3. sun pää

Vielä vähän aikaa – kukkuluuruu / 3. Pääsiäisen jälkeen (äitienpäivä)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”
    Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: ”Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?”
    ”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.”
    Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:
    ”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.” Joh. 16: 16-23

Miksi äitienpäivää vietetään? Siksi, että siinä tehdään näkymätöntä hieman näkyvämmäksi. Äitien tekemä työ kodeissa ei ole näkymätöntä siksi, ettei sitä voi nähdä, vaan siksi, että sitä ei huomata, sitä ei katsota, koska sitä pidetään liian itsestäänselvänä. Siksi se jää huomaamatta. Se on silmien edessä, mutta sitä ei nähdä. Siksi äitien päivää vietetään, että huomaisimme – emme vain yhtenä päivänä vaan muinakin päivinä emmekä pitäisi heidän tekemää työtä kodissa itsestään selvyytenä. Tämä näkyväksi tekemisen ajatus on jossakin määrin päivän teema myös kirkollisessa mielessä. Kirkossa yritämme tehdä näkymätöntä näkyväksi – jotta Jumalan tekemät työt tulisivat huomatuksi, jotta näkisimme hänet.

Johannes kirjoittaa evankeliumissaan tuttuun tapaan toisilleen vastakkaisista käsitepareista ja saa lukijan pyörryksiin niin. Miksi täytyy seitsemän kertaa kirjoittaa vähästä ajasta. Ensin ei nähdä ja sitten nähdään jälleen – puhutaan itkusta ja valituksesta, surusta, tuskasta ja kivusta, mutta myös näiden kaikkien monen negatiivisen asian muuttumisesta iloksi.

Jäähyväispuheessaan Jeesus valmistaa oppilaitaan siihen, että Jeesus otetaan kiinni ja surmataan. Hän valmistaa heitä siihen, että hänen seuraajilleen tulee vaikeuksia.

Jeesuksen kuolema muutti hetkessä heidän elämänsä sekasortoiseksi. Henkilö johon he olivat laittaneet toivonsa, joka oli heidän vahva johtajansa ja opettajansa ja tuonut ilon ja toivon lukuisille hädänalaisille ihmisille, hänet julmasti lyödään ristille. Jeesusta vastustavat voimat ovat opetuslasten joukkoa suuremmat. He eivät voi mitään. Jeesus riistetään heiltä, teloitetaan ja haudataan. Sen lisäksi, että Jeesus ei ole heidän näköpiirissään vaan haudassa, heidän koko maailmansa meni mustaksi. Myös heidän ylle tulee kiinnijäämisen pelko ja pelko joutua saman kohtalon omaksi.

Maailma iloitsi, kun tämä tapahtui Ihmisiä oli naureskelemassa hänen kohtalolleen. Mutta tuskan miekka pisti Jeesuksen äidin sydämeen, niin kuin hurskas Simeon ennusti jo silloin kun Jeesus oli neljänkymmenen päivän ikäinen: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnus-teta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä…”

Tästä Jeesus puhui heille jo ennen kun se tapahtuu. Hän puhui vielä hieman arvoituksellisesti. Hän puhuessaan katsoi asiaa oppilaiden näkökulmasta – minkälaisena se heille tulee näyttäytymään. He joutuvat itkemään ja valittamaan. Mutta tämä Jeesuksen poissa-olo kestää vain hetken – Jeesus nousee kuolleista ja ilmestyy oppilailleen.

Oppilaat näkivät Jeesuksen jälleen. Ja se näkeminen tuotti suuremman ja kestävämmän iloin kuin se, mikä heillä oli aikaisemmin Jeesuksen seurassa. Sillä siinä vaiheessa heidän silmänsä todella aukesivat ja he näkivät Jeesuksen eivät vain ruumiillisin silmin vaan myös uskon silmin. He ymmärsivät Jumalan suunnitelman, mikä oli paljon merkittävämpi ja syvällisempi, mitä he saattoivat ajatella. Kysymys ei ollut vain yhden kansakunnan kohtalosta, vaan koko ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta – uudesta luomisesta, jossa kaaoksen valtameri asetetaan ja kuoleman pimeyden voimat kesytetään – valo koittaa pimeyteen.

On mielenkiintoista, että Jeesus puhuu kuolemansa ja ylösnousemuksensa tapahtumista näkemisenä ja ei-näkemisenä. Hän sanoo: vähän ajan kuluttua te ette näe mutta vähän ajan kuluttua te näette jälleen. Evankeliumin kerronnassa kysymys on kuin äidin ja vauvan välisestä leikistä. Äiti on käsien takana piilossa ja vauva hätääntyy, mutta kädet avautuvat ja vauva näkee äidin ja tulee iloiseksi. Näkeminen tuo ilon, Jeesuksen poissaolo tuo tuskan ja surun.

Oliko tarkoitus, että tuota kuurupiiloleikkiä käytiin vain Jeesuksen oppilaiden kanssa hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa aikana. Vai liittyykö jonkinlaista kosmista kuurupiiloleikkiä meidän ja Jumalan välillä? Voisiko se tarkoittaa jollakin tavalla myös sitä, mitä me näemme tai emme näe? Raamattua ei ole kirjoitettu vain menneiden tapahtumien muistiin kirjaamisen tähden. Ne on kirjoitettu kaikkien aikojen ihmisiä varten. Kristityn elämässä voi tulla aikoja, jolloin hän kadottaa Kristuksen näköpiiristään. Jeesus valmistaa myös meitä elämään uskosta eikä vain näkemisestä.

Elämä voi olla joskus näköalatonta, se voi mennä sumuun tai pimeään, jolloin ei näe eikä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Sitten on parempia aikoja, jolloin näkee selvästi ja ymmärtää oman paikkansa maailmassa ja tehtävänsä ja tietää tavoitteensa jota kohti kulkea.

On oikeastaan aika väistämätöntä, että koemme vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Kenenkään elämä ei ole kaiken aikaa vain myötätuulta. Tulee aikoja ja kriisejä, jolloin ihminen tuntuu joutuvan pimeään ja suunta katoaa, jopa elämisen mieli. Uskomme käy ohueksi emmekä tiedä, mitä mistäkin tulisi ajatella. Silloin olemme pimeässä emmekä näe Jumalaa. Hän on peittänyt käsillään kasvonsa. Sen sijaan näemme huolien vuoren. Olemme kuin Jeesuksen oppilaat myrskyssä eikä Jeesusta näy missään. Jokainen elämänsä varrelta voi palauttaa mieleen tilanteita, jolloin pimeys peittää näkyvyyden. Tällaisia katastrofeja voi olla puolison tai lapsen kuolema, avioero, yrityksen konkurssi tai työpaikan menettäminen tai vakava sairaus. Ja monta muuta asiaa. Keskellä myrskyä on vaikea nähdä eteenpäin. Elämän lujat rakenteet, mitkä ennen toivat turvaa, selkeyttä ja ennustettavuutta ovat romahtaneet. Ihminen joutuu etsimään uuden kiintopisteen elämässä – myrskyssä, putoamisen tilassa tai pimeydessä se on hyvin vaikeaa. Tällaisissa tilanteissa emme välttämättä pärjää yksin. Sen kiinteän pisteen voi hetkellisesti antaa joku toinen, joka ottaa meistä kiinni, säilyy rauhallisena ja on vierellämme. Hän on meille hetken aikaa se, joka muistuttaa, että maailma ei ole pelkkää kaaosta, eikä se niele sinua. Asiat järjestyvät ja valoa on olemassa. Vaikka turvarakenteet ovat romahtaneet tai se mikä on padonnut kaaoksen on kaatunut – kaikki ei silti ole menetetty. Jokin järjestys löytyy kaaoksen keskelle ja elämä jatkuu – Jumala on olemassa kaikesta huolimatta ja kaiken tämän keskellä ja alamme nähdä jälleen.

Syvimmän kaaoksen keskellä on vaikea uskoa mihinkään myönteiseen, koska oma hallinta on mennyt. Mutta sama Jumala joka loi kaaosmerestä sanallaan maailman, sama Jeesus joka tyynnytti myrskyn, joka sai kuoleman syvyydet valtaansa – sama Jeesus on meidänkin elämässämme vaikka emme häntä näkisikään. Hän näkee meidät ja voi asettaa myrskyn. Hän voi tulla uudeksi kiintopisteeksi.

Käykö kaikki näin helposti? Jeesus kävelee myrskyssä aaltojen päällä luoksemme ja vaientaa aallot. Tämä ei tuolloinkaan käy helposti. Jeesus ei tee elämästä helppoa. Kannettavaksemme tulee elämän taakan lisäksi risti Jeesuksen seuraajana. Hän sanoo, että Te saatte itkeä ja valittaa, te joudutte murehtimaan. Mutta teidän surunne muuttuu iloksi. Jeesus ei luvannut helppoa elämää, mutta hän lupasi olla kanssamme. Silloin myrskytkin saavat toisen ulottuvuuden. Kun oppilaiden uskon silmät avautuivat, heidän pelkonsa hälveni, vaikka varsinainen uhka ei poistunut. Vaikka he eivät nähneet enää Jeesusta, he tiesivät, että hän on heidän kanssaan. Jos peloista suurin, kuolema, ei voinut Jeesukselle mitään, hekin ovat vapaat. Tämä maailma, jossa me elämme ei tule muuttumaan paratiisiksi. Jatkuva epävarmuus on kaiken yllä. Katseemme on kohotettu kohti pysyvämpää ja kestävämpää onnea. Vielä vähän aikaa ja hän tulee taksiain ja hänen omillaan on päättymätön ilo, jota kukaan ei voi heiltä riistää.

3. sunnuntai pääsiäisestä (jubilate) (partiolaisten pyhä)
Jumalan kansan koti-ikävä 21.4.2013

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
 ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”
 Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: ”Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?”
  ”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.”
  Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:
    ”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.” Joh. 16: 16-23

Hyvät ystävät – ja erityisesti hyvät partiolaiset ja partiolupauksen antajat. Saamme seurakuntanakin olla mukana teidän juhlassanne, jossa annatte partiolupauksen ja siinä osoitatte tahtonne toimia hyvän puolesta. Hyvän puolelle asettuminen ei ole helpoin tapa toimia. On helpompaa olla välinpitämätön, laiska, ilkeä, katkera ja kateellinen. Tiedän tämän, sillä minulla on siitä useamman vuosikymmenen kokemus. Olisi helpompaa väistyä syrjään silloin kun apua tarvitaan, pääsee vähemmällä. Mutta vaikka hyvän tekeminen on usein vaikeampaa se on kuitenkin parempi vaihtoehto. Siksi on hienoa, että partiolaiset tänään antavat lupauksen, jossa tavoitteeksi otetaan toiminta hyvien ihanteiden mukaan. Niitä tavoitteita ei saavuteta hetkessä. Kysymys on luonteen kasvattamisesta. On vaikeampaa olla kestävä ja tavoitella vähän kerrallaan sitä, minkä saavuttaminen kestää vuosia.  On helpompaa rikkoa kuin rakentaa. On helpompaa hajottaa viulu kuin opetella sillä soittamaan. Rikkominen kestää joitakin sekunteja, mutta soiton opetteleminen vuosikausia. Mutta kumpi on ihailtavampaa – eikö soittaminen.

Entä sitten kun ihaillaankin sitä, joka tekee pahoja ja huonoja juttua ja nauretaan sille, joka tekee hyvää – sitäkin tapahtuu. Silloin on vaikeampaa pysyä hyvässä kiinni. Olisi helpompaa mennä joukon mukana ja kiusata sitä, joka on leimattu erilaiseksi. Vaikeampaa on puolustaa kiusattua. Vaikeampaa on puolustaa omaa vakaumustaan ja periaatettaan, kun se asetetaan kyseenalaiseksi. Partio on hieno harrastus ja elämäntapa, jossa kannustetaan hyvään, opetellaan vastuuntuntoa ja annetaan siihen ohjausta. Jos näin harjoittelee ja harjaantuu tekemään hyviä asioita, pienet vastoinkäymiset eivät lannista.

