15. shell

21.9. saarna shell 15 – Kiitollisuus

Joh. 5: 1-15

Kukaan ei leiki mun kanssa

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.
Siellä oli mies, joka oli
sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.
Mutta se päivä oli
sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: ”Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.” Mies vastasi heille: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Silloin juutalaiset kysyivät: ”Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?” Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut.

Päivän evankeliumissa on surullinen näky. Betesdan altaan luona on suuri joukko sairaita: sokeita, raajarikkoja, halvaantuneita, monilla tavoin elämästä syrjään joutuneita ihmisiä.

Heitä yhdistää yksi asia. He odottavat. He odottavat enkelin puuttuvan tapahtumien kulkuun. Enkelin kosketuksesta altaan vesi kuohahtaa kuin kylpylässä. Kukaties jokin maanalainen kuumalähde purkautui altaalla ja sitä pidettiin enkelin toimintana. Ihmisiä ryntäsi altaalle siinä uskossa, että ihmeparantuminen oli tarjolla yhdelle, joka ehtii ensimmäisenä. Muut mahdollisuudet on kokeiltu eikä toivoa ole paljon tarjolla. Tuona aikana keinoja vakavampien sairauksien hoitoon ei ollut. Aika parantaa. Usko ihmeisiin on silti kova, koska halu vapautua vaivoista on vielä voimakkaampi.

Vuoronumerojärjestelmä olisi ollut tietysti reilu systeemi tuolla altaalla. Mutta kuka heistä jaksaisi odottaa vuoroaan jono oli pitkä. Päivästä toiseen kestävä kärsimys ei tehnyt ihmistä välttämättä kärsivälliseksi vaan kärttyisäksi. ”Minun vuoroni on nyt, muut saakoot odottaa.” Nimettömäksi jäänyt pitkään sairastanut mies oli heikommassa ja huonommassa asemassa kuin toiset. Hänellä ei ollut sukulaisia auttamassa häntä altaalle ja omat voimat eivät riittäneet toimimaan nopeasti silloin kun vesi kuohahti. Niinpä hän joutui odottamaan siellä, että hän olisi ainoa lähteellä, mutta sitä ei tainnut tapahtua.

Pitkä odottaminen ja sairauden mukana tuoma syvä yksinäisyys – siinä evankeliumin koskettava lähtötilanne. Luulen, että jokainen pystyy jollakin tavalla eläytymään miehen asemaan. Päivän aiheena on kiitollisuus, mutta evankeliumissa minuun kolahtaa syvimmin miehen lohduttomat sanat: Minulla ei ole ketään. Sanat ovat yksinkertainen kuvaus hänen tilastaan. Lähes 40 vuotta hän oli ollut altaalla. Kuinka monta kertaa oli toistunut sama asia, jonka hän voimattomana todisti: hänen ohitseen ja ylitseen juostiin. Hän ei ollut menettänyt toivoansa, sillä olihan hän vielä altaalla. Ehkä siitä oli tullut hänen kotinsa. Mutta hänen sanansa: ”Minulla ei ole ketään”, on kuva yksinäisyydestä ja osattomuudesta. Voisi kuvitella että hän on kaiken rakkauden ulkopuolella. Silti mitään katkeraa vuodatusta hänen sanansa eivät ole, enemmänkin surulliset.

Miksi hänellä ei ollut ketään? Jos ajattelen miehen sanoja ja hänen sairaushistoriaansa 38 vuotta altaalla yksin, voin tehdä joitakin arvailuja hänen elämästään. Ilmeisesti hänellä ei ollut puolisoa, hän oli jo nuorena sairastunut eikä voinut avioitua. Ei hänellä siksi ollut myöskään lapsia. Ei ketään huolehtimassa. Jos hän oli sairastunut ennen avioikäänsä (esim. 10 vuotiaana), hän oli nyt lähemmäs 50 vuotta ja suurimman osan ajasta elänyt hiljaisuudessa, tuntemattomuudessa, yksin. Ei hänen kanssa jääty juttelemaan. Ehkä toisten sairaiden kanssa altaan luona jotakin puhuttiin tai sitten sairaudet olivat katkaisseet normaalin vuorovaikutuksen kärsivien kesken. Heillä oli kilpailutilanne kaiken aikaa päällä. ”On ehdittävä altaalle ennen muita.”

