Rosvojen luola

Rosvojen luola (Palmus. Harjavallassa 5.4.09)

 

Rekvisiittana: saarnaajalla punainen ’merirosvohuivi’ päässä (nalle Puh kuvioilla) ja musta silmälappu.

 

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: “On kirjoitettu: ‘Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te teette siitä rosvojen luolan.” 

Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: “Hoosianna, Daavidin Poika!”, he suuttuivat ja sanoivat hänelle: “Kuuletko, mitä nuo huutavat?” “Kuulen”, vastasi Jeesus. “Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ‘Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi’?” Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä. Matt. 21: 12-17 (18-22)

Morjes! Mää olen Jehuda – vapaustaistelija, toiset pitävät rosvona. Mutta en ole enää roisto. Menin itse kiinniotettavaksi, kun olin oppinut tuntemaan Jeesuksen. Hänestä halua todistaa. Näin hänet ensi kerran temppelissä. Kuulit evankeliumista juuri siitä tilanteesta.

Jeesus oli siellä ja hän oli todella kiukkuinen. Oletko sinä ollut joskus kiukkuinen? Oletko ollut joskus niin kiukkuinen että sinun on tehnyt mieli tömistellä jalkoja ja heittää tavaroita lattialle. Minua on useinkin kiukuttanut niin.

Jeesus oli niin kiukkuinen, että hän kaatoi pöytiä ja jakkaroita temppelissä. Tämä saattaa kuulostaa vähän yllättävältä. Voiko aikuinen ihminen tehdä niin ja varsinkin, voiko pyhä mies, Jeesus, toimia niin? Näin kuitenkin tapahtui, olin itse siellä. Jeesus oli vihainen.

Te olette oppineet tuntemaan Jeesuksen, että hän oli aina kiltti niille ihmisille, joilla oli vaikeaa, jotka olivat sairaita, onnettomia, yksinäisiä, turvattomia ja köyhiä. Jeesus auttoi heitä, kuunteli heidän huolensa ja paransi heidän sairautensa. Te olette kuulleet ihan oikein, sellainen hän oli.

Jeesus oli ystävällinen heille, koska tiesi että se on taivaallisen Isän tahto. Hän tiesi kuinka paljon he kaipasivat elämässään apua ja auttajaa. Mutta silloin kun hän oli temppelissä, hän sanoi kovia sanoja ihmisille. Mutta ei hän nuhdellut köyhiä eikä sairaita, ei surun tai huolien alaisia ihmisiä. Hänen sanansa oli osoitettu Jerusalemin valtiaille, temppelin ylimyksille. Jeesuksen vihaisuuteen oli syynsä. Mikä se mahtoi olla?

Mitä hän sanoikaan: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone’. Mutta te teette siitä rosvojen luolan.”

Rosvojen luola – mikä se on? Keitä ne rosvot oikein ovat? Siihen minun on helppo vastata. Sellainen minäkin olin. Varastaminen oli minun ammatini. Väijyimme usein tiellä kulkijoita ja hyökkäsimme heidän kimppuunsa. Ryöstimme heidän omaisuutensa ja vielä satutimme heitä niin, etteivät he päässeet meidän peräämme, vaan jäivät virumaan tien varteen. Joku taisi kuollakin. Sellainen rosvo minä olin.

Tiesin olevani rikollinen ja tekeväni jotakin sellaista, mikä on väärin. Siksi peitin aina kasvoni, että en paljastuisi, että kukaan ei tunnistaisi minua.

Poliisit etsivät meitä ja olisivat vieneet vankilaan, jos saivat kiinni. Siksi piilouduimme. Meillä oli vuorilla piilopaikka, jonne menimme karkuun, jonne kätkimme ryöstösaaliin. Siellä saimme olla rauhassa, kunnes lähdimme taas uuden ryöstösaaliin perään. Tiesin hyvin mistä Jeesus puhui. Rosvojen luola on paikka, missä rosvo piileksii ja paikka minne hän on kätkenyt saaliinsa.

Mutta Jeesus ei puhunut silloin minulle, vaikka rosvo olinkin. Hän sanoi sen temppelissä olevalle papistolle ja juutalaisille valtiaille: Te olette tehneet temppelistä rosvojen luolan, rosvojen turvapaikan, mistä heitä ei saada kiinni, minne he pääsevät poliisia pakoon ja missä heidän vääryydellä hankittu saaliinsa on turvassa.

Temppeli oli ollut juutalaisten ihailun ja ylpeyden aihe. Temppelissä ajateltiin Jumalan asuvan sen kaikkein pyhimmässä paikassa, piilossa ihmiskatseilta. Se oli Jumalan maanpäällinen asunto. Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, Jumala halusi pitää heikoimmista huolta ja samoja asioita hän halusi myös ihmisiltä. Siksi hän oli antanut lakinsa, kymmenen käskyä, jotta Jumalan tahto tapahtuisi ihmisten keskuudessa. Temppeli oli tämän Jumalan hyvyyden läsnäolon paikka. Siksi ihmiset menivät mielellään temppeliin. He tulivat sinne rukoilemaan. Se oli rukouksen huone, missä ihminen seurusteli Jumalan kanssa.

Nyt Jeesuksen mukaan rukousta varten rakennettu temppeli oli muutettu palvelemaan vääryyttä ja suojelemaan rosvojen elämäntapaa. Se oli täysin päinvastaista sille, miksi temppeli oli olemassa ja mitä temppeli edusti.

Temppelin piti olla paikka nöyryydelle ja hengelliselle puhdistumiselle. Paikka missä ihmiset tulivat iloiseksi Jumalan läheisyydestä ja saivat uuden innostuksen noudattaa yhä paremmin Jumalan tahtoa. Mutta rosvot ovat ottaneet temppelin muureista suojan omalle toiminnalleen.

Toinen käsky sanoo: Älä käytä väärin Herran Jumalasi nimeä. Ja kuitenkin Jumalan nimeen vetoamalla nämä ihmiset ryöväsivät temppeliin tulleilta köyhiltä ja viattomilta ihmisiltä itselleen suuria omaisuuksia. Siksi Jeesus suuttui. Jumalan hyvyys ja oikeudenmukaisuus oli käännetty palvelemaan valtaa pitävien ahneutta ja rikollista mieltä. Sitä Jeesus nousi vastustamaan. Kaikkein pyhimmän paikan maan päällä ihmiset olivat turmelleet pahuudellaan.

On  huolestuttavaa, jos ne joilla on eniten valtaa suojelevat rosvoja. Mitä siitä tulisi, jos poliisit suojelisivat varkaita eivätkä ottaisi niitä kiinni, tai tuomarit eivät tuomitsisi niitä vankilaan, vaan järjestäisivät heidän ryöstösaaliilleen ostajan.

Jeesus osoitti, että Jerusalemin temppelin aika on tullut päätökseen. Jumalan temppeli ei muodostu enää kivistä. Jeesus ennusti, että tuo Jerusalemin temppeli tullaan hävittämään, mutta uusi temppeli rakennetaan kolmessa päivässä.

Uusi temppeli ei ole rakennettu marmorista eikä tiilestä. Se on rakennettu niistä ihmisistä, jotka uskovat Jeesukseen. Ihmiset muodostavat temppelin, Jumalan asuinsijan. Se ei ole enää jokin valtava rakennus, vaan koostuu ihmisistä. Heidän sisimpänsä on rukoukselle omistettu pyhä paikka.

Kuultuani hänen julistustaan tiesin, että tarvitsen muutoksen elämässäni. Silloin hän katsoi minua. Ja sanoi, että minäkin, rosvo-Jehuda, voin pelastua. Siksi ilmoittauduin poliisille. Saan rangaistuksen rikoksistani eikä se  tule olemaan  helppoa, mutta Jumalan rakkaus on kaikkea tätä suurempi. Oikeudenmukaisuuden on tapahduttava. Tiedän, että olen tehnyt paljon pahaa, on oikein, että asiat tulevat valoon ja korjatuksi.

Sinunkin sisimpäsi on tämän temppelin osa. Jos se toteuttaa oikeaa tehtäväänsä, se on rukouksen huone, Jumalan läsnäolon paikka.

Se ei saa olla siksi paikka jossa haudotaan ja suunnitellaan rikoksia tai muita pahoja asioita.

Kun Jumala on ottanut meidät asunnokseen, meidän on tehtävä kunniaa hänelle ja annettava elämämme hyville asioille. Jumalan tahdon toteuttamiseen.

Siihen tämä päivä teitä kannustakoon

 

Velka ja sielun leimat

8.3.2009 – 2. paa  (reminiscere) Rukous ja usko

 

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.    Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: “Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: “Simon, minulla on sinulle puhuttavaa.” “Puhu vain, opettaja”, fariseus vastasi.    ”Oli kaksi miestä”, sanoi Jeesus. “He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” Simon vastasi: “Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” “Aivan oikein”, sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: “Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” Ja hän sanoi naiselle: “Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”    Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: “Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.” Mutta Jeesus sanoi naiselle: “Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” Luuk. 7: 36-50 

Rippikoulussa tutustuimme moniin Jeesuksen ver-tauksiin ja tarinoihin – tänään kuultu kertomus ei ollut yhdessäkään niistä. Se ei ollut edes siinä evankeliumien mukaan tehdyssä elokuvassa, jonka näimme. On siksi hienoa, että tämä kertomus tulee teille tunnetuksi. Siinä Jeesus kertoo lyhyen vertauksen tilanteessa, joka oli tullut hyvin räjähdysherkäksi. Kertomuksen nykyinenkin lukija aavistaa siinä konfliktin ainekset, mutta ehkä meille ei suoraan paljastu tilanteen koko vakavuus.

Fariseus kutsui Jeesuksen kylään mutta hän jätti toteuttamatta kaikki hyvän tavan mukaiset tervehdysrituaalit. Sen aikaiseen kulttuuriin kuului olla hyvin tarkka näissä asioissa. En tiedä, onko oikeastaan mikään meidän nykyisissä tavoissamme verrattavissa loukkaukseen, mikä tuossa tapahtui. Tänään nuorten kodeissa vietetään konfirmaatiojuhlia. Vieraat on kutsuttu. Kun vieraat tulevat kukkakimppuineen ja lahjoineen luoksenne, kuvitelkaa tilanne, että kukaan ei ole heitä vastaanottamassa. Talon väki katsoo televisiota ja nuoriso pelaa tietokoneella. Vieraat astuvat sisälle, kukaan ei käänny edes katsomaan heitä päin ja jostain kuuluu ääni. ”Kahvia on termospullossa ja kertakäyttömukit on pöydällä”. Luultavasti vieraiden tekisi mieli kääntyä pois.

Raamatun aikaisessa maailmassa oli selviö, että vieras otettiin vastaan antamalla hänelle tervehdyssuudelma poskelle neuvostoliiton poliitikkojen tapaan, vettä jaloille, jotka kadun pölyissä olivat likaantuneet ja rasittuneet, sekä oliiviöljyä päivän paahtamalle päälle ja hiuksille. Se oli virkistäytymishetki, jonka jälkeen ihminen koki olevansa puhdas, tervetullut ja valmis astumaan peremmälle. Tämä oli siis normaali käytäntö. Kun ne tarkoituksella jätettiin puuttumaan, talon isäntä nolasi julkisesti Jeesuksen. Se oli kaikille selvää ja odotettiin miten hän siihen suhtautuu. Tilanne saa kuitenkin yllättävän käänteen.

Ovet olivat auki. Ihmisiä tuli ja meni. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Paikalle oli tullut kutsumaton vieras, julkisyntiseksi tiedetty nainen, punaisten lyhtyjen kadulta. Hän oli jokin aika sitten kuullut Jeesuksen julistusta ja sen perusteella tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala on antanut hänelle kaiken anteeksi ja hyväksynyt hänet jälleen takaisin yhteyteensä. Nainen halusi etsiä Jeesuksen ja ilmaista kiitollisuuttaan hänelle.  Hän oli kuullut Jeesuksen aterioivan fariseuksen luona. Niinpä hän kiiruhti sinne. Mutta siellä hän joutui todistamaan nöyryytyksen, jonka fariseus Jeesukselle järjesti. – katkaisen kerronnan tässä kohtaa ja teen muutaman huomion tekstiin / tarkastelen lähemmin henkilöitä.

Evankeliumin tapahtumat ovat kahden tuhannen (2000) vuoden takaisesta Palestiinasta. Kieli on toinen, kulttuuri on toinen ja aikakausi on toinen kuin se, mitä me täällä pohjoisessa elämme. Meidän näkökulmasta kertomus saattaa tuntua jo siksikin pahalta, koska evankeliumin nainen oli leimattu syntiseksi. Leimoja lyödään ihmisiin edelleenkin, mutta se ei ehkä ole synnin tai syntisen leima, kuten joskus ennen. Lisäksi leimoissa ei ole samanlaista yhteisön voimaa, ellei kysymys ole sitten iltalehtien lyömästä häpeäleimasta. Meillä julkisyntisen asemaan ehkä ovat joutuneet dopingista kärynneet urheilijat ja mahdollisesti jotkin suurta julkisuutta saaneet valkokaulusrikolliset. Mutta silti julkinen häpeä ei välttämättä rampauta ihmisiä niin tehokkaasti kuin ennen ja tuossa Jeesuksen aikaisessa kulttuurissa.