Vaikein tilanne on varmaankin silloin, kun on erimielisyys siitä, mikä on hyvä tapa toimia – ja kun ne ovat toisilleen vastakkaisia. Huomaa olevansa tilanteessa, jolloin sinua pidetäänkin jonkinlaisena kiusaajana – sinua pidetään viulun särkijänä, kauneuden pilaajana, vaikka omasta mielestäsi olet soittaja, hyvän puolella. Nykyaikaisessa maailmassa on paljon niitä, joiden mielestä usko Jumalaan on paha ja vahingollinen asia. Miten silloin voi puolustautua? Meillä on oltava joitakin mittareita, mihin vertaamme sitä, mikä on hyvä tapa toimia. Onko se yleinen mielipide, mikä ratkaisee? Onko olemassa sellaisia perustavia arvoja, jotka on kaikille yhteisiä? Perinteisesti usko Jumalaan on ollut syvin arvo. Silloin mittari hyvälle on ollut Jumalan sanassa ja kirkon pitkäaikaisessa uskossa. Jos tässä lähtökohdassa on eroavuus, silloin jokin muu arvo pyrkii nousemaan keskeisimmälle paikalle ja mittari hyvän arvoimiseen muuttuu. Me elämme aikaa, jossa tämä muutos ja murros on tapahtumassa: jumalausko korvataan ihmisuskolla. Ennen pitkää se tietää vaikeuksia uskon näköaloille – sitä, että on erimielisyys siitä, mikä oikeasti on hyvää. Vanhan kirkon aikana Rooman yksinvaltias, keisari vaati itselleen Jumalalle kuuluvaa kunnioitusta ja palvontaa. Kristityt eivät suostuneet siihen – heitä pidettiin häiritsijöinä, viulunsärkijöinä. Eikä se jäänyt vaille rangaistusta.

Jeesus evankeliumissa valmisti ja valmensi oppilaitaan kohtaamaan vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, jotta he eivät pelkäisi ja lannistuisi toimimaan silloin kun niitä tulee. Hän valmisti heitä kohtaamaan haukkumista ja tönimistä, sitä tulee siitä huolimatta, että he toimivat hyvin ja oikein. Jeesus sanoi heille, että aivan pian, hetken päästä ensimmäiset vaikeudet tulevat: Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Eikö olisikin ikävää sellainen tilanne, missä toiset iloitsevat siitä, että sinä kärsit. Jeesus antoi ymmärtää, että maailma tuntee iloa, kun kristinuskoa ja kristittyjä halvennetaan. Kun maailmanmenoa katsoo, tätä maailman iloa näyttää riittävän. Se on tullut viime aikoina entistä paljaammaksi ja rohkeammaksi.

Ensimmäisen kerran Jeesuksen oppilaat joutuivat itkemään ja valittamaan, kun Jeeesus otettiin kiinni, pilkattiin ja tuomittiin häväistyskuolemaan ristille. Opetuslapset joutuivat suureen hätään ja tuskaan sillä se kaikki tapahtui oikeastaan myös heille. Se mitä tehtiin Jeesukselle koski heitä mitä syvimmällä tavalla. Kun häpeäleima lyötiin Jeesukseen, se lyötiin samalla oppilaisiin. Side opettajan ja oppilaan välillä oli niin syvä. Kun Jeesus kuoli, heidän unelmansa ja tulevaisuutensa raunioitui. Maailma iloitsi. Muu maailma iloitsi, että Jeesukselle kävi huonosti. Se iloitsi, että opetuslapset joutuivat tukalaan asemaan ja naurunalaiseksi. Se, mihin opetuslapset uskoivat, yritettiin osoittaa vääräksi ja pilkan aiheeksi. Mutta sitten taas hetken päästä Jeesus nousi kuolleista ja ilmesti heille. Heidän surunsa ja tuskansa on poissa. He näkevät Jeesuksen kärsimyksen uudessa valossa. Heidän uskonsa ei ollutkaan väärä tai turha. Se on totta ja se on kuolemaakin voimakkaampi.

Mutta itkeminen ei jää vain siihen. Evankeliumin sanoja ei kirjoitettu vain Jeesuksen apostoleja varten, vaan myös kaikille meille, jotka odotamme Jeesuksen paluuta ja taivaallisen juhlan alkamista. Helatorstaina Jeesus nousi taivaalliselle valtaistuimelleen. Oppilaat jäävät jälleen yksin. He olivat helluntaina saaneet Pyhän Hengen mutta nyt he eivät enää näkyvällä tavalla seurustelleet Jeesuksn kanssa. Heitä kohtaavat jälleen vastoinkäymiset jopa vainot. Uudessa tilanteessa Jeesuksen sana pienen hetken odottamisesta ”vielä vähän aikaa” tulee tarkoittamaan myös aikaa, joka meidän on odotettava ennen hänen paluutansa.

Te joudutte nyt murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Sitä, mitä oppilaat joutuvat kokemaan verrataan synnytyskipuihin. Tuska muuttuu iloksi. Miehenä en täysin tiedä minkälaisesta kivusta on kysymys. Mutta kun syntyy jotakin uutta, se tapahtuu kivun kautta. Kipu on hetkellinen ja lopputuloksena on jotakin käsittämättömän suurta ja iloista, joka ei pääty. Siitä Paavali sanoo toisessa Korinttilaliskirjeessä 2 Kor 4: 16-18 Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.

Jeesus sanoo: ”Teidän tuskanne muuttuu iloksi” – Hetki aikaisemmin oli niin, että maailma iloitsi, kun Jeesukseen uskova kärsi. Muuttuuko tilanne tässäkin suhteessa toisenlaiseksi: uskova ilotsee, mutta maailma kärsii. On hyvä  huomata, että näin ei sanota. Sanotaan vain, että sitä iloa ei meiltä voi kukaan riistää. Maailman ilo on sellainen, että se katoaa, se kestää vain aikansa, mutta taivaallinen ilo on katoamatonta – katoamattomista asioista.

Jeesuksen oppilaana eläminen ei ole ruusuilla tanssimista. Armo on ilmaista, pelastus on lahja – mutta kasvaminen Jeesuksen oppilaana merkitsee suostumista kärsimysiin, pettymyksiin ja erilaisiin vaikeuksiin jopa pilkkaan. Jeesuksen nimi herättää vastustusta.

Olkaa uskollisia ahyvässä. Hyvän tekemistä ei tarvitse milloinkaan hävetä. Voi olla että partiolaisten ihanteille maailma nauraa niin kuin uskollekin. Älkää te siirtykö naurajien puolelle, pysykää Jeesuksen rinnalla pilkan aikana niin saatte olla hänen kanssaan myös kunniassa.

3. sunnuntai pääsiäisestä (jubilate)
Jumalan kansan koti-ikävä 2004

Ei hänen puhettaan ymmärrä, sanoivat Jeesuksen oppilaat. Jeesuksen puheessa ei ollut mitään salaperäistä. Eivät he olisi ymmärtäneet, vaikka heille olisi rautalangasta väännetty. Evankeliumi säilyy salattuna ihmiselle niin kauan kunnes se hänelle avataan. Opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen puheet vasta kun Jeesus ylösnoustuaan avasi heidän ymmärryksensä.

Olemme varmaan huomanneet tämän saman ilmiön. Kun me puhumme uskostamme ihmisille, jotka ovat kadottaneet lapsen uskonsa, he eivät ymmärrä yhtään mitään. Itse asiassa emme mekään ymmärtäneet puhetta synnistä, pelastuksesta, armosta ja anteeksiantamuksesta ennen kuin meidän silmämme aukaistiin ja sydämemme tehtiin vastaanottavaiseksi. Se säilyi meille salattuna ja myös sellaisena, että sitä vihasimme. Tunnistaako teistä joku tässä vanhan itsensä.

Jeesus sanoi, että maailma iloitsee hänen kuolemasta. Hän on sanonut myös, että maailma vihaa Jeesuksen oppilaita. Tämä on sitä samaa vihaa, jota mekin olemme uskovaisia kohtaan joskus tunteneet. Vaikka meidät kastettiin lapsena ja tulimme liitetyksi Jumalan perheeseen, moni meistä kulki takaisin maailmaan ja sen tapoihin ja nautintoihin. Vanhaa hengellistä vertauskuvaa käyttäen voi sanoa, että palasimme takaisin Egyptin lihapatojen ääreen, mutta samalla myös Egyptin orjuuteen. Sydämemme pimentyi ja vanha viha Jumalaa kohtaan nousi rintaamme.

Muistan ainakin itseni, että syvä inho kouraisi sisintäni, jos minulle puhuttiin Jeesuksesta. En sietänyt sellaista puhetta. Siinä oli jotakin halveksittavaa. Nuorena miehenä menin kerran kirjakauppaan ostamaan Raamattua, mutta menin sinne vielä avaamattomin silmin, vaikka en uskonut Jeesukseen. Armo ei ollut kirkastunut minulle. Ajattelin, että minä olen henkinen ihminen ja henkisen ihmisen on hyvä olla selvillä Raamatun kertomuksista. Ajattelin, että voin lukea sitä omilla ehdoillani, sivistyneesti, ilman uskovaisten Jeesustelua. Olin silloin vielä sokea ja ymmärtämätön. Mutta kun olin Raamattuni ostanut ja astuin kaupasta ulos, (Porin kävelykadulla) näin miehen joka rukoili kädet ristissä keskellä katua. Hän ei rukoillut ääneen, ei julistanut eikä muutenkaan käyttäytynyt tahallisen huomiota herättävästi. Muistan tunteen, joka sisimpääni nousi. Se oli syvä inho tuota miestä kohtaan. Tunne oli ihan suhteeton ja järjetön tilanteeseen nähden. Se oli jokin alkeellinen primitiivireaktio. Ihan kuin hän olisi ollut, joku spitaalinen, josta olisi voinut saada tartunnan, jota vastaan oli suojauduttava.

