24. shell

24. sunn. helluntaista, 26.10.2008
Pinsettiote – kahden valtakunnan kansalaisena

Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. Luuk 12:4-7

Luultavasti tämä evankeliumi on sellainen, että sitä joutuu miettimään yhden jos toisenkin kerran. Mitä siinä oikein sanotaan.

Evankeliumissa puhutaan peloista. Sana pelko esiintyy viisi kertaa tekstissä. Jos evankeliumin tiivistäisi pariin lauseeseen, se voisi kuulua näin: Älkää pelätkö ihmisiä, älkää sitä mitä teille voi tapahtua, Jumala pitää teistä huolen, vaan pelätkää Jumalaa. Jeesus opettaa oikeasta pelosta ja väärästä pelosta.

Pelko on tuttu tunne. Jokainen ihminen pelkää jotakin. Mutta ei ole kiva pelätä. Se voi valvottaa meitä öisin. Pelko voi lamaannuttaa, se voi saada meidät pakenemaan. Tällä tavoin se voi myös suojella ihmistä – ihminen ei mene vaaraa kohti vaan väistää sen. Kun lapsi pelkää, hän itkee ja hakee vanhemmiltaan turvaa. Ehkä meistäkin olisi hyvä, jos pelkojen keskellä voisimme vain itkeä ja tarttua jotakuta kädestä. Mutta se ei taida olla juurikaan mahdollista. Me emme voi vain jättäytyä muiden kannateltaviksi, vaan meidän on tehtävä itse jotakin, niin asialle, jota pelkäämme kuin pelon tunteelle.

En halua päästää sinua tänään helpolla, vaan teen kysymyksen, johon mielessäsi voit vastata: Mitä sinä pelkäät? Oletko koskaan oikeasti pelännyt? Onko pelko päivittäinen seuralainen? Pelko muistuttaa meitä jostakin ikävästä asiasta. Pelkoja kysyttäessä on kohtalaisen helppo nostaa esiin käärmeet, hämähäkit ja pimeän, myrskyn kun on merellä.

Mutta jos kaivellaan pelkoja esiin kysymällä: mitä pelkäät käydessäsi lääkärissä? Lääkärissä ihmiset pelkäävät, mitä tuloksissa sanotaan. He pelkäävät huonoa uutista, että on löydetty elämää hankaloittava sairaus: parkinssonin tauti, diabetes, syöpäkasvain tms.

Mitä ihmiset pelkäävät työpaikoilla? työpaikoilla ihmiset pelkäävät muutoksia. Ne tuovat ahdistusta. He pelkäävät, että heiltä vaaditaan asioita, joita he eivät osaa, joita he eivät ole tottuneet tekemään. He pelkäävät sitä, että heidät todetaan hyödyttömiksi, arvottomiksi ja lopulta pelkäävät menettävänsä toimeentulon ja itsekunnioituksen.

Mitä pelkäsit silloin kun olit koulussa? Kouluissa nuoret pelkäävät kasvojensa menetystä, nolatuksi tulemista, toisten pilkkaa ja naurua. Pelkäävät kiusatuksi tulemista, jäävänsä vaille hyväksyntää.

Monet vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Silloin kun heillä on paha olla ja kun vanhemmat eivät voi ehkä auttaa.

Eivät ihmiset pelkää niinkään sutta, hämähäkkejä, koiria tai pimeää. Pelkojen taustalla on yleensä jokin syvempi pelko, josta yksityiset pelot ovat ilmentymiä. Ihminen pelkää kipua, hylätyksi tulemista, yksinäisyyttä, kuolemaa tai tuhoutumista, ihminen pelkää sitä, mikä on hänelle outoa ja tuntematonta.

Mitä se pelko näissä asioissa oikeastaan on? Näiden pelkojen kohdallahan voi tehdä jatkokysymyksen: mitä yksinäisyydessä pelkäät, mitä kuolemassa pelkäät. Mikä siinä on pelkoa aiheuttava asia? Kuvittelen, että pelosta iso osa voidaan luokitella kolmeen ryhmään (a) hallinnan kadottamiseen, (b) yhteisön hylkäämiseen (ei ole niitä jotka puolustaa, on vapaata riistaa), (c) lopullinen tuhoutuminen. Nämä ovat ehkä jonkinlaisia ydinpelkoja.

