4. adv

4. ADVENTTI 1997
JOHANNES 3:22-30

Joulun odotus on edennyt jo neljänteen adventtiin. Tämä on viimeinen etappi joulun odottamisessa. Vain kolme yötä ja koko kristitty kansa kuuluttaa Herran Jeesuksen Kristuksen syntymää. Kynttilöitä palaa neljä ja joulu on jo käsin kosketeltavissa edessämme. – Varmaan monet teistäkin voivat tuntea jo vatsanpohjassaan että jotakin suurta on tapahtumassa; niin lähellä joulu tuntuu olevan.

Tänään kuitenkin elämme vielä odotuksen hetkiä. Siksi päivän evankeliumikin kertoi henkilöstä, joka kulki Jeesuksen edellä. Alttarilla luetussa evankeliumissa kerrottiin Johannes Kastajasta, hänen oppilaistaan ja Jeesuksen oppilaista. Jeesus itse ei ollut esillä.

Johanneksen opetuslapset olivat hieman huolissaan, sillä Jeesuksen toiminta oli paljon tuloksellisempaa kuin Johanneksen. ”Kaikki menevät Jeesuksen luokse”, sanottiin.

Johannes ei pitänyt Jeesusta kilpailijana, kunten hänen oppilaansa näyttivät pitävän. Päin vastoin, Johannes tiesi, että juuri tätä miestä varten hän oli maailmaan lähetetty, valmistamaan tietä kansojen kuninkaalle, Jeesukselle.

Merkillepantavaa tekstissä on se, että Johannes edelleen opetti ja kastoi ihmisiä, vaikka Jeesus oli jo aloittanut toimintansa. Johannes ei siis lopettanut omaa työtään siihen, kun hän kastoi Jeesuksen ja tunnusti tämän Messiaaksi, Kristukseksi. Hän kastoi ihmisiä edelleen parannuksen kasteella (Johanneslainen liike eli irrallaan ja riippumatta jeesus-liikkeestä). Edelleen hän myös opetti ihmisiä. Hän itse ei lähtenyt seuraamaan Jeesusta. Johannes Kastaja ei kuulunut Jeesuksen opetuslapsiin. Hän ei siis ollut vielä kristitty. Tämä kuulostaa ehkä oudolta, sanoohan Jeesus Johannesta suurimmaksi ihmiseksi, joka on koskaan syntynyt.

Tämä selittyy sillä, että Johannes oli Vanhan liiton viimeinen profeetta. Johannes kuului niiden profeettojen aikaan, jotka ennustivat Jeesuksen, Messiaan tulosta. (Johanneksen tehtävä tässä profeettojen keskuudessa oli todistaa: Hän on täällä)

Moosekselle Jumala oli jo luvannut Kristuksen syntyvän. Hän lupasi sen näillä sanoilla:

Profeetan minä olen herättävä heille hei-dän veljiensä keskuudesta, sinun kaltai-sesi, ja minä panen sanani hänen suuhun-sa, ja hän puhuu heille kaikki, mitä minä käsken hänen puhua.

Vanhan liiton profeetat ennustivat ja arvailivat, milloin tämä lupaus täyttyy. Johannes viimeisenä vanhan ajan profeettana näki tämän lupauksen täyttyvän. Hänen tehtävänsä oli todistaa siitä. Hän siis toteutti sitä samaa profeetan tehtävää, mitä prtofeetat kautta historian olivat häntä ennen tehneet – osoitti kohti Kristusta. Näin Johannes säilyi vanhan liiton profeettana kuolemansa asti vielä Jeesuksen jo alettua julkisen toimintansa.

Vatikaanissa on Rafaelin 1500-luvun alussa maalaama fresko. Se esittää antiikin filosofeja kokoontuneina filosofiikuninkaiden Platonin ja Aristoteleen ympärille. Platonin käsi osoittaa ylös. Aristoteles osoittaa suoraan eteen. On sanottu, että heidän käsiensä suunnat paljastavat heidän tapansa harjoittaa filosofiaa. Platon osoitti ylös kohti järjen muuttumattomia ja korkeampia ideoita. Aristoteles osoitti suoraan eteensä siihen, mikä on välittömästi silmiemme edessä; siitä, mistä voimme tehdä havaintoja ja muodostaa yleisiä periaatteita.

Kun pyrimme saamaan selvyyttä ajatteluumme, on Platonin ja Aristoteleen osoittamat suunnat arvokkaita. Mutta kun haluaa suunnan sielunsa tärkeimpiin ja tuskallisimpiin asioihin, on filosofien viittaukset järjen ja tieteen periaatteisiin liian yliolkaisia. Ne eivät auta meitä matkanteossa pimeässä yössä.

Kun taas katsomme Johannes kastajaan, näemme hänen antavan tarkan suunnan. Hän ei osoita järjen yleisiin periaatteisiin. Johannes osoittaa kohtai Kristusta, yksityiseen henkilöön, Jumalan Karitsaan, joka täyttää profeetoille annetut lupaukset.

Tästä Kristuksesta hän haluaa puhua ja hänellä on tärkeä viesti välitettävänä meillekin asti, kun hän sanoo: ”Hänen on tultava suuremmaksi ja minun pienemmäksi.

Tämä neuvo saattaa kuulostaa meistä huolestuttavalta. Juuri kun olen löytänyt sielulleni lohdutuksen; avun suruun, ahdistukseen ja pelkoon, minun nyt täytyisikin edelleen vain tulla pienemmäksi. Eikö olekaan niin, että minä saan tulla suuremmaksi ja vahvemmaksi. Onko minun vain kutistuttava ja kutistuttava.

Kristityn tehtävä ei ole vain mustasukkaisesti rakentaa omaa minuutaan. Meidän sielumme ei ole jokin linna, jota rakennamme ja vahvistamme. Kyse on tässä väärästä kielikuvasta. Itse asiassa se on harhautunut silloin kokonaan. Henkilö, joka kerää hyvyyksiä vain itselleen on itsensä vanki.

Kristus haluaa vapauttaa meidät kaikista vankiloista, myös siitä, jonka luomme itsemme ympärille keräämällä hyvinvointia vain itsellemme.

Sielu ei ole jokin linna, tai möykky jota kasvatamme. Se on portti tai kanava, josta voi kulkea. Se on kahvila, jossa voi seurustella ihmisten kanssa.

Kun Kristus tulee suuremmaksi, meidän ei tarvitse piilotella elämäämme häneltä. Kun Kristus tulee suuremmaksi uskallamme luottaa siihen vapautukseen, minkä hän on meille hankkinut. Minän väheneminen ei ole minuuden kadottamista. Minän vähenemisessä tullaan tietoiseksi siitä, kuinka todellinen turva meillä on . Turva ei ole meillä lopulta omassa varassamme, omien voimien mahdollisuuksissa.

Turva on Kristuksessa ja luottaessamme häneen, uskallamme pitää sielumme kahvilaa avoimena.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s