Maailma inhoaa Jeesusta ja hänen oppilaitaan. Niin tein minäkin. Tuon tavallisen näköisen ihmisen julkinen rukous oli mielestäni häpeällistä. Siinä oli jotakin sellaista, että ajattelin miehen luopuneen kaikesta itsensä kunnioittamisesta. Pian selvisi syykin hänen rukoukseen. Jonkin matkan päässä miehestä kulki Hare krishna -lahkon edustajia värikkäissä puvuissaan, pienet rummut käsissään ja päät kaljuksi ajeltuna. Minun tapani ravistaa yltäni tuon uskovaisen tartuntavaara oli jutella Hare-krisnatyyppien kanssa – halusin osoittaa ylemmyyttäni ja suvaitsevaisuuttani.

Koko tilanteen huvittavuus on siinä, että minä olin juuri hankkinut Raamatun ja inhosin häntä joka olisi voinut minua tuota Raamattua opettaa tuntemaan. Haluan tällä kertomuksella sanoa sen, että ihminen joka elää maailmassa tuntee vihaa ja inhoa Jeesusta kohtaan.

Evankeliumi puhui murheesta (lype) ja ilosta (kharan). Kristityt kokevat kumpaakin. Mutta maailman, joka halveksii uskoa ja evankeliumia, on helpompi nähdä heidän murheensa, koska se ei voi käsittää heidän iloaan.

Kristityn ilon taustana on murhe. Kristitty murehtii vaikeuksia joihin joutuu uskonsa tähden. Murhetta tuo hänelle maailma. Murhetta tuo hänelle myös hänen oma vanha luontonsa. Tämä murhe on nimeltään synninsurua. Se on tietoisuutta omista lankeemuksista ja synneistä, mutta ennen kaikkea se on tietoisuutta siitä, että Jumalan Poika, Jeesus on joutunut kärsimään minun syntieni tähden.

Tämän murheellisen puolen kristityssä maailmallinen ihminen tunnistaa ja sitä se halveksii. Joskus hän ilmaisee sen siteeraamalla virttä, jonka tänään lauloimme. ”Minä vaivainen vain mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket.” Nämä virren sanat nostetaan silloin esiin, kun haukutaan luterilaista uskoa. Sen sanotaan olevan tylsää ja harmaata – elotonta, nöyristelevää, ihmisvihamielistä ja pessimististä.

Silti tämän virren sävel on hyvin kaunis. Mutta ennen kaikkea usko, joka siinä ilmenee, on luja ja voimakas. Se on ankkuroitunut niin lujasti Kristukseen ja Raamatun lupauksiin, että se voi katsoa valoisin mielin jopa omaa kuolemaansa kohti ja sen yli tavalla, jota muissa virsissä ei tapaa: tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on ja kun kuolema silmäni sulkee, ilo taivaassa lahjoita loppumaton, pyhät minne sun tielläsi kulkee. Onko tämä sitten masentavaa ja synkkää. Enemmän tämän virren halveksijat kertovat omasta itsestään ja uskon puutteestaan kuin siitä uskosta, jota he halveksivat.

Virsi osoittaa meille ilon lähteen ja uskon perustuksen. Se ei ole meissä ihmisissä eikä missään täällä maan päällä. Ei maan päällisissä iloissa ja asioissa. Ei ihmisissä, joita rakastamme ei lapsissa, ei työssä ei kodissa, ei kokemuksissa. Maailmassa meillä kristityillä on murhe. Maailman asiat tuottavat surua ja murhetta. Mutta meillä on olemassa myös kestävä ilo, jota maailman murheet eivät voi kumota eivätkä riistää. Maailma häviää kerran ja maailman murheet sen mukana. Mutta kristityn ilo jää. Se on syvempi murheita, se on kestävämpi tuskaa. Se johtuu juuri siitä, että se ei ankkuroidu tämän maailman katoaviin iloihin, vaan Kristuksen. Maanpäälliset ilot häipyvät hetken kestettyään, mutta se ilo on loppumaton, joka on peräisin taivaasta. Siihen iloon meitä kutsutaan jo nyt. Iloa pelastuksesta, anteeksiantamuksesta ja armosta meidät ei tarvitse odottaa. Tämä katoamattoman ilon lähde voi täyttää mielemme ja sydämemme jo nyt.

Murhe muuttuu iloksi, kun Kristus kohtaa ihmisen ja Pyhä Henki saa tehdä työtään hänessä. Ihminen tajuaa, minkä katoamattoman aarteen haltija hän on. Mutta maailman ilo on se, joka hetkessä katoaa ja kristityn ilo taas pysyy. Sitä ei voi heiltä kukaan riistää. Se ilo johtuu siitä, että meidän syvimmät kaipauksemme täyttyvät. ’Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.’

Kristuksessa meillä on ilo, jota maailma ei voi antaa… siinä on myös ilo, jota maailma ei voi riistää. Täydellisenä tämä ilo valtaa meidät taivaan kirkkaudessa, mutta nyt me jo saamme siitä voiman kulkea loppuun asti tämän elämän murhelaakson.

3. Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai
Jumalan kansan koti-ikävä – Lossi järjen pimeässä yössä 2001

Joh. 16:16-23

Eilen katsellessani ulos ikkunasta, näin kuinka kevät eteni silmissä. päivä kylpi valossa, linnut lauloivat ja nurmikko viheriöi. Puiston penkki oli kannettu esiin kätköistään. – Kaiken tämän kauniin kruunasi pieni lapsi, joka ajoi pienellä polkupyörällä. Pyörässä oli apupyörät. Äiti kulki lapsen rinnalla käsi oli suojana lapsen yllä. Tuo näky oli mitä hellyttävin. Ajattelin kuinka lapsi oli keskittänyt kaiken huomionsa pyörällä ajamiseen. Hän uskalsi opetella ja yrittää, koska äiti oli koko ajan vierellä.

Tuo näkemäni oli minulle yksi esimerkki hyvyydestä ja rakkaudesta. Lapsi oli onnellinen ja äiti oli onnellinen. Tämä maailma on hyvä paikka elää ja asua.

Nyt haluankin kysyä: Uskommeko, että se mikä meitä odottaa, on parempaa kuin tämä maailma?

En voi sille mitään, mutta olen kiintynyt myös moniin tämän maailman asioihin. Haluan, että maan päällä elämäni onnistuisi, että voisin toteuttaa joitakin haaveitani täällä. Nuo haaveet ovat maallisia, koskevat perhettä, kotia ja työtä. Mutta huomaan, että haaveeni eivät aina ulotu taivaaseen asti.

Kaipaatko sinä taivasta? Soiko sydämessäsi jo taivaan kiitossävelet?

On luonnollista ja oikein, että sinulla on haaveita, jotka koskevat omaa elämääsi täällä maan päällä. Kun Jumala on kutsunut sinut seuraajakseen, hän antoi sinulle myös tehtävän. Siihen tehtävään kuuluu kodin perustaminen, tulevan polven kasvattaminen, hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen.

Myös meidän olemisellamme maan päällä on merkitys. Meillä on tehtävä. Mutta tärkein tehtävämme kuitenkin on tehdä elämän matkamme Jumalan luokse. Mikään tehtävä ei käy sen ylitse tai ole sitä tärkeämpi.

Mutta miten tuota matkaa teemme? Miten tiedämme, että olemme oikealla tiellä?

Ajattelen edelleen pyörällä ajamaan opettelevaa lasta. Tulee aika, jolloin apupyörät on jätettävä pois. tulee aika, jolloin päivä ei ole aurinkoinen. Tulee aika, jolloin äiti ei kulje vierellä. Sellaiseen tilanteeseen Jeesus oppilaitaan valmisti. He jäävät yksin hetkeksi aikaa, silloin heidät valtaa murhe ja tuska.

Evankeliumi puhuukin tänään voimakkaista tunteista. Itkemisestä, valittamisesta, murehtimisesta ja tuskasta ja kivusta. Kaikkia näitä tunteita joutuu opetuslapset kokemaan, kun Jeesus menee takaisin Isänsä luokse. Jeesuksen poissaolo tuottaa opetuslapsille syvän murheen.