Hän kärsi sairauden lisäksi Aadamin ensimmäisestä ongelmasta – yksinäisyydestä. Ei Jumala eikä Jumalan luomat muut eläimet korjanneet tyhjyyttä Aadamin elämästä. Vasta toinen ihminen muutti tilanteen. Siksi ajattelen, että suurempi ongelma miehen elämässä ei ollut sairaus, vaan se, että hänellä ei ollut ketään. Toisaalta sairaus oli karkottanut loputkin ihmiset hänen läheltään. Sitä sairaudet tekevät edelleen.

Voin kuvitella, että moni vanhus elää hänen todellisuuttaan. ”Minulla ei ole ketään”.

Mutta kyllä yksinäisyyttä ja osattomuutta koetaan jo päiväkodissa, kun lapsi itkee hoitajalle: ”Kukaan ei leiki mun kanssa.” Eri tavoilla sama itku seuraa meitä elämän matkalla: ”Kukaan ei oikeasti huomaa minua.” Ihmisiä voi olla ympärillämme, mutta kuitenkin olemme yksin – mitä vanhemmaksi tulemme sitä vaikeammaksi kasvaa luottamuksen syntyminen ihmisten välillä.

Sinä tunnet ja tiedät itsesi. Sisimmässäsi ehkä löytyy myös tuo lapsuudesta asti kulkenut huoli joutua eroon muista, jäädä vaille hyväksyntää. Tänään voikin kysyä: Minkälaiselle toivomuslähteelle toivoisit pääseväsi? Mikä on se kipu ja kolotus, jolle toivoisit helpotusta? Onko se sairaus tai jäsenten särkyä vai liittyykö se enemmänkin siihen yksinäisyyteen ja osattomuuteen josta evankeliumin miehellä oli vuosikymmenien kokemus. Nykyisin ei seurata niinkään veden kuohumista, mutta aika tarkkaan oranssien pallojen liikettä ja numeroita niiden kyljessä, kun ne asettuvat jonoon kohdalleen. Odotetaan tai salaisesti toivotaan jättipottia. Jos Jumala on olemassa niin hän voisi aivan hyvin pyytää enkelin poimimaan pallot juuri siten, kuin ne ovat omassa kupongissa. Helpostus taloudellisessa tilanteessa korjaisi myös monta muuta kolotusta. Tällaisia rukouksia Suomessa on paljon. Esteitä kiitollisuuden ja tavallisen onnen väliin tulee kasattua oma-aloitteisesti. Jos minulla olisi rahaa ja terveyttä – sitten uskaltaisin kohdata toisia ihmisiä. On hävettävää astua muiden seuraan, kun tiedetään, että en pärjää ja tarvitsen apua. On saatava ensin asiat kuntoon, jotta olisin tasavertainen muiden kanssa – enkä riippakivi. Tilanne on hankala.

Evankeliumin mies ei saanut apua altaalle. Ehkä se oli ihan hyvä, sillä pettymyskin olisi voinut olla suuri. Hän olisi huomannut viettäneensä 38 vuotta altaan reunalla ja kun olisi päässyt altaaseen, niin ainoa vaikutus olisikin ollut sairaalle miehelle se, että hän kastui, ei muuta.

Mutta tuon lammikon tai altaan luona mies kohtasi Jeesuksen. Elämän lähde oli tullut hänen luokseen. Oli olemassa todellinen ihmeitä tekevä lähde, jota ei osannut odottaa, – eipä hänellä olisi ollut kantajia Jeesuksenkaan luokse. Mutta tämä lähde etsiytyi hänen luokseen – ja kysyi tahdotko tulla terveeksi?

Lääkäri kysyisi ehkä mikä sinua vaivaa. Hän tutkisi potilasta ja tekisi hoitotoimenpiteitä ehkä antaisi lääkettä ja toivottaisiin, että tämä muuttaa tilanteen parempaan suuntaan. Jeesuksen ei tarvinnut kysyä miehen vointia ja sairauden laatua. Hän tiesi diagnoosin ja vaikka ei olisi tietänyt, hänen vallassaan oli parantaa tuo mies. Siksi hän voi kysyä tahdotko tulla terveeksi.

Kysymys saattaa tuntua turhalta, mutta se on oikeasti tärkeä.

Yllättävää on ehkä kuulla, että aina ei tahdota tulla terveeksi. Tai sanon toisella tavalla. Suomessa on tavallista, että mies ei mene lääkäriin tutkittavaksi, koska pelkää, että jokin kamala tauti löytyy ja alkaa kivuliaat hoidot ja hän joutuu sairaalassa vieraiden ihmisten armoille. Niinpä hän kärsii hiljaisesti.

Tahdotko tulla terveeksi vai tahdotko vain, että kipu lakkaa. Usein haluamme jälkimmäisen, sillä pelkäämme edellisen tuomaa muutosta.

Jos pitkäaikaistyöttömältä kysyy – haluatko töihin. Kyllä hän tietysti haluaa, mutta pelko saattaa nousta suureksi: osaako hän enää, pystyykö hän siihen tehokkuuteen, mitä työnantaja vaatii, Uskaltaako hän kohdata niitä ihmisiä, jotka ovat siellä työpaikassa jo olleet ennen häntä. Hyväksytäänkö hänet joukkoon, nauretaanko hänelle. Pelko saattaa lamaannuttaa ja saa perääntymään. Muutos tuntuu liian suurelta, jos on tottunut hiljaiseen elämään – Minulla ei ole ketään, joka auttaa minua tämän muutoksen yli.

Hän ei tarvitse vain työtä – hän tarvitsee myös tukea elämäntilanteen muutoksen hallintaan. Jos tällainen turvaverkko on olemassa epäilemättä silloin kiitos nousee hyvin syvältä.

Jeesus näki kaukaa kauan kärsineen miehen. Hänen katseensa poimi kaikkien sairaiden kohdalta ehkä tuon toivottomimman ja yksinäisimmän. Jeesuksen katse luki miehen koko elämän. Siinä elämäntarinassa ei ollut paljon tapahtumia eikä paljon iloakaan. Surua, pettymystä ja kärsimystä. Hän pysähtyi miehen kohdalle. Minulla ei ole ketään, mies sanoi. Yksi oli ollut hänen kanssaan kaiken aikaa. Ehkäpä juuri siksi hän oli säilyttänyt mielensä terveyden. Hän luotti kaikesta huolimatta Jumalaan. Salainen rukous piti hengen liekin palamassa. (hän on kuin virren 341 ihminen, joka kärsimystenkin keskellä kiitti Jumalaa)

Kun tänään pysähdymme sairaan miehen sanojen ääreen: minulla ei ole ketään. Tunnistatko sanoissa jotakin itsestäsi tai tunnistatko ehkä jonkun toisen. Ehkä sinulla on joku johon voit luottaa, joku joka auttaa, joka kuuntelee, joku jota odottaa. Se on valtava kiitoksen aihe. Ihminen on luotu yhteyteen Jumalan kanssa ja yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Jos nämä puuttuvat – merkitys katoaa elämästä.

Jos sinulla on kaikki hyvin, voitko sinä olla jollekin se joku.

Minä tiedän. Pelkäämme, että tuolla toisella on niin syvä ihmisen jano, että se on kuin musta aukko, joka nielee meistä kaiken ja jättää tyhjäksi. Kukaan toinen ihminen ei siihen riitä. Vain Jumala itse voi olla syvimppään kaipaukseen se lähde, joka sammuttaa janon. Meissä on kaksi janoa: iso jano ja pikkujano. Aadamilla oli iso jano täytetty, Hän eli lähellä Jumalaa, mutta pikkujano, toisen ihmisen läheisyys puuttui. Ison janon sammuminen ei poista pikkujanoa, mutta vielä vähemmin pikkujanon sammuttaminen poistaa ison janon. Siksi olisi tärkeää tuoda Kristus mukana näihin kohtaamisiin. – Ensin rukouksin kantaa kärsivä Jeesuksen luo, sitten kohdata tuo ihminen ja auttaa hänet pelkojen yli uuteen elämään.

Onko joku, joka odottaa sinua, soittoasi tai että tulisit käymään – joku joka haluaisi tulla kuulluksi ja nähdyksi. Minäkin kuulun vielä ihmisten joukkoon – Jumala näkee minut. Jumalalle kiitos.

 

15. shell – Halvaantunut sydän

Oli eräs juutalaisten juhla, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. Jerusalemissa on Lammasportin lähellä allas, jonka hepreankielinen nimi on Betesda. Sitä reunustaa viisi pylväshallia, ja niissä makasi suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: »Tahdotko tulla terveeksi?» Sairas vastasi: »Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.» Jeesus sanoi hänelle: »Nouse, ota vuoteesi ja kävele.» Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.

Mutta se päivä oli sapatti. Niinpä juutalaiset sanoivat parannetulle: »Nyt on sapatti, ei sinun ole lupa kantaa vuodettasi.» Mies vastasi heille: »Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’» Silloin juutalaiset kysyivät: »Kuka se mies oli, joka käski sinun ottaa vuoteesi ja kävellä?» Parannettu ei kuitenkaan tiennyt, kuka hän oli, sillä Jeesus oli jo hävinnyt väkijoukkoon. Myöhemmin Jeesus tapasi miehen temppelissä ja sanoi hänelle: »Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.» Mies lähti sieltä ja kertoi juutalaisille, että Jeesus oli hänet parantanut. Joh. 5: 1–15

Evankeliumissa sairaat odottivat ihmettä. Nämä sairaat tiesivät olevansa inhimillisesti parantumat-tomasti sairaita. Lääkärit ja lääkkeet eivät heidän tapauksessaan auta. Siinä mielessä toivo oli jo mennyt. Vain Jumalan ihme voi muuttaa tilanteen. Tällainen ihmelähde oli olemassa. Se piti yllä jonkinlaista toivoa parantumisesta. Sen lähteen luokse sairaita oli paljon kokoontunut. Kun vesi altaassa liikkui, kuohahti, alkoi kilpajuoksu, jossa vain nopein voittaa. Se hetki on eräässä mielessä iloinen, mutta toisaalta hirvittävä näytelmä raajarikkojen ja halvaantuneiden kilpajuoksusta suuren palkinnon voittamisesta.

Tällaisen kapean toivon varassa, tuon altaan lähellä Betesdan nimetön sairas oli elänyt kuka ties nuo 38 vuotta ja toivo oli vielä tallella. – parantuminen oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, sillä

Betesdan miehellä oli sairauden lisäksi käytännön ongelma. Hän ei ollut vain sairas. Hän oli myös yksin vailla auttajaa. Herra. Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen. Nämä olivat miehen ensimmäiset sanat Jeesukselle. Aina vesien liikkumisen jälkeen mies oli yrittänyt ehtiä altaalle, mutta sairaus esti ripeän liikkumisen. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Hänen ohitseen ja ylitseen kulkivat sairaat, joilla oli nopeajalkainen, terve sukulainen.

Mutta tuon lammikon tai altaan luona mies kohtasi Jeesuksen. Elämän lähde oli tullut hänen luokseen. Hänen odotuksensa päättyi. Oli olemassa toinenkin ihmeitä tekevä lähde, josta hän ei ollut tiennyt, jota ei osannut odottaa, lähde joka etsiytyi hänen luokseen. Parannuttuaan Betesdan mies marssi välittömästi temppeliin, kiittämään Jumalaa.

Tämän päivän aiheena on kiitollisuus. Evankeliumi kertoo parantumisihmeen ja sitä seuraavan kiitollisuuden. Ihmiselämän perusliike toteutuu siinä, että Jumala tekee jotakin meissä ja meille. Se puolestaan vaikuttaa ja aiheuttaa meissä kiitosta ja ylistystä. Tämän pitäisi olla elämän perustavaa rytmiä, sydämen lyöntejä: Jumala antaa ja ihminen ottaa kiitosella vastaan. Ongelmamme lienee se, että emme näe sitä hyvää, mitä olemme saaneet, emme näe sitä Jumalan hyvänä antina. Kiitosta ei kuulu, kiitollisuutta ei tunneta. Odotamme jotakin suurempaa kuin mitä elämässä on tarjolla.

Oletko odottanut että elämässäsi vedet alkavat liikkua. Oletko odottanut onnenhetkeä – kuin lottovoittoa. Silloin elämä alkaa ja huolet unohtuu. Monet ihmiset ovat rampautuneet tällaisesta odottamisesta. Onnelliseen elämään näyttää vain täydellisyys riittävän – siihen asti olemme usein tyytymättömiä. Emme ole mielestämme saneet tarpeeksi. Sain kyllä näköni takaisin, mutta jäin rammaksi, sain jäseneni toimivaksi, mutta hampaani ovat huonossa kunnossa. Paranin kyllä, mutta partani on tullut harmaaksi, elämäni on kulunt hukkaan. Mitä minä terveydellä enää teen. Voitin lotossa, mutta en saanut pääpalkintoa. Ei tässä ole kiitoksen aihetta, vaan valituksen. Elämän vedet eivät liiku sydämessä.