Jeesus sanoo kaikille edellisille pelkojen riepottelemille ihmisille: Älkää pelätkö. Älkää pelätkö, mitä teille voi tapahtua, älkää pelätkö ihmisiä ja sitä mitä ihmiset voivat tehdä. Älkää pelätkö väkivaltaa, älkää häväistystä tai muuta sellaista. Jumala pitää teistä huolen. Tässä maailmassa ei kristitylle ole mitään pelättävää. Hän on uskonut elämänsä Jumalan käsivarsille. Jumala pitää huolen.

Matteus (10:28) on Luukasta hieman selkosanaisempi kun hän sanoo, älkää pelätkö niitä, jotka voivat tappaa ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pahojen ihmisten puukko ei ylety sieluun asti – vaikka he voisivatkin ruumiillisesti ja henkisesti meitä vahingoittaa. Sieluun he eivät pysty koskemaan, se on yksin Jumalan vallassa ja hänen turvaama.

Pelot eivät välttämättä häviä tuollaisella mahtikäskyllä. Kyllä edelleen meillä pelkoja on. Mutta on hyvä joskus purkaa pelkoaan osiin ja katsoa, mitä oikeastaan pelkään ja miksi. Silloin kun tajuaa pelkoaan paremmin se voi jo sillä tulla hieman paremmin hallituksi. Kaikkien pelkojensa keskellä voi aina turvautua Jumalaan, hänellä on kaikki hallinnassa.

Mutta vaikeaksi Jeesuksen opetuksen tekee se, että hän opettaa samasta Jumalasta, että pelätkää häntä. Miten tämä on ymmärrettävä. Ihmisiä minun ei tarvitse pelätä, koska Jumala on puolellani. Mutta Jumalaa on pelättävä – eikö hän olekaan puolellani.

Tuleeko tähän ristiriita? Ensin nähdään paljon vaivaa sen osoittamiseksi, että meidän ei tarvitse pelätä. Ja sitten kuitenkin itse Jumalasta tehdään pelon kohde.

Jumala on kuin turvallinen käsi, jolta emme pääse putoamaan, mutta samalla meille herätetään pelko, että tuo käsi voi rutistaa meidät kuoliaaksi milloin vain. Siitäkö tässä on kysymys? (Näytä avoin ja rutistava käsi)

Kun Jeesus kehottaa pelkäämään Jumalaa, hän ei tarkoita, että Jumala on mielipuolinen ja arvaamaton hirmuhallitsija. Jumalan käsi ei rutista ihmisiä. Ainoa pelottava asia tuolla kädellä on, että sieltä putoaa pois. Mutta sieltä voi pudota vain itse hyppäämällä. Vahingossa sieltä ei pääse putoamaan.

Jumalan pelossa ei ole kysymys niinkään siitä, että hänellä on ehdoton valta ja suora pääsy ihmisen sieluun. Kun sanotaan pelätkää Jumalaa tarkoitetaan, pelätkää Jumalan vihaa: Jumala vihaa syntiä. Jumalan viha syntiä kohtaan on oikeasti pelottava asia. Siksi ihminen, joka tuntee syntinsä, pelkää Jumalansa edessä, kuinka hänelle käy. Hän on kuin työnantajansa varat mafialle kavaltanut rikollinen. Hän on jäänyt kiinni ja odottaa seurauksia. Jumalaa ei pääse pakoon. Hän saa lopulta ihmisen aina kiinni.