Julkisesti syntisen leiman saanut ihminen ei ollut tervetullut kenenkään talon. Kukaan ei aterioinut hänen kanssaan kukaan ei auttanut häntä, kukaan ei puolustanut häntä. Kukaan kunniallinen ihminen ei jutellut hänen kanssaan. Itse asiassa ihmiset varoivat koskettamastakin häntä, koska pelkäsivät saastuvansa hänestä hengellisesti ja sen tähden joutuvansa Jumalan epäsuosioon. Nainen oli kuin kuollut sille yhteisölle. Häntä ei ollut olemassa eikä kukaan surisi, jos hän katoaisi.

Jos meidät olisi merkitty samalla tavoin, tuntuisi varmaan kuin poltinraudalla painettu leima ihollamme. Se paljastaa muille jo kaukaa keitä me olemme. Syvempi ongelma on siinä, että meistä tuntuisi kuin tuo rauta olisi polttanut merkin myös sieluumme ja me olemme alkaneet itsekin uskoa leiman pysyvyyteen ja todellisuuteen.

Syntinen nainen oli menettänyt kunniansa. Hän oli menettänyt muidenkin mielestä oikeutensa kuulua Jumalan kansaan. Hänellä ei ollut asiaa temppeliin eikä mikään parannus olisi muuttanut enää hänen asemaansa. Hänen kohdalla katsottiin syntien mitan tulleen täyteen. Periaatteessa hänet kai olisi voitu tuomita kuolemaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ehkä siksi, että hylkääminen oli hänelle tarpeeksi kova rangaistus.  Tai sitten ajateltiin, että hänen palvelujaan kaikesta huolimatta tarvittiin.

Me emme tiedä tuon naisen historiaa. Kaikki näkivät hänessä vain hänen häpeänsä. Jeesus kuitenkin oli nähnyt häpeäleimaa syvemmälle. Hän näki naisessa sen alkuperäisen kuvan, jonka mukaan nainen oli luotu. Meidät on jokainen luotu Jumalan kuvaksi. Sen Jeesus näki ja tunnisti hänessä. Sille alkuperäiselle kuvalle hän halusi antaa tilaa ja uuden mahdollisuuden.

Jeesuksen julistus Jumalan rakkaudesta, joka sulkee häpeällisimmänkin syntisen syliinsä ja ottaa takaisin luokseen, oli muuttanut naisen. Se oli tehnyt särkyneestä ehjän.

Mutta kun tämä nainen näki fariseuksen talossa hyväntekijäänsä pilkattavan, hän puhkesi itkemään. Hän kastelee kyynelillään Jeesuksen jalat, kuivaa ne pitkillä hiuksillaan ja kaataa kallisarvoisen tuoksuvoiteen hänen jalkoihinsa. Hän rakkaudenteollaan haluaa edes jotenkin korvata sen häpäisyn, mitä talon väki Jeesukselle yritti aiheuttaa.

Fariseus ja Jeesus ja muut kutsuvieraat, ruokailevat lattialla maaten tyyny kainalossaan. Kun Simon huomaa naisen voitelevan Jeesuksen jalkoja ja suutelevan niitä, hän saa mielestään riittävän vahvistuksen epäilyksiinsä. Jos Jeesus antaa tuollaisen naisen koskea itseensä, hän ei voi olla Jumalan asialla. Nainenhan on Jumalan hylkäämä.

Tässä tilanteessa Jeesus kertoi vertauksen kahdesta velallisesta. Velka on varmasti aika helposti ymmärrettävä käsite. Velka muodostuu kun jotakin lainataan – yleensä rahaa. Yleensä ei ole mukavaa olla velassa. Nyky-yhteiskunnassa velka voi käydä niin raskaaksi että jää velkaloukkuun. Velallinen saa merkinnän maksuhäiriöistä menettää luottokelpoisuutensa. Häpeänleima on isketty myös häneen. Hänet ajetaan yhteiskunnan reunalle. Vertauksen velalliset olivat hekin hätää kärsimässä. Heillä ei ollut millä maksaa. Mutta yllättäen heidän velkakirjansa pyyhitään puhtaaksi, se unohdetaan.

Jeesus ei puhunut vertauksessaan velallisista sattumalta. Kreikankielisellä velkaa tarkoittavalla sanalla ’ofeileema’ on toinenkin merkitys. Samaa sanaa käytetään mm. Isä meidän rukouksessa, joka sanatarkasti käännettynä kuuluu näin: anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme. Uusi käännös puhuu syntien anteeksi antamisesta. Velka ei aina tarkoita vain rahaa, se voi olla myös syntivelkaa, joskus kunniavelkaa tai kiitollisuudenvelkaa.

Mutta millä tavalla synnistä joutuu velkasuhteeseen Jumalan kanssa? Miksi synti ajatellaan velaksi? Ofeileema on luonteeltaan sellaista velkaa, joka on tullut laiminlyönnistä, siitä että on jättänyt velvollisuutensa täyttämättä tai se on jäänyt vajaaksi. Silloinhan ihminen jää velkaa. Jos oppilas ei ole tehnyt läksyjään, hän on velassa. Jos työntekijä ei tee hommiansa, hän on velassa. Jos rikas ei auta köyhempää, hän on velassa.

Ihmisen on tehtävä hyvää silloin kun voi. Tekemättä jättäminen kasvattaa syntivelkaamme. Viimeisellä tuomiolla Jeesus evankeliumin mukaan sanoo: Kaikki minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette jättäneet tekemättä minulle. Näin meille kertyy velkaa velan päälle. Se myös päivän evankeliumissakin ilmenee. Fariseus Simon oli velkaantunut laiminlyönneillään. Mutta hänen ongelmansa oli se, että hän ei edes tiedostanut velkataakkaansa.

Vertauksellaan Jeesus halusi fariseuksen pohtivan omaa velallisuuttaan. Saman kysymyksen eteen meidätkin johdetaan. Sen sijaan että halveksimme muita, meidän on ajateltava, mitä olemme itse velkaa Jumalalle ja elämälle. Oletko tuhlannut elämäsi? Oletko jättänyt lahjasi ja tilaisuutesi käyttämättä? Velkaa varmasti on kertynyt, mutta tunnustatko sen omaksesi. Kun alamme tehdä tiliä elämästämme tulemme huomaamaan velkamme ja sen, että meillä ei ole millä maksaa.

Meillä on tarve velkajärjestelyihin Jumalan edessä. Näissä järjestelyissä viimeistään meille vakuutetaan siitä, että Jeesuksen tähden mekin olemme saaneet velkamme anteeksi. Velkakirja pyyhitään puhtaaksi

Kuinka vakavana asiana pidämme velkojamme paljastuu siitä, kuinka paljon rakastamme. Meidän kiitollisuutemme ja vastarakkautemme näyttää sydämemme tilan. Rakastatko sinä Jumalaa paljon vai vähän?

Tämä on se paikka, jonne me voimme naisen tavoin tulla osoittamaan kiitollisuuttamme ja kuulemaan armon ja anteeksiantamuksen vakuutuksen. Toivon myös, että teidän nuorten tie ei vie niin kauas, etteikö matka tänne kävisi aina mahdolliseksi.

Lähteitä

Kenneth E. Bailey Jeesus Lähi-idän asukkaan silmin,

Tom Holmén Jeesus,

Ralf Luther Uuden testamentin sanakirja

Novum 2

Miksi Jeesus käveli veden päällä?

4. sunnuntai loppiaisesta (1.2.09 Harjavalta)

Joh. 6: 16-21 Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: “Minä tässä olen, älkää pelätkö.” He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa.

Tunnistit varmasti kuulemasi ihmekertomuksen, jossa Jeesus kävelee veden päällä. Varmasti huomasit myös että siitä puuttui jotakin, mitä olet tottunut tämän tarinan yhteydessä kuulemaan. Siitä esimerkiksi puuttui opetuslapsi Pietarin ja Jeesuksen välinen keskustelu, jossa tämä pyytää päästä myös veden päälle kävelemään ja sitten päästyään aaltojen päälle kuitenkin vajoaa. Kertomuksesta puuttuu samoin myös kohta, jossa Jeesus astuu veneeseen ja tyynnyttää myrskyn.

Jeesuksen kävelystä veden päällä on kirjoitettu kolmessa evankeliumissa. Markuksen, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumissa. Kuulit sen Johanneksen mukaan.

Tämä ihme kaikkien muiden ihmeiden joukossa on aina tuntunut kovin erikoiselta. Se on kiehtonut ihmisten mieliä. Aina on toki ollut niitä, jotka ovat kiistäneet tämän ihmeen ja sanoneet, että mitään ihmettä ei ole tapahtunut. Se on joko satua tai sille on olemassa luonnollinen selitys.

Yksikään tapahtumasta kirjoittanut evankelista ei pohtinut luonnollisen selityksen mahdollisuutta. Heille kysymys oli ihmeestä luonnonlait  ylittävästä tapahtumasta. Koko kuvauksen tarkoitus on juuri kertoa siitä. Jotakin ihmeellistä on tapahtutnut.

Vedessä voi uida ja kellua, mutta syvässä vedessä ei voi seisoa pinnalla, veteen uppoaa. Jokaisen järki sanoo saman. Sen tiesivät ihmiset silloin ja sen tietävät ihmiset nyt. Se mitä opetuslapset todistivat, ylitti heidän kaiken ymmärryksensä. Kerrotaankin, että he pelästyivät nähdessään Jeesuksen.

Evankelista Johanneksen mukaan he eivät pelänneet veneessä myrskyn tähden. He olivat tottuneita kalastajia. Eivät he olleet ensimmäistä kertaa Gennesaretin järven aalloilla. He pelästyivät vasta kun he näkivät Jeesuksen kävelevän veden päällä.

Itse asiassa ajattelepa itsesi opetuslasten kanssa aaltojen ja myrskyn sekaan pimeään iltaan. Vaikka kalastajat olivat tottuneita purjehtijoita, näky oli varmaan kuin karmivassa kauhuelokuvassa. Niissä esitetään tapahtuvaksi yliluonnollisia ja pelottavia asioita. Se oli täysin odottamatonta ja mahdotonta. Eihän ihminen siinä tapauksessa oikein voi uskoa silmiään. Ehkä he olivat kuulleet kummitusjuttuja ja hahmo kävelemässä veden päällä toi heille mieleen tarinat järveen hukkuneista ihmisistä ja heidän kummittelustaan. Voisin kuvitella jonkun heistä sanoneen ’aaveen’ nähdessään: Nyt me kuolemme. Jeesus kuitenkin ilmoittaa itsensä ja rauhoittaa heitä.

Tämän ihmeen äärellä tulee miettineeksi, miksi tällainen ihme tarvittiin. Miksi hän käveli veden päällä? Mitä tässä tunnusteossa oli erityistä? On jotenkin paljon helpompi ymmärtää parantamisihmeet ja ruokkimisihmeet ja niiden merkitys kuin vedenpäällä kävely, josta kukaan ei hyötynyt mitään.

Kun Jeesus paransi sairaita tai ajoi ulos saastaisia henkiä, niistä oli ihmisparoille suuri apu. He vapautuivat synnin ja pahan siteistä. Kun hän teki ruokkimisihmeen, hän osoitti pitävänsä huolta tarpeistamme. Tunnusteot osoittivat Jeesuksen vallan kaikkia pahan voimia vastaan. Ne osoittivat, että hän on sitonut sen pahan, mikä ihmisiä kiusaa. Mutta veden päällä käveleminen ei auttanut ketään. Kukaan ei siitä tullut parantuneeksi. Miksi sellainen ihme? Olisihan hän voinut vaikka leijua ilmassa ja osoittaa siten olevansa luonnonlakien yläpuolella. Mitä se kertoi Jeesuksesta, että hän kävelee veden päällä?

Tämän ymmärtämiseksi on hyvä tiedostaa se, että Raamatun ajan ihmisten maailmankuva oli toisenlainen kuin meidän. Pienestä pitäen meille on selitetty maan olevan pallo, joka kiertää aurinkoa. Koko aurinkokuntamme on pieni hiekanjyvä avaruuden tyhjyydessä. Heillä ei ollut tukena sellaista tieteellistä tutkimusta kuin meillä. He perustivat käsityksensä siihen, mitä havaitsivat. Puhutaan maakeskeisestä ajattelusta. Heidän käsityksessään maailma oli kolmekerroksinen. Keskellä on luja ja vankka maankamara. Se ei ole pallomainen, vaan mittaamattoman suuri kiekko. Näkyvä tähtitaivas on kansi maan kamaran päällä.

