4. shell

4. HELLUNTAIN JÄLKEINEN SUNNUNTAI

9.7.2000 – konfirmaatiosaarna tuhlaajapojasta

Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Näin alkaa Jeesuksen tunnetuin vertaus. Tarina tuhlaajapojasta, joka ovet paukkuen lähti maailmalle ja pisti omaisuutensa sileäksi taivaan tuuliin, on hyvin koskettava. Kuvauksen syvyys ei ole vanhentunut tänäkään päivänä.

Pintatasolla tarkasteltuna siinä nuorempi veli lähti mahdollisimman kauas ahtaaksi käyneistä ympyröistä (pikkukaupungista kuten Harjavalta). Maailman turuilla hän tuhlasi omaisuutensa huikentelevaiseen elämään.

Ymmärrämme hyvin veljen asenteen, kun pikkuveli tuli takaisin jääkaapin ovea raottamaan.

”Miten hän kehtasi tulla näyttämään naamaansa niille kulmille? Eikö hänellä ollut mitään itsekunnioitusta?” – Ei ollut. Kaikki oli tipotiessään. Hänellä ehkä oli sitä ollut, mutta ei enää sillä hän oli myynyt sen. Hän oli tuhlannut kaiken, eikä enää ollut jäljellä mitään.

Tai ehkä sittenkin oli jäljellä jotakin, ainakin ajatus itsekunnioituksesta tai siitä mitä se oli ollut. Paluu kotiin oli merkki sen löytymisestä.

Vanhempien suhde kasvaviin lapsiinsa on aina ollut vaikea. Ajattelen niin, että nuoremman veljen elämä oli ollut perheessä vaikeaa ehkä kaiken aikaa sillä isoveli oli menestynyt ja oli myös vanhempiensa suosikki. Kehut menivät aina osaavalle ja pystyvälle isoveljelle. Nuorempaa pyydettiin katsomaan hänestä mallia. Nuorempi koitti kaikin tavoin ja lukuisin yrityksin saada isältään kiitosta ja hyväksyntää, mutta turhaan. Mikään ei tuntunut riittävän. Isoveli osasi aina asiat paremmin ja nuoremman hyvät ponnistukset jäivät täysin varjoon ja vaille huomiota. Niinpä hänen rakkautensa kääntyi vihaksi ja kostomielialaksi. Pois oli päästävä keinolla millä hyvänsä. Tarkoitus oli päästä kauas pois vanhemmista, eikä vain maantieteellisesti, vaan myös henkisesti, kauas kaikesta siitä mitä he edustavat.

Hetken aikaa tuhlaajapoika suuren perinnön kanssa ajatteli olevansa elämänsä herra. Hän ajatteli asioiden olevan hyvin, kun on paljon rahaa eikä kenellekään vastuussa. Saa tehdä mitä huvittaa. Mutta kun hän oli erossa kotiväestään, hän kadotti omaisuutensa. Hän kadotti myös itsensä, tuntemuksen siitä, kuka hän on ja mihin kuuluu. Se oli raskaampaa kuin omaisuuden menetys. Siitä tämä vertaus varsinaisesti puhuukin. Tuhlaajapoika kadotti itsensä. Hän ei tuhlannut vain rahojaan, vaan hän tuhlasi oman elämänsä ja ajautui tuhon partaalle.

Nuoruuteen kuuluu oleellisena osana irtaantuminen kotoa. Isän ja äidin luota on lähdettävä. Mutta onko lähdettävä niin kuin tarinan nuorempi veli, että katkaisee kaikki siteet ja polttaa sillat takanaan. Onko irtaannuttava myös koko vanhempiensa arvomaailmasta ja käännyttävä heitä vastaan? Joskus rajukin irtiotto on tarpeen, mutta senkään ei tarvitse johtaa itsensä tuhoamisen tielle.

