2. sun pää

Virkaan asettaminen 10.4.2016 – Mustat kissat

Jeesus sanoo:
”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.

    Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” Joh. 10: 11-16

 

jatsi-kissa.png

Meillä on musta kissa kadonnut. Siitä oli ilmoitus lehdessäkin. Se on ollut toista viikkoa kadoksissa. Sitä on etsitty hyvän paimenen tavoin, huhuiltu ja kisuteltu – mutta se ei ole tullut takaisin. Mitä sille on tapahtunut? Miksi se on karannut? Onko se joutunut suden suuhun tai auton alle? Onko se lähtenyt karkutielle toisen kissan houkuttelemana. Onko se eksynyt eikä osaa kotiin? Onko se nälissään ja viluissaan vai onko se jonkun toisen perheen ruuissa? Ja ennen kaikkea, oliko tämä vertaus harjavallan seurakuntalaisista?

Jeesuksen vertaus paimenen ja lampaan suhteesta on samanlainen.  Jeesus on hyvä paimen ja hänen seuraajansa ovat lampaita. Lampaiden elämä ei ollut täysin harmitonta. Niitä uhkasivat vaarat, jotka tulevat joko lauman ulkopuolelta tai lauman sisältä. Mutta kaikissa vaaroissa paimen on heidän apunsa. Niiden uhkana on ravinnon niukkuus ja saaliseläimet, varsinkin sudet. Profeetta Hesekielin mukaan on myös sisäisiä ongelmia, jotka saavat häiriötä laumassa. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta, ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa.” Nuo vahvat ja lihavat etuilevat ruokajonossa ja muutenkin ovat ottaneet johtajan tehtäviä itselleen. Sisäisiin ongelmiin kuuluu myös eksyminen, karkaamainen, itsensä telominen.

Paimenen on vastattava näihin haasteisiin: etsittävä vehreät laitumet ja vietävä lampaat sinne. Hänen on pidettävä sudet loitolla. Ja käsiteltävä vikuroivat mustat lampaat niin, etteivät ne saa toisia mukaan temppuihinsa ja hajota laumaa sisältä käsin.

Laumalle on elintärkeää pysyä koossa. Kun se on yhtenäinen, sen kimppuun ei ole niin helppo tulla. Hajallaan lauman lampaat ovat sudelle helppo saalis. Tämä lauman koossa pitäminen on ollut varsinkin piispojen tehtävä isossa mittakaavassa. Ja aika jota elämme ei ole siihen ollut helppo. Hajaannusta on aina pidetty vaarallisempana kuin opillisia erimielisyyksiä. Lampaat voivat olla eri mieltä asioista ja kiukkuisiakin paimenelle, mutta kun lauma on koossa, asiat ovat järjestyksessä. Kun laumaa hajotetaan tai se joutuu hajalle, koko lauma joutuu vaaran alaiseksi. Yhtenäistä laumaa on helpompi puolustaa. Jos paimen jättää paikkansa, alkaa suden juhla.

Jos nykytilanteesta ajattelee seurakunnan kohtamaa uhkia, vaikuttaa siltä, että susista ei kristillisessä Suomessa ole ollut harmia. Uhat ovat toisenlaisia, jotka koskevat koko kansaa tai maapalloa, talouden rakenteita, luonnon saastumista, sotia – sellaisia uhkia, joista piispa alkupuheessa mainitsi. Mutta viime vuosina Kirkkoa ja kristinuskoa on haastettu yhä enemmän ulkoa päin. Sudet eivät ole kuolleet sukupuuttoon hengellisessäkään mielessä. Silti suurempi uhka vielä taitaa olla se, mikä nousee sisältä päin.

Meille on kasvanut toinen ja kolmas sukupolvi lampaita, jotka eivät oikeastaan tiedä että he kuuluvat Hyvän paimenen lammaslaumaan. Lampaat ovat tutkineet sisintään ja tulleet siihen tulokseen, että eivät he ehkä olekaan lampaita. Nykyajan ihminen haluaa olla itsenäinen – omapäinen musta kissa eikä mikään lammas; kissa joka kulkee omia polkujaan. Lammas rinnastuu pelkuriin ja laumaeläimeen, joka ei ajattele omilla aivoillaan. Lammas-ihminen on sellainen, jolla ei ole omaa tahtoa, joka menee sinne, minne käsketään. Ei kukaan halua sellaiseksi.

Ajatus kulkee jo tutuksi tullutta latua: Kyllä minä ehkä Jumalaan uskon, mutta ei siinä Jeesusta tarvita. Eikä muitakaan paimenia välittäjäksi minun ja Jumalan välillä. Suhde hoituu ilman niitäkin. Maailma, jossa ylhäältä saarnatuolista sanellaan, mitä tulee uskoa, on vanhanaikainen. – Suhteessa Jumalaan sanelen itse ehdot. Lampaan osaan ei ole siis halukkuutta. Eikä paimenellekaan ole tarvetta.

Hän ei tarvitse paimenta ruokkijaksi, hengen ravintoa löytyy muualtakin ja hän löytää sen itse. Hän ei tarvitse paimenta puolustajaksi. Hän luottaa omaan voimaansa ja itsetunto on kunnossa. Hän ei tarvitse paimenta ohjaajaksi. Hän päättä itse mikä on oikeaa ja hyvää – sitä ei sanele hänelle kukaan. – Näiden ei-lampaiden tai mustien kissojen mielikuva kirkosta on toki värittynyt ja yksipuolinen. Heillä ei ehkä ole ollut kristillistä kasvatusta ja luontevia yhteyksiä seurakuntaan. Lisäksi mielikuvamainonta kirkkoa vastaan on tuottanut tulosta. Side kirkkoon katkeaa ja mustat kissat lähtevät eivätkä palaa. Vaikka tämä oli ääriesimerkki, siinä on mielestäni jotakin tavallista siitä, miten kirkon merkitys on ohentunut.

Jos vertaa roomalaiskatoliseen kirkkoon paimenuus tai pappeus on meillä erilaista. Meillä pappi on jumalanpalvelusmenojen toimittaja, lasten kastepappi, vihkipappi, rippipappi, hautaan siunaaja – mutta harvoin sielunpaimen. Heillä pappi on isä; hengellinen ohjaaja. Meiltä puuttuu elävä ripittäytymisperinne, jossa sielu avataan papille. Täällä pappiin pidetään etäisyyttä – häntä ei juuri voi sanoa isäksi. Suhde ei ole niin luottamuksellinen. Toki papit ovat hengellisiä ohjaajia meilläkin, mutta matkan takaa. Heidän puheitaan kuunnellaan, jos kuunnellaan, mutta heidän neuvojaan ei kysytä.

Kulttuurimme on toisenlainen. Ihmisillä on toisaalta tervettä itsesuojeluvaistoa siinä, että kenellekään toiselle ihmiselle ei anneta sielun avaimia eli määräysvaltaa omaan sielunelämään. Ihminen tekee päätöksensä itse. Suomalaiseen kristillisyyteen kuuluu se, että pysytään paimenen sauvan ulottumattomissa. Paimenen ääni ehkä kuuluu, mutta paimensauva ei enää ylety. Paimenelle ei anneta lupaa ohjaamiseen. Pappi voi olla mielipidevaikuttaja. Häntä kuullaan, mutta hän ei kuulu komentoketjuun.

Onko tässä koko totuus? Ei tietenkään. Liikettä on kahteen suuntaan. Taisi olla joku seurakunnan kymppiluokkalainen, joka sanoi: Kun ikää karttuu ja elämän perälauta alkaa tulla vahvemmin tietoisuuteen, se kutsuu sisäiselle matkalle. Siinä vaiheessa kevyet vastaukset eivät auta. Kysymyksille on tullut sen verran painoa, että vastaustenkin pitää kestää ja niiden kanssa on pärjättävä silloin kun rysähtää. Tässä tilanteessa kirkon 2000-vuotinen perinne tuo uskottavuutta. Useat sukupolvet ennen meitä ovat löytäneet tämän tien, sen antamat vastaukset ja eläneet niin hyvät kuin vaikeat ajat sen varassa.

Miten Harjavallan seurakunnasta voisi siis tulla paikka jossa ihmisen kysymyksille olisi tilaa ja tarjotut vastaukset tarjoaisivat jotakin lujaa ja kestävää? Miten seurakunta voisi olla sellainen yhteisö, johon kuka tahansa harjavaltalainen voisi tuntea kuuluvansa? Miten tehdä tästä kirkosta huone, joka on meitä kaikkia varten?