Evankeliumin kannalta oleellisempaa on huomata, mitä on maan alla. Siellä on syvyydet ja syvyyksien vedet. Se oli pelottava suunta. Syvyydessä sijaitsi tuonela, kuoleman valtakunta. Syvyydessä oli Jumalaa vastustavat kaaosvoimat, jotka uhkasivat nielaista ihmisen. Syvyydestä ilmestyskirjan petokin on lähtöisin. Merenkäynti palautti ihmisten mieliin nämä voimat. Gennesaretin järveä ihmiset puhuttelivat merta tarkoittavalla sanalla. Merissä on suora yhteys syvyyteen maankamaran alapuoliseen maailmaan ja siksi ne olivat aina pelottavia paikkoja.

Me ajattelemme, että järvessä ja meressä on pohja, mutta silloin ajateltiin niistä pilkottavan syvyyden lähteet. Meressä syvällä ei ole pohjaa, vaan reikä maankamarassa. Veden varaan joutuminen oli siksi hyvin epämieluisaa.

Israel ei ole ollut merenkäyntikansa, sille meri on edustanut aina pelottavaa elementtiä. Ilmestyskirjan mukaan meri ei kuulukaan enää siihen uuteen todellisuuteen ja uuteen luomiseen: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää.”

Kun Jeesus kävelee myrskyävällä järvellä ilman huolen häivää eivätkä aallot vie häntä mennessään, syvyys ei nielaise häntä – hän osoittaa samalla, että kaaoksen ja pahan vallat ovat tulleet tiensä päähän. Niiden aika on päättymässä, Jeesus ottaa vallan. Mitkään voimat ja vallat eivät voita häntä, vaan ovat hänelle alamaiset. Tässä ihmeteossa ketään ei parannettu eikä ruokittu, mutta Jeesus osoitti oppilailleen, että kaiken pahan lähde on kesytetty.

Jos Jeesus eläisi maan päällä, niin kuin silloin Israelissa, meitä ei luultavasti vakuuttaisi veden päällä käveleminen. Nykyajan tekniikalla osataan tehdä huimia temppuja. Ehkä joku olisi keksinyt sellaiset kengät, jolla veden pintajännitys muutetaan kantamaan ihmisen paino. Meidät vakuuttaisi ehkä jokin toisenlainen tunnusteko. Mikä se olisi? Sen jätän kotiläksynä sinun pohdittavaksesi. Joka tapauksessa silloin 2000 vuotta sitten Jeesuksen kävely aaltojen päällä oli suoraa puhetta hänen jumalallisesta vallastaan.

Toinen asia johon evankeliumissa kiinnitin huomiota on tämä. Mainitsin alussa Johanneksen evankeliumin eroavuudesta Matteuksen ja Markuksen evankeliumiin, joissa sama tapahtuma on kirjattu. Johanneksen evankeliumissa Jeesus ei missään vaiheessa näytä nousevan veneeseen. Vaan siinä vaiheessa, kun oppilaat huomaavat Jeesuksen ja ovat säikähdyksestään toipuneet, he ovatkin juuri tulleet rannalle. Johanneksen evankeliumista saa käsityksen, että opetuslapset olivat kamppailleet järvellä koko matkan näkemättä Jeesusta. Päivän aihe on ”Jeesus auttaa hädässä” Johanneksen evankeliumissa hän ei paljon näyttänyt auttavan. Hän vain käveli heidän luokseen. Mutta ei hän sille matkalle lähtenyt vasta silloin, kun oppilaat olivat perillä. Mitä ilmeisemmin Jeesus oli ollut sillä järvellä koko sen ajan heidän tietämättään. Hän on kulkenut heidän perässään, mutta vasta matkan lopulla näyttäytyi ja tuli heidän luokseen.

Ehkäpä tässä on hyvä kuva meidän omasta elämän merestämme. Sielläkin on toisinaan pimeää ja myrskyaallot keinuttavat venettämme. Kamppailemme ja yritämme omin voimin selviytyä. Välillä saamme ystäviltämme apua toisinaan rukoilemme Jumalaa auttamaan meitä. Mutta pimeys ei rukouksista huolimatta näyttä väistyvän ja myrsky vain jatkuu. Me emme näe Jeesusta, silti Jeesus on kulkenut takanamme kaiken aikaa. Hän tuntee taistelumme ja varjelee kulkumme. Hän kätkeytyy katseeltamme, mutta on koko ajan läsnä.

1. sun loppiaisesta – Johanneksen vetoomus

1. sunnuntai loppiaisesta – veto

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: »Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.»    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: »Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.» Luuk. 3: 15–18, 21–22 

Päivän evankeliumissa Jeesus ei sano sanaakaan. Johannes Kastaja on äänessä. Ihmisten sormet osoittavat kyselevästi kyllä Johannekseen, mutta Johanneksen sormi ja julistus osoittaa Jeesusta kohti. Evankeliumia lukiessa minua alkoikin kiehtoa Johanneksen julistus. Yksi kohtaa evankeliumista vaati huomiota itselleen ja siksi halusin tutustua sen kautta päivän teemaan.

Lyhyesti sanottuna se on yksi sana evankeliumista: sana ’vetosi’. Aivan. Sana yksinään kuulostaa kovin mielenkiinnottomalta. Sana esiintyy lauseessa: Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia. Päästäkseni tuohon vetoomukseen on hyvä luoda hieman taustaa.

Evankeliumi alkaa lauseella: Kansa oli odotuksen vallassa. Siihen jännittyneeseen odotukseen oli useampiakin syitä. Kansa odotti Messiasta. Profeettojen ennustukset messiaasta, vapauttajasta olivat hyvin selvät. Jumala oli luvannut kansalleen vapauttajan, Daavidin kaltaisen kuninkaan. Ajankohta, jota elettiin, huusi vapauttajaa. Muitakin yksittäisiä julistajia oli liikkeellä, oli olemassa myös askeettisia yhdyskuntia, jotka odottivat luostari-maisissa oloissa Messiasta, poliittista liikehdintää esiintyi, jolla oli omat tavoitteensa jouduttaa tapah-tumien edistymistä. Yleistä kapinamielialaa. He olivat kerran olleet orjakansa Egyptissä, silloin Jumalan kutsusta Mooses nousi heidän vapauttajakseen. Nyt kansa oli orjuutettuna omassa maassaan. Se oli häpeällistä. Välitön syy jännittävään odotukseen oli Johanneksen julistus. Se oli niin tunteita nostattavaa, että kuulijoiden sydän alkoi jyskyttää. He halusivat päästä Johanneksen suhteen selvyyteen.

”Kerro nyt jo kuka olet? Älä pidä meitä jännityksessä. Oletko Messias?” Hänessä näytti olevan sellaista hengen voimaa ja paloa, että häntä olisi ollut hyvin helppo ajatella messiaaksi. Hän tuntui aidolta, koska julisti niin aidosti ja sydäntä koskettavalla tavalla. Aikana jolloin odotus oli kiivaimmillaan kansan tunteisiin ja odotuksiin olisi ollut hyvin helppo vastata. Johanneksen olisi ollut mahdollista ottaa Messiaan viitta harteilleen.

Jospa nyt odotus päättyisi. Kansa oli valmis omasta mielestään. Messiaan piti vain tulla esiin. He kaipasivat johtajaa, joka osoittaa suunnan, joka antaa merkin nousta vastarintaan.

Mutta Johannes ei ollut Messias. Sen hän sanoi selvästi. Jos heidän sydämensä jyskytti hänen puheensa perusteella, niin kuinka sitten, kun he tapaavat Messiaan. Johanneksella oli sanoma mikä koski messiasta: kansa ei ollut valmis Messiastaan varten. Kansan oli uudistuttava sisäisesti ilman sitä Messiaan tulemisesta ei olisi heille mitään hyötyä.

Mitä Johannes kertoi Messiaasta? Mitä hän julisti? Jeesuksella on kädessään viskain, jolla hän erottelee jyvät akanoista. Sanoma oli lopunajallinen tuomio ja ihmisten erottelu. Johannes Kastajan Messias puhdistaa puimatantereensa. Messias ei ole poliittinen tekijä. Hän ei ole ruhtinas, joka takaa kansalleen helpon ja vauraan elämän. vaan ennen kaikkea hän on henkilö, joka uudistaa kansan suhteen Jumalaan. Hän kastaa Pyhällä Hengellä.

 

Johannes julisti, että tulevalta tuomiolta, tulevalta vihalta, ei voi välttyä millään vilpillisin konstein. Oikean kääntymyksen on tuotettava hedelmää. – Tuomion täytäntöönpanija oli tulossa, hän tarkastaa puutarhansa; kirves on puun juurella. Tuo Jumalan tuomion toteuttaja on oleva Messias. Tämä oli siis Johannes Kastajan julistusta. Hän julisti lopunajallisen katselmuksen alkamista. Ja mikäli haluaisi tässä katselmuksessa välttyä huonolta kohtalolta, nyt oli aika tullut elämän ja mielen muutokselle, puhdistautumiselle.

 

Johannes Kastaja odotti Messiasta hieman samassa merkityksessä, mitä me odotamme nyt. Odotamme Jeesuksen paluuta kansojen tuomarina ja valtiaana. Mutta Kastaja ei tiennyt, että Jeesuksen tehtävässä oli kaksi vaihetta: Hänen tuli ensin kärsiä ihmiskunnan synnin tähden. Sillä sitä ennen ihmisiä ei voitu kastaa Pyhällä Hengellä. Vasta näiden tapahtumien jälkeen hän tulee takaisin tuomitsemaan ja jakamaan oikeutta.

 

Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia. Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan evankeliumia. Mitä tämä vetoaminen on? Mitä sellaisella sanalla pitäisi ymmärtää.

 

Hän vetosi ihmisiin saadakseen heidät puolelleen, asiansa taakse. Mihin Johanneksen vetoomus ihmisissä tähtäsi?

 

Vetosiko hän ihmisten tunteisiin vai järkeen vai alhaisiin motiiveihin, kuten turhamaisuuteen tai ylpeyteen? Yrittikö hän tehdä asiastaan vetovoimaisemman, mielenkiintoisemman ja houkuttelevamman. Hänellä tuskin oli mitään puheopillisia tehokeinoja – ei powerpoint-esitystä eikä edes liitutaulua. Ei hän muokannut sanojaan aristoteliseen kaavaan tai kenenkään muunkaan kuuluisan reettorin opetuksiin. Hänen tehokeinonsa oli luontainen karisma ja rakkaus omaa kansaa kohtaan. Ja luonnollisesti luja usko omaan asiaan ja sen oikeutukseen.

 

Johanneksen julistus nostatti varmasti räjähdysherkässä ilmapiirissä tunteet pintaan. Ja itse aihekin oli hyvin tunnepitoinen. Helvetin lieskat löivät hänen julistuksessaan: jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Sama viesti kuului puimatantereeltakin: jyvät kootaan aittaan, mutta ruumenet poltetaan tulessa, joka ei koskaan sammu.  

 

Julistajana hänen uskottavuutensa oli erittäin hyvä, sillä hän oli saanut autiomaassa Jumalan sanan. Hän oli täydellisesti itse oman julistuksensa takana. Hän ei pelännyt mitään. Nyt hän halusi muut vakuuttuneeksi samasta Jumalan sanasta. Siksi hän vetosi ihmisiin.

 

Hänen vetoamisensa tuotti tulosta. Ihmisiä tuli suurin joukoin kasteelle. He halusivat olla valmiina Messiaan tulolle. Joku voisi sanoa, että kurjat sielut oli helvetillä peloteltu kasteelle. Ehkä ravistelu oli tarpeen, silmien aukaisemiseksi. Ehkä mekin tarvitsisimme ravistelua. Mikäli kysymys olisi ollut hetkellisestä tunnekuohusta, se olisi mennyt äkkiä ohi. Sitä seuraa pettymys, jos siinä ei ole muutosvoimaa kokonaan uuteen elämänasenteeseen.

 

Johanneksen suurten vetoomispuheiden jälkeen olisi luullut, että Jeesuksen ja Johanneksen kohtaaminen olisi kuvattu erityisen sähköiseksi. Että Messiaan ilmestyttyä miesten välisessä vuorovaikutuksessa olisi jotakin mainittavaa. Mutta Luukas sivuuttaa sen lähes kokonaan. Sitä ei kuvata lainkaan, Luukas mainitsee vain:

 

Kun Jeesus oli kastettu Taivas aukeni. Pyhä Henki laskeutui Jeesuksen päälle ja taivaasta kuului ääni – Johanneksen vetoomus sai suurimman mahdollisen puolustajan asialleen.

