Rakkauden taksamittari. 23 shell

Antakaa toisillenne anteeksi. Saarna 7.11.09.

Messun saarna 25.10.2009 josta en erityisemmin palautetta saanut. Päättelin seurakunnan hiljaisuudesta ja vaivautuneisuudesta, että tällä kertaa sanani eivät osuneet kohdalleen. Luulen aistivani syyn. Saarna yritti olla jotakin muutakin kuin evankeliumin julistamista seurakuntalaisille. Mutta Aamoksen ja Paavalin tekstien läsnäolo vaikutti niin voimakkaasti saarnan tilanteeseen, että väkisinkin saarna alkoi kulkea omaa rataansa.

Saarnassa on ehkä myös liian monta liikkuvaa osaa. Se käsittelee samalla kirkkomme tulehtunutta ilmapiiriä, jossa toiset katsovat taakse ja toimivat jarrumiehinä. He sanovat kirkon kulkeneen kohtalokkaasti harhaan. Toiset katsovat eteenpäin ja sanovat, ettei kirkko mene tarpeeksi ripeästi Jeesuksen osoittamaan suuntaan.

jarrumieheksi vai persuksille potkijaksi

Mikkelinpäivän aattona 3.10.2009 – Toimitime Riemumessun Köyliön Lallintalolla Ristilukkitapahtuman päätteeksi. Minulla oli saarna. Vaikka elämme kolmatta vuosikertaa, pidin sen ensimmäisen vuosikerran teksteistä. Evankeliumi on muutenkin yhteinen. Saarna on siksi sijoitettu 1. vuosikerta osastoon. Kuka on suurin?

Saarna 12. sunnuntai helluntaista. Aiheena itsensä tutkiminen. 3 vuosikerta. Hengellinen röntgenkuva – ihmisen rajat ja taistelu niitä vastaan. – Saarna käsittelee Vt:n lukukappaleen teemaa ylpeydestä.

Konfirmaatiosaarna 2.8.2009 /

9. sunnuntai helluntaista

Välinpitämättömyyden pehmusteet – kaksi bussia

9. shell

Saarna vihollisrakkaudesta

21.5. Helatorstai – Korotettu Herra 

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:    ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa. Luuk. 24: 46-53

Hyvät ystävät, kuulitte juuri Luukkaan evankeliumin viimeiset jakeet. Luukkaan evankeliumi päättyy tällä tavoin. Noustuaan pääsiäisenä kuolleista Jeesus on viimeisen kerran oppilaidensa nähtävänä ennen kuin hänet otetaan takaisin siihen kirkkauden valtakuntaan, josta hän kerran tuli maan päälle.

Oppilailla oli tilanne jossakin määrin jo tuttu. Nämä olivat oikeastaan toiset jäähyväiset. Kiirastorstaina he viettivät myös viimeisen yhteisen illan ennen kuin Jeesus otettiin kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Tilanne on kuitenkin toisenlainen kuin silloin. Kiirastorstain surumielisyys puuttuu. Oppilaiden hämmennys ja pelokkuus puuttuvat. Nyt jäähyväiset eivät ole haikeat, eivätkä ne oikeastaan olekaan jäähyväiset. Vaikka Jeesus on poissa, niin samanaikaisesti hän on salaisesti läsnä. Jäähyväisistä huolimatta oppilaat ovat riemua täynnä, suuren ilon vallassa.

Tilanteen tekee toisenlaiseksi myös se muutos, mikä tällä välin on tapahtunut. – Nyt he olivat kuolleista herätetyn Jeesuksen seurassa. Näitä ilmestyksiä oli ollut useampia. Tosin Matteusta, Markusta ja Luukasta lukemalla vaikuttaa siltä, että Jeesus otettiin heti taivaaseen, kun kaikki opetuslapset näkivät hänet. Evankelista Johannes kertoo useammasta tapaamisesta. Vasta Apostolien teoissa tulee esille käsitys siitä, että Jeesus näyttäytyi oppilailleen neljänkymmenen päivän aikana useasti ja opetti heitä. Evankeliumien kuvaukseen nähden se tuntuu hieman erikoiselta, yllättävältä ja arkipäiväiseltä. Evankeliumeissa tapaamiset ylösnousseen Jeesuksen kanssa olivat kaikki jollakin tapaa arvoituksellisia jopa epätodellisen oloisia. Jeesus oli jotenkin muuttunut. Ulkonäön puolesta ja muutenkin.