Syntiä on juuri se, että ihminen yrittää hypätä Jumalan kädeltä pois. Tämä mafiaa rahoittanut syntinen on myös hypännyt Jumalan kädeltä pois. Mutta hän ei päässyt karkuun, vaan hän jäi kiinni. (Näytä käsillä: avoin kämmen ja vasemmassa kädessä pinsettiote)

Mitä syntiselle tapahtuu? Pelottava asia on, että Jumala voi heittää ihmisen pois. Pelottavaa on, että ihmisen lopullinen kohtalo olisi joutua Jumalasta eroon. Se olisi kuitenkin loogista ja oikeudenmukaista – että ihminen, joka pyrkii eroon Jumalasta, todella joutuisi Jumalasta eroon. Mutta kyllä Jumala koittaa ensin ihmisen tuoda takaisin kämmenelle. (näytä)

Eli täällä (oikealla avoimella kämmenellä) ei ole mitään pelättävää. Täällä: Vasemmalla kädellä on oikeastaan vain se pelko, mitä olisi voinut käydä, jos Jumala ei olisi ottanut kiinni.

Jumala armossaan ja rakkaudessaan haluaa tuoda ihmiset takaisin turvaan

Missä sinä nyt olet? Oletko kämmenellä, hypänneenä vai kiinni otettuna?

Jumalan kämmenellä on turvallista olla. Mutta meillä on taipumus pyrkiä Jumalan kämmenen reunalle katsomaan sieltä pää roikollansa tyhjyyteen. Siellä käärmeen lumoojasilmät katsovat meitä. Synti houkuttelee. Jumalan on välillä heräteltävä meitä ja tuupattava reunalta keskelle päin (näytä). Meiltä puuttuu terve itsesuojeluvaisto, pelko siitä, mitä voi tapahtua.

Minulla on kotona yksivuotias tyttö. Kun olemme sängyn päällä, hänellä on erikoinen halu pyrkiä aina sängyn reunalle katelemaan alas. Saan koko ajan pelätä hänen putoamistaan. Me ihmiset Jumalan kämmenellä olemme hänen kaltaisiaan, vailla oikeaa ja tervettä pelkoa.

Entä oletko koskaan ollut tässä (pinsettiote) vasemmassa kädessä. Se on tärkeä kokemus, että meidät on nähty ja paljastettu – on selvinnyt mitä tekoa olemme ja mitä olemme tehneet. Tämä voi meille opettaa oikeaa pelkoa ja opettaa varovaiseksi. Mutta se opettaa myös Jumalan suuresta rakkaudesta syntistä kohtaan, kun hän tuo meidät takaisin sille paikalle johon me kuulumme: Jumalan kämmenelle.


Kahden maan kansalaisena – Hirviöt maailman reunoilla
24.hjs

Olette ehkä joskus nähneet malleja ikivanhoista kartoista, jotka eivät paljonkaan muistuta sitä karttaa ja maapallonkuvaa, joka meille on tuttu nykyaikaisista karttakirjoista.

Karttojen reunat olivat tuntemattomia alueita, jotka piirrettiin mielikuvitukseen avulla. Sinne kuvattiin hirviöitä, raakalaismaisia villi-ihmisiä ja demoneja.

Ennen kuin maapalloa kunnolla Euroopasta käsin tunnettiin ja kartoitettiin, ajateltiin että Jerusalem on maailmankaikkeuden keskus, että maa on litteä levy, laatta. Maan tuntemattomilla reuna-alueilla ei uskallettu käydä, koska pelättiin että saatetaan pudota pois tai tulla hirviöiden saaliiksi. Eräs antiikin oppinut sanoi näillä maailman äärilaidoilla asuvan yli 20 eri hirviölajia. Mielikuvitus näiden kuvaamisessa oli loppumaton:

Päätön, naama rinnassa
> Nelisilmäiset ja kykloopit
Suuttomia, koirapäisiä
Parrakkaita naisia
Pohjoisessa asui ihmisiä, joilla jalat olivat kääntyneet väärinpäin.

Tällaisten uskomusten varassa elettiin vielä 1400- ja 1500 luvuilla, ennen kuin todella lähdettiin tutkimaan tätä maapalloa.

Tietyt uskonnollissävytteiset ajatukset olivat myös osaltaan estämässä ihmisiä muuttamaan käsityksiään. Lopulta jotkin tiedemiehet henkensä uhalla väittivät, että maankamara onkin pyöreä ja pallomainen. Jotkut uskaliaat merimiehet ja tutkimusmatkailija lähtivät merelle tarkastamaan putoaako kartan osoittamilta reuna-alueilta avaruuteen, vai tuleeko vain kierrettyä maapallo.

Kolumbus oli laskeskellut, että jos maapallo on pyöreä, hän lähtee Atlantin valtamerta seilaamaan lähteen, niin hän saapuisi lopulta Intiaan. Hän oli laskenut maapallon mittasuhteet liian pieniksi, sillä hän ei saapunutkaan Intiaan, vaan Amerikkaan. Yksi kokonainen valtava manner oli eurooppalaisilta kätkössä koko siihenastisen sivistyksen ajan.

Tämä oli ollut seurausta enemmänkin peloista ja vääristä uskomuksista, että tuhoutuu, jos menee liian pitkälle.

Lähteminen vaatii rohkeutta ja luottamista siihen että, uusi ja tuntematon ei ole uhka, että se ei tuhoa, vaan ottaa avosylin vastaan.

Raamattu kertoo meille myös suurista lähtijöistä. Jumalan kansa ei ole koskaan paikallaan.

1) ensimmäinen suuri lähtijä on Aadam ja Eeva. Tottelemattomuuden tähden heidän oli lähdettävä paratiisista, Eedenin puutarhasta maahan, jonka Jumala kirosi ihmisen synnin tähden.

Ihmisestä tuli kirotussa maassa vaeltava muukalainen Kotoaan Jumalan puutarhasta poisajettu muukalainen.

2) Toinen lähtökäskyn saanut oli Aabraham. ”Herra sanoi Aabrahamille: lähde maastasi ja asuinseudultasi…”

mutta toisin kuin Adam, Aabraham lähti kuuliaisuudesta, uskon tähden ja Jumalan käskyn tähden. Hän luotti Jumalan lupaukseen.

Aabrahamin uskoa todella koeteltiin suuresti sillä koko elämänsä ajan hän sai asua muukalaisena siinä maassa, joka hänelle tai hänen jälkeläisilleen luvattiin. Mutta Aabraham odotti uskollisesti Jumalan pitävän sanansa ja toteuttavan lupauksensa.

3) Kolmas lähtijä ja kulkija oli Mooses ja hänen kanssaan koko Israelin kansa. Heidän piti lähteä Egyptistä erämaahan vaeltamaan luottaen siihen, että Jumala huolehtii heistä. Tämä luottaminen ei ollut helppoa vaan siinä kansa osoittautui jatkuvasti epäuskoiseksi. Se ei halunnut lähteä epävarmaan ja tuntemattomaan tulevaisuuteen, vaan mieluummin olisi valinnut tutun elämän vaikkakin se olisi merkinnyt orjuutta.

Me kristityt olemme näiden tapahtumien perillisiä ja siksi kahden maan kansalaisia. Meidät on kutsuttu vaeltamaan tästä maailmasta Jumalan valtakuntaan. Lupaus siitä uudesta maasta meillä jo on, mutta kuten Aabraham me vaellamme ja asumme muukalaisina tässä maassa koko elämämme odotatte Jumalan lupausten täyttymistä.

Uskon varassa meidän on lähdettävä kohti tuntematonta, todellista uutta isänmaata kohti. Siitä huolimatta, että meille monet sanovat tämän maailman olevan ainoa laatuaan, että kuolemaan kaikki päättyy. Me teemme uskonrohkeudella matkaa eteenpäin. Maapallo ei ole litteä eikä todellisuus ole vain yksiulotteinen.

Matka ei sittenkään ole matka tuntemattomaan. Seuraamme Kristukseen jalanjälkiä.


24. sunn. helluntaista – 3.11.2002
Kahden valtakunnan kansalaisena

Varpuset ja valtiaat

Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. Luuk 12:4-7

Hyvät ystävät. Tänään Jeesus puhuu meille varpusista, valtiaista ja pelosta.

Varpunen on pieni lintu. Varpusen elämä ei ole koskaan kai ollut kovin houkuttelevaa. Sille saattaa käydä huonosti. Linnustaja tulee ja pyydystää sen helposti verkolla. Kokonainen pieni parvi jää sen ansaan. Sitten se myydään torilla halpaan hintaan. Tällainen pelko liittyy varpusen elämään. Se on totaalisen tuhoutumisen pelkoa.

