Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivä 2018 – Mikään ei ole kirouksen kahleissa

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset   

tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten
valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät
ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on
taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” Matt. 5: 1–12

Useimmat sunnuntait ja jumalanpalvelukset ovat sellaisia, että muistelemme jotakin Jeesuksen tekoa tai sanomista. Pyhäinpäivänä valokeila osuu Jeesuksen seuraajiin, muistelemme ihmisiä, jotka ovat kuulleet Jeesuksen kutsun ja lähteneet seuraamaan häntä.

Pyhäinpäivänä katsotaan oikeastaan vähän kahteen suuntaan. Katsotaan niihin, jotka ovat ennen meitä eläneet ja seuranneet Jeesusta. Heidän intonsa ja elämässä tehdyt valinnat ovat esimerkkejä meille, jotka heitä katsomme. – katsomme taaksepäin osataksemme itse elää paremmin kristittyinä.

Onko sinulla ollut tällaisia ihmisiä? Kuka on sinulle ollut esikuva tai innoittaja parempaan tai rohkeampaan elämään? Tällaiset ihmiset ovat tärkeitä. Ihailemme ja arvostamme heissä jotakin erityistä piirrettä, mikä kannustaa meitä toimimaan esimerkin mukaan. Omat vanhemmat tai isovanhemmat ovat monelle esimerkki toimia itse vanhempana. Työelämässä, harrastuksissa ja muissa elämänalueissa tarkkailemme ihailemiamme henkilöitä, kuinka he hehkuvat. He antavat esimerkin ja rohkaisun. Heidän elämänsä on antanut mittanauhan, jota yritämme täyttää. Vertaamme, kuinka hyvin itse onnistumme samassa asiassa. Parhaimmillaan heidän innostuksensa tarttuu meihin. Ehkäpä juuri tuo jokin sisäinen palo, omistautuminen, rohkeus, ilo ja asenne, ovat niitä, mitkä heillä on ja tekevät vaikutuksen. Tapa ja voima elää ja asettua tähän maailmaan.

Jotkut esimerkit ovat meille käänteisiä: tuollaiseksi en koskaan halua tulla.  Aina emme omaksumiamme rooli-malleja tiedosta, mutta jokaisella on varmasti joitakin poimit­tuna sieltä ja täältä. – varsinkin huonoihin tapoihimme meillä on varmasti perustelu ”Koska sekin teki niin, en ole yhtään huonompi.”

Kaikkien esimerkkien kohdalla on silti muistettava, että meidän elämämme ja kutsumuksemme on kuitenkin oma eikä kopio. Meidän on tässä ajassa tehtävä omat ratkaisumme, oltava uskollisia vähässä. Meillä on erilainen elämäntie kuljettavana kuin esikuvallamme. Jokainen esikuvamme on ollut ihminen, jolla on omat vajavuutensa. Täydel­listä ihmistä ei ole. Esikuvillakin on pimeät puolensa­. Joiden­kin kohdalla juuri tuo epätäydellisyyden ja omien haavojen kanssa eläminen auttaa meitä pärjäämään omien ongelmiemme kanssa paremmin. Ehkä opimme armollisuutta itseämme kohtaan, kun tiedämme miten he ovat kamppailleet omien vaikeuksiensa kanssa.

Minusta tämä aika on sellainen, että tarvitsisimme hyviä esimerkkejä kristityn ihmisen malleja. Erityisesti meillä luterilaisessa kirkossa uskoon liittyvät asiat tahtovat jäädä ajatuksiksi ja sanoiksi Jumalasta, mikä ei muutu toiminnaksi hänen tahtonsa mukaan. Vaikka toisaalta yhteiskuntana olemme onnistuneet saamaan aikaan sellaista yhteisvastuullisuutta ja hyvinvointia, mikä hakee vartaansa. Mutta yksilöinä olemme uskonkielellä mykkiä. Kuinka arvokasta olisi, että tietäisimme joistakin henkilöistä, että hän toimii noin koska on kristitty, koska hän uskoo Jeesukseen.

Mutta tänään emme katso vain taaksepäin esimerkillisiin ihmisiin. Katsomme myös eteenpäin. Profeetta Jesajan ja Ilmestyskirjan lukukappaleet olivat katsomista sinne, min-ne ajattelemme Jumalan armosta ihmisten päässeen. He ovat ylittäneet kuoleman rajan ja astuneet ikuisuuteen, sinne mitä sanomme taivaaksi. Kukaan meistä ei näe, minkälaista siellä on. Matkakuvauksia ei ole kenelläkään, ei mitään sellaista minkä tieteellisesti voisi todistaa: että sellaiset kadut, maisemat ja maanantain ruokalista. Meillä on joitakin Raamatussa esiintyviä kuvauksia.

Jesaja puhui erikoisin kuvin paratiisin rauhantilasta, jossa petoeläimet eivät saalista eläimiä. Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä. Luultavasti ihminen on leijonan kaltainen eikä kasvata sikaa tai kanaa sitä syödäkseen. Ilmestyskirja maalasi mielenkiintoisen kuvan uudesta paratiisista ja elämänpuusta. Yksi lause Ilmestyskirjassa palauttaa meidät Raamatun alkukertomuksiin, kun siinä sanottiin: ”Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa.” Raamatun alkulehdillä ihminen hankkii kirouksen itsensä ja koko luomakunnan päälle. Myös maa kirottiin ihmisen tähden kasvamaan ohdaketta ja orjantappuraa. Heidät ajettiin ulos paratiisista, että eivät olisi syöneet kielletyn puun lisäksi elämän puusta.

Lankeemuksen kertomus Raamatussa kuvaa sen maailman, jonka me tunnemme ja minkä ehtojen alaisena elämme. Me kannamme jäsenissämme kaikkea lankeemuksen taakkaa – siitä puhutaankin perisyntinä. Se on heidän perintönsä meille ja se kuluttaa meitä aina siihen asti, että se kaataa meidät lopulta maahan. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. – maan tomua sinä olet ja maan tomuun sinä palaat.” Tämä on kohtalomme. Tiedämme sen, emmekä voi sitä paeta tai väistää.

Me synnymme tähän maailmaan katoavaisina ja heikkoina. Kuvittelemme itsestämme suuria, kuvittelemme itsemme kuolemattomiksi, mutta sitten tosiasiat valkenevat meille, eivätkä ne taida meitä miellyttää. Kuolevaisuus tekee meissä työtään. Eikä siihen sääntöön ole poikkeuksia.

Mutta Ilmestyskirja sanoo taivaasta: Mikään ei ole kirouksen kahleissa. Jeesus otti ihmiselle ja koko maalle luetun kirouksen kannettavakseen, kun hän ristillä kuolee puolestamme. Hän tuli kiroukseksi, kuten Paavali sanoi galatalaisille: Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.” (Gal 3)

Hän otti maata kohdanneen kirouksen kantaakseen silloin kun orjantappura taitettiin piikkikruunuksi hänen päähänsä. Maan, mikä ihmisen kovan työn hedelmänä kasvaa orjantappuraa ja ohdaketta. Kristus otti ihmisille luetun kirouksen kantaakseen, kun hän kuoli meidän kuolemamme ja kuolemansa kautta voitti kuoleman. Ylösnousemuksen jälkeen Jeesus meni taivaallisen Isänsä luo ja avasi meille portit. Ja elämänpuu, jonka luona kerubit leimuavin miekoin estivät ihmistä pääsemästä sen luo, on nyt vapaasti kaikkien ulottuvissa.

Kaikkein suurin asia taivaasta sanottiin näiden jälkeen: ”He saavat nähdä hänen kasvonsa.” Mikään salaisuuden verho ei ole ihmisen ja Jumalan välillä. Syvin yksinäisyys poistuu, syvin kaipaus saa täyttymyksensä. Katsomme silloin Jumalan kasvoja, hän ei ole enää salattu ja arvoituksellinen vaan ymmärrämme, mikä vapaus meillä on ja miten olemme siitä osalliset.

Mutta lankeemuksen jäljet ovat meissä niin syvällä, että emme edes osaa kaivata Jumalaa niin paljon meidän pitäisi. Me emme ole vielä perillä, matka on kesken. Tuo matka kirkkauteen ja kaipauksen täyttymykseen kulkee juuri sen kaipauksen kautta. Vuorisaarnasta näemme jotakin siitä, minkälainen tämä matka on. Se ei ole vielä näkemistä eikä perillä olemista, vaan matkaa epätietoisuudessa, heikkoudessa ja voimattomuudessa – eli uskossa. Matkaa Jumalan luo ja taivaalliseen kotimaahansa tekevä ihminen luottaa Jumalaan, vaikka silmille piirtyvät tosiasiat vakuuttavat aivan muuta.

Vuorisaarnassa autuaiksi Jeesus julistaa: köyhät, murheelliset, kärsivälliset, nälkäiset ja janoiset, armahtavat, puhdassydämiset, rauhantekijät ja ne joita vainotaan – he ovat autuaita jo nyt, vaikka se vaikuttaa kaikelta muulta.

Kuuluuko minun pieni kaipaava sydämeni näiden autuaitten joukkoon. Sitä ehkä on hyvä kysyä itseltään. Sillä arvaan, että monikaan meistä ei ole kärsinyt uskonsa tähden ei ehkä myöskään tavalla, joita vuorisaarnan kuulijoiden joukko suureksi osaksi oli: köyhiä, sairauksien ja ahdistusten keskellä eläviä, nälkäisiä, rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden riistäminä, jossa tulevaisuuden näkymät olivat huonot. Maailma ei tarjonnut heille parastaan. Me elämme ulkoisen hyvinvoinnin keskellä. Jumala tekee työtään silti meissäkin, hän synnyttää meissä kaipuun ja uskon.

Mitä enemmän olemme hyvästelleet rakkaitamme, mitä useamman kynttilän tänään sytytämme hautausmaille, sitä suurempi taitaa meidänkin kaipuumme olla. Tässä maailmassa on paljon hyvää ja kaunista. Paras on vielä edessäpäin. Siksi kehotus kuuluu: Katsokaa heitä, jotka kulkivat edellä ja antoivat esimerkin. Mutta ennen kaikkea katsokaa Kristukseen, joka vei heidät ja kerran myös meidät perille siihen iloon, missä kaikki kirouksen kahleet on poissa.

 

Pyhäinpäivä 2015 – Sädekehä pään ympärille

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
”Autuaita ovat hengessään
köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita
murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita
kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on
vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia
armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita
puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita
rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi
vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” Matt. 5: 1–12

Kävin opintomatkalla Roomassa kymppiluokkalaisten kanssa. Kävimme myös pyhien haudoilla. Vierailimme vanhimmalla katakombialueella San Sebastianon katakombissa. Siitä alueesta nimi katakombi on levinnyt muille vastaaville hautapaikoille. Tarkoituksemme oli nauttia siellä myös ehtoollinen, mutta valitettavasti se evättiin meiltä. Näillä haudoilla juuri ehtoollinen on vahva kokemus kuoleman rajat murtavasta yhteydestä. Se muistuttaa siitä, että Jeesuksen ylösnousemus ja voitto kuolemasta on todellista meidän jokaisen kohdalla. He, jotka ovat kuolleet, viettävät juhlaa Kristuksen luona. Me täällä murheidemme keskellä kuljemme tuota juhlaa kohti – ja kerran meidänkin kuolemamme on oleva syntymäpäivämme taivaalliseen todellisuuteen.

Ehtoollista emme saaneet viettää katakombissa, mutta vietimme sen myöhemmin hotellilla. Se olisi ollut muistuma ja uudelleen eläminen menneiden kristillisten sukupolvien kanssa. Kristityt kokoontuivat tärkeimpien hautojen äärelle muistelemaan heidän uskonveljiään ja uskonsisariaan. Uskossaan kuolleet olivat päässeet vainoista ja vaivoista perille riemuitsevaan seurakuntaan. He olivat kokeneet Jeesuksen autuaaksijulistuksesta viimeisen ja vaikeimman: autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan. Monet todistivat uskostaan kuolemallaan. San Sebastianon katakombeissa ja muissakin katakombeissa on heidän luitaan. San Sebastianossa on säilytetty ilmeisesti myös Pietarin ja Paavalin luut, ennen kuin ne siirrettiin nykyisille paikoilleen.

Paavalin haudalla emme käyneet, mutta Pietarin haudalla kyllä. Kävimme Pietarin kirkossa ja näimme Paavin istuimen alla porraskäytävän, joka meni Pietarin haudalle.

Kirkossa oli myös monen muun pyhän ruumiit. Myös pyhäksi julistetun puolalaissyntyisen paavin – Johannes Paavali II leposija.

Luterilaiset ovat usein halveksineet katolisia heidän pyhimyksistään. Lutherin aikana pyhimyksiin liittyvä toiminta oli saanut epäterveitä piirteitä. Edelleen heitä saatetaan nostaa väärällä tavalla esille. Vaikka muistelisimme marttyyrejä ja pyhimyksiä, meidän ei pidä turvautua heihin. Heillä ei ole sellaista ylimääräisen pyhyyden varastoa, josta voidaan syntisille ammentaa lisää hurskautta. Yksikään pyhimys ei ole päässyt taivaaseen omilla erinomaisilla ansioillaan. Niin pyhää ihmistä ei ole, etteikö jokainen olisi taivaassa yksi Jumalan armosta ja Jeesuksen tähden.

Mutta heidän esimerkkinsä voi innostaa meitä toteuttaa omaa kutsumustamme uskollisemmin ja palavammin. Sellaisia esikuvia me luterilaiset myös tarvitsemme – Esimerkkejä siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen voi olla tänään.

Tämän päivän pyhimys on se, joka antaa innostuksen ja esimerkin Kristuksen seuraamisesta ja tekee uskon houkuttelevammaksi. Esimerkin antajan ei tarvitse olla äärimmäisyysihminen, ei erämaassa asuva erakko. Isä tai äiti tai isovanhempi, joka lukee iltarukouksen lastensa kanssa kelpaa esikuvaksi; kristitty joka osoittaa kärsivällisyyttä ja armahtavaisuutta työkaveriaan kohtaan – eikä ensimmäiseksi syyttele tai yritä hyötyä toisesta. Tällaisia esimerkkejä me tarvitsemme. Hän on rauhanrakentaja. – Kärsivällisyys, armahtavaisuus ja rauhanrakentaminen ovat autuaaksijulistuksen hyveitä, jotka voivat suunnata elämäämme.

Serafim Seppälä ortodoksisesta kirkosta kirjoitti eräässä artikkelissaan, että idän kirkossa ei juurikaan opeteta kymmentä käskyä – siis se millä meidän katekismuksemme alkaa. Se on läntisen kirkon tapa. Hänen mukaansa heillä kristityn vaelluksen ohjeena ovat yleensä Jeesuksen autuaaksijulistukset. Ne antavat ihanteen jota kohti kulkea. Ei siis kieltojen listaa asioita, joita ei saa tehdä, vaan suunnan eteenpäin.

Vuorisaarnan ihanteet eivät ole kuitenkaan niitä ihanteita, joilla hankitaan menestystä ja vaikutusvaltaa. Kun ihmiset etsivät maan päällistä autuutta ja onnea, se hankitaan muilla kuin vuorisaarnan ihanteilla. Jos haluat menestyä ja pärjätä maailmassa tarvitset kovuutta ja kyynärpäätaktiikkaa. Täällä ihminen menestyy suurilla puheilla, muunnellulla totuudella, keinottelemalla, suostuttelulla, juonittelulla, brändäämällä itsensä, lain harmaalla alueella, josta tutkiva journalismi kertoo monenlaisia esimerkkejä, miten esimerkiksi veroja kierretään. Vuorisaarnan ihanteilla ei taida olla tilaa siinä yhtälössä. Voi olla että yritysmaailman kilpailussa menestyäkseen on luettava toisenlaisia oppaita – kuten Sodankäynnin taito. Mutta kun etsitään suurinta onnea, Jumalan valtakuntaa silloin Jeesuksen opetukset ovat tärkeimmät.

Jeesus sanoo: Autuaita ovat hengessään köyhät ja autuaita ovat murheelliset – mutta hän ei sano ”köyhyys on autuasta”, hän ei sano ”murheellisuus on autuasta”. Autuaaksi ei tulla ryhtymällä köyhäksi tai murheiden kantajaksi. Autuus ei ole palkka siitä, että murehtii tarpeeksi.

Hengessään köyhät ovat autuaita – sillä vaikka he täällä ovat vailla yltäkylläisyyttä, heidän perintönsä on suuri taivaassa. Täällä me olemme Jumalan edessä tyhjiä ja köyhiä – meillä ei ole hänelle mitään annettavaa – me saamme kaiken häneltä lahjaksi. Tämä on autuutta ja onnellisuutta juuri siksi, että kääntäessämme kasvomme hänen puoleensa, näemme missä meidän rikkautemme on. Autuaita ovat köyhät sillä heidän rikkautensa ja koko elämänsä on Jumalassa.

Autuaita ovat murheelliset. Murhetta tarkoittava sana merkitsee niin voimakasta ja syvää surua että sitä ei kykene enää kätkemään. Sellaisen saa esimerkiksi läheisen kuolema aikaan. Kristityn itsetuntemus nostaa tietoisuuteemme myös tuskaa omasta voimattomuudesta syntiä vastaan. Täällä meillä on murheet seuranamme, mutta niillä ei ole viimeistä sanaa. Vielä suurempi on se todellisuus, jonka Jumalassa meille avautuu. Sitä valoa meidät on kutsuttu katsomaan.

Autuaita ovat murheelliset sillä heidän sydämensä rukoilee lakkaamatta.

Atuaita kärsivälliset ja hiljaiset ja nöyrät; eivät ne jotka ensimmäisenä ovat esillä vaatimustensa kanssa, vaan ne, jotka jättävät asiansa Jumalan haltuun.

Vaikeassa elämäntilanteessaan autuaat ovat löytäneet tai säilyttäneet Jumalan läheisyyden. He ovat säilyttäneet luottamuksen, ylistyksen ja kiitoksen. He eivät ole etsineet tämän maailman rikkauksia, vaan Jumalan valtakuntaa, hänen tahtonsa toteutumista. Se on hyvin harvinaista. Se on ollut sitä vanhurskauden nälkää ja janoa, jonka Jeesus julistaa neljäntenä autuaaksi – vanhurskauden jano on sen etsimistä, miten Jumalan tahto voisi toteutua omassa elämässäsi.

Pyhäinpäivänä muistamme autuutta, syvintä onnea. Syntiinlangennut ihminen voi saada sen täysimääräisenä vasta taivaassa. Sinne ovat päässeet meitä edellä moni läheinen ja ystävä. Hautakivet kirkon ympärillä ovat muistuttamassa heidän tarinaansa.

Mitä haudat merkitsevät sinulle? Ihmiset ovat aina käyneet haudoilla. Siellä on paljon rukouksia, huokauksia, kaipuuta, surua. Mutta siellä on läsnä hiljaisesti myös toivoa – jälleennäkemisen toivoa. Surua puetaan siellä ikävän ja kaipauksen sanoiksi.

Päätän saarnani yhteen erikoiseen pyyntöön. Jokainen teistä on nähnyt ikoneja ja niissä kuvatuilla ihmisillä sädekehä pään ympärillä. Kun ikoniin maalataan hennkilölle sädekehä, se tarkoittaa juuri sitä, että elämä jatkuu Jumalan luona. Se on kirkastettua elämää, joka on vapautunut tämän maailman kahleista – ennen kaikkea synnin vallasta. Siinä ei pyritä vain palauttamaan mieleen historiallista tilannetta hänen elämänvaiheestaan maan päällä, vaan julistamaan samalla sitä, että hän elää tälläkin hetkellä Jumalan luona.

Sinulla on varmasti jokin ylimääräinen vanha kuva kuolleesta läheisestäsi, – ei se mikä on esillä kotona vaan laatikon kätköissä. Mitäpä jos piirtäisit hänelle sädekehän, sellaisen ison ympyrän kuin ikoneissa – sen merkiksi että hän on taivaan riemuitsevassa seurakunnassa. Se voi tuntua hurjalta, mutta se kuvaa uskomme näkökulman.

Voit kysyä itseltäsi, miksi se tuntuu oudolta.. ”Ei hän ollut mikään pyhimys.” saatat sanoa. Mutta jos Jumalan armo kuuluu hänelle, hän on autuaiden joukossa niin kuin muutkin pyhät ja elää kirkastettua elämää. Hän ei ole poissa vaan Jumalan luona.

”Meidän Jumalamme ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä.” (Luuk 20:38)

Sitä todistaa myös ehtoollinen jota tänään vietämme näiden hautojen läheisyydessä.

Pyhäinpäivä 3.11.2012
Matt. 5: 1–12
Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
  »Autuaita ovat hengessään köyhät,
 sillä heidän on taivasten valtakunta.
 Autuaita murheelliset:
 he saavat lohdutuksen.
 Autuaita kärsivälliset:
 he perivät maan.
 Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
 heidät ravitaan. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
 Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
 heidän on taivasten valtakunta.
 Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»
Pyhien yhteys

Pyhäinpäivä on sulautuma kahdesta juhlasta, kuten kirkkoherra tuossa alussa kertoi. Illalla muistellaan vuoden aikana kuolleita omaisia, seurakuntamme jäseniä ja heille sytytetään muistokynttilä – Hautaan saatetut rakkaamme ovat  päässeet perille elämä jatkuu Jumalan luona. He kuuluvat nyt riemuitsevaan seurakuntaan. Aamun Jumalanpalveluksessa teema ei ole vain niissä, jotka ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle, vaan oikeastaan kaikissa kristityissä kaikkina aikoina. Vietämme kaikkien pyhien päivää – sekä elväien että kuolleiden.

Tämä tarkoittaa samalla sitä, että on olemassa lopulta vain yksi kirkko, yksi suuri uskovien joukko johon kuuluvat kaikki maailman kristityt, ne jotka uskovat ja laittavat toivonsa Jeesukseen. Heitä kutsutaan pyhiksi, koska he ovat saaneet lahjaksi Kristukselta Pyhän Hengen.  Täällä maan päällä he ovat vaeltava Jumalan kansa, koettelemuksissa, taisteluissa ja kiusauksissa kompuroiva, kunnes kuoleman rajan toisella puolella, he ovat perillä ja vapaat kärsimyksistä ja synnistä. Kristukseen uskovana muodostamme yhden suuren joukon ja usko liittää meidät toisiimme. Olemme osallisia näkymättömästä pyhien yhteydestä.

Pyhäinpäivä on Harjavallan seurakunnalle erityinen pyhä. Se on kirkkorakennuksemme nimikkopyhä sillä evankeliumina pyhäinpäivisin luetaan vuorisaarnan alku, jossa Jeesus julistaa autuaiksi kahdeksan ihmisryhmää: köyhät, murheelliset, kärsivälliset, nälkäiset, armahtavaiset, puhdassydämiset, rauhantekijät, Jeesuksen tähden vainotut. Tuolta vuorelta, jolla Jeesus piti saarnansa on tuotu kivi kirkon alttarin peruskiveen – toinen puoli löytyy kirkon käytävältä (Huokausten kuja). Tuo kivi oli vuorisaarnan vuorella silloin, kun Jeesus piti 2000 vuotta sitten saarnansa, se on kuullut Jeesuksen puheen, sen ääniaallot ovat osuneet siihen. – teoriassa se on voinut jopa olla hänen kädessään, kun hän siellä opetti kansaa Jumalan anteliaisuudesta: ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää. Jos te osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät. Tämän tähden kirkkomme nimi on Kaikkien autuuksien kirkko.

Se että Harjavallan kirkkon syntymäpäivä (28 v) on pyhäinpäivä, korostaa kirkon merkitystä paikkana, jossa voimme kokea pyhien yhteyttä – syvintä yhteyttä Jumalaan ja toisiin seurakuntalaisiin.
Meillä on yhteys toisiimme, joka on enemmän kuin kulttuurin, kielen, varallisuuden, poliittisten katsomusten yhteyttä. Voimme olla keskenämme hyvinkin erilaisia ihmisiä, erilaisin ajatuksin, erilaisin harrastuksin, erilaisin lahjoin ja ominaisuuksin ja silti meitä yhdistää yksi asia – usko Kristukseen, pelastajaan ja Vapahtajaamme.

Uskon yhteys ei tee meistä joka suhteessa samanlaisia, mutta tietysti jotakin perustavaa sydämen tason samankaltaisuutta on olemassa, Tunnustamme Jeesuksen herraksemme.. Jo pelkästään se, että usko yhdistää kansakuntia, erirotuisia ihmisiä ympäri maailman tarkoittaa sitä, että kristitty ei voi olla rasisti. Silloin hän joutuisi kieltämään suurimman osan kristityistä veljistään ja sisaristaan.

Meillä on uskon yhteys. Olisi myös tärkeää ja arvokasta, että tätä yhteyttä vaalittaisiin. Yhteyden vaaliminen tapahtuu erityisesti täällä kirkossa, osallistumalla messuun. Suomessa on levinnyt jo pitkään kritittyjen ykseyttä vaarantava ajatus, että suhe Jumalaan hoituu kyllä ilman mitään kirkkoa, jumalanpalvelusta, pappeja ja seurakuntaa. Ajatus, mikä tässä takana on liittyy kai siihen, että ihminen ei tarvitse tai halua ketään ulkopuolista määrittelemään suhdetta Jumalaansa. Tämä liittyy ihmisen vapaudentuntoon.

Suomessa uskonto on korostuneesti yksityisyyden asia eikä tätä yksityisyyttä toivota häirittävän eikä haastettavan. Tämän tähden Suomessa on suuri joukko ihmisiä jotka ovat hengellisesti yksinäisiä ja herkästi haavottuvia. Ovatko he enemmän vuorisaarnan mainitsemia hengessään köyhiä vai itseriittoisia? Luulen, että heillä on ollut pyrkimys itseriittoisuuteen, missä kuitenkin ovat ehkä pettyneet ja jääneet vain yksinäisiksi. Kaipaus yhteyteen on olemassa, mutta sitä estää  pelot siitä, että tarjolla oleva yhteys on tukahduttavaa.

Minä toivoisin, että sieltä yksityisyydestä etsittäisiin takaisin yhteyteen – jossa voi tulla vahvemmaksi, jossa voi kuulla nämä sanat: autuaita ovat hengessään köyhät sillä heidän on taivasten valtakunta. Evankeliumin lohdun sanat ovat kuultavissa vain seurakuntayhteydessä.

Meidän syvin kutsumuksemme on kutsu yhteyteen. Siitä kutsussa ja uskossa ennen kaikkea on kysymys – meidät on kutsuttu yhteyteen Jumalan ja lähimmäistemme kanssa. Yksityisyyttään varjelevalle aralle sielulle siksi sanonkin: itsenäisyytensä voi säilyttää yhteydessäkin. Tarkoitus ei olekaan sulautua joukkoon. Tarkoitus ei ole sulautua vaan liittoutua – liittoutumalla säilytetään itseys, yksityisyys. Uskossa ei ole kysymys sulautumisesta yhdeksi vaan yhteys monen kesken.

Toinen ei myöskään voi sanoa toiselle; en tarvitse sinua, sinusta ei ole hyötyö kirkossa, ja toisaalta ei voi myöskään sanoa, ent tarvitse sinua kirkko.
Henegllisessä yksityisyydessään moni ehkä pelkää tulevansa ylipuhutuksi. Koska emme ole tottuneet puhumaan hengen asioista, emme osaa puolustaa itseämme taitavaa keskustelijaa vastaan. Vieroksumme muutenkin kaikenmoisia hengen kauppiaita.