Syntymästään lähtien Jeesus on ollut poikkeuksellinen ihminen. Hän oli täydellisesti ihminen, mutta samalla erilainen kuin kukaan. Hän oli synnitön. Jeesuksessa oli alusta alkaen nähtävissä, minkälainen on ihminen, kun hänellä ei ole syntiä. Mutta hänen synnittömyytensä ei näkynyt mitenkään ulospäin, se ei tehnyt hänestä erilaisen tai erikoisen näköistä (ei hänellä ollut harvinaisen suuria korvia tai tuijottavia silmiä). Päinvastoin, monet kuvittelivat Jeesuksen syntiseksi. Hän otti niin paljon vapauksia perinteeseen nähden. Toisaalta on ihan valaisevaa muistaa, että synnittömyys tai syntisyys eivät välttämättä ole päälle päin näkyviä asioita.

Mutta nyt, kuolleista noustuaan hän ei ollut vain synnitön, hän oli myös vailla ihmisyyden tuomaa vajavuutta – eli ruumiin rajoituksista johtuvaa heikkoutta. Tällaista heikkoutta meissä ovat mm. kaikki vanhenemiseen liittyvät ilmiöt, ruumiin kuluminen, väsyminen, sairastuminen. Ylösnoussut Jeesus oli toisaalta sama, mutta samalla hänessä oli jotakin sellaista, mikä sai heidät hämmennyksiin. Hänessä oli jumalallista voimaa. Hän ei ollut enää vain heidän opettajansa. Hän oli juuri astumassa taivaalliselle valtaistuimelleen. Hän oli todella majesteetti voimassa ja kunniassa. Ylösnoussut Jeesus oli selvästi kuningas, sellainen majesteetti, jota opetuslapset kumarsivat maahan asti.

Kulkiessaan Jeesukseen kanssa Galileassa ja Jerusalemissa eivät he kumartaneet häntä niin syvää, sillä heidän uskonsa kielsi sen. Ihmisen edessä ei kumarreta niin kuin Jumalaa kumarretaan. Mutta kyllä he olivat nähneet Jeesuksen majesteetista pieniä välähdyksiä eri tunnustekojen yhteydessä – kun hän hiljensi myrskyn, herätti kuolleen, ruokki tuhannet ihmiset. Silloin oppilaat yleensä tunsivat pelkoa siitä vallasta, joka ihmiselle oli annettu.

Ylösnousseen kohtaamisia voisi hyvin verrata Jeesukseen kirkastusvuorella, jossa välähti oppilaiden silmille jotakin Jeesuksen taivaallisesta luomattomasta ja katoamattomasta kirkkaudesta.

Puhuessaan oppilailleen, Jeesus sanoo kaiken tapahtuneen Jumalan suunnitelman mukaisesti kirjoitusten mukaan. Hänen tuli kärsiä kuolema ja nousta ylös. Vielä viimeisellä ateriallaan oppilaille kaikki oli tuntematonta ja hämärää. Pelastushistorian ratkaisun hetket olivat heillä pimennossa. Eivät he tienneet mitä tulisi tapahtumaan. Nyt tapahtumia katsotaan taakse päin. Näin piti tapahtua. Samalla se on vasta alku kokonaan toiselle aikakaudelle – sille jota mekin elämme, Pyhän Hengen ja kirkon aikakaudelle.

Viimeisessä kohtaamisessa Jeesuksen kanssa, he saavat tehtävän jatkaa Jeesuksen työtä. Tehtävänannossa on kolme kohtