Tapaninpäivä

Tapani 2016 (refreshed)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta.
      Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava.” Luuk. 12: 8-12

Päivän evankeliumissa on suomalaisen kristityn kannalta yksi erityisen huolestuttavalta kuulostava kohta. Se on ilmaistu kahdessa sanassa: ihmisten edessä.

Huolestuttavaa se on toisaalta siksi, että kohtalo Jumalan edessä on sidoksissa siihen, mitä ihmisten edessä näyttää tapahtuvan. Tunnustaudummeko Jeesuksen seuraajiksi vai emme. Kysymys on vakavasta asiasta.

Mutta suomalaisten kannalta kohta on vaikea ennen kaikkea siksi, että yleensä haluamme olla Jumalan-sa kanssa kahden. Emme halua sielun syvistä asioista tehdä teatteria – sellaista mikä tapahtuu ihmisten edessä. Uskon julkiseksi tekeminen tuntuu meistä teatterilta. Meille usko on ollut hyvin yksityinen asia ei julkinen. Siksi tämä ihmisten edessä tapahtuva tunnustaminen tuntuu erityisen hankalalta ja vaikealta.

Ihmisten eteen ei yleensä haluta mennä. Se on paikka jota hieman kammoksutaan. Emme halua olla tuijotuksen kohteena ja samalla alttiina haavoittumiselle. Tämä on luullakseni erityisen suomalainen ongelma. Me emme ole tottuneet suojautumaan toisten ihmisten sanoilta ja katseilta silloin kun olemme jakaneet omastamme jotakin niinkin henkilökohtaista kuin oman uskomme. Pidämme sen mieluummin täysin yksityisenä.

Tunnustaessaan uskonsa tai kertoessaan jotakin uskonelämään kuuluvista asioistaan moni kokee paljastaneensa toisille ihmisille liikaa luottamuksellisia tietoja – jotakin sellaista, mitä voidaan käyttää häntä vastaan. Sielunasioihin ei haluta antaa muille mitään pääsyä. Siksi on helpompi olla hiljaa. Niitä jotka kovaäänisesti uskostaan todistavat, heitä enemmänkin kartetaan. Sielunasiat kuuluvat yksityisyyden piiriin sielun ja Jumalan kahden väliseen keskusteluun. Siksi metsä on kirkkona niin monelle suomessa – siellä ei ole yleisöä. Heti kun toiset ihmiset ovat läsnä, yleisö on paikalla ja teatterin ainekset ovat olemassa. Teatterilla tarkoitan tässä jotakin sellaista, että se ei ole enää rehellistä ja avointa. Siitä tulee jonkinlaista peliä, jossa mukaudutaan ihmisten mielipiteisiin tai ainakin varotaan leimaantumista liian erilaiseksi ja kummajaiseksi.

Eräs ongelma lisäksi on siinä, että yksinäisyydessä, siellä metsässä oma hengellinen ajattelu ei kehity. Kun ei ole vuorovaikutuksessa toisten ihmisten ajatuksiin ja kokemuksiin, siitä ei osata keskustella.

Jeesuksen omaksi tunnustautuminen ihmisten edessä ei ole siis helppoa.

Mitä vaikeaa siinä on? Mitä me pelkäämme? Miehet pelkäävät ehkä sosiaalisen arvostuksen romahtamista. Tosimies ei itke eikä turvaudu naapuriin eikä jumaliin. Ajatellaan että uskon tunnustaminen on heikkouden osoittamista. Sitä pidetään laumakäyttäytymisenä. Älykäs ihminen kulkee mielestään omia polkujaan eikä usko niin kuin kirkko opettaa.

Aito ja teeskentelemätön suhde Jumalaan on ensiarvoisen tärkeää minunkin mielestäni. Sellaista suhdetta ei kannata pilata millään keinotekoisella tai kopioidulla hurskastelulla – oli sitten mies tai nainen. Se on henkilökohtaista ja se on liittymistä johonkin itseään suurempaan.

Mutta Jeesuksen tarkoittama uskon tunnustaminen ihmisten edessä ei ole jotakin sellaista, missä ihminen tekee itsestään narrin. Uskon tunnustus, mistä tässä on kysymys, ei ole missään nimessä ylisanoja. Se ei ole jokin ulkoa opittu rimpsu, joka hoetaan mikrofoniin. Jokainen kuulija tajuaa yleensä, milloin hänelle syötetään sanoja joilla ei ole katetta, tajuamme kuullessamme, milloin on tarjolla uskoa ja milloin uskottelua. Jeesukseen tunnustautuminen ei ole mikään hengellinen suoritus, jolla kerätään pisteitä taivaallista katselmusta varten.

Evankeliumissa tarkoitettu uskon tunnustaminen on erityisesti sitä, että elävässä elämässä tulee eteen tilanne, jolloin meidän uskomme on koetteella. Ei sitä, että astumme yleisön eteen kertomaan rukouselämästämme. Vaan joku esimerkiksi pilkkaa äänekkäästi Jeesusta tai muuten kiroaa ja noituu tai kuuluttaa omaa jumalattomuuttaan. Oletko silloin joukon mukana myöntymässä hänen mölinäänsä, vai pyydätkö häntä käyttäytymään kunnioittavammin. Oletko ollut hiljaa silloin kun olisi pitänyt puhua – kun jotakin ihmistä on pilkattu tai kun on tehty vääryyttä, et ole puuttunut asiaan. Elämässä tulee tilanne eteen, jolloin uskon tunnustaminen on väistämätöntä tai tekee väärin itselleen ja uskolleen.

Suhdetta Jumalaan voi aivan hyvin verrata mihin tahansa aitoon rakkaussuhteeseen. Tuo ”tunnustaminen ihmisten edessä” on eräänlainen testi. Oletko kiinnostunut toisesta ihan oikeasti, vai leikitkö vain? Uskallatko tunnustaa rakkautesi muille? Oletko vakavissasi asian suhteen? Missä vaiheessa sulhanen tai morsian tuodaan näytille? Salaa rakastaminen ei kelpaa elämäntavaksi, jos rakkaus on molemminpuolista.

Lisäksi, jos rakkautesi kohdetta pilkataan, on hänen kunniaansa puolustettava. Sitä rakkaus myös merkitsee. Et voi vain katsoa vierestä. Sehän olisi aivan liian julmaa. Rakkauden tunnustaminen ja kunnian puolustaminen ei tarvitse kuitenkaan olla mikään ohjelmanumero. Siitä ei tarvitse tehdä sitä teatteria. Riittää, että tekee selväksi, kummalla puolen aitaa seisoo. Joskus se merkitsee sitä, että on otettava iskuja vastaan toisen kunnian tähden. Niin on Kristuskin tehnyt meidän puolestamme – ottanut iskuja meidän tähtemme.

Jos tässä tunnustuksen antamisessa osoittaa heikkoutta Pietarin tavoin, silloin osoittaa olevansa pelkuri. Mutta sen voi kyllä saada anteeksi. Jumala tuntee ihmisen sydämen, – katuva saa anteeksi. Vaikka ensin Jeesus sanoi, että hän ei tunnusta uskon kieltäjää Isänsä edessä viimeisellä tuomiolla, niin pian hän sanoo kuitenkin, että Ihmisen Poikaa vastaan tehty synti saadaan anteeksi, mutta ei Pyhää Henkeä vastaan tehty synti.

Pyhän Hengen pilkka on aina herättänyt kysymyksiä ja ihmettelyä. Synti jota ei voi saada anteeksi, on hyvin voimakas ilmaus. Sitä onkin virheellisesti käytetty vallan välineenä ihmisten pelottelemiseen ja sielujen sitomiseen. Olen kuullut myös toisen määritelmän synnistä jota ei voi saada anteeksi. Se on synti, jota ei kadu. Nyt en puhu synnistä jota ihminen ei edes tiedosta vaan synnistä, jota ei kadu. Se tarkoittaa sitä, että kieltää vastuunsa ja syyllisyytensä jossakin tilanteessa. Henkilö irrottaa itsensä tapahtumien ketjusta. Se ei ole vain sokeutta vaan aktiivista sydämensä paaduttamista.

Onko pilkka Pyhää Henkeä vastaan muutettavissa rakkauden kieleksi ja rakastavaisten maailmaan? Missä vaiheessa rakkauden raja tulee vastaan Jumalalla ja hän kieltää rakkautensa?

Jeesus sanoo, että oikeastaan mitä tahansa Jumala antaa anteeksi, kun ihminen vain palaa takaisin ja tunnustaa rakkautensa uudestaan. Jumalan rakkaudesta voi sanoa todellakin, että kaiken se kestää ja kaiken se kärsii – kaikki on anteeksi annettavissa – paitsi sitä, että rakkautta ei lainkaan ole. Sitä ei tarvitse teeskennellä.

Jos ihmisten edessä kieltää uskonsa, siitä voi olla vielä tie katumuksen kautta uuteen uskonrohkeuteen. Pietari kielsi Jeesuksen kukon laulaessa, mutta hän sai sen anteeksi. Lopulta hän tunnusti uskonsa Jeesukseen omalla kuolemallaan Roomassa.

Synti Pyhää Henkeä vastaan tapahtuu syvemmällä sisimmässä. Se ei ole jokin yksittäinen teko. Pyhä Henki on sydämen hallitsija, joka saa aikaan katumusta synneistä ja uskoa Jeesuksen kautta toteutuneeseen anteeksiantamukseen. Pyhä Henki saa meidät myös rukoilemaan. Useimmissa suomalaisissa sydämissä on rukouselämää – ellei muuten niin kaikessa hiljaisuudessa. Sydämessä, josta kaikki rukous on poissa, voi Pyhä Henkin olla jäätynyt. Mutta sydän josta Pyhä Henki on lähtenyt, on saanut lopullisen värinsä. Se on sydän jossa ei voi tapahtua enää muutosta. Siinä ei ole enää katumusta, halua palata rakkauden piiriin.

Niin kauan kuin on synnintuntoa, armon ja anteeksiantamisen kaipausta, niin kauan asuu usko ja rakkaus sydämessämme ja meitä kutsutaan todistamaan tästä rakkaudesta.

Me tunnustamme syntimme, uskomme ja rakkautemme, jotta meidät kerran tunnustettaisiin Jumalan edessä. Kysymys oli kummankin osapuolen tunnustuksesta. Me tunnustamme rakkautemme Jeesukseen ja viemme hänet näytille kotiin. Jeesus tunnustaa rakkautensa meihin ja vie meidät lopulta omaan kotiinsa.

 

Tapaninpäivä 26.12.07

Jeesus vie heilan kotiin näytille

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta. Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava.” Luuk. 12: 8-12

Päivän evankeliumissa on suomalaisen kristityn kannalta yksi erityisen huolestuttavalta kuulostava kohta. Se on ilmaistu kahdessa sanassa: ihmisten edessä.

Huolestuttavaa se on toisaalta siksi, että kohtalo Jumalan edessä on sidoksissa siihen, mitä ihmisten edessä näyttää tapahtuvan. Kysymys on vakavasta asiasta.

Mutta suomalaisten kannalta kohta on vaikea ennen kaikkea siksi, että hän haluaa olla Jumalansa kanssa kahden. Hän ei halua sielunsa syvistä asioista tehdä teatteria. Siksi tämä ihmisten edessä tapahtuva tunnustaminen tuntuu hankalalta ja vaikealta asialta.

Ihmisten eteen ei yleensä haluta mennä. Se on paikka jota hieman kammoksutaan. Emme halua olla tuijotuksen kohteena ja alttiina haavoittumiselle. Tämä on luullakseni erityisen suomalainen ongelma. Me emme ole tottuneet suojautumaan toisten ihmisten sanoilta ja katseilta silloin kun olemme jotakin omastamme jakaneet.

Uskon tunnustamisessa moni kai kokee paljastaneensa toisille ihmisille liikaa luottamuksellisia tietoja. Sielunasioihin ei haluta antaa muille mitään pääsyä. Siksi on helpompi olla hiljaa. Niitä jotka kovaäänisesti uskostaan todistavat, heitä enemmänkin kartetaan. Sielunasiat kuuluvat yksityisyyden piiriin sielun ja Jumalan kahden väliseen keskusteluun. Siksi metsä on kirkkona niin monelle suomessa – siellä ei ole yleisöä. Heti kun toiset ihmiset ovat läsnä, yleisö on paikalla ja teatterin ainekset ovat olemassa.

Jeesuksen omaksi tunnustautuminen ihmisten edessä ei ole siis helppoa.

Onko kysymys ihmispelosta vai persoonan heikkoudesta. Mitä vaikeaa siinä on? Mitä me pelkäämme? Miehet pelkäävät ehkä sosiaalisen arvostuksen romahtamista. Tosimies ei itke eikä turvaudu naapuriin eikä jumaliin. Ajatellaan että uskon tunnustaminen on heikkouden osoittamista.

Aito ja teeskentelemätön suhde Jumalaan on ensiarvoisen tärkeää. Sellaista suhdetta ei kannata pilata millään keinotekoisella tai kopioidulla hurskastelulla – oli sitten mies tai nainen.

Mutta Jeesuksen tarkoittama uskon tunnustaminen ihmisten edessä ei ole jotakin sellaista, missä ihminen tekee itsestään narrin. Uskon tunnustus, mistä tässä on kysymys, ei ole missään nimessä ylisanoja. Se ei ole jokin ulkoa opittu rimpsu, joka hoetaan mikrofoniin. Jokainen kuulija tajuaa yleensä, milloin hänelle syötetään sanoja joilla ei ole katetta, tajuamme kuullessamme, milloin on tarjolla uskoa ja milloin uskottelua. Jeesukseen tunnustautuminen ei ole mikään hengellinen suoritus, jolla kerätään pisteitä taivaallista katselmusta varten.

Evankeliumissa tarkoitettu uskon tunnustaminen on lähinnä sitä, että elävässä elämässä tulee eteen tilanne, jolloin meidän uskomme on koetteella. Ei sitä, että pyynnöstä astumme yleisön eteen kertomaan rukouselämästämme. Joku esimerkiksi pilkkaa äänekkäästi Jeesusta tai muuten kiroaa ja noituu tai kuuluttaa omaa jumalattomuuttaan. Oletko silloin joukon mukana myöntymässä hänen mölinäänsä, vai pyydätkö häntä käyttäytymään kunnioittavammin. Oletko ollut hiljaa silloin kun olisi pitänyt puhua – kun jotakin ihmistä on pilkattu tai kun on tehty vääryyttä, et ole puuttunut asiaan. Elämässä tulee tilanne eteen, jolloin uskon tunnustaminen on väistämätöntä tai tekee väärin itselleen ja uskolleen.

Suhdetta Jumalaan voi aivan hyvin verrata mihin tahansa aitoon rakkaussuhteeseen. Tuo ”ihmisten edessä” on eräänlainen testi. Oletko kiinnostunut toisesta ihan oikeasti, vai leikitkö vain? Uskallatko tunnustaa rakkautesi muille? Oletko vakavissasi asian suhteen? Missä vaiheessa sulhanen tai morsian tuodaan näytille? Salaa rakastaminen ei kelpaa elämäntavaksi, jos rakkaus on molemminpuolista.

Lisäksi, jos rakkautesi kohdetta pilkataan, on hänen kunniaansa puolustettava. Sitä rakkaus myös merkitsee. Et voi vain katsoa vierestä. Sehän olisi aivan liian julmaa. Rakkauden tunnustaminen ja kunnian puolustaminen ei tarvitse kuitenkaan olla mikään ohjelmanumero. Siitä ei tarvitse tehdä sitä teatteria. Riittää, että tekee selväksi kummalla puolen aitaa seisoo. Joskus se merkitsee sitä, että on otettava iskuja vastaan toisen kunnian tähden. Niin on Kristuskin tehnyt meidän puolestamme – ottanut iskuja meidän tähtemme.

Jos tässä tunnustuksen antamisessa osoittaa heikkoutta Pietarin tavoin, osoittaa olevansa pelkuri, mutta sen voi kyllä saada anteeksi. Jumala tuntee ihmisen sydämen, joka haluaa turvautua Jumalaan. Vaikka ensin Jeesus sanoi, että hän ei tunnusta uskon kieltäjää Isänsä edessä viimeisellä tuomiolla, niin pian hän sanoo kuitenkin, että Ihmisen Poikaa vastaan tehty synti saadaan anteeksi, mutta ei Pyhää Henkeä vastaan tehty synti.

Pyhän Hengen pilkka on aina herättänyt kysymyksiä ja ihmettelyä. Synti jota ei voi saada anteeksi, on hyvin voimakas ilmaus. Sitä onkin virheellisesti käytetty vallan välineenä ihmisten pelottelemiseen ja sielujen sitomiseen. On annettu ymmärtää esimerkiksi sellainen asia, että jos et tunnusta ja hyväksy tiettyä hengen voitelua omaavaa julistajaa, teet synnin Pyhää Henkeä vastaan, vastustat Pyhää Henkeä. Asia voidaan ilmaista hienommin sanakääntein, mutta tarkoituksena on, että joku ihminen sijoitetaan tällä tavoin kaiken arvostelun yläpuolelle. Mutta tällainen julistaja sitoo ihmisiä itseensä ei Kristukseen.

Asetelmassa on erikoista se, että Jeesusta vastaan tehdyn pilkan saa anteeksi, mutta ei näitä itsensä Jumalan vertaiseksi nostaneita julistajia. Heidän auktoriteettiansa ei voi kyseenalaistaa vaarantamatta omaa pelastustaan. En tiedä onko teille yllätys, että tällaista opetusta on rantautunut suomeenkin.

Pyhää Henkeä ei voi pilkata niin, että asettaa jonkun ihmisen opetukset kyseenalaiseksi, tai tutkii niitä kriittisesti, esittää kysymyksiä ja vaatii johtajalta vastausta.

Onko pilkka Pyhää Henkeä vastaan muutettavissa rakkauden kieleksi ja rakastavaisten maailmaan? Missä vaiheessa rakkauden raja tulee vastaan Jumalalla ja hän kieltää rakkautensa?

Jeesus sanoo, että oikeastaan mitä tahansa Jumala antaa anteeksi, kun ihminen vain palaa takaisin ja tunnustaa rakkautensa, uudestaan ja uudestaan. Jumalan rakkaudesta voi sanoa, että kaiken se kestää ja kaiken se kärsii – kaikki on anteeksi annettavissa – paitsi sitä että rakkautta ei lainkaan ole. Sitä ei tarvitse teeskennellä.

Jos ihmisten edessä kieltää uskonsa, siitä voi olla vielä tie katumuksen kautta uuteen uskonrohkeuteen. Pietari kielsi Jeesuksen kukon laulaessa, mutta hän sai sen anteeksi. Lopulta hän tunnusti uskonsa Jeesukseen omalla kuolemallaan Roomassa.

Synti Pyhää Henkeä vastaan tapahtuu syvemmällä sisimmässä. Se ei ole jokin yksittäinen teko. Pyhä Henki on sydämen hallitsija, joka saa aikaan katumusta synneistä ja uskoa Jeesuksen kautta toteutuneeseen anteeksiantamukseen. Pyhä Henki saa meidät myös rukoilemaan. Useimmissa suomalaisissa sydämissä on rukouselämää – ellei muuten niin kaikessa hiljaisuudessa. Sydämessä, josta kaikki rukous on poissa, voi Pyhä Henkin olla jäätynyt. Mutta sydän josta Pyhä Henki on lähtenyt, on saanut lopullisen värinsä. Se on sydän jossa ei voi tapahtua enää muutosta. Siinä ei ole enää katumusta, halua palata rakkauden piiriin.

Niin kauan kuin on synnintuntoa, armon ja anteeksiantamisen kaipausta, niin kauan asuu usko ja rakkaus sydämessämme ja meitä kutsutaan todistamaan tästä rakkaudesta.

Me tunnustamme syntimme, uskomme ja rakkautemme, jotta meidät kerran tunnustettaisiin Jumalan edessä. Kysymys oli molempien tunnustamisesta. Me tunnustamme rakkautemme Jeesukseen ja viemme hänet näytille kotiin. Jeesuskin vie meidät omaan kotiinsa ja tunnustaa rakkautensa meihin. Vaikka hänellä tässä paljon enemmän häpeämistä on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s