Mitä on elämänsä tuhlaaminen? Ajatellaan, että elämä kuluu hukkaan kun ei ole mukana siellä missä tapahtuu ja juhlitaan. Todellinen elämä, onnellinen elämä on yhtä juhlaa ja sinne pitää päästä. Mutta kaikki kiva tuntuu tapahtuvan muualla. Näin tuhlaajapoikakin ajatteli ja lähti tavoittelemaan todellista elämää isoista kaupungeista, missä juhlat jatkuvat aamuun asti. Mutta luullessaan olevansa todellisen elämän lähteellä, hän tuli vain kadottaneeksi oman elämänsä. Se ei löytynytkään juhlahumusta eikä valvotuista öistä. Se ei löytynyt irrallisista suhteista. Se löytyi siitä mikä on kestävämpää.

Mikä on se pohja, missä meidän on käytävä, ennen kuin havahdumme huomaamaan saman kuin tuhlaajapoika, että me olemme tuhlanneet elämämme, kun me juoksemme markkinahumun perässä?

Elämän tuhlaamiselle tulee yleensä raja vastaan. Eri asia on pääseekö siltä rajalta helposti enää takaisin. Tuhlaajapoika pelastui. Hän meni itseensä, pysähtyi miettimään elämänsä tosiasioita ja uskalsi kääntyä takaisin.

Kertomus tuhlaajapojasta on Jeesuksen esittämä vertaus Jumalan rakkaudesta. Siinä on useita kertomuksen tasoja. Tuhlaajapoika lähti isänsä talosta ja yritti elää elämänsä ilman Jumalaa. Hän yritti pärjätä omillaan. Siksi hän onkin tuhlaajapoika. Niin kauan tuhlaajapoika oli tuhlaaja, kun hän ajatteli olevansa itsensä herra. Hänellä oli vain ajalliset huvinsa, mutta ei mitään jumalallista perspektiiviä elämään.

Ilman Jumalaa ihminen kuluttaa kaikki voimansa, tuhlaa omaisuutensa ja särkee kaiken kauneutensa, kunnes jäljelle ei jää yhtään mitään.

Kun tuhlaaja oli kuluttanut omat voimansa ja mahdollisuutensa loppuun, hän oli Isän näkökulmasta ikään kuin kuollut.

On Jumalan armoa tässä tilanteessa ”mennä itseensä” (ja nähdä tyhjyytensä ja köyhyytensä). Hänessä syntyi kaipaus Jumalaa kohtaan ja samalla hän virkosi eloon. Hänet oli löydetty.

Kertomuksen pääsanoma ei kuitenkaan ole tuhlaajapojassa eikä hänen veljessään. Se on siinä, että isä ottaa kyselemättä vastaan myös hänet joka on elämänsä tuhlannut ja itsensä kadottanut. Sinne on lupa tulla myös hänen, joka on rikkonut Isän tahtoa vastaan. Hän ei ole sulkenut sydäntään

Te vanhemmat tunnette lapsenne ja olette huomanneet heistä kasvavan itsenäisiä ihmisiä. Tulee aika, että he lähtevät kotoa. Sen ei tarvitse kuitenkaan merkitä sitä, että he lähtevät tuhlaajapojiksi maailmaan. Askel itsenäisempään elämään voi olla myös askel lähemmäs taivaallista Isää, toista kotia. Siihen myös rippileirimme on ollut rohkaisemassa.

Tänään ehtoollispöytä on katettu. Rippikoululaiset pääsevät itsenäisesti ehtoolliselle nyt ensimmäisen kerran.

Sinne on kutsuttu myös kaikki, jotka tuntevat olevansa huonoja kristittyjä, niitä jotka ovat tuhlaajapoikia, mutta myös niitä, jotka ovat aina asuneet Isän talossa. Tulkaa maistamaan Jumalan voimaa, viettäkäämme kiitosjuhlaa.


4. sunnuntai helluntaista (Kokemäki)
kadonnut ja jälleen löytynyt (tuhlaajapoika)
Luuk 15:11-32

Mukana: rippileirillä puuhelmistä valmistettu rukousnauha.

Otan käteeni Krusifiksin, siunaan itseni kolmiyhteisen Jumalan nimeen (+). Otan käteeni toivon helmen. Tämä hetki on yksin sinua varten Jumala. hiljennä sydämeni Jeesus niin kuin sinä hiljensit myrskyn Galilean järvellä.

Nämä rukouksen aloitussanat tulivat leiriläisille tutuiksi. Aloitimme iltahartauden näin. Hiljennyimme ja kokosimme ajatuksemme rukousnauhan avulla johonkin uskomme kannalta keskeiseen kohtaan.

Tällaisen rukousnauhan jokainen leiriläinen valmisti ensimmäisenä päivänä. Pujotimme helmen toisensa jälkeen tietyssä järjestyksessä tarkkojen ohjeiden mukaan.

Helminauha alkaa ja päättyy krusifiksiin, siihen, mikä on kristillisen uskon keskus. 
a) Ensimmäinen helmi on vihreä toivon helmi. 
b) Sitä seuraavat kymmenen käskyn helmeä, jokaiselle käskylle on oma helmensä.
c) Sitten on kolme uskontunnustuksen helmeä. Uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on lähestynyt meitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen persoonien kautta.
d) Näitä seuraa violetti katumuksen helmi. Katumus merkitsee syvempää itsetuntemusta. Ihminen huomaa rikkoneensa Jumalan tahtoa vastaan (siis käskyjä vastaan) ja hän huomaa myös uskonsa heikkouden. Siksi hän kääntyy yhä uudestaan Jumalan puoleen, jotta Jumala itse vahvistaisi hänen kulkemisensa.
e) katumuksen helmet ohjaavat meidät Kristuksen luokse (kaksi helmeä), joka todellisena ihmisenä on kärsinyt rangaistuksen rikkomuksistamme ja todellisena Jumalana on vapauttanut meidät synnin, kuoleman ja pimeyden vankilasta.
f) siitä päästään Isä meidän rukouksen helmiin.

Tällainen on rippileirimme helminauha. Jokaisella helmellä on oma tarkoituksensa ja oma paikkansa. Kun tätä osaa lukea, se pitää sisällään lähes koko katekismuksen. Uskomme tärkeimmät asiat on pakattu pieneen helminauhaan.

Koko rippileiriä voisi oikeastaan kuvata tuon helminauhan kokoamisena. Se mikä ensimmäisenä leiripäivänä tapahtui sormin näpräämällä, niin sitä samaa koitimme toisessa mielessä koko leirin aikana. Pyrimme tarkastelemaan ja myös kokoamaan elämän helminauhaa, jotta siitä tulisi ehyt. Että nuorella ei olisi vain puuhelmiä ranteessa, vaan myös syvällä sydämessään, jalokiviä kalliimpia helmiä, uskon helmiä.

Joka nämä uskon helmet omistaa, hänellä on aarre Jumalan luona taivaassa.

Kun ajattelen evankeliumin tuhlaajapoikaa. Hän sai isältään suuren omaisuuden. Se ei ollut vain maallinen omaisuus, minkä isä kärsivällisesti uurastamalla ja säästämällä oli saanut aikaan, vaan jokainen isä haluaa antaa lapselleen jotakin enemmän. Poika sai isältään lahjaksi myös elämän käyttöohjeet, rukouksen helminauhan.

Mutta niin pian kuin poika oli päässyt maailmalle, hän ei antanut arvoa helminauhalleen. Ne olivat arvottomia puuhelmiä. Niin helminauha hajosi ja helmet vierivät lattialle, mikä minnekin. Käskyjen helmille hän nauroi, uskontunnustuksen helmet olivat hänelle vanhojen ukkojen höpinää ja rukouksen helmet olivat naisia ja lapsia varten, mutta ei verevälle miehelle, jolla oli ranteissa voimaa ja lompakossa vääntöä.

Tuhlaamalla saa suurenkin omaisuuden hupenemaan vauhdilla. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Poika ei ollut nähnyt vaivaa omaisuuden kartuttamisessa. Se tuli hänelle kuin ruoka linnunpojan suuhun. Ja majatalojen huuruisissa öissä hän kadotti koko omaisuutensa. Se valahti kurkusta alas. Mitään ei jäänyt jäljelle. Kun omaisuus oli tuhlattu, hänet heitettiin syrjään. Ulos majataloista ja ulos ravintoloista, ulos peliluolista, ulos ystävien taloista. Hän oli menettänyt otteen koko elämäänsä. Hän oli varaton ja hän oli sisäisesti hukassa.

Lopulta koko hänen elämänsä mahtui muovikassilliseen haisevia vaatteita.

Eräänä päivänä hänen penkoessaan muovikassiaan jostakin paidan taskusta vierähti hänen eteensä pieni violetin värinen puuhelmi. Se oli rukousnauhan katumuksen helmi. Silloin hänelle tuli mieleen jälleen Isän opetukset, isän talo. Ennen kaikkea hänelle tuli mieleen se, ettei hän ollut kadottanut vain omaisuutta, vaan myös kodin lämmön. Hän oli kadottanut sen mikä oli kerran tarjonnut hänelle suojan kaikkea pahaa vastaan. Hänelle tuli mieleen, kuinka hän kerran oli nuo helmet paiskannut menemään.

Tuo yksi helmi nyrkissään ja syytökset sydämessään poika lähti nyt kohti isän taloa.

Evankeliumi tietää kertoa, että kun isä jo kaukaa näki poikansa, hän juoksi tätä vastaan. Otti hänet avosylin vastaan. Koti jolle poika oli kääntänyt selkänsä, jonka arvot hän oli kieltänyt. Koti jonka poika luuli täydellisesti menettäneensä, avasi ovensa ja otti hänet vastaan. Siellä oli häntä varten tallella kodin lämpö ja kodin rakkaus. Tällaista on taivaallisen Isän rakkaus luotujaan kohtaan.

Tänään me olemme todistamassa sitä, että nuoret ovat saaneet elämän ja rukouksen helminauhan matkaansa. Toivomme, että helminauha säilyy heillä käytössä, että puuhelmiin kätkeytyvät uskon aarteet säilyvät sydämessä, että he eivät kadota aarteitaan eivätkä itseään maailman turuilla.

Siinä he tarvitsevat tuekseen ihmisiä, jotka ovat heitä lähellä, rukoilevat heidän puolestaan. Te vanhemmat ja kummit ja muut nuoren läheiset olette seuranneet näiden nuorten kasvua. Olkaa tukena edelleen, kun he ovat astumassa aikuisen ihmisen maailmaan ja sen vastuuseen. Rukoilkaa heidän puolestaan.

Ajattelet ehkä, että se oma rukousnauha on hukassa, kukaties helmet hajalla tuhlaajapojan tavoin. Vertauksen poika löysi katumuksen helmen ja uskalsi lähteä takaisin. Se riittää meillekin.

Jumalan luona on tallella edelleen kodin lämpö kaikille sitä tarvitseville. Hän kutsuu tänään meitä viettämään kanssaan ilojuhlaa, ehtoollista. Se on jumalan kansan perheateria, jonne tuhlaajapojankin on lupa tulla.

Otan käteeni katumuksen helmen. Käännyn sinua kohti Jumala. Käännyn kaukaisilta teiltäni ja palaan luoksesi sillä tiedän että sinun luonasi on hyvä olla. Otan käteeni toivon helmen ja tiedän, ettei tämä tie johda pimeään. Otan käteeni krusifiksin: olen kotona.

3. KOLMINAISUUDENPÄIVÄN JÄLKEINEN SUNNUNTAI

eli 4 helluntain jälkeen 1997

Tarina tuhlaajapojasta, joka pisti omaisuutensa niin sanotusti haisemaan, on Uuden testamentin tunnetuimpia tarinoita.

Pintatasolla tarkasteltuna siinä nuorempi veli lähti ovet paukkuen mahdollisimman kauas ahtaaksi käyneistä ympyröistä (pikkukylästä kuten Merikarvia). Maailman turuilla hän tuhlasi omaisuutensa huikentelevaiseen elämään.

Ymmärrämme hyvin varmasti veljen asenteen, kun pikkuveli tuli hattu kourassa ruokaa anelemaan.

Olemme varmasti kaikki samaa mieltä, että oli ihan oikein sille hulttiolle, että joutui puille paljaille, että joutui kerjäämään leipänsä. Siinä hän totisesti sai ansionsa mukaan. – Ihan oikein hänelle. Mitä meni törsäämään omaisuutensa. Olisi tehnyt rahoillaan edes jotakin hyödyllistä. (Tässä olisi mahdollisuus syventyä tuhlaamisen, vastuuttomuuden psykologiaan. Minkälainen ihminen on se, joka pistää omaisuutensa menemään eikä piittaa tulevaisuudestaan. – Onko meissä kaikissa samaa vikaa? Mitä tämän päivän vanhemmat suhtautuisivat tällaiseen mukulaan?) Vanhemman veljen ajatusta seuraten voisi edelleen kysyä tuhlaajaveljeä tarkoittaen; miten hän kehtasi tulla näyttämään naamaansa niille kulmille? Eikö hänellä ollut mitään itsekunnioitusta? – Ei ollut. Kaikki oli tipotiessään.

Kertomuksen kuvamaailma on räikeä, mutta sen takaa tai lävitse olen näkevinäni seuraavanlaisen asetelman.

Tuhlaajapoika kuvaa ihmistä, joka pyrkii rakentamaan elämänsä oman voimansa varaan, itsekkäiden halujensa ja omaisuutensa varaan tai lyhyesti sanottuna oman itsensä eikä Jumalan varaan. Tällainen elämäntapa ei kuitenkaan kannattanut kovin pitkälle. Kun omaisuus väheni, myös näennäiset ystävät katosivat.

Ystäviä ei saa rahalla; rakkautta ei saa rahalla. Ystävyys ei ole kauppatavaraa. Ystävyys ei ole vain ominaisuuksien vaihtamista. Jos minä olen hyväntuulinen ja huumorintajuinen ja tarjoan ystävälle näitä hyviä ominaisuuksiani, niin hänen pitää vastaavasti tarjota minulle vaihdossa yhtä hyviä ominaiuuksia ystävyytemme siteiksi. Ystävyys saatikka rakkaus ei ole tällaista ominaiuuksien vaihtokauppaa.

Kestävä ystävyys ei perustu lopultakaan ominaisuuksiini, ei hyviin eikä huonoihin. Jos haluan ystävyyttä, jos haluan osakseni rakkautta, niin monesti saatamme miettiä, mitä minulla on ystävälle antaa. – Ulkomuodon kauneutta, iloisuutta tai älykkyyttä. Entä jos viehätysvoimani katoaa, jos en jaksa olla iloinen, jos olen tylsistynyt, niin katoaako ystäväni, joka oli kiinnostunut vain näistä ominaisuuksistani, joista oli hänelle jotakin hyötyä. Näin kävi juuri tuhlaajapojalle. Hän oli rakentanut elämänsä hienojen ominaisuuksiensa varaan. Mutta ne ominaisuudet ehtyivät.

Jos ihmissuhteet perustuvat hyötyyn, niin väistämätön on edessä. Hyödyllisyyteni kuluu loppuun, jolloin myös ystävyys loppuu. Olemme silloin tarinan nuoremman veljen tavoin tuhlanneet kaiken elämässämme.

Mitä annan siis ystävälleni, jos ominaisuuteni eivät riitä, tai jos ne eivät voi olla ystävyyden perusta? Minä voin antaa vain itseni. Mutta mitä on itsensä antaminen näiden ominaisuuksiensa lisäksi? Mitä minä olen ilman ihailtavia ja vähemman ihailtavia ominaisuuksiani? – En mitään. En yhtään mitään.

Tämä on Jumalasta luopuneen kannalta surullinen asia. Siis ihmisen, joka on rakentanut elämänsä itsensä varaan, sen varaan mitä hän omasta mielestään on. Mutta ihminen joka uskoo Jumalaan ei masennu. Hänen minuutensa, joka itsessään ei ole mitään, on Jumalan luomaa olemassaoloa. Jumala on hänen olemisensa perusta ja rikkaus. Vaikka hän itse ei ole mitään, voi hän olla iloinen Jumalassa.

Se että minä en ole mitään, tekee vaikeaksi luottaa siihen, että kukaan minusta kiinnostuisi. Haluamme epätoivoisesti huomiota osaksemme. Haluamme ystäviä, rakkautta ja hyväksyntää. Siksi pyrimme hankkimaan lisää ihailtavia ominaisuuksia ja vahvistamaan vanhoja. Emme useinkaan tyydy siihen vaatimattomaan osaan, jossa emme olisi mitään. (Vaatii pitkän aikuistumisen prosessin, olla paljas oma itsensä, eikä hienon lauluäänen omistaja, urhoollisuusmitalin saanut sotaveteraani, auton omistaja [joillakin nuorilla miehillä on vaikea tulla autostaan ulos; he ovat silloin niin alastomia, koska he ovat määrittäneet itsensä autonsa kautta, siksi he hoitavat seurustelun auton sisältä.])

Todellinen ystävyys ja rakkaus kuitenkin edellyttävät, että tämä ”minä”, joka lopulta ei ole yhtään mitään muuta kuin Jumalan luomaa olemassaoloa, voidaan antaa toiselle sellaisenaan, eikä käydä kauppaa ominaisuuksilla.

Todellinen rakkaus tunnustaa sen, että ei ole itsessään yhtään mitään, että ei ole rakkauden arvoinen, sillä rakkaus on aina lahjaa. Se ei koskaan ole palkinto tai hyvitys joistakin erinomaisista ominaisuuksistani. Rakkaus on aina lahja. Se kohdistuu henkilöön itseensä ei hänen ominaisuuksiin eikä hänen suorituksiinsa.

Tuhlaajapoika koitti elää elämänsä ilman Jumalaa. Hän yritti pärjätä omillaan. Siksi hän onkin tuhlaajapoika. Niin kauan tuhlaajapoika oli tuhlaaja, kun hän ajatteli olevansa itsensä herra. Hänellä oli vain ajalliset ominaisuutensa, mutta ei mitään jumalallista perspektiiviä elämään.

Ilman Jumalaa ”minä” ei ole yhtään mitään, ilman Jumalaa ihminen kuluttaa kaikki voimansa, tuhlaa omaisuutensa ja särkee kaikki ominaisuutensa, kunnes jäljelle ei jää yhtään mitään.

Kun tuhlaaja oli kuluttanut omat voimansa ja mahdollisuutensa loppuun, kun omat ominaisuudet eivät riittäneet mihinkään, hän oli ikään kuin kuollut.

On Jumalan armoa tässä tilanteessa ”mennä itseensä” (ja nähdä tyhjyytensä ja köyhyytensä). Hänessä syntyi kaipaus Jumalaa kohtaan ja samalla hän virkosi eloon.

Kun hän kaiken omansa tuhlanneena tunnusti Jumalan perimmäiseksi arvoksi, sai myös hänen minuutensa (joka oli ei mitään) mittaamattoman arvon Jumalan luomana ihmisenä.

Jumala ei rakasta meitä hienojen ominaisuuksiemme tähden, siksi että meillä on kauniit pitkät ja hyvin hoidetut hiukset tai mahtava hauis, lompakossa tukku seteleitä ja traktorissa vääntöä. Jumala haluaa armollaan ja hyvyydellään täyttää meissä sen tyhjän kohdan, joka ei ole mitään. Siksi Jumala voi rakastaa myös tuhlaajapoikaa, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli ansainnut halveksuntamme – Jumalan rakkaus ei kysy kelvollisuuttamme.

Tämä Jumalan lahja, rakkaus, jota emme ole ansainneet, on sellainen, että sen voi ottaa iloiten vastaan. Sitä ei tarvitse nöyristellä. Se ei tee meistä arkoja. Se tekee meistä voimakkaita. Vaikka itsessämme emme ole mitään, niin Jumalassa meillä on kaikki.

Tänään ehtoollispöytä on katettu. Rippikoululaiset pääsevät itsenäisesti ehtoolliselle nyt ensimmäisen kerran.

Sinne on kutsuttu myös kaikki, jotka tuntevat olevansa huonoja kristittyjä. Tulkaa maistamaan Jumalan voimaa.

Tavoittelen tässä ideaa siitä, että henkilö joka rakentaa elämän itsensä ja omaisuutensa varaan ajattelee kaiken olevan kaupan; kaikki on ostettavissa. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Kun ystävyyksien kulissit eivät olleet enää rahallisesti ylläpidettä-vissä, ysävät katosivat. – Sami Saharinen esitti huomautuksen tästä ystävyys-osiosta: Miten se liittyi päivän aiheeseen? Minulla on ollut mielessä tuhlaaminen, omaisuus myös henkinen omaisuus ja elämän rakentaminen vain materian ja näiden ominaisuuksiensa varan. Ehkä olen liian kaukaisilla vesillä tuhlaajapoika kertomuksesta. Tarkastelen enemmänkin ihmisten välisiä suhteita kuin suhdetta Jumalaan. Pyörin mystiikan mieliteemoissani ja sen avaamassa ihmiskuvassa. Toisaalta minulla on halu tuoda joitakin uskomme alkeita ja totuuksia ihmissuhteiden perustasolle. Miten usko näkyy elämän perusasioissa. Perusongelma tässä saarnassa on se, että se jää liian abstraktiksi. En kuitenkaan myönnä, että ajatus saarnassa olisi ollut huono. Loistava ajatukseni oli tämä: ”Niin kauan tuhlaajapoika oli tuhlaaja, kun hän ajatteli oleavnsa itsensä herra so. yritti elää elämäänsä omassa varassaan.” Siis olihan tässä jumalasuhdekin mukana ja perustavalla tavalla. – Ihminen ilman Jumalaa on tuhlaaja. Hän on pakotettu pelaamaan ominaisuuksillaan, rakentamaan maailmaa ja ystävyyksiään itsensä varaan. Hänellä ei ole varaa epäonnistua.

Saattaa olla että kuvaukseni yksinkertaistaa liikaa ja tekee vääryyttä ihmisille, jotka eivät usko ja rakasta Jumalaa. Ehkä saarnani oli filosofinen. Miten tuoda ihmisille näitä uskon alkeita ja ihmiskuvan alkeita, peruspilareita: minuus ja sen rakennusmateriaali.

Metafysisoinko ajatteluani. Sanon: Ihmisen minuus ei ole mitään. Se on paljasta olemassaoloa vailla ominaisuutta. Jumalaton ihminen haluaisi kuitenkin olla jotakin, vaikka se lopulta on mahdotonta. Tuhlari halusi olla jotakin, mutta hän pelasi kaikki korttinsa ja jäljelle ei jäänyt mitään. Kaikki ominaisuutensa hän toi esille ja menetti ne yksi toisensa jälkeen. Niin hän huomasi olevansa konkreettisesti köyhä. Kukaan ei halunnut hänen seuraansa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s