Kiitollisuus pitäisi oikeastaan olla ihmisen perustunne. Kaikki mitä meillä on, on lahjaa Jumalalta. Mitä sinulla on, mikä ei olisi lahjaa? Kaikki on lahjaa ja kaikesta voi kiittää. Voimme toki kysyä, mitä Jumala meidän kiitoksellamme tekee. En tiedä, tuskinpa se  hänelle tärkeää on. Mutta kiitollisuus on asia joka meidän kasvussamme kohti Kristuksen kaltaisuutta on oikea suunta. Kiitollisuus on Jumalan hyvyyden näkemistä elämässään.

Virsi 341 (Kiitos sulle Jumalani) on hämmästyttävä esimerkki kiitollisuudesta. Siinä kiitetään elämän hyvistä lahjoista ja anneista. Muuta siinä annetaan kiitos myös asioista, jotka eivät ole tehneet meitä iloisiksi: kiitetään raskahista syksyn synkän hetkistä , kiitetään pyynnöistä, jotka eivät saaneet täyttyä,, kiitetään pimeydestä, taisteluista ja rististä, kiitetään ohdakkeista, jotka haavoitti. – Voi olla työlästä tuntea kiitollisuutta näistä vaikeista asioista. Mutta meillä voi olla kuitenkin ymmärrystä antaa niistä kiitoksen Jumalalle, joka tietää paremmin.

Kiitollisuus tässä mielessä voi olla vain syvän uskon ilmaus. Se on uskoa Jumalaan, joka vaikuttaa kaikessa: antaa meille vaikeuksia kohtattavaksemme avatakseen sydämemme ja silmämme –  parantaakseen meissä jotakin vielä tärkeämpää kuin raajamme – meidän sielumme, jotta se kiinnittyisi yhä enemmän Jumalaan eikä maailmaan ja sen katoavaan rikkauteen.

Betesdan lammikon mies oli ollut lähes 40 vuotta sairas, toisten autettavana. Oliko hän muka säilyttänyt kiitollisuutensa vai avautuiko hänelle kiitollisuuden maailma vasta parantmisen jälkeen. Sairaiden joukossa oli ehkä katkeroituneitakin ihmisiä. Mutta evankeliumin miestä ajatellessani minun ei ole vaikea kuvitella hänen tunteneen kiitollisuutta jo sairaana ollessaan. Voi olla kiitollinen ja rukoilla parantumista yhtä aikaa. Ne eivät sulje toisiaan pois. Ehkä tuo kymmeniä vuosia sairastanut oli kiitollinen monista elämänsä asioista vaikka olikin surullinen sairaudestaan, jonka vankina pitkään oli ollut. Hän oli kiitollinen Jumalalle elämästään, ehkä oli kiitollinen Jumalan huolenpidosta sairauden aikana. Hänen sydämessään ainakin asui kiitollisuuden siemen, joka parantumisen yhteydessä osasi kiittää. Jos se siemen olisi vuosien saatossa tukahtunut, hän tuskin olisi parannuttuaankaan tuntenut kiitollisuutta, vaan katkeruutta.

Mutta kun hän tuli terveeksi. Ei hän jäänyt murehtimaan menneitä. Hän käveli suoraan temppeliin. Paikkaan jossa hän ei voinut käydä aikaisemmin. Ja hän kertoi kaikille hyvyydestä, jota Jumala oli hänelle tehnyt. Parannuttuaan hän osoitti kiitollisuuttaan. Sen sijaan, että hän lähti synnin poluille kuromaan umpeen kadonnutta elämäänsä, paheita, joita ei ollut mahdollista tehdä, hän lähti kiitollisena kertomaan parantumisestaan ja parantajastaan.

Samanlaista mieltä me tarvitsemme tänään, että rohkeasti annamme kiitoksen Jumalalle. Että näemme kaiken Jumalan lahjana meille. Jos kiitollisuus on uskon ilmaus, niin kiittämättömyys on uskon puutetta.