Evankelista Matteus myi kaksi varpusta yhdellä rovolla (Mt 10:29). Torin toisella laidalla evankelista Luukkaan kojun edessä varpuskauppa kävi paremmin. Mainoskylttiin oli kirjoitettu teksti: Osta viisi varpusta, maksa vain neljästä. Kahdella rovolla sai siis viisi varpusta (Lk 12:6-7). Varpusille ei annettu paljon arvoa. Niitä menee viisitoista tusinaan, kun ne tiiviisti sullotaan.

Varpunen on muutenkin vaatimaton lintu. Se on vailla väriloistoa, koska Luojalta sanottiin värit loppuneen kesken juuri ennen kun varpunen luotiin. Mutta Luojalleen on varpunen rakas siitä huolimatta, jopa ne ylijäämävarpuset, jotka saa torilla kaupan päälle. Jumala tuntee ne kaikki. Hän ei unohda yhtäkään niistä.

Toisinaan joitakin ihmisiä verrataan harmaisiin, värittömiin varpusiin. He ovat vaatimattomia ja mitään sanomattomia ihmisiä, sellaisia, jotka eivät erotu joukosta. Ja mielellään kulkevat parven mukana. He eivät vaadi itselleen suurta elintilaa, ovat tyytyväisiä vähään.

Sitten on myös niitä, jotka pitävät itseään jonkinlaisina valtiaina. Evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle.”

On siis olemassa niitä, joilla on valtaa. He ovat valtiaita. Valtiaat määräävät ja hallitsevat. Nämä valtiaat käyttävät päätösvaltaa, he rakentavat hyvinvointia itselleen ja omaisuutensa turvaksi vahvat muurit. Toisinaan he voivat käyttää valtaansa jopa ihmisen (tai varpusen, kuten kielikuvamme kuuluu) hengen riistämiseen.

He ajattelevat, että varpusparven säännöt eivät koske heitä. He käyttävät valtaansa varpusiin, niputtavat heitä tahtonsa mukaan.

Tämän maailman valtiaille vanhukset, lapset, sairaat, mielenterveysongelmaiset, pienipalkkaiset, vähävaraiset ja työttömät ovat arvottomia varpusia, joita ei tarvitse kohdella yksilöinä. Maailman silmissä myös uskostaan elävä ihminen on väritön varpunen. Hän on vailla sitä houkuttelevaa väriä, jota omiin höyheniinsä ihastunut ihminen arvostaa. Siksi hänet yritetään niputtaa tusinatuotteeksi, josta olisi päästävä halvalla eroon.

Arvokasta näille linnustajille ja varpuskauppiaille on vain se mikä näkyy silmään ja mikä on helposti muutettavissa rahaksi.

Räikeimmillään valtiaiden asenne tulee ilmi siinä, kun he riistävät ja kieltävät kokonaan varpusen elämänarvon. Hänelle heidän elämänsä, tulevaisuutensa, asuntolainansa, unelmansa, onnensa ei merkitse yhtään mitään. Heidän jättäminen työttömäksi, heidän syrjäyttämisensä, heidän saneeraamisensa on vain kylmä laskutoimitus. He ovat hänelle merkityksettömiä varpusia.

Varpusilla kaupankäynti on helppoa. Hinta ei päätä huimaa eikä varpusten perään kukaan kysele. Mutta jos pelkäävät varpuset, niin pelkäävät myös valtiaat? Mitä he pelkäävät? Yleensä valtiaat pelkäävät, että varpuset tulevat nokkimaan heidän pöytänsä antimia. Varpuset ovat vähäosaisia ja he taas rikkaita. He pelkäävät että varpuset töhrivät heidän ylellisyystavaroitaan. He pelkäävät, että varpuset varastavat heidän kovalla työllä hankkimaansa omaisuutta. Vaikka asia on yleensä päinvastoin. Valtiaat ovat rakentaneet rikkautensa varpusten avulla ja jopa heidän kustannuksellaan.