Vain siten, että lampaat (tai mustat kissat) saavat täältä sitä, mitä heidän pitääkin saada: a) kuulla Hyvän Paimenen ääni – b) tulla ravituksi hänen luonaan. Se tarkoittaa sitä, että he lähtevät rikkaampina koteihinsa messun jälkeen. Ja että se, mitä tarjotaan, on oltava aito asia. Ja (c) hoivaa on tarjolla: särkynyttä hoidetaan.

Minä uskon, että sitä on meillä tarjolla. Siitä vastaamaan minut asetetaan tässä seurakunnassa. Että tarjolla ei ole vain 2000 vuotta vanhaa ruokaa, vaan että se on myös tuoretta.

Minä uskon siihen, että täällä jumalanpalveluksessa sinä saat siitä oikeasti jotakin sellaista mitä muualta ei saa. Se ei ole vain viihdettä, jokin mielenkiintoinen esitelmä. Täällä on hyvä olla, koska sinä olet Kristuksen kanssa. Ja hän Hyvä Paimen, ruokkii sinua taivaan antimilla.

Se mitä täällä tapahtuu ei liity papin esiintymistaitoon tai lauluääneen, vaan sinun ja Jumalan väliseen vuorovaikutukseen: tässä kirkossa, tämän seurakunnan keskellä: Saat vastauksia sydämellesi. Tulet nähdyksi. Tulet ravituksi, tulet hoidetuksi. Tämä voi olla sinun hengellinen kotisi.

Kun hyvän paimenen ääni kuuluu – sinä tunnistat sen äänen Lammas tunnistaa sen aina, vaikka lammas olisi musta kissa. Paimenen äänessä on jatkuva kutsu muistaa, että kuulut Jumalalle – sinulla on koti ja paikka hänen luonaan – siinä on kutsu kääntyä ja palata takaisin. Jos se meidän musta kissa tulee takaisin – kyllä sillä ruokakippa on vielä tallella –  kyllä täällä kirkossakin sunnuntaisin tilaa on.

– Piispa mainitsi alussa yksinäisyyden ongelmasta, että kukaan ei kaipaa. Siksi sanon sille mustalle kissalle, että meillä on sinua ikävä. Tule kotiin.

 

Lammas tuunaa turkkinsa

Hyvä Paimen – 2. sunnuntai pääsiäisestä

Jeesus sanoo:
”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.
Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” Joh. 10: 11-16

Aloitetaanpa saarna hieman poikkeuksellisella tavalla, nimittäin kysymyksellä, jonka eilen tein myös eräässä tilaisuudessa. Tämä ei ole mikään kompakysymys. Moniko teistä on ollut paimenena? Aika monta kättä nousi. Toinen kysymys voisi koskea, milloin viimeksi olit siinä tehtävässä? Kysymykseen ei tarvitse vastata ääneen. Mutta luulenpa, että tuo aika mitataan kymmenissä vuosissa.

Paimenten vihellyksiä ja kutsuhuutoja ei enää kuule. Maaseutu on merkittävästi muuttunut. Joka töllissä ei ole lehmää eikä kanoja. Se aika on jäänyt historiaan. Mutta muistissa tuo aika vielä lienee vanhemmalla väellä. Muistissa lienee tapaukset jolloin lapset pistettiin viemään lehmät laitumelle. Ja karannutta Helunaa tai Mansikkia haettiin porukalla ja houkuteltiin kotiin.

Minä monen muun läsnäolijan tavoin kuulun siihen kaupunkilaiseen ikäryhmään, jolla ei ole kokemuksia paimenen tehtävästä. Otaksun myös, että minua nuoremmat pääsääntöisesti ovat kuulleet paimenista vain puhuttavan, mutta eivät omaa kokemusta paimentamisesta. Asia, joka on ollut hyvin tavallinen vielä 50 vuotta sitten, on poistunut kokonaan ympäristöstämme. Siksi myös vertaus jää vähän historian hämärään.

Jeesuksen vertaus on paimenesta ja lampaasta on hyvä, mutta tarvitseeko tämän ajan ihminen toisenlaisen vertauksen – sellaisen, joka tulee lähelle meidän arkista elämäämme ja sen kokemuksia. Minkälainen se olisi? Miltä kuulostaisi seuraava: ”Minä olen hyvä työnantaja. Te olette työntekijät. Minä olen hyvä työnantaja, joka ei kiristä työtahtia enkä irtisano ihmisiä, vaan panen henkeni alttiiksi työntekijöideni puolesta.” Huomaatte varmaan, että Jeesuksen vertausta on vaikea muuttaa tähän päivään. Mutta ehkä se olisi tuon suuntainen. Vertauksen kärki tulisi ehkä ymmärretyksi. Jeesus työnantajana olisi sellainen, että perheessä ei tarvitse pelätä leipänsä puolesta eikä pörssikurssien heilahtelemista. Työnantaja pitää huolta.

Nykyaikaan sovitettu vertaus tuntuu silti oudolta. Mieleen nousee häiritseviä kysymyksiä. Vertaus paimenesta ja lampaista tuntuu kotoisammalta. Sitä on helpompi tarkastella. Tosin luulen, että paimenvertauksessa on sellaisia piirteitä, joista nuoret eivät pidä.

Se, mikä siinä häiritsee, on itse perusasetelma. Ihmiselle annetaan vertauksessa lampaan osa. Minä kysyin saarnani alussa, kuka on ollut joskus paimenena. Kokemuksena se on varmasti painunut mieleen, mutta Jeesukseen vertauksessa me emme ole paimenia; me olemme lampaita. Kuka haluaa olla tyhmä lammas ja laumasielu?

Laumasieluisuus herättää kielteisiä mielikuvia. Se ei houkuttele. Sillä ei ole mainosarvoa. Kukaan ei halua tunnustautua laumasieluiseksi lampaaksi. Kukaan ei halua olla vain osa massaa tai kulkea lauman ehtojen mukana.

Nykyään korostetaan yksilöllisyyttä. Haluamme vähintään personoida käyttämämme esineet. Kännykästä tehdään oman näköinen. Siihen laitetaan uudet erilaiset kuoret ja tilataan internetistä persoonallinen soittoääni. Tietokoneeseen vaihdetaan taustakuvaksi omalla digikameralla otettu kuva kesämökistä. Autoa muokataan lukuisin lisävarustein niin, ettei alkuperäistä autoa niiden alta tunnista. Personointi on aikamme ilmiö. Sille on olemassa monta sanaa. Henkilö kustomoi, räätälöi, tuunaa, modifioi, virittää, stilisoi laitteensa. Se tarkoittaa tehdasvalmisteisen tuotteen tekemistä omaan käyttöön sopivammaksi ja niiden muokkaamista omannäköiseksi. Haluamme erottua joukosta. Siksi ’hyvä paimen’ -vertaus tuntuu vanhanaikaiselta. Jotta olisi ajanmukainen lammas niin ainakin pitäisi parturoida turkkinsa muista poikkeavalla tavalla. Värjätä, kammata ja muotoilla se tyylikkääksi ja erikoiseksi. Sellaisia lampaita me haluamme mieluummin olla.

Protestoimme lammasvertausta mutta me olemme lampaita sittenkin enemmän kuin haluamme uskoa. Samaan aikaan, kun ihminen haluaa erottua joukosta, hän haluaa myös kuulua joukkoon. Ihminen haluaa, että hänet hyväksytään osaksi ryhmää. Siksi hän hankkii merkkituotteita ja haluaa tulla ihannoimansa henkilön tai tyylisuunnan kopioksi. Hän haluaa tulla tietyn ihannemallin mukaiseksi (brändi). Hän haluaa olla yksilö ja kopio samalla kertaa. Mutta hän haluaa tulla hyväksytyksi omana itsenään, yksilönä, erilaisena. – Vertausta lammaslaumasta ja paimenesta kannattaa tutkia tarkemmin.

On tärkeä huomata, että Jeesuksen lammaslauma ei ole nimetöntä massaa. Hyvä paimen tuntee lampaansa nimeltä. Vaikka lampaista paimenen alaisuudessa muodostuu lauma, se ei tarkoita, että lauman jäsenenä yksilöstä tulee vain osa massaa. Jokainen lauman jäsen on erilainen ja yksilöllinen – ilman, että turkki tupeerataan. Jumala on luonut jokaisen ainutlaatuiseksi yksilöksi ja persoonaksi. Paimen tuntee heidät kaikki. Yksilöllisyys ja erilaisuus säilyy myös hyvän paimenen seurassa.

Vertauksessa masentavalta saattaa tuntua myös se, että siinä joutuu kuuntelemaan paimenen komentoja ja kulkemaan hänen pillinsä mukaan.

Jokaisella ryhmällä on johtaja, muuten ryhmä ei pysty toimimaan. Missä tahansa ihmisiä kokoontuu ryhmään, joku ottaa johtajan paikan. Se on luonnollista. Ja jos näin ei tapahdu ihmiset ahdistuvat. Tässäkin suhteessa me olemme hyvin verrattavissa lampaisiin. Jumalan lammaslaumalla on johtaja ja se on paimen, eli Jeesus. Johtajia on monenlaisia. Jeesus sanoo, että hän on hyvä paimen. Minkälainen on hyvä paimen tai minkälainen on Jumala johtajana?

Hyvä paimen laittaa henkensä alttiiksi pelastaakseen lauman. Minkälainen paimen sellainen on? Olisivatko lampaat todella sen arvoisia, että paimen antaisi henkensä puolustaakseen niitä. Voisi ajatella, että paimenen henki on sentään arvokkaampi kuin lampaan elämä.

Jokainen varmaan tietää vertauksen kuultuaan, että ei sellaista työnantajaa eikä sellaista paimenta ole tällä maapallolla, joka mieluummin itse kuolee kuin jättäisi lampaat tai työntekijät vaaraan. Todellisuudessa oman nahan pelastaminen tulee tärkeämmäksi kuin mikään muu.

Mutta Jeesuksen vertauksessa paimen uhrautuu. Vanhoissa juutalaisissa teksteissä paimenen tehtävä on ohjeistettu siten, että yhtä sutta vastaan hänen velvoitettiin puolustautuvan. Mutta jos susia on enemmän ei ollut väärin juosta pakoon. Jeesus ei juossut pakoon silloin kun susien lauma piiritti hänet. Hän piti lampaiden (eli sinun) elämää niin arvokkaana, että oli valmis jopa kuolemaan niiden puolesta. Näin todella tapahtui niin kuin evankeliumista tiedämme. Jeesus on antanut henkensä ristillä pelastaakseen ihmislauman.

Ihmisen ja Jumalan välillä on mittaamaton ero. Sen jokainen tiedostaa. Ihminen tunnustaa olevansa maan tomua Jumalan edessä. Ihminen tunnustaa vieläpä olevansa syntinen, sellainen joka on toiminut Jumalan kunniaa vastaan. Jumala on kuningas jolla on mittaamaton valta.

Tähän tuttuun asetelmaan Jeesus luo kuvan toisenlaisesta suhteesta ihmisen ja Jumalan välillä. Jeesus on hyvä paimen, joka tuntee lampaansa. Ihmiset eivät ole hänelle persoonatonta massaa tai arvottomia alamaisia. Ihmiset ovat hänelle tuttuja nimeltä ja hän on sellainen hallitsija, joka puolustaa laumaansa eikä sellainen, joka käyttää laumaansa puolustaakseen itseään ja omaa valtaansa. Jeesukseen vertauksessa Jumala ei ole hallitsija, joka tekee alamaisistaan armeijan. Hän on paimen, joka huolehtii lampaista ja asettuu itse uhan alaiseksi pelastaakseen laumansa.

Siinä on ehkä myös hyvän paimenen ja huonon paimenen tuntomerkki. Hyvä paimen tekee asioita lampaiden eduksi – huono paimen teettää asioita lampailla omaksi edukseen.

Jokaisella ihmisellä on joku johtaja, joku jonka ääntä me kuuntelemme, jota seuraamme. Mutta onko sinun paimenesi Hyvä paimen.

Mitä sinun paimenesi tekee puolestasi. Seuraatko johtajaa, joka ei tunne sinua, ei välitä sinusta, tai välittää vain sinun rahoistasi ja avullasi saamasta maineesta.

Jeesus on hyvä paimen. Monenlaisia paimenia maailmassa voi olla, mutta on vain yksi hyvä paimen, joka on antanut henkensä lauman edestä. Siksi ei ole ollenkaan vanhanaikaista kuulua tämän paimenen laumaan – oli sitten turkki tötteröllä tai ei.

Psalmiin 23

http://puheita.wordpress.com/2007/08/02/tunnetko-paimenen/


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s