin. Syntiset katuivat ja saivat armon. Portteja ei ollut avattu synnille vaan syntisille. Jumalan ihmeitä tapahtui heidän silmiensä alla mutta he eivät jälkeenpäinkään tunnustaneet, että tässä on nyt Jumalan sormi koskettanut maata ja ihmisten sydämiä. He eivät tunnustaneet, että heitäkin kutsutaan katumukseen. Heidän syntinsä ei ollut samanlainen julkinen moraalittomuus. Heidän syntinsä oli ylpeys, kovasydämisyys ja yritys omia Jumalan valta ja Jumalan sana itselleen. Jeesus näytti heille itsetuntemuksen peiliä. Nöyrtyminen on aina vaikeaa, varsinkin silloin kun sitä julkisesti vaaditaan.
Tuhlaajapoikakertomuksessa isä puhutteli kauniisti vanhempaa veljeä, että hänkin tulisi juhlaan mukaan. Tarinan tässä vaiheessa Jeesus kutsun esittäjänä ei puhuttele enää kauniisti, vaan antaa suoraan hänen kuulla kunniansa. Vanhemman veljenkin on muututtava asenteissaan, opittava tuntemaan oma syntinsä ja tehtävä parannusta siitä.
Tämä päivä kutsuu meitä itsensä tutkimiseen. On helpompi tutkia veljensä ja siskonsa syntejä ja osoittaa niitä – tehdä parannusta niistä. Se on helppoa, koska se ei ole minun ongelmani. Muutos omien ongelmien suhteen on aina vaikeampaa – niitä ei näe yhtä helposti. Rippikoulussa on nuorten kanssa hauska leikki, jossa jokaisella on liimattu otsaan lappu, jossa lukee jokin julkkiksen nimi tai sarjakuvahahmo. Kukaan ei näe itse mitä lapussa lukee. Tehtävä on lähteä selvittämään omaa nimeään. Mutta voi tehdä vain kysymyksiä, joihin vastataan kyllä tai ei. (olenko mielikuvitushahmo, olenko mies? olenko muusikko? olenko näytteliljä?) Muiden nimet näkee helposti ja niitä voi nauraa, mutta omaa nimeä ei näe eikä tiedä. Oikeilla kysymyksillä paljastuu, kuka olen. Osaatko tehdä oikeita kysymyksiä itsellesi. Kuka minä oikeasti olen? Keitä me kristityt olemme? Olemmeko niitä jotka puhuvat armosta, mutta eivät osoita armollisuutta? Olemmeko armahdettuja syntisiä vai syntisiä jotka eivät toisia armahda?
Omaa vaellusta ja ennakkoluulojaan on hyvä tarkkailla. Itsensä on hyvä tuntea, tiedostaa ja tunnustaa – nähdä itsensä oikeassa valossa. Mitä tahansa itsessäsi paljastuu ja nousee pintaan – kipua, syntiä, häpeää, rujoutta, Jumala ei käännä sinulle selkääsi. Hänen armonsa on sinua varten – Mutta älä hylkää tätä armoa tai käänny sitä vastaan. Se olisi onnetonta.
Kuinka kauas oletkaan joutunut Jumalasta – joko publikaanien ja porttojen tavoin tai kansan vanhinten tavoin – et koskaan ole liian kaukana, ei ole myöhäistä kääntyä takaisin. Jumalan lämmin syli on auki sinua varten. Siitä on merkkinä kirkkomme alttarin takana oleva vanha krusifiksi. Kristuksen kädet ovat levitetyt sinua vastaanottamaan. Viisi haavaa kertovat suuresta rakkaudesta.
12. sunnuntai helluntaista – Itsensä tutkiminen
Matt. 21: 28-32
Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille: »Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?»
»Edellinen», he vastasivat.
Jeesus sanoi: »Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.»
Tunnetko itsesi. Kun rippikoulussa teen tämän kysymyksen nuorille ja pyydän heiltä kouluarvosanaa siitä kuinka hyvin he ajattelevat tuntevansa itsensä, he arvioivat itsetuntemuksensa yleensä melko korkeaksi: 8 tai 9. Mitä sinä ajattelet, tunnetko itsesi?
Jos sinun olisi nimettävä viisi vahvuuttasi ja viisi heikkouttasi, joutuisitko miettimään pitkään?