Pelko hallitsee kumpaakin osapuolta. Kummatkin pelkäävät toisiaan, vaikka hieman eri tavoin. Koska valtiaat pelkäävät varpusia, varpuset joutuvat elämään jatkuvassa pelossa siitä, mitä valtiaat kehittävät heidän päänsä menoksi. Toinen pelkää omaisuutensa menettämistä ja toinen henkensä menettämistä. Jeesus osoittaa tien pelkojen yli.

Tässä maailmassa valtaa on mahdollista käyttää väärin. Mutta kaikella vallan käytöllä on olemassa raja, jota suurimmat ja julmimmatkaan valtiaat eivät voi ylittää. Varpuset voi vangita ja niputtaa. Heidät voi lyödä maahan ja tukahduttaa, mutta sielun lintua ei tämän maailman valtiaat voi vangita. Siihen heidän valtansa ei ulotu.

Tämä on tärkeä huomata. Varpusen todellinen arvo ei lopultakaan ole höyhenissä, eikä lauluäänessä. Se ei ole myöskään terveydessä eikä työtehossa. Jotta näemme varpusen arvon, meidän on katsottava varpusta sydämeen asti.

Harmainkin varpunen kätkee rintansa sisälle kultaisen sydämen. Ei siksi, että varpunen olisi jotenkin henkisesti toisia parempi, jalompi ja hurskaampi. Ei edes siksi, että hän olisi kärsinyt enemmän. Harmaan varpusen sydän on kultainen siksi, että Jumalan on sen luonut. Se on puhdasta kultaa siksi, että sillä on niin jalo alkuperä.

Muta sitä kultaa ei voi muuttaa rahaksi. Parhaimman arvon se saa silloin kun varpunen antaa sen luojansa käyttöön. Silloin varpusesta tulee myös peloton pikkulintu.

Mutta on myös toinen asia joka tekee varpusesta pelottoman. Se on Jumalan rakkaus. Rakkaus karkottaa pelon. Jumalan rakkauden opimme parhaiten tuntemaan Jeesuksen kautta.

Jeesus koki varpusen kohtalon. Hänet otettiin kiinni. Valtiaiden pelko ja vallanhimo viritti Jeesukselle ansan. Verkko heitettiin hänen ylleen. Eikä paluuta tuhokoneiston kynsistä enää ollut

Jeesus oli varpunen, joka antoi ottaa itsensä kiinni. Hän tuli varpuseksi valtiaiden murskattavaksi. Mutta hän antoi tämän itselleen tapahtua siksi, että Jumalan rakkaus sulkisi sisäänsä kaikki varpuset, jopa valtiaat. Jeesus kulki rakkauden tähden kaikki tuhovoimien läpi, mutta ne eivät hänelle lopulta mitään mahtaneet. Rakkaus oli väkevämpi pelkoa ja kuolemaa.

Niille valtiaille, jotka yrittävät hyötyä varpusista Jeesuksen sana huomauttaa, että on olemassa toinen valtias, jonka eteen joutuu kaikki niin varpuset kuin valtiaatkin. Hänen edessään joudumme tekemään tiliä elämästämme.

Silloin ei katsota kenellä on kauneimmat höyhenet. Silloin katsotaan sieluun asti, silloin paljastuu mitä tekoa me olemme. Mitä ihminen on kylvänyt sitä hän myös niittää. Jos on kylvänyt pelkoa ja kauhua, sitä saa tuomiopäivänä osakseen.

Varpusille Jeesus sanoo: Älkää pelätkö näitä valtiaita. Kuolema ei ole äärimmäinen paha. Äärimmäinen paha on silloin, kun jää Jumalan rakkauden ulkopuolelle. Sitä Jumala ei halua kenellekään. Mutta valtiaat, jotka käyttävät valtaansa pelotteluun ja vääryyteen, heidän on enemmänkin pelättävä häntä joka vaatii heitä tilille tekemisistään.

Jos jo ennen kuolemaansa Jeesus sanoi: älkää pelätkö niitä jotka tappavat ruumiin, mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Vielä enemmin niin sanoo tänään kuoleman ja ylösnousemuksen läpi käynyt Vapahtaja. Älkää pelätkö. Jumala ei unohda varpusiaan – ei tässä ajassa eikä tulevassa.