 

Kuvaus taivaiden aukeamisesta on silti tärkeä. Taivaiden aukeaminen ei merkinnyt sitä että pilvet väistyivät. Taivaan aukeneminen tarkoittaa sitä, että mikään ei estänyt ihmistä kulkemasta Jumalan luokse. Taivas oli avoinna – ei suljettu. Paratiisissa tapahtunut lankeemus oli kerran portit sulkeneet kiinni. Nyt Jeesuksen ilmaannuttua, se avattiin.

 

Jeesuksen syntyessä jouluna, taivas oli laskeutunut alas maan päälle. Mutta se ei ollut vielä avautunut. Jeesus oli kaikessa hiljaisuudessa valmistunut tehtäväänsä. Hän oli Jumalan Poika kaiken aikaa, mutta vasta kasteen yhteydessä hänet asetettiin tehtäväänsä, hänen työnsä alkoi – ja portti avattiin. Taivaat avautuivat ihmisille nimenomaan Jeesuksessa. Hänestä tuli lammasten portti ja tie ihmisille Jumalan luokse. Taivas ei ollut vain yleisesti auki – se oli auki siellä missä Jeesus oli, missä Jeesus tunnustettiin ja häneen turvauduttiin.

 

On merkillistä, että koko elinaikanaan Johannes Kastaja tunsi vain lopunajallisen Messiaan, joka erottaa jyvät akanoista. Hän ei tuntenut vielä sitä Jumalan Poikaa, joka kuolee meidän syntiemme tähden. Ja silti hän oli innoissaan ja esitti vetoomuksen palata takaisin Jumalan luokse.

 

Me tunnemme Jeesuksen koko tarinan. Siksi meidän vetoomuksemme tänään on vielä houkuttelevampi kuin Johanneksen. Portti on avoinna sinulle.

 

Siksi vetoan sinuun: Vetoan siihen osaan sinua, joka tuntee itsensä Jumalan luomaksi, vetoan siihen ihmisyyteen, joka on syvin osa itseäsi. Vetoan siihen osaan sinua, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa Jumalaa. Ovi elämäsi syvimpään tarkoitukseen on avoinna. Taivas on auki. Siihen taivaselämään sinut on kasteessa liitetty. Sinne sinä kuulut. Siksi älä kulje ohitse, vaan astu suureen iloon. Pimeyden voimat koittivat pitkänä perjantaina tuon armon oven sulkea lopullisesti, mutta pääsiäisen avoin hauta julistaa suurta vapautta ja voittoa – tämä portti ei kavahda kuolemaakaan. Siksi älä pelkää, taivas on auki. Jumala on sinun puolellasi.

 

 

 

Viattomien lasten päivä – paeta vai jäädä

28.12.2008 Viattomien lasten päivä

Matt. 2: 13-21
Tietäjien lähdettyä Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: “Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet.”   Joosef heräsi unestaan, otti heti yöllä mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja lähti kulkemaan kohti Egyptiä. Siellä hän pysytteli Herodeksen kuolemaan asti. Näin kävi toteen, mitä Herra oli profeetan suulla ilmoittanut: “Egyptistä minä kutsuin poikani.”    Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian lausuma ennustus:      - Ramasta kuuluu huuto,      itku ja kova valitus.      Raakel itkee lapsiaan      eikä lohdutuksesta huoli,      sillä heitä ei enää ole.    Kun Herodes oli kuollut, Herran enkeli ilmestyi Egyptissä Joosefille unessa ja sanoi: “Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja palaa Israelin maahan. Ne, jotka halusivat surmata lapsen, ovat kuolleet.”    Joosef heräsi, otti mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja palasi Israelin maahan.

Päivän tekstissä on draamaa ja jännitystä. Tietäjät tulevat kumartamaan lasta, tulevaa kuningasta.

Vallassa oleva kuningas huolestuu ja tiedostaa vaaran. Hänen sukunsa kuninkuus on uhattuna. Hän juonittelee ja esittää viatonta löytääkseen lapsen. Mutta tuntee tulleensa petetyksi, kun huomaa, että tietäjät ovat palanneet  toista reittiä takaisin kotimaahansa. Hän haluaa keinolla millä hyvänsä mahdollisen kilpailijan kuolevan ja laittaa ison vaihteen päälle. Miekat värjääntyvät pienten lasten verestä. Mutta hän ei voi muuttaa sitä, mikä oli tähtiin kirjoitettu, minkä tietjät tulivat todistamaan. Enkelin johdattamina Joosef ja Maria pääsevät pakoon.

Joosef sai unessa tiedon Herodeksen pahoista aikeista. Enkeli oli esiintynyt unessa Joosefille jo aikaisemminkin. Sillon kun hän oli aikeissa purkaa liittonsa ja jättää Marian oman onnensa nojaan. Enkeli antoi Joosefille tehtävän ja kutsumuksen ryhtyä syntyvän lapsen isäksi, kasvattajaksi ja suojelijaksi. Pian selviää, että suojelua lapsi myös tarvitsee. Enkelit vierailivat Joosefin unissa lopulta ainakin 4 kertaa. Myös idän tietäjät saivat unessa tiedon lähteä takaisin tapaamatta Herodesta.

Joosef sai enkeleiltä kehotuksen lähteä kuolemanvaaraa pakoon.

Pakeneminen yleensä  ymmärretään huonoksi asiaksi. Mutta joskus se on tarpeen. Ei ole vain niin että pelkurit pakenee. Joskus se on viisautta, vaikka silloin ei saa rohkeudesta kehuja.

Miehet on ainakin kasvatettu siihen, että  pakeneminen on raukkamaista touhua. Elokuvassa naisen tuoksu Al Pacino, vanha eläkkeellä ollut sokea ja elämäänsä kyllästynyt eversti puolusti erästä nuorta opsikelijaa kurinpitolautakunnalle suureen ääneen. Hän sanoi oppineensa tuntemaan, että äärimmäisissä oloissa on olemassa vain kahdenlaisia miehiä. Niitä jotka pakenevat ja niitä jotka jäävät seisomaan paikalleen, mihin kuuluvat. Tällaisilla miesten kertomuksilla koitetaan kasvattaa poikia rohkeuden suuntaan. Tosimies kohtaa urheasti vastukset eikä luiki pakoon.

Silti pakeneminen on Raamatussa tutu ilmiö. Siellä monen kerrotaan pakeneen. Jaakob pakeni veljeään Esauta. Moosesta piiloteltiin synnytettyään surmaajilta. Hänet laitettiin miekkaa pakoon kaislakoriin Niilin virtaan, niin kuin Raamatun lukukappaleessa kuulimme. Myöhemmin Mooses pakeni autiomaahan tapettuaan egyptiläisen miehen. Daavid puolestaan pakeni henkensä edestä Saulia, joka vainosi häntä. Profeetta Elia pakeni Isebliä. He ovat kaikki paenneet eikä siinä ole ollut mitään raukkamaista ja pelkurimaista tai hävettävää. Se oli asia, joka heidän silloin oli tehtävä.

Silti on jotenkin erikoista, että Jeesuksen piti lähteä pakolaiseksi. Eikö se äkkiseltään ajateltuna merkitse sitä, että Jumala pakenee. Eikö ole aika hullunkurista. Luoja pakenee luotuaan. Kuvittele lankeemuskertomus toisinpäin: “illan viiletessä Adam kävelli puutarhassa ja Jumala meni häntä piiloon, koska pelkäsi häntä.” Sellaiselta evankeliumin tilanne vaikuttaa, jumala pakenee ihmistä eikä niin, että ihminen pakenee Jumalaa. Miksei Jumala järjestänyt asioita etukäteen niin, että Jeesuksen ei olisi tarvinnut lähteä toiseen maahan? Olihan Jumalalla kaikki valta.

Tarkemmin ajateltuna Jumala ei paennut. Jeesus oli vielä niin pieni, että hän ei vauvana tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Hän ei osannut edes vielä puhua. Hän oli riisuutunut voimastaan ja vallastaan. Hänen vanhempansa pakenivat, jotta he suojelisivat lasta. Jumala oli tullut Jeesuksessa niin pieneksi ja heikoksi, että meidän on sitä vaikea  ymmärtää. Hän oli tullut elämään ihmisen elämän sen heiveröisestä alusta alkaen. Pienuus ja avuttomuus korostuvat tässä kertomuksessa. Jeesuslapsi on kannettava pois, turvaan. 

Kun evankeliumia lukee, voi huomata, että sanojen tai kertomuksen tasolla kuningas Herodes pyrkii turvaamaan valtansa perimyksen omassa suvussaan. Mutta tarinalla on myös hengellinen taso, jonka lukijat ja kuulijat varmasti ymmärtävät. Kysymys on hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Se on suuri draama kaiken tämän takana. Jeesuksen syntyessä toivon valo syttyi pimeään maailmaan, pahan hallitsemaan ja orjuuttamaan maailmaan. Tuo valo häiritsi pimeän ruhtinasta. Niinpä hän halusi sammuttaa sen. Ensin hän koitti tehdä sen juonittelemalla ja viekkaudella, mutta kun se ei onnistunut, hän iski voimalla ja lujaa. Niin, että sivulliset uhrit eivät merkinneet mitään. Pienten ihmisten elämänliekki poljettiin. Betlehemin lastenmurha on kauhea esimerkki pahan mielettömyydestä – siihen mihin se pystyy.

Hyvä koitetaan tuhota heti pieneen alkuunsa, se oli siemen, jota yritettiin estää kasvamasta. Mutta hyvien enkelien johdattamana toivon siemen tai pieni liekki säilyi ja kasvoi salassa pahan sitä tietämättä.

Arkisella tasolla evankeliumi herättää kysymyksen: Milloin on paettava ja milloin on jäätävä paikalleen ja kohdattava taka-ajaja?

Ensiksi on kai kysyttävä, mitä pakenen. Mitä seurauksia kohtaamisesta olisi, mitä pakenemisesta. Jeesuksen paolla oli hirveä seuraus, lukuisten Betlehemin lasten kuolema. Mutta vielä hirveämpi seuraus olisi ollut siinä, jos Herodes olisi saanut Jeesuksen kiinni. Tiedämme toki että tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jumala piti huolta Pojastaan. Mutta lukijalle näytetään samalla minkälaisista voimasuhteista on kysymys.

Mutta mitä sinä pakenet? Pakeneminen on hyvin yleistä. Pakenetko ahdistusta, vastuuta, stressiä, vaikeaa valintaa, mikä pitäisi tehdä vai väkivallan uhkaa. Pakenetko jotakin ihmistä, totuutta, kutsumustasi, Jumalaa.

On asioita, joita ei voi täysin paeta, ne seuraavat meitä. Et voi paeta itseäsi iäksi. Tällainen pako on pakenemista valheeseen. Vastuutaan ei pidä paeta, vaan kasvaa vastuunsa mittaiseksi. Voiko kohtaloaan paeta? Onko meillä kohtaloa?

Erään tarinan mukaan nuori mies oli tullut tapaamaan kuolevaa vanhusta. Kuolema itse tuli viikatteineen paikalle ja kysyi hämmästyen nuorelta mieheltä: Mitä sinä täällä teet. Mies säikähti ja lähti niin nopeasti 300 km päähän Helsinkiin kuin vain pystyi. Vanha mies kysyi kuolevalta, ”Miksi sinä tuota nuorta poikaa pelottelit!”

En minä mitään pelotellut. Ihmettelin vain, mitä hän täällä tekee, kun minulle on merkitty tapaaminen hänen kanssaan illalla Helsinkiin. (Mukaeltu tarina mahd. Anthony de Mellon kirjasta ”Kuolema teheranissa”)

Eilisessä elokuvassa Viimeinen samurai, kysymys kohtalosta oli esillä. itämaiset kulttuurit saattavat pitää kohtaloa väistämättömänä. Viimeinen samurai sai ystävältään neuvon, joka vastaa enemmän kristillistä käsitystä: Tee kaikki voitavasi, ennen kuin sokeana alistut mihinkään suuntaan, silloin kohtalo ehkä näyttäytyy sinulle.

Kohtalon käsitettä kristillisessä ajattelussa ei tosin paljon käytetä. Se on itsellenikin aika vieras. Vaikka evankeliumissa oli esillä itämaan tietäjät, jotka tarkkailivat tähtien liikkeitä. Tähdet heille olivat kohtalon kuvastimena. Ne olivat Herodesta vastaan ja Jeesuksen puolella. Meidän ei kuitenkaan tarvitse tarkkailla tähtiä. Jumala pitää meistä huolen.

Kohtaloa parempi sana on kutsumus. Sitä voi toki paeta, ehkä hylätäkin sen. Joona yritti sitä, mutta palautettiin voimakeinoin takaisin tehtäväänsä. Yleensä Jumala ei toimi näin. Joka tapauksessa ihminen ei voi tulla onnelliseksi, jos hän kieltää kutsumuksensa.

Toisinaan pahaa on hyvä paeta ja pysyä siitä kaukana. Toisinaan pahaa on vastustettava, mutta ei pahan omin asein. Paha voi saada paljon tuhoa aikaan. Pahaa on vastustettava ennen kaikkea itsessään. Mutta kaikkea ulkopuolellaan olevaa pahaa me emme pysty voittamaan emmekä poistamaan.

Tyhmänrohkeana ja varustautumatta ei voi lähteä mihnkään taisteluun vastustamaan pahaa. Silloin tulee kovia kolhuja. Jeesuksenkin oli kasvettava mieheksi ennen kuin  hän asettautui pahaa vastaan. Ihminen ei omassa voimassaan voi pahalle mitään. Se on meitä suurempi. On turvauduttava Jumalaan. Joskus pakeneminen antaa meille lisäaikaa varustautua sen kohtaamiseen, mitä pakenemme.

Ehkä tärkeintä on kysyä pakotilanteessa: pakenenko minä Jeesuksen kanssa vai ilman häntä. Jääkö Kristus sinne, mistä kiiruhdan pois. Vain Jeesuksen kanssa olen taistelussa pahaa vastaan enkä pahan puolella. 

Kun Jumala lähettää jonkun pakoon, hänellä saattaa olla sille toisenlainen tehtävä. Jumala lähetti oman kansansa pois Israelista diasporaan, heitä meni lähivaltioihin. Se mahdollisti samalla evankeliumin leviämisen. Juutalaiset synagogat olivat kasvualusta seurakunnille.

Vauvana Jeesus pakeni, mutta ei enää aikuisena. Hän kohtasi vastaustajansa ja vihollisensa. Se ei ollut enää Herodes suuri eikä hänen poikansa Herodes Antipas, ei Pontius Pilatus. Silloin hän kohtasi pimeyden ruhtinaan ja syöksi tämän vallastaan. Jeesus ei ole enää pakolainen. Hän on kuoleman, synnin ja pimeyden voittaja ja kuningas.

Jos joudummekin joskus pakenemaan, tehkäämme se Kristuksen kanssa. Hän on tuova meidät myös takaisin sinne, mihin kuulumme.

Jouluaattona joulunhakumatka

Jouluaatto 2008

Kuulimme juuri jouluevankeliumin. Tutut lauseet seurasivat toisiaan: Joosef ja Maria saivat pitkän matkan jälkeen paikan eläinten suojasta. Lapsi syntyi ja paimenet enkelin lähettämänä tulivat sitä katsomaan ja enkelin viestiä kertomaan.

Luultavasti kuunnellessasi evankeliumia, joulun tapahtumat välähtelivät kuvina mielessäsi. Ehkä jokin tuttu maalaus tai seimiasetelma kantoi sitä oikeaa ajatusta ja tunnelmaa, siitä mitä joulu sinulle on tai mitä haluaisit sen olevan. Luulen, että meillä on jokaisella odotuksia siitä, minkälainen joulun pitäisi olla, minkälainen on hyvä tai oikea joulu.

Oletko jo löytänyt joulusi, sen mitä joululta haet ja odotat vai onko matkasi vielä kesken? Toiset löytävät joulunsa helpommin, toisille taas se on pidempi matka. Se löytyy ihmisille eri tavalla. Toinen löytää sen joululauluista, toinen taas joulutervehdysten lähettämisestä, joku kodin siivoamisesta ja koristelemisesta joulukuntoon, joulun hämyisistä valoista, joku lasten hyörinästä kuusen ympärillä, joku vasta silloin kun saa lapset nukkumaan ja asunto hiljenee. Toiselle joulun tuoksut tai kuusenhaku riittävät. Nämä useimmille meille ovat niitä asioita, jotka virittävät mieltämme etsimään joulua.

Haluan kanssasi tehdä yhden joulunhakumatkan. Se on hieman samanlainen kuin kuusenhaku, jossa mennään metsään tai peltojen laitamille, valitaan mieluista kuusi, sahataan ja kannetaan se kotiin ja koristellaan kun aika on.

Vaikka joulun hakumatka on aina matka omaan sisimpään, ei kuitenkaan riitä se, että sitä etsitään vain mielikuvituksen, tunteiden ja ajatusten metsästä. Joulukuustakin hakiessa on mentävä oikeaan metsän saappaat jalassa ja saha kädessä. Pelkkä ajatus täydellisestä joulukuusesta ei ilahduta.

Joulunhakumatkalla meidän oikea metsämme on Raamatun kertomukset ja sieltä olemme löytäneet joulukuuseksemme Luukkaan evankeliumin sanat.

Nuo sanat johdattavat meidät tiettyyn historian ajanjaksoon 2000 vuoden taakse siihen aikaan, jolloin keisari Augustus antoi käskynsä.

Luukkaan mukaan tuo aika oli sijoittuu keskelle keisari Augustuksen verotusuudistusta, silloin nasaretin Joosef joutui lähtemään kotikaupunkiinsa Betlehemiin kihlattunsa kanssa kirjoittautumaan veroluetteloon. Nuo pienet tyhjänpäiväisiltä kuulostavat sanat sijoittavat Jeesuksen syntymän todelliseksi osaksi maailman historiaa. Sieltä kahden tuhannen vuoden takaa joulua etsitään.

Mutta siitä historian tapahtumasta, Jeesuksen syntymästä, voi tulla meidän joulumme ja ”joulukuusemme” vain siten, että kannamme sen kotiin. Niin kuin joulukuustakaan ei jätetä metsään vaan se tuodaan kotiin, samoin raamatun kertomusten metsästä tuodaan kotiin enkelien ilmoittama sanoma. Se ei jää siis historian hämärään, se ei jää myöskään vain raamatun lehdille, vaan kuuluu meille ja meidän jouluumme.

Lukemamme evankeliumi on huomioinut myös tämän näkökulman. Jeesuksen syntymä on tapahtunut kerran historiassa, mutta se on samalla ikiaikainen uutinen, uusi jokaisena vuotena. Enkelien viesti kuuluu yhä edelleen: Tänään teille on syntynyt Vapahtaja.

Sana ’Tänään’ sopii myös meidän hetkeemme. Voisiko sinun elämässä jumalallinen hetki olla juuri tänään: niin, että tänään kumarrut ihmiseksi syntyneen Jumalan edessä. Voitko tänään tunnustaa, että Jumalan rakkaus on ihmeellinen. Tänään kiittää häntä pelastuksesta. Voiko tänään pettymys, katkeruus, viha tai suuri tyhjyys ja ilottomuus vaihtua kiitokseen ja joulun rauhaan: Sinulle on syntynyt Vapahtaja.

Enkelien viestissä päästiin keisari Augustuksen kahden tuhannen vuoden takaisesta käskystä ajattomaan nykyhetkeen: tänään. Myös paikka Betlehemistä ja tallin seimestä on vaihtunut. Evankeliumin kertomuksessa olemme käyneet katsomassa paimenten tavoin seimen lasta. Mutta niin kuin Maria, mekin kätkemme kuulemamme sydämeen tai mieleemme. Se on joulun lopullinen paikka ja koti, jossa enkelin sanoja tutkitaan.

Joulunhakumatkamme on onnistunut, jos Joulun sanoma kohtaa sisimpämme ja se saa siellä aikaan uskoa, iloa ja rauhaa. Mutta sitä ei voi tapahtua, jos sydämemme asukas on poissa kotoaan. Joulukuusestakaan ei ole kenellekään iloa, jos se viedään tyhjään taloon, jossa kukaan ei ole sitä katselemassa.

Meidän on tultava itse paikalle, riisuttava roolit ja panssarit yltämme, löydettävä myös itsemme siinä hetkessä. Seimessä makaa vastasyntynyt lapsi, maailmankaikkeuden luoja Jeesus, meidän Herramme. Kun sielun silmin katsomme seimen lasta, mitä se meissä herättää.

Kun katsomme joulun viatonta lasta,  huomaan, Jokin osa meissä haluaisi olla viattoman lapsen kaltainen vailla aikuisen murheita ja vastuuta, vailla aikuisen pelkoja, turhautumista ja toivottomuutta, vailla väärien valintojen historiaa, vailla syyllisyyttä. Saisimme silloin lapsen lailla olla äidin sylissä, joka hyssyttelisi meidät suloiseen uneen. Mutta todellisuus muistuttaa meitä itsestään. Viattomuutemme on menetetty kauan sitten . vaikka uskottelisimme itsellemme jotakin muuta.

Meillä nimittäin on suuri tarve uskoa ihmisen hyvyyteen, suuri tarve uskoa siihen, että ihmisen itsekkyyden ja suoranaisen pahuuden rinnalla ihminen voi löytää sielustaan kosketuskohdan hyvään ja epäitsekkääseen rakkauteen. Aika ajoin siihen toki pystymmekin. Erityisesti joulun viatonta lasta katsottaessa tämä elämän kauniimpi puoli pyritään löytämään.

Ilosanomaksi viesti Jeesuksesta tulee silloin, kun meille kirkastuu sen yksinkertainen viesti. Jumala on rakastanut sinua silloinkin, kun kaikki on mennyt pieleen ja elämäsi on särkynyt tavalla tai toisella.

Juuri siksi Joulun lapsi on tullut keskelle tätä sotien, orjuuden, kärsimysten, synnin ja syyllisyyden maailmaa, mutta olematta kuitenkaan itse osallinen siitä pimeän ja kuoleman mahdista, joka vaikuttaa maailmassa ja virtaa meidänkin suonissamme.

Ilosanomaa ei ole se, että me osaamme joskus olla kilttejä. Ilosanoma on siinä, että Jumala on rakastanut meitä ja lähettänyt meille viattomuuden menettäneille vapahtajan ja pelastajan. Joulun lapsessa on tallella meitä varten kaikki se, minkä olemme maailman tuulissa menettäneet.

Kenen poikia sitä ollaan – 4. adv

4 adventtisunnuntai – Matteuksen joulu. Isättömän Jeesuksen Isä

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.
    Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: “Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”
    Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:
      - Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,
      ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -
      se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.
Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen. Matt. 1: 18-24 (25 Hän ei kuitenkaan koskenut vaimoonsa ennen kuin tämä oli synnyttänyt pojan. Joosef antoi pojalle nimen Jeesus.)

Uudessa testamentissa on vain kahdessa evankeliumissa mainintoja Jeesuksen syntymään liittyvistä asioista, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Tunnettua on, että jouluna luetaan Luukkaan jouluevankeliumi. Sitä me ensimmäiseksi ajattelemme jouluevankeliumina. Tosin liitämme joulukertomukseen mukaan hieman myöhemmin Matteukselta kertomuksen idän tietäjistä.

Neljäs adventtisunnuntai on Matteuksen jouluevankeliumin aika. Ja kuten kuulitte se on hyvin erilainen. Sitä ei oikein joulukuvauksena ajattelekaan. Kun Luukkaan evankeliumissa eteen piirtyy kaunis jouluidylli. Matteuksella Jeesuksen syntymää piirittävät, salailu ja uhkatekijät.

Toinen uhkatekijä, mikä Matteuksen evankeliumissa mainitaan tapahtui Jeesuksen synnyttyä ja tietäjien käytyä lapsen luona, Herodes aikoi surmata lapsen. Heidän oli siksi paettava Egyptiin. Tätä muistelemme viattomien lasten päivänä 28.12.

Tämän päivän evankeliumissa perhettä kohtaa sisäinen uhka. Evankeliumin mukaan Joosef on aikeissa jättää Marian. Hänelle Marian raskaus paljastui yllättäen. Maria ei ilmeisestikään ollut sitä hänelle kertonut. Se vain kävi ilmi. Niinpä Joosef oli päättänyt lähteä vähin äänin ja jättää Marian yksin hoitamaan lasta, kun se syntyy. Hän ei voinut ottaa kihlattuaan enää omakseen. Hänen näkökulmastaan tilanne vaikutti varsin selvältä. Maria oli ollut uskoton ja sen seurauksena hän oli raskaana. Koska lapsi ei ollut Joosefin, hänellä ei ollut aikomusta myöskään kasvattaa toisen miehen lasta, vastuu hänestä kuuluu jollekin toiselle. Tämä toinen kantakoon tekonsa seuraukset. Joosef kuvataan tässä silti herrasmiehenä. Hän ei ole tyly Mariaa kohtaan. Hän vain toteaa tilanteen ja tekee johtopäätökset – kuitenkin niin, että Maria ei joutuisi kärsimään siitä kohtuuttoman paljon.