Kristityn elämään kuuluvat monenlaiset tunteet. Jumalan tunteminen on suuri ilo. Hänen läheisyytensä kokeminen tuo rauhaa ja onnellisuutta. Kokemus armosta ja anteeksiantamuksesta, sovinnosta Jumalan kanssa tuo syvän helpotuksen tunteen, raskaat taakat kirpoavat, ja sielu vapautuu. Mutta onnentunteiden lisäksi kristitty kokee paljon muutakin. Hän kokee, että Jeesus on poissa, Jumala on kaukana. Hän kokee surua ja tuskaa omasta tilastaan. Toisinaan hän on vailla tunteita. Mikään ei tunnu miltään.

Kokemuksia on erilaisia. Tunteita tulee ja menee, mutta tunteet eivät kelpaa oppaaksi kristityn tielle. Ne eivät kelpaa edes polkupyörän apupyöriksi.

Evankeliumi puhuu myös ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä ja ihmettelystä, siitä kuinka opetuslapset eivät käsitä ja tajua. Jeesuksen puheet askarruttivat, mutta niistä ei kukaan oikein ollut selvillä. Evankeliumeiden mukaan opetuslapset monesti jäivät ihmettelemään Jeesuksen puheita. He eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoja eivätkä hänen toimintaansa. Mutta siitä huolimatta he seurasivat häntä. Ja se olikin oleellista.

Tiukan paikan tullen ei oppaaksi riitä oma ymmärryksemmekään. Elämäntiellä, johon Jeesus meidät johtaa tulee tilanteita, joissa järki puhuu uskoamme vastaan ja tunteista ei ole apua. Kokemuksetkin puhuvat meille enemmän Jumalasta, joka on vihainen tai etäinen. Tunteet ja järki eivät riitä oppaiksemme elämän tiellä. Meillä on silloin turvanamme vain usko. Se ei ole jotakin jääräpäistä ja uppiniskaista vastaanväittämistä. Vaan enemmänkin oman elämänsä jättämistä Jumalan käsiin. Turvautumista häneen.

Kun ajattelen sitä lasta polkupyörän kanssa elämän taipaleella. Hän on kasvanut jo aikuiseksi ja lähtenyt kotoa. Polkupyörä on vaihtunut isompaan. Nyt Hän on tullut suuren virran rannalle.

Monesti puhutaan erilaisin vertauskuvin elämän tiestä tai elämän merestä, jossa purtemme heiluu. Tänään haluan tuoda eteenne kuvan voimakkaasta virrasta, joka meidän on ylitettävä. Elämän tehtävämme on ylittää tuo virta niin, että se ei hukuta meitä ja että pääsemme vastarannalle oikeasta kohtaa. Vain yhdestä kohtaa voi nousta maihin. Tehtävää hankaloittaa se, että virran ylitys tapahtuu yöllä. Tässä ovat puitteet elämällemme. Virta on ylitettävä, rannalle ei voi jäädä. Virran vietäväksi ei saa jättäytyä. Siltaa ei ole, mutta virran yli kulkee lossi. Vahva vaijeri kiinnittää sen vastarantaan. Juuri siihen kohtaan, jossa maihin on hyvä nousta. Yön pimeydessä me emme näe vastarannalle. Soutaenkin matka olisi liian vaarallinen, mutta vaijeri, pitää lossin oikealla radallaan, ja ohjaa kulkijan perille.

Tässä vertauksessa yö kuvaa meidän järkeämme, joka on pimentynyt eikä näe eteenpäin. Virta on tämä maailma, joka on ylitettävä. Virta kuvaa myös meidän kokemuksiamme ja tunteitamme. Niiden varaan ei voi heittäytyä olivat ne sitten ilon tai murheen kokemuksia. Lossi on kirkko ja lossin vaijeri, joka on ainoa turvatakuumme virran ylityksessä. Se on kirkon usko, Kristus itse, joka liittää meidät määränpäähän.

Kun tunteet puhuvat vastaan ja järkemme ei ymmärrä, silloinkin Kristus on elämämme perusta. Toivo on ankkuroitunut Jumalaan. Ei omaan itseemme.

Mutta kaiken päätöksenä on ilo jota meiltä ei kukaan voi riistää pois.

Mutta voi olla, että ne taivaan suloiset sävelet soivat korvissamme kunnolla vasta kun olemme suurimmaksi osaksi saaneet tehtyä maalliset velvoitteemme. Silloin ei kuulu muita ääniä ja voi paremmin keskittyä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s