24. KJS – YLÖSNOUSEMUS JA ELÄMÄ
9.11.1997
Joh 6:37-40

Minun Isäni tahtoo, että jokaisella joka näkee Pojan ja uskoo häneen on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet.

Kun puhutaan ikuisesta elämästä ja ylösnousemuksesta, puhumme silloin uskomme keskeisistä asioista. Esitämme silloin kuoleman todellisuutta vastaan jotakin sellaista, mistä meillä ei voi olla varmaa tietoa.

Näemmehän ihmisten kuolevan. Hautaamme heidät ja he ovat lopullisesti pois luotamme. Mitään yhteyttä emme heihin enää saa. Ja kuitenkin tätä kuoleman tosiasiaa vastaan kirkko julistaa, että Kristus on voittanut kuoleman ja tuonut ikuisen elämän ja viimeisenä päivänä hän on herättävä meidät.

Kristus-usko on ylösnousemususkoa ja kristinusko on ylösnousemus-uskonto. Se ei ole vain sitä, että elämä jatkuu jossakin muodossa kuoleman jälkeen. Näin ajattelivat Paavalin aikalaiset Kreikan Korinttossa. Kreikka-laisen ajattelun mukaan sielu on itsessään kuolematon. Sielu on ikuinen eikä voi tuhoutua. Kuolemassa tuhoutuu vain ruumis, joka on ollut sielun väliaikainen asunto, mutta sielu katoamattomana jatkaa olemassaoloaan, sillä se ei voi tuhoutua.

Tämän tapainen ajattelu ei ole outoa kristillisessäkään maailmassa. Kaikilta osiltaan se ei ole silti kristinuskon mukainen käsitys. Siitä puuttuu kokonaan ajatus Jumalasta elämän antajana, samoin käsitys ruumiillisesta ylösnousemisesta.

Sielu itsessään ei ole katoamaton tai kuolematon. Vain Jumala on kuolematon. Meidät on luotu katoamattomuutta varten, mutta ei itsessään katoamattomiksi. Kaikki elämä lähtee Jumalasta ja vain Jumalan varassa on olemassa niin ajallinen, hengellinen kuin iankaikkinenkin elämä. Ei ole olemassa mitään elämänmuotoa, jolla olisi ohi Jumalan elämä itsessään. Kristityn toivo kuoleman edessä ei siksi ole siinä, että sielu on kuolematon, vaan siinä, että Jumala antaa iankaikkisen elämän ja pelastaa hänet kuolemasta.

Ongelmallisempi asia uskomme kannalta on aina ollut käsitys ruumiillisesta kuoleman voittamisesta. Kreikkalaisille tällainen ajatus oli outo eikä kovin suosittu. Kysyttiinkin naureskellen, millä tavoin kuolleet herätetään henkiin, minkälainen ruumis maasta nousee. Jokainen ajatteleva ihminen voi kysellä samoin tänään. Mitä sieltä maasta enää nousee kymmenien, satojen ja tuhansien vuosien jälkeen. Tiedämmehän varsin hyvin, että haudassa ruumis maatuu, hajoaa ja kirjaimellisesti tulee maaksi jälleen, kuten tuttu sanonta kuuluu: Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Tai raamatun sanoin: Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.

Miten sama ruumis voi nousta sieltä uudestaan ja minkälainen keho meillä sitten olisi?

Usko ruumiin ylösnousemukseen taitaa edelleen olla vaikeaa. Kansan-hurskaudessa siitä ei liene paljon jäljellä. On helpompi uskoa sielun kuolemattomuuteen tai jonkinlaiseen olemassaolon jatkumiseen. Monille ihmisille riittäisi se, että heidät muistettaisiin, että heitä silloin tällöin ajateltaisiin. Heille riittäisi olemassaolo, joka jatkuisi vain muiden muistoissa.

Kristinuskossa puhutaan kuitenkin ei niinkään sielun kuolemattomuu-desta tai muistoista, jotka kauniina jäävät omaisten mieleen, vaan siitä, että Jeesus herättää kuolleet: ruumiin, sielun ja hengen.