Pyhäin päivä – aamulla muistellaan pyhimyksiä, uskossaan esimerkillisiä ja esikuvallisia kristittyjä. Niitä joiden antama malli / esikuva on kantanut, rohkaissut toisia. Niillä ei tarvitse olla mitään virallista asemaa Mummu tai pappa kelpaa hyvin.
Paljon Suomessa on myös ns. antipyhimyksiä – sellaisia ’hurskaita’ joiden esimerkki on ahdistanut ja tehnyt uskosta vaikeampaa sillä se on jättänyt traumatisoivia jälkiä. Kumpiakohan sinun on helpompi omasta elämänhistoriasta löytää – niitä jotka ovat tehneet uskon tiestä helpomman kulkea vai niitä jotka ovat tehneet siitä vaikeampaa, miltei mahdotonta.

Jostakin käsittämättömästä syystä hyvilläkin kristityillä  on tarpeen tehdä määritelmiä ja rajauksia, minkälaiset vaattee, kampaus, ja mielipiteet kelpaavat uskovalle. Niille on tietysti olemassa myös hurskaan perustelut. Toinen sanoo: Ei teatteria, elokuvia, televirisota, pelirkottaja, tatuointeja, meikkausta. toinen taan sanoo: että noissa edellisissä ei ollut mitään vikaa, mutta kunhan välttää iskelmämusiikkia, jääkiekko-otteluita, skeittilaulailua. Huumoria, naurua ja leikinlaskua ei sallita, kolmas: ei makeisia, hampurilaisia, viiniä, olutta, lihaa ja internettiä, kotieläimiä ja turkistarhausta

Luultavasti nykyaikana terve harkinta on tulllut tilalle. tietysti ihminen joutuu tekemään rajauksia hyvän elämän toteutumiselle. Mikään Jumalan luoma ei ole itsessään pahaa, mutta kaikki ei ole hyväksi, varsinkaan ylittäessä kohtuuden. Raamatun hurskausesimerkit ovat parempia kuin se, mikä oli näkyvillä: Olkaa ennemmin niitä, jotka armahtavat toisia, jotka rakentavat rauhaa, jotka etsivät Jumalaa kaipauksen hiljaisuudessa.

Tärkeä lähtökohta kuitenkin on siinä, että usko ei ole uskottelua – eikä itselleen valehtelua. Se ei ole kopioitua elämää, ei kritiikitöntä mielipiteiden omaksumista. Ihminen ei purista itseään uskovaiseksi. On oltava rehellinen. Se on heräämistä tosiasioihin. Se perustuu syvään henkilökohtaiseen totuuteen, Jeesuksen kohtaamiseen omassa elämäntodellisuudessa, omine kysmyksineen. Ne vastaukset, joita joku toinen kristitty sai ongelmiinsa eivät ehkä ole sinun vastauksiasi.  Ole uskollinen omalle kutsullesi ja uudistu siinä, etsi lisää selvyyttä ja valoa. Ole valmis seuraamaan Kristusta silloinkin, kun se tuntuu vaikealta.

Meidän seuraaminen ei onnistu täydellisesti. – mutta elämän kasvusuunta pitäisi olla  yhä syvempään yhteyteen Jumalan kanssa.

Pian käymme nauttimaan ehtoollista. Ehtoollinen on yhteyden ateria. Se on kuvaus itsessään suurestä yhteisyydestä. Ehtoollinen on yhteyden keskus joka säteilee muualle. ehtoollinen on kaiken yhteyden keskus sillä yhteys luodaan siellä aina uudestaan anteeksiantamuksessa. Tähän yhteyteen sinut on luotu ja siihen kutsuttu.

—–

Evankeliumiteksti on pyhäinpäivisin aina sama – vuorisaarnan alku.

linkit muihin vuosikertoihin

pyhäinpäivä 1. vuosikerta  /  pyhäinpäivä 2. vuosikerta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s