Pyrkimystä parempaan itsensä tuntemiseen ei ole alettu harjoittamaan vasta nykyaikaisen psykologian myötä. Antiikin tiedemiehet kehottivat jo hankkimaan itsetuntemusta – vanhaan Kreikkalaiseen pakanajumalalle pystytetyn Apollon temppeliin oli kirjoitettu tunnettu lause: tunne itsesi. Tämä yksinkertaiselta kuulostava kehotus ei kuitenkaan ole helposti saavutettavissa. Se johtuu siitä, että todellinen itsensä tunteminen vaatii kasvamista henkisesti aikuiseksi. Aikuisuus on sitä, ettei tarvitse valehdella itselleen.
Sellaiseksi, joka tuntee itsessään niin heikkoudet kuin vahvuudet, pimeät ja valoisat puolet, tietää ja tuntee rajansa. Hyvä merimies tietää minkälaiseen myrskyyn ei lähdetä seilaamaan. Hyvän itsetunnon omaavan ihmisen ei tarvitse todistella muille mitään itsestään. Jonka tarvitsee todistella itsestään jotakin muille, hänen tarvitsee näemmä vain valehdella ja liioitella.
Toisinaan ihmistä on verrattu taloon. Siinä on valoisan ja siistin keittiön ja olohuoneen lisäksi huoneita ja komeroita, jotka eivät ole avoimesti näkyvillä ja kellari ja ullakko, jonne asukas itsekään ei mielellään mene, siivottavaa on liikaa. On helpompi vain laittaa ovi perässään kiinni ja jättää nämä huoneet pois katseestaan ja pois tietoisuudestaan.
Nykyaikainen käsitys ihmisestä sanoo, että ihminen kantaa mukanaan myös tiedostamatonta puoltaan – ja se vaikuttaa tekemiimme valintoihin, se vaikuttaa salaisella tavalla meihin enemmän kuin aavistamme. Myös se minkä tietoisesti olemme yrittäneet kätkeä sielun kellareihin ja komeroihin vaikuttaa käyttäytymiseen.
Koska itseään ei pääse karkuun, olisi hyvä oppia tuntemaan itsensä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ne asiat mistä iloitsee, mutta myös ne, mistä ei ole ylpeä. Itsensä tunteminen, omien rajojensa tiedostaminen antaa ihmiselle paremmat mahdollisuudet kehittyä ihmisenä, voittaa pelkojaan.
Kun tarkastelee päivän kolmea tekstiä ja päivän otsikkoa: itsensä tutkiminen, herää kysymään, miksi kertomus Daavidista ja Goljatista on tällaisen otsikon alla. Mistä itsensä tutkimisesta siinä on kysymys. Evankeliumin ja Paavalin tekstin jotenkin ymmärtää. Paavali puhuu sisäisestä ristiriidasta ja evankeliumi hengellisen itsetuntemuksen tarpeellisuudesta.
Mutta mitä tekemistä kertomuksella Daavidista ja Goljatista on itsensä tutkimisen kanssa? Eikö se ole enemmän sellainen sadunomainen kuvaus siitä, kuinka pienimmästä ja heiveröisimmästä nuorukaisesta kasvaa suurin ja taitavin, jopa koko kansansa pelastaja. Tarina siitä kuinka pieni voittaa suuren vastustajan ilman raakaa voimaa ja ilman merkittäviä aseita. Hänellä on toisenlaista taitoa hallussaan.
Tämä kertomus voidaan lukea myös kuvauksena sielun sisäisenä taisteluna. Se on kuva jokaisen kristityn sielusta. Merkillepantavaa on se, että tämä kuva ei muodostu harmoniseksi ja seesteiseksi rauhaksi niin kuin toivoisi, vaan sielussa käydään taistelua. Itsensä tutkimisen päivänä voimme huomata, että ihmisen sisimmässä on sekasortoa, eripuraa, riitaa ja jännitteitä. Siellä on ristiriitaisia elementtejä. Sen sijaan, että kaikki sielussa on tasapainossa (pöly kellarissa laskeutunut) se vaikuttaakin sotatantereelta. Sotatila siellä on siksi, että sielua yrittää murtaa ja vahingoittaa sellainen asia tai voima, mille kirkon perinteessä on annettu nimeksi synti. Raamatun kertomuksessa Goljat on tuo suuri vastustajamme synti. Hän ei ole siis mikään ihmisen ulkopuolinen tekijä, vaan jättiläismäinen voima, mikä meissä vaikuttaa. Niin kuin Goljat, se herjaa ja pilkkaa Jumalaa. Se on voimakas ja pelottava jättiläinen, jolle inhimillisesti ajateltuna emme voi mitään. Goljat niin kuin synti on ylivoimainen vastustaja. (Goljat Raamatun kuvauksen mukaan on n. 320cm pitkä)
Raamatun ihmiskuva tuntuu hyvin nykyaikaiselta. Ihmisen sisäiset ristiriidat ovat koko ajan todellisesti läsnä ja tunnustettuina. Ihmisessä on sekoittuneena useampia kerroksia, jotka aiheuttavat ongelmia ja saavat elämänlankamme solmuun. Kaikki elämän ristiriidat eivät toki ole taistelua Goljatia vastaan. Elämään mahtuu monenlaisia taisteluita.