Kun Jeesus sanoo evankeliumissa, että hän viimeisenä päivänä herättää kuolleet, niin on ihmetelty, minkälainen olemassaolon muoto on se aika kuoleman ja kuolleista herättämisen välillä? Onko meitä silloin olemassa missään?

Jos meidät herätetään kuolleista viimeisenä päivänä, niin eikö se merkitse sitä, että me olemme täydellisen kuolleita siihen viimeiseen päivään asti. Tämä on vanha kristillinen käsitys, että me olemme kuolleina täysin tiedottomassa tilassa, mutta kun Jeesus herättää meidät, nousemme ylös kuolleista niin ruumiin, sielun kuin hengen puolesta. Tämä tulkinta on täysin raamatun mukainen, mutta on olemassa hieman toisenlaisiakin tulkintoja, jotka ovat meille ehkä tutumpia. Niillä myös on raamatullinen perustelu. Siinä ajatellaan, että vain ruumis todellisuudessa kuolee, mutta sielu tai henki palaa Jumalan luokse, Aabrahamin helmaan odottamaan sitä viimeistä päivää, jolloin Jeesus herättää ruumiin haudasta.

Mitään emme voi sille, että erilaisia käsityksiä ja kuvauksia kuole-masta löytyy raamatussakin. Mutta joistakin ihmisten ajatuksista tiedämme, että niillä ei ole raamatullista perustaa. Näitä ovat mm. usko sielun vaellukseen, jossa sielu syntyy uudelleen maanpäälle pukeutuneena toiseen ruumiiseen. Vailla raamatun tukea on myös ajatus, että mitään ei ole odotettavissa kuoleman jälkeen, että kaikki sammuisi lopullisesti kuolemassa.

Mutta täysin yksiselitteistä ja selvää kuvaa meille ei kuoleman jälkeisistä asioista anneta, vaan kuolema on ja säilyy meille edelleen suurena tuntemattomana.

Ihmisen elämän ja olemassaolon ehtoihin näyttää peruuttamattomalla tavalla kuuluvan se, että meillä ei ole täysin varmaa tietoa siitä, mitä kuolemassa tapahtuu. Tämä toisaalta osoittaa meille oman pienuutemme. Me emme voi kuoleman tosiasialle itse yhtään mitään. Me emme hallitse kuolemaa, kuten emme hallitse elämääkään. Jäljelle jää vain luottamus Jumalaan, siihen että Jumala on kuolemaa voimakkaampi.

Kuolema ei lopulta ole mikään älyllinen ongelma. Tärkeää viime kädessä ei ole kuvaukset siitä, minkälaista se elämä tuonpuoleisuudessa on; onko sielulle olemassa jokin välitila, jossa se odottaa ruumiin ylösnouse-musta, vai tapahtuuko kaikki kerralla viimeisenä päivänä. Tärkeää ei ole tietää, onko taivaassa kaupunki, jonka portit ovat jalokivestä ja kadut kultaa. Tärkeää on sen sijaan tietää, miten minun käy. Kuolema tuo eteemme kysymyksen, joka tunkeutuu olemuksemme ytimeen asti. ”Selviänkö minä kuoleman yli vai tuhoudunko?” ”Miten uskallan kohdata kuoleman? Miten uskallan astua siihen virtaan, joka on niin loppuun asti salattu ja tuntematon ja josta ei ole paluuta?”

Kysymys, onko kuoleman jälkeen elämää muuttuukin kysymykseksi, hyväksyykö Jumala minut. Monessa sydämessä ja mielessä jäytää arka pelko siitä, että minä en kelpaa Jumalalle, että minussa on jotakin sellaista, jonka tähden minut hylätään, jonka tähden hylkään itse itseni.

Jeesus vakuuttaa kaikille pelkonsa vaivaamille ihmisille: Sitä joka tulee luokseni, minä en aja pois.

Tässä on kristityn ainut ja todellinen turva kuolemanpelon ja kaikkien pelkojen keskellä: Jeesus Kristus. Hän ottaa syntisen ja elämässään epäonnistuneet huostaansa ja antaa iankaikkisen elämän. Hän ei heitä pois eikä hylkää. Kristityn ei siksi tarvitse pelätä, ei elämää eikä kuolemaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s