Aina tämän tästä televisiossa näytetään muslimeita, jokin dokumentti tai haastattelu uutisissa. Minua on aina puhutellut heidän vilpitön uskonsa. Mitä tahansa suurta tai pientä tapahtuu heidän elämässään, he todistavat Jumalan suuruutta: Allahu akbar: Jumala on suuri. Jumala on ensimmäinen heidän elämässään. Mitä meille on tapahtunut? Milloin olemme kadottaneet saman. Onko Jumala meille suuri, annammeko hänelle kunnian ja kiitoksen. Vai onko Jumala sysätty elämässämme syrjään?

Psalmien kiitoslaulut Jumalalle ovat kirkkaita Raamatussa, mutta harvinaisia ihmisten huulilla. Kiitämme hyvin vähän Jumalaa. Vai onko se tavallista, että Jumalaa kiitetään? Milloin olet kuullut ihmisten kiittävän Jumalaa mistään mitä heille on tapahtunut? Milloin sinä olet kiittänyt Jumalaa? Oletko kuullut minun kiittävän Jumalaa muuten kuin papillisia tehtäviä toimittaessani. – Tunnustan, että ääneen olen sanonut hyvin harvoin: Jumalalle kiitos, olkoon Jumala ylistetty . – vaikka tunnenkin kiitollisuutta, se tulee ilmaistua perin harvoin.

Minulla ja ehkä muillakin on tapana nähdä enemmän murheita ja vaikeuksia, valittamisen aihetta kuin kiitoksen aihetta. Liian paljon katson maailmaa rajoittuneesta inhimillisestä näkökulmasta, vaikka Jumala on läsnä kaiken aikaa.

Suomalaiset ovat rehellisiä uskonsa suhteen. He eivät halua näytellä uskoa, jos siltä ei tunnu. Suomalaiset uskovat hiljaa sydämessään, mutta eivät pidä siitä mitään elämää ettei luulla liian uskovaiseksi.

Suomi on maa, jossa ihmiset vaikenevat kahdella kielellä – huolestuttavaa on se, että myös kiitos vaietaan. Mutta jos näin on, pelkään, että meiltä ei ole kadoksissa vain kiitos, vaan usko häneen, jota meidän tulisi kiittää. Olemme niin kauan tehneet työtä hyvinvoinnin eteen, että emme tajua sen tulleen Jumalalta.

Jeesus hämmästeli ihmisten uskon vähyyttä. Myös minä hämmästelen uskon vähyyttä ja vajausta suomalaisessa hurskaudessa ja omassa sydämessänikin.

En yritä enkä halua sitä, että hoemme kiitosta kuin tyhjää, vailla uskoa, josta kiitos nousee. Kiitoksen puristaminen tyhjästä sydämestä ei ole tavoite. Vain siitä ihminen kiittää, minkä kokee saaneensa. Siksi pyydän sinua palauttamaan mieleen tilanteen, jossa olet tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.

Muistatko hetkeä jolloin olet selvästi joutunut Jumalan puhuttelemaksi, jolloin uskosi on uudistunut, jolloin Jeesus on pysähtynyt viereesi? Sinut on huomattu, sinun hätäsi on kuultu, kyyneleesi nähty ja Jumalan parantava sormi on koskettanut sydäntäsi. Olet saanut anteeksi ja koko elämässäsi tapahtui merkittävä muutos. Se on saanut sinut kiitolliseksi. Mitä siitä kiitollisuudesta on jäljellä. – onko sitä seurannut 38 vuoden kiittämättömyyden aika. Kumpi siis oikeasti haluaisit olla – kiitollinen rampa vai kiittämätön ja terve?

Etsiydy kiitoksen lähteelle Jumalan luokse, Jeesuksen ristin juurelle, jotta kiittämättömyytesi ei halvaannuttaisi sydäntäsi. Se on  huolestumisen paikka, jos kiitos puuttuu sydämestä.

Sairauksien ja vaikeuksienkin keskellä löytyy kiitoksen puutarha. Jumala on kaikessa läsnä, elämässäsi, kivuissasi, iloissasi, kaikessa.

Nousemme nyt yhdessä kiittämään Jumalaa uskontunnustuksen sanoin.

 

1 Comment

  1. Moi.

    Tuli luettuani kiitollisuudesta mieleeni raamatusta Kolossalaiskirje

    3:17 Ja kaikki, minkä teette sanalla tai työllä, kaikki tehkää Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen Isää Jumalaa hänen kauttansa.

    Olen viime aikoina lukenut raamattua tosissaan :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s