Kirkollisessa kalenterissa 4. adventti on omistettu erityisesti lasta odottavalle Marialle (kuten kuulitte Mikon alussa mainitsevan). Luukkaan evankeliumissa Marian raskautta ympäröi ilo ja suostuminen Jumalan tahtoon. Maria laulaa ylistyslaulunsa ja käy kertomassa ilouutisen serkulleen Elisabetille. Mutta Matteus ei puhu mitään enkelin vierailusta. Salaisuuden verho peittää kaiken. Mitään selitystä tapahtumalle Matteus ei anna. Kävi vain ilmi, että Maria on raskaana, ja että lapsen sanottiin olevan lähtöisin Pyhästä Hengestä. Tuntuu kuin Maria itsekään ei tietäisi mitään.

Maria itse oli kuitenkin luottavainen – vai oliko?

Kolme vuotta sitten saarnasin samasta tekstistä. Tein silloin itselleni tärkeän löydön. Vaikka päivä kirkossa on periaatteessa omistettu Marialle, niin evankeliumin mukaan keskeistä on Joosefin valinta – myöntyminen isäksi. Isää tarvitaan. Vaikka Joosef ei ole biologinen isä, niin päivä on sellaisten isien päivä, jotka kantavat isän vastuun ja ottavat paikkansa isänä lapsen elämässä. Suostuvat isäksi. Joosef Matteuksen mukaan otti paikkansa pyhässä perheessä enkelin rohkaisemana. Kun Jumalan Poika oli tulossa ihmiseksi, hän tarvitsi elämälleen inhimillisen turvan, niin isän kuin äidin rakkauden. Sikiämiseen ei tarvittu miehen sukusoluja. Jeesus  syntyi neitsyestä ilman miehen osuutta. Mutta kasvamiseen mieheksi tarvittiin isä. Isä oli lapselle hänen synnyttyään ehkä vielä tärkeämpi kuin äiti. Ja kun lapsi varttui, häneltä kysyttiin kylässä toistuvasti: Kenen poikia sitä ollaan? Vastausta odotettiin oikeastaan kysymykseen, kuka on isäsi.

Kun Jeesus oli pieni hän vastasi varmasti epäröimättä: Minä olen Joosefin poika. Mutta sitä ennen Joosef joutui hyväksymään Jeesuksen omaksi pojakseen.

Jokainen isyyden tunnustus merkitsee hieman samaa kuin Joosefin tilanne. Lapsen ottamista nimelleen, suostumista isäksi. Miten Joosef pärjäsi tässä tehtävässään? Heille syntyi Marian kanssa myöhemmin poikia ja tyttäriä. Miten Joosef silloin suhtautui Jeesuksen? Oliko Jeesus esikoispojan kunnia-asemassa. Olisiko hän perinyt isänsä? Minkälaiseen asemaan isä laittoi hänet? Muistiko hän Jeesuksesta aina sen, että hän ei oikeasti ollut hänen poikansa. Minkälainen mies Joosef oikein oli? Entä mikä oli Jeesuksen kokemus kasvatti-isästään? Entä minkälainen kokemus hänelle oli oikean maanpäällisen isän puuttuminen. Vai säilyikö tämä häneltä salassa lapsuusvuosina? Milloin Jeesus sai tietää?

Raamatussa esiintyvissä perheissä on ennenkin ollut ongelmia. Aabraham suhtautui aikanaan nuivasti Ismaeliin ja lähetti hänet kotoaan pois, vaikka Ismael oli hänen poikansa. Mutta hän ei ollut lupauksen lapsi. Patriarkka Jaakobilla oli kaksi vaimoa ja heillä orjattaret, jotka kaikki synnyttivät Jaakobille lapsia. Mutta niin pyhä mies kuin  hän olikin, hän suosi eniten rakastamansa vaimon, Rakelin poikaa Josefia. Kaikki ei ole pyhissä perheissäkään mennyt aina niin kuin olisi olettanut. Eikö niitä vaikeuksia olisi voinut olla myös Jeesuksen perheessä, kun tilannekin oli vähän erikoinen. Aivan varmasti ja siitä Matteuksen evankeliumi juuri kertoo.

Niin paljon kuin haluaisimmekin tietää, niin Raamattu vaikenee Joosefin vaiheista. Matteuksen mukaan Joosef otti Marian vaimokseen, kun enkeli ilmestyi hänelle unessa. Mutta Joosefista tiedetään hyvin vähän. Pian lapsuuskuvauksien jälkeen Joosefista ei juuri puhuta. Viimeinen maininta evankeliumeissa hänestä on Luukkaan evankeliumissa (2:21) silloin kun Jeesus oli 12-vuotiaana temppelissä (outoa on että muita Jeesuksen sisaruksia ei mainita). Paljon jää lukijan varaan, kun hän täyttää niitä aukkoja joita evankeliumin tiedonmuruset jättävät. Mitä Joosefille tapahtui? Jäivätkö lapset sittenkin isää vaille. Ehkä Joosef kuoli varhain?

Joidenkin Raamatun tutkijoiden mukaan Joosefin näkymättömyys evankeliumeissa lapsuuskuvausten jälkeen on merkki hänen varhaisesta kuolemastaan. Toisille tutkijoille koko Joosefin olemassaolo tuntuu kyseenalaiselta. Heidän mukaansa Jeesus eli koko elämänsä ilman maallista isää. Joosef on kirjoittajien myöhäisempi lisäys. Heidän mukaansa voisi olla yhtä todenperäistä se, että mitään Joosefia ei ole ollut lainkaan.

Perusteluja he saavat Markuksen evankeliumista. Se on kaikkein vanhin evankeliumeista. Siitä puuttuvat kaikki lapsuuskertomukset. Huomattavaa on se, että Joosefia, Jeesuksen isää ei mainita nimeltä siinä kertaakaan. Joosefin näkymättömyys korostuu huolestuttavalla tavalla muuallakin kyseisessä evankeliumissa.

Sangen kuvaava on kohta, jossa Jeesus on käymässä kotikaupungissaan ja ihmiset hämmästelevät, mistä hän on saanut tiedon ja voiman (Mark 6:3) ”Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli” Hänestä puhutaan vain Marian poikana, mutta ei Joosefin. Siinä ei siis ei puhuttu rakennusmiehen pojasta, vaan rakennusmiehestä, Marian pojasta. Eikö hän ollutkaan Joosefin poika.

Eräs tuttavani koulutustilaisuudessa sanoi, että hänelle Jeesus on aina ollut jollakin tavalla isätön ja isää kaipaava. En tiedä miksi hän siihen käsitykseen oli päätynyt. Ehkä siksi, että Jeesus on neitseestä syntynyt.

Jos Jeesuksen elämään kuuluisi isättömyys, siinä olisi toisaalta voimakas symbolinen viesti. Hän olisi samalla kuva ihmiskunnasta, joka on isätön, erossa taivaallisesta isästään. Mutta Jeesuksessa itsessään ratkeaa tuo isättömyyden kuilu. Jeesuksella yhteys taivaalliseen Isään oli vahvempi kuin kenelläkään muulla. Hän on tullut antamaan meille takaisin Isän. Hän on johtanut meidät Isän luo.

Mutta silti en voi ajatella häntä isättömänä. Jos hän onkin myöhemmin kokenut isättömyyttä, muut evankeliumit kuitenkin sanovat Jeesuksella lapsuusvuosina isän olleen. Jopa Markuksen evankeliumi tiesi puhua hänen lukuisista sisaruksistaan. Samassa kohdassa, jossa Jeesuksesta puhutaan Marian poikana, mainitaan nimeltä Jeesuksen sisarukset (Jakob, Josef, Juudas ja Simon). Eivät ne sisarukset tyhjästä ole syntyneet. He ovat Joosefin ja Marian yhteisiä lapsia.

Jeesuksella oli isä perheessä koko hänen lapsuutensa ajan. Jeesuksella oli sisaruksia, joiden kanssa hän leikki ja kinasteli. Isältä Jeesus oppi ammatin ja sai turvan.

Kun ajattelen tätä päivää ja sen keskeistä sanomaa, mitä se meille antaa ja mihin ohjaa.

Tämä päivä kutsuu meitä kasvattamaan lapsiamme niin kuin ne eivät olisi omiamme, vaan kuuluisivat Jumalalle. He eivät ole omaisuuttamme, vaikka ovatkin vertamme.

Tämä päivä kutsuu meitä olemaan hengellisiä isiä ja äitejä nuorille, jotka rukoilevat heidän puolestaan ja opettavat heitä rukoillen turvautumaan Jumalaan.

Kaikkein tärkeintä evankeliumissa ehkä sittenkin on muistaa se, että Jeesukselle tehtiin myöhemminkin tuo kysymys: Kenen poika sinä olet? Tiedämme että silloin vastaus oli toisenlainen. Hän ei ole vain Joosefin poika, vaan hän on Jumalan Poika, meidän ihmiseksi tullut Herramme ja armahtajamme. Hän on Immanuel – Jumala meidän kanssamme.

 

Tuomiosunnuntai – Rakkautta ja rajoja

Tuomiosunnuntai – Rakkautta ja rajoja

Matt. 25: 31-46
Jeesus sanoi opetuslapsille:
    »Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
    Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
    Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
    Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
    Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

Tuomiosunnuntai on pyhäpäivä, jonka monet haluaisivat ohittaa. Sen viesti tuntuu synkältä ja ahdistavalta. Miksi tarvitaan tällaista pelottelua? Eikö aikuiseen uskoon tällaiset tuomion kuvaukset ole vähän vanhanaikaisia? Jos asiaa ajattelee kasvattajan näkökulmasta – siis ihmisen kasvua lapsen uskosta aikuiseen uskoon, niin merkitseekö se todella sitä, että lapsen uskoon tai kehittymättömään, lapselliseen uskoon tällainen ‘tuomiopäivä’ voi kuulua, mutta ei aikuisen? Vai voisiko se olla enemmän päin vastoin? Lapsille näitä lopun ajan kuvauksia ei tarvitse kovin yksityiskohtaisesti kertoa. Mutta aikuisen on hyvä miettiä, mistä siinä on kysymys.

Olen ymmärtänyt, että kaikkeen hyvään kasvattamiseen ja hyvään vanhemmuuteen kuuluu se, että lapselle annetaan rakkautta ja rajoja. Tänään hengellisen kasvun koulussa puhutaan enemmän näistä rajoista. Tuo viimeinen raja on olemassa, jossa viimeistään on otettava vastuu teoistaan ja tekemättä jättämisistään.

Syy väistää tuomiosunnuntai on sittenkin enemmän halumme paeta ahdistavia asioita eikä pysähtyä tarkastelemaan, mitä ahdistuksemme meille kertoo.

Emme kestä sitä ajatusta, että meidät punnitaan ja havaitaan köykäisiksi. Emme kestä sitä ajatusta, että hurskautemme katsotaan riittämättömäksi. Emme kestä ajatusta, että syntimme ovat liian suuret. Emme kestä ajatusta, että meidät tuomitaan. Tarraudumme pelossamme ajatuksen: Jumala on armollinen, ei hän katso tekojamme niin tarkasti. Tällä tavalla meillä on taipumus vesittää koko kristillisen uskomme ja väistää vastuumme. Jos tällainen on uskomme ei ole ihme, että tuomiosunnuntain viesti pelottaa.

Mutta ikäviä asioita ei voi lakaista maton alle. Sanotaan, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Jos tuomiosunnuntaihin liittyvä sanoma totuudesta, joka läpäisee kaiken, joka valaisee jokaisen pimeän nurkan. Jos sanoma viimeisestä päivästä, jolloin joutuu vastaamaan elämästään, jos sen yrittää pyyhkiä pois mielestään, niin silloin ihminen elää valheessa. Mikä arvo siinä tilanteessa on uskolla, jos koko elämä perustuu valheeseen? Onko sanoma Jumalan rakkaudeseta ja armosta silloin otettu peittämään omaa valheellisuutta ja peittämään totuutta? Niin ei saa olla.

Tässä paljastuu juuri ero mikä on uskon ja uskottelun välillä. Jos evankeliumin lempeällä sanomalla peitetään totuus itsestä kohtaamatta sitä, silloin henkilö uskottelee asioiden olevan hyvin, mutta hän ei saa kuitenkaan rauhaa. Mutta kun ihminen on joutunut katsomaan omaan pimeyteensä ja tunnustamaan sen osaksi itseään – ja samalla valitettavasti tunnustamaan myös Jumalan tuomion oikeaksi – silloin ollaan siirtymässä uskon alueelle. Vasta silloin ihminen oppii tietämään, miksi evankeliumi on hyvä sanoma. totuus tekee vapaaksi.

Tuomiosunnuntai julistaa meille pelkällä olemassaolollaan Jumalan lakia sydänjuuria myöten. On olemassa päivä jota ei pääse pakoon. Kaikki kansat kootaan valtaistuimen eteen ja tehdään suuri erottelu vuohiin ja lampaisiin. Oletko turvautunut silloin uskoon vai uskotteluun?

Usko omistaa maailman suurimman lahjan: syntien anteeksiantamuksen. Mutta uskottelussa tätä lahjaa ei ole. Se johtuu siitä, että hänellä on tunnollaan synti, jota ei milloinkaan voi saada anteeksi? – Mikä sellainen synti mahtaa olla. On yksi synti, jota ei voi saada anteeksi. Se on synti, jota puolustellaan. Sitä ei luonnollisestikaan voi saada anteeksi, koska sitä ei ole tunnustettu, vaan puolusteltu ehkä  peitelty ja piiloteltu.

Jumalan laki pelottaa meitä. Se on lain tehtävä. Se paljastaa ja tuomitsee synnin. Jumala ei puolustele syntiä. Jos yritämme vakuutella, että Jumala on vain kiltti eikä oikeasti vihaa syntiä, emme pääse tuntemaan anteeksiantamuksen vapauttavaa voimaa.

Rajat kuuluvat siis uskoon, rajat on olemassa. Mutta minkälaisista uskon rajoista tuomiosunnuntain evankeliumissa on kysymys? Minkälaisista synneistä erityisesti narahtaa viimeisellä tuomiolla? Onko jokin kymmenestä käskystä esillä: sapatin rikkominen, varkaudet, aviorikokset, murhat, keinottelu?

Minkälaiseen hurskauteen ja hengellisyyteen evankeliumi meitä tänään ohjaa? Mitä asioita on hyvä ottaa huomioon? Jeesus sanoo: minun oli nälkä ja jano, minä olin koditon ja alasti, minä olin sairas ja vankedessa.

Emme ehkä ole murhaajia, varkaita tai avionrikkojia. mutta olemmeko olleet lähimmäisiä, jotka ovat huomanneet kärsivän?

Entä puhuttiinko siinä polvirukouksista, jumalanpalveluksista, pyhiinvaelluksista, hengellisestä kirjallisuudesta, Raamatun lukemisesta. Puhuttiinko siinä mitään ihmisen sielunelämästä ja hänen jumalasuhteen hoitamisesta tai henkisestä tasapainostaan.

Ne näyttävät evankeliumin mukaan olevan toisarvoisia viimeisellä tuomiolla. Suhde Jumalaan näiden jakeiden valossa hoituu vain siten, että kärsiviä lähimmäisiä autetaan. Heissä kohtaamme Jeesuksen. Lähtökohta on kaikkein heikoimmista huolehtiminen, heidän perustarpeidensa huolehtimisesta: ravinnon, lämmön, terveyden ja ihmisyyden kunnioittamisen tarpeet. Siitä arkipäivän kristitllisyys lähtee liikkeelle – toisten huomioiminen.

Rajat on olemassa, mutta tässä evankeliumin kohdassa paljastuu rajojen luonne. – Jumalan valtakunnan rajojen sisäpuolelle ei mahdu ihmistä, joka elää vain itseään varten. Jos näkee vain itsensä, ei voi nähdä elämän oikeaa kasvusuuntaa: se on itsestä ulospäin. Minun tulee vähetä ja hänen kasvaa

Kun laki tekee tehtävänsä ihmisessä ja saa hänet kiinni ja epätoivoon. Ihminen näkee pimeytensä ja tuntee syntinsä. Laki katkaisee turhat luulot omista mahdollisuuksista. Ihminen ei enää yritä lain avulla tai omalla hurskaudellaan kelvata Jumalalle. Hän ei ajattele itseään eikä kovin paljon omaa pelastustakaan. Se on jätetty Jumalan huomaan. – hän on tullut rajalle, jossa todellinen muutos ja kääntyminen alkaa – itsestä poispäin: minun tulee vähetä ja hänen kasvaa.

Yllätykset tuomiolla ovat juuri näitä: siellä puolustellaan minä vältin tekemästä varkauksi, minähän vältin aviorikosta, minä vältin puhumasta toisista pahaa ja minä vältin tappamista ja vältin sunnuntaina tekemästä askareita… siinä on niin monta minä-sanaa, että sitä väsyy kuuntelemaan.

Päivän evankeliin mahtuu vain on yksi MINÄ se on lausuttu siinä 22 kertaa eri muodoissaan ja viittaa, joka kerta Kristukseen.

Kuka voi siis pelastua? Ei kukaan omassa varassaan. – Siksi on tärkeää, että ihminen on lain tuomion käynyt ja evankeliumin vapauttama ennen kuin vuohet ja lampaat kootaan valtaistuimen eteen suurta erottelua varten.

 

Mitä sinä näet kun katsot Jeesukseen

25. HJS – KUOLEMASTA ELÄMÄÄN

Porissa 6.11.2005 pastoraalitutkintoon kuuluva saarnanäyte

- Harjavallassa 2.11.2008

Joh 6:37-40

Jeesus sanoo: Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon. Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki. Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet.”

Jeesus esittää hämmästyttävän lupauksen: Jokaisella joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Oletko sinä nähnyt Pojan, Jumalan Pojan? Hänet näkee vain uskon silmällä?

Nykyaika saattaa pitää puhetta uskon silmästä naurettavana. Mitä sellainen näkeminen muka on? Uskon silmä ei ole sen naurettavampi kuin ahneuden tai kateuden silmä, se ei ole naurettavampi kuin pelisilmä. Ihmiset nykyään ovat tottuneempia Roope Ankan tavoin katsomaan maailmaa vain rahankiilto silmissä. Heille uskon silmää tutumpi on ahneuden silmä, joka katsoo omaan napaansa ja kateuden silmä, joka katsoo toisten virheisiin. Pelisilmä taas näkee toisessa ihmisessä vain sen, miten voisi hyötyä hänestä.

Meillä on siis monenlaisia katseita. Ja tuo katse on aina muutakin kuin ulkomaailman tarkkaa jäljentymistä tietoisuudessamme. Kun kaksi ihmistä katsoo yhtä aikaa samaa kohdetta, heidän havaintonsa on silti aina erilainen.

Ihminen katsoo oman sielunsa läpi maailmaa. Jokaiseen katsantoon hän tuo koko elämänkokemuksensa. Se vaikuttaa siihen, mitä hän näkee. Katseessa meidän menneisyytemme ja koko sisäinen maailmamme kohtaa nykyisyyden. Jokaisella on omat ”silmälasinsa” minkä läpi maailmaa katsoo.

sanonta: “Mitä sydän on täynnä sitä suu puhuu” on kaikille tuttu. Sitä voisi hyvin jatkaa “Mitä sydän on täynnä sitä myös silmä näkee”. Siksi tänään ei kysytäkään, oletko katsonut Poikaa, vaan oletko nähnyt hänet. Kaikki voivat häneen katsoa, mutta mitä hänessä näemme, on toinen asia. Onnellisessa tapauksessa se, mitä näet herättää sinussa uskon ja tuo katoamattoman elämän. 

Päivän aiheena on kuolemasta elämään. Jeesus halusi tuoda iankaikkisen elämän ihmisille. Ihmisillä ei sitä luonnostaan ole. Kun me synnymme maailmaan, me kyllä elämme, mutta emme syvällisemmässä mielessä. Meillä ei luonnostaan ole yhteyttä iankaikkisen elämän lähteeseen, Jumalaan. Siksi sanotaankin, että ihminen on hengellisesti kuollut. Kuollut ei näe mitään. Hengellisesti kuolleella ei ole hengellistä näkökykyä. Mutta kun Jumalan Henki tekee ihmisessä työtä – ihmisestä tulee uusi luomus, hänellä uskon silmä avautuu. Se mikä Jumalan näkökulmasta oli kuollut virkoaa elämään. 

Tilanne on oikeastaan hyvin samanlainen kuin se, mitä Aadam oli luomisen jälkeen mutta ennen kun Jumala puhalsi häneen  hengen. Muistatte varmaan Jumalan luoneen Adamin maan tomusta. Hän oli maan tomua (tai lihaa, luuta ja nahkaa) ennen kun Jumala puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen – vasta silloin hänestä tuli elävä olento.

Mitäpä jos aika ihmisen luomisen ja elämän henkäyksen saamisen välillä olisikin ollut pidempi. Esitän teille eräänlaisen ajatuskokeen mikä havainnollistaa toivon mukaan Jumalan hengen merkitystä ihmisessä. Kuvitellaanpa asia niin, että se, mitä tiedemiehet sanovat maailman synnystä, olisi jotakuinkin totta – tosin sillä edellytyksellä, että Jumala on kaiken elämän kehittymisen takana.

Ihminen olisi kehittynyt vähitellen yksinkertaisemmista elämänmuodoista. Sitten kun ihminen oli kehittynyt riittävästi, Jumala valitsi heistä yhden, Aadamin ja puhalsi hänen sieraimiin elämän henkäyksen. Siihen asti ihmiset olisivat olleet sielunkyvyiltään vähän niin kuin muut eläimet – heillä oli näkökyky vain ajallisiin ja maallisiin asioihin: ravinnon hankkimiseen ja kylmältä suojautumiseen.

Mutta kun Aadamista tuli elävä sielu, hän näki enemmän. Hän ensi kerran ymmärsi kauneuden, herkkyyden, haavoittuvuuden, kuolevaisuuden. Hän ei ollut koskaan aiemmin itkenyt tai nauranut saatikka rakastunut. Tämä kaikki oli uutta. Näiden lisäsi hän tunnisti elämässään aivan uuden ulottuvuuden – suhteen Jumalaan, luojaansa, alkuperäänsä. Hänelle tuli hengellinen näkökyky, hänelle tuli tarkoitus olemassaololle. Muutos oli niin suuri, että siinä vaiheessa hän vasta heräsi eloon. Ahtaan maailman rajat avartuivat. Siihen sulkeutuneeseen maailmaan, jossa hän oli elänyt, tuli ylimaallinen valo Jumalan luota.

Tämä näkökyky oli hänellä kuitenkin vain hetkellistä. – paratiisin käärmeen myrkky sokaisi hänet – ja hän menetti merkittävän osan tuosta näkökyvystään – erityisesti tuon hengellisen näkökyvyn.

Pysyvä muisto näkökyvystä jäi. Hänelle jäi tunto siitä, mitä on kun näkee kunnolla. Mitä on kuin maailman rajat ovat avarat. Hänelle jäi tunto siitä, mitä on kun palat loksahtavat kohdalleen, kun ymmärtää elämänsä tarkoituksen. Mutta avarat näkymät olivat estettyjä kuin liian korkean muurin takana.

Tämän muurin Jeesus tuli purkamaan. Hän tuli palauttamaan sokealle näkönsä, jotta kuolleeseen Aadamiin virtasi elämän henkäys jälleen. Me voimme nähdä Pojan. Kun me näemme hänet, asiat voivat korjaantua.

Kun Johannes Kastaja huusi Jeesusta osoittaen; katsokaa Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Hän halusi heidän näkevän enemmän kuin silmillä on mahdollista. Hyvät ystävät. Tänäänkin meitä pyydetään katsomaan Jeesusta.

Jeesuksen aikalaiset näkivät hänet ruumiillisena keskuudessaan. Jotkut heistä olivat nähneet hänen varttuvan lapsesta mieheksi. Jotkut tunsivat hänen vanhempansa ja sisarensa. Mutta he eivät nähneet hänessä sitä kirkkautta, jonka Taivaan Isä ainokaiselle Pojalleen on antanut. He katsoivat rakennusmiehen poikaa ja kieltäytyivät kuulemasta ja uskomasta häntä. He eivät nähneet Jumalan iankaikkista Poikaa, joka oli tullut ihmiseksi. He näkivät ihmisen, joka korotti itsensä Jumalaksi. He näkivät vain silmillään, mutta eivät sydämellään.

Mitä sinä näet katsoessasi Jeesusta? Näetkö vanhan rippikouluopettajasi ja hänen ankarat ja syyllistävät puheensa. Tuleeko mieleesi joukko uskovaisia, jotka vaikuttavat enemmän ilonpilaamisen ammattilaisilta kuin ilosanoman välittäjiltä. Näetkö kenties lammas sylissään istuvan kiiltokuva-Jeesuksen, joka on vieraantunut ajastamme, jolla on sanottavaa ehkä pyhäkoululaisille, mutta ei nykyaikaa elävälle aikuiselle ihmiselle.

Katso tarkemmin. Katseessasi on jotakin totta ja oikeaa, mutta se kertoo enemmän sinusta ja sinun historiastasi. Sinä olet katsonut häntä pettymystesi tai ennakkoluulojesi värittämin silmin. Etsi hänet evankeliumista.

Näetkö miehen, jonka katse tunkeutuu läpi sielusi ja paljastaa kaiken epätäydellisen, ruman ja häpeällisen. Olet nähnyt kyllä ihan oikein, hän on Jeesus, mutta katso vielä tarkemmin. Olet katsonut häntä pelkojesi värittämin silmin.

Kun katsot tarkemmin, voit nähdä hänen haavansa. Monet haavoista tuntuvat tutuilta sillä ne muistuttavat sinun haavojasi. Jokainen isku joka sinuun on iskeytynyt, on tuntunut myös hänessä. Hän kantaa sinun kipusi ja haavasi. Mutta hänellä on muitakin haavoja. Ne ovat haavoja, jotka sinä olet häneen lyönyt. Meidän pahuutemme on haavoittanut hänet. Se, että me uppiniskaisesti valitsemme elämäntiemme aina väärin ja kuljemme pois hänestä – ne ovat ruoskaniskuja hänen selässään. Toisin sanoen, hän on kantanut myös meidän syntimme. Hän on maksanut niistä hengellään. Näin hän on tehnyt rauhan sinun ja Jumalan välille.

Tätä meidän on vaikein hänessä nähdä. Sillä se edellyttää, että näemme oman pahuutemme jäljet. Me emme ole vain uhreja elämän pelissä, vaan myös syyllisiä.

Kristuksen haavat eivät vuoda enää, eivätkä ne tee kipeää. Hän on kerran kärsinyt koko maailman syntien tähden. Nyt nuo kaikki haavat kertovat hänen rakkaudestaan sinua kohtaan. Ne kertovat anteeksiantamuksesta ja syyllisyyden poistumisesta. Ne kutsuvat meitä kumartumaan hänen edessään.

Kun katsot häntä tarkasti, sinä tiedät, että hän on todellisuudessa ainoa, joka maailmassa armahtaa; ainoa, joka antaa anteeksi. Hän on ainoa, joka tuntee sinun kipusi, sinun huolesi ja rukouksesi, sinun itkusi. Hän on ainoa joka voi todella auttaa.

Siksi Jeesus tuli maailmaan, että me näkisimme hänet – ei vain hänen ulkomuotoaan, vaan hänen haavansa.

Mutta miten minä voisin nähdä? Mitä minun pitää tehdä? Kukaan ei ole Jumalaa nähnyt. Mutta sinä tiedät ja tunnet itsesi. Sinä kaipaat valoon, sinä haluat rauhan sisimpääsi. Tuo kaipaus on valon ensimmäinen häivähdys, tuo sydämen levottomuus on se, miten Jumalan lempeä käsi vetää sinua lähemmäs Jeesusta. Jumalan Henki vaikuttaa ne sinussa. Kun sen tajuat, avaa Raamattusi ja anna tuon valon kasvaa. Lempeä käsi ohjaa sinua sielun ylimmän paimenen luo. ”Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja  pois.”

Tunnustamme uskomme

 

Pinsettiote

24. sunn. helluntaista         3.11.2002

kahden valtakunnan kansalaisena

 

Jeesus sanoi opetuslapsille: “Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. Luuk 12:4-7 

 

Luultavasti tämä evankeliumi on sellainen, että sitä joutuu miettimään yhden jos toisenkin kerran. Mitä siinä oikein sanotaan.

Evankeliumissa puhutaan peloista. Sana pelko esiintyy viisi kertaa tekstissä. Jos evankeliumin tiivistäisi pariin lauseeseen, se voisi kuulua  näin: Älkää pelätkö ihmisiä, älkää sitä mitä teille voi tapahtua, Jumala pitää teistä huolen, vaan pelätkää Jumalaa. Jeesus opettaa oikeasta pelosta ja väärästä pelosta.

Pelko on tuttu tunne. Jokainen ihminen pelkää jotakin. Mutta ei ole kiva pelätä. Se voi valvottaa meitä öisin. Pelko voi lamaannuttaa, se voi saada meidät pakenemaan. Tällä tavoin se voi myös suojella ihmistä – ihminen ei mene vaaraa kohti vaan väistää sen. Kun lapsi pelkää, hän itkee ja hakee vanhemmiltaan turvaa. Ehkä meistäkin olisi hyvä, jos pelkojen keskellä voisimme vain itkeä ja tarttua jotakuta kädestä. Mutta se ei taida olla juurikaan mahdollista. Me emme voi vain jättäytyä muiden kannateltaviksi, vaan meidän on tehtävä itse jotakin, niin asialle, jota pelkäämme kuin pelon tunteelle.

En halua päästää sinua tänään helpolla, vaan teen kysymyksen, johon mielessäsi voit vastata: Mitä sinä pelkäät? Oletko koskaan oikeasti pelännyt? Onko pelko päivittäinen seuralainen? Pelko muistuttaa meitä jostakin ikävästä asiasta. Pelkoja kysyttäessä on kohtalaisen helppo nostaa esiin käärmeet, hämähäkit ja pimeän, myrskyn kun on merellä.

Mutta jos kaivellaan pelkoja esiin kysymällä: mitä  pelkäät käydessäsi lääkärissä? Lääkärissä ihmiset pelkäävät, mitä tuloksissa sanotaan. He pelkäävät huonoa uutista, että on löydetty elämää hankaloittava sairaus: parkinssonin tauti, diabetes, syöpäkasvain tms.

Mitä ihmiset pelkäävät työpaikoilla? työpaikoilla ihmiset pelkäävät muutoksia. Ne tuovat ahdistusta. He pelkäävät, että heiltä vaaditaan asioita, joita he eivät osaa, joita he eivät ole tottuneet tekemään. He pelkäävät sitä, että heidät todetaan hyödyttömiksi, arvottomiksi ja lopulta pelkäävät menettävänsä toimeentulon ja itsekunnioituksen.

Mitä pelkäsit silloin kun olit koulussa? Kouluissa nuoret pelkäävät kasvojensa menetystä, nolatuksi tulemista, toisten pilkkaa ja naurua. Pelkäävät kiusatuksi tulemista, jäävänsä vaille hyväksyntää.

Monet vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta. Silloin kun heillä on paha olla ja kun vanhemmat eivät voi ehkä auttaa.

Eivät ihmiset pelkää niinkään sutta, hämähäkkejä, koiria tai pimeää. Pelkojen taustalla on yleensä jokin syvempi pelko, josta yksityiset pelot ovat ilmentymiä. Ihminen pelkää kipua, hylätyksi tulemista, yksinäisyyttä, kuolemaa tai tuhoutumista, ihminen pelkää sitä, mikä on hänelle outoa ja tuntematonta.

Mitä se pelko näissä asioissa oikeastaan on? Näiden pelkojen kohdallahan voi tehdä jatkokysymyksen: mitä yksinäisyydessä pelkäät, mitä kuolemassa pelkäät. Mikä siinä on pelkoa aiheuttava asia? Kuvittelen, että pelosta iso osa voidaan luokitella kolmeen ryhmään (a) hallinnan kadottamiseen, (b) yhteisön hylkäämiseen (ei ole niitä jotka puolustaa, on vapaata riistaa), (c) lopullinen tuhoutuminen. Nämä ovat ehkä jonkinlaisia ydinpelkoja.

Jeesus sanoo kaikille edellisille pelkojen riepottelemille ihmisille: Älkää pelätkö. Älkää pelätkö, mitä teille voi tapahtua, älkää pelätkö ihmisiä ja sitä mitä ihmiset voivat tehdä. Älkää pelätkö väkivaltaa, älkää häväistystä tai muuta sellaista. Jumala pitää teistä huolen. Tässä maailmassa ei kristitylle ole mitään pelättävää. Hän on uskonut elämänsä Jumalan käsivarsille. Jumala pitää huolen.

Matteus (10:28) on Luukasta hieman selkosanaisempi kun hän sanoo, älkää pelätkö niitä, jotka voivat tappaa ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pahojen ihmisten puukko ei ylety sieluun asti – vaikka he voisivatkin ruumiillisesti ja henkisesti meitä vahingoittaa. Sieluun he eivät pysty koskemaan, se on yksin Jumalan vallassa ja hänen turvaama.

Pelot eivät välttämättä häviä tuollaisella mahtikäskyllä. Kyllä edelleen meillä pelkoja on. Mutta on hyvä joskus purkaa pelkoaan osiin ja katsoa, mitä oikeastaan pelkään ja miksi. Silloin kun tajuaa pelkoaan paremmin se voi jo sillä tulla hieman paremmin hallituksi. Kaikkien pelkojensa keskellä voi aina turvautua Jumalaan, hänellä on kaikki hallinnassa.

Mutta vaikeaksi Jeesuksen opetuksen tekee se, että hän opettaa samasta Jumalasta, että pelätkää häntä. Miten tämä on ymmärrettävä. Ihmisiä minun ei tarvitse pelätä, koska Jumala on puolellani. Mutta Jumalaa on pelättävä – eikö hän olekaan puolellani.

Tuleeko tähän ristiriita? Ensin nähdään paljon vaivaa sen osoittamiseksi, että meidän ei tarvitse pelätä. Ja sitten kuitenkin itse Jumalasta tehdään pelon kohde.

Jumala on kuin turvallinen käsi, jolta emme pääse putoamaan, mutta samalla meille herätetään pelko, että tuo käsi voi rutistaa meidät kuoliaaksi milloin vain. Siitäkö tässä on kysymys? (Näytä avoin ja rutistava käsi)

Kun Jeesus kehottaa pelkäämään Jumalaa, hän ei tarkoita, että Jumala on mielipuolinen ja arvaamaton hirmuhallitsija. Jumalan käsi ei rutista ihmisiä. Ainoa pelottava asia tuolla kädellä on, että sieltä putoaa pois. Mutta sieltä voi pudota vain itse hyppäämällä. Vahingossa sieltä ei pääse putoamaan.

Jumalan pelossa ei ole kysymys niinkään siitä, että hänellä on ehdoton valta ja suora pääsy ihmisen sieluun. Kun sanotaan pelätkää Jumalaa tarkoitetaan, pelätkää Jumalan vihaa: Jumala vihaa syntiä. Jumalan viha syntiä kohtaan on oikeasti pelottava asia. Siksi ihminen, joka tuntee syntinsä, pelkää Jumalansa edessä, kuinka hänelle käy. Hän on kuin työnantajansa varat mafialle kavaltanut rikollinen. Hän on jäänyt kiinni ja odottaa seurauksia. Jumalaa ei pääse pakoon. Hän saa lopulta ihmisen aina kiinni.

Syntiä on juuri se, että ihminen yrittää hypätä Jumalan kädeltä pois. Tämä mafiaa rahoittanut syntinen on  myös hypännyt Jumalan kädeltä pois. Mutta hän ei päässyt karkuun, vaan hän jäi kiinni. (Näytä käsillä: avoin kämmen ja vasemmassa kädessä pinsettiote)

Mitä syntiselle tapahtuu? Pelottava asia on, että Jumala voi heittää ihmisen pois. Pelottavaa on, että ihmisen lopullinen kohtalo olisi joutua Jumalasta eroon. Se olisi kuitenkin loogista ja oikeudenmukaista – että ihminen, joka pyrkii eroon Jumalasta, todella joutuisi Jumalasta eroon. Mutta kyllä Jumala koittaa ensin ihmisen tuoda takaisin kämmenelle. (näytä)

Eli täällä (oikealla avoimella kämmenellä) ei ole mitään pelättävää. Täällä: Vasemmalla kädellä on oikeastaan vain se pelko, mitä olisi voinut käydä, jos Jumala ei olisi ottanut kiinni.

Jumala armossaan ja rakkaudessaan haluaa tuoda ihmiset takaisin turvaan

Missä sinä nyt olet? Oletko kämmenellä, hypänneenä vai kiinni otettuna?

Jumalan kämmenellä on turvallista olla. Mutta meillä on taipumus pyrkiä Jumalan kämmenen reunalle katsomaan sieltä pää roikollansa tyhjyyteen. Siellä käärmeen lumoojasilmät katsovat meitä. Synti houkuttelee. Jumalan on välillä heräteltävä meitä ja tuupattava reunalta keskelle päin (näytä). Meiltä puuttuu terve itsesuojeluvaisto, pelko siitä, mitä voi tapahtua.

Minulla on kotona yksivuotias tyttö. Kun olemme sängyn päällä, hänellä on erikoinen halu pyrkiä aina sängyn reunalle katelemaan alas. Saan koko ajan pelätä hänen putoamistaan. Me ihmiset Jumalan kämmenellä olemme hänen kaltaisiaan, vailla oikeaa ja tervettä pelkoa.

Entä oletko koskaan ollut tässä (pinsettiote) vasemmassa kädessä. Se on tärkeä kokemus, että meidät on nähty ja paljastettu – on selvinnyt mitä tekoa olemme ja mitä olemme tehneet. Tämä voi meille opettaa oikeaa pelkoa ja opettaa varovaiseksi. Mutta se opettaa myös Jumalan suuresta rakkaudesta syntistä kohtaan, kun hän tuo meidät takaisin sille paikalle johon me kuulumme: Jumalan kämmenelle.