Meidän ei pidä kuitenkaan jättää elämäämme tämän jättiläisen käsiin. Hän ei lupaa meille hyvää. Sen joka asettuu häntä vastaan taistelemaan, hän uhkaa repiä kappaleiksi. Jos hän voittaa, hän tekee meistä orjansa.
Raamatun kertomuksessa Israelin väki oli kauhuissaan ja lamaantunut. Ihmisen sielun taistelukentällä usein on niin, että Goljat on vienyt jo voiton ja ottanut herruuden talossa ilman, että taistelua on ole edes käyty.
Raamatun kertomuksessa paikalle tulee pieni Daavid, joka lähtee taistelemaan jättiläistä vastaan, syntiä ja pahaa vastaan. Hänet puetaan sotilaan asuun, mutta kuninkaan haarniskassa hän ei pysty liikkumaan – eikä hän niissä olisi voittanutkaan sillä Goljatin puolustus ja aseet ovat vielä vahvempaa tekoa kuin se haarniska, jonka alle Daavid lyyhistyi. Daavid luopui tarjotuista aseista. (Jeesuskaan ei taistellut pahaa vastaan paholaisen asein. Jeesus voitti uhrautumalla)
Daavid ei jättänyt taistelua kuitenkaan siihen. Hänellä oli usko Jumalaan. Hän ei lähtenyt taistelemaan omin voimin. Eikä hänellä ollut myöskään vastustajan kaltaisia aseita. Mutta viisi kiveä ja lingon Daavidkin tarvitsi. Minkälaiset aseet Daavidilla, uskon sankarilla siis oli. Hän sanoi:
»Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut.» Siinä oli Daavidin kivet – turvautuminen Jumalan nimen voimaan.
Synti eli Goljat on suuri voimassaan. Mutta aina sen herjaukset eivät ole korvin kuultavia. Goljat osaa myös naamioitua. Evankeliumissa Jeesus kehottaa tarkastamaan omaa näennäistä hurskauttamme. Olemmeko fariseusten tavoin hurskaita vain sanoissamme ja mielipiteissämme. Meillä on oikeat mielipiteet ja oikea ymmärrys Raamatun jakeista, mutta emme kuitenkaan elä evankeliumin hengen mukaisesti. Siinä tapauksessa Goljattimme on pukeutunut munkinkaapuun tai körttipukuun tai albaan.
Tunnetko sinä hyvän ja pahan välisen taistelun sisimmässäsi? Vai oletko mielestäsi tehnyt aina oikeita ja hyviä valintoja
Meitä kehotetaan itsetutkisteluun ennen kaikkea siksi, että huomaisimme mihin olemme matkalla. Me saatamme kulkea harhaan myös hurskaudessamme. Niin kävi fariseuksille. Kehotus itsensä tutkimiseen pitää muistutuksen, että meilläkin on heikkouksia, me saatamme langeta. Vastustajamme synti on ahkera ja myös ovela. Meitä kehotetaan kasvamaan ihmisen mittaiseksi, että emme kuvittelisi itsestämme liikoja. Voisimme kasvaa myös sellaisiksi peiliksi toisillemme, että heidän tiensä aitoon itsetuntemukseen helpottuisi. minkälaisia nämä peilit ovat. ne ovat armollisia peilejä. Se peili ei hoikenna kiloja katsojan silmästä pois, vaan näyttää totuuden, mutta se on peili josta totuuden uskaltaa katsoa.
Mutta ennen kaikkea laukustamme löytyköön Daavidin viisi kiveä – Kristukseen viisi haavaa. Niihin turvaudumme hädän koittaessa. Niissä näemme peilin, joka paljastaa totuuden itsestämme, mutta kaiken aikaa hyväksyy meidät suojiinsa.
Ne kivet Daavid noukki puron luota. Täällä kirkossa on elämän virta avoinna – ehtoollispöydässä. siellä sinulle tarjotaan Kristuksen haavojen suoja.
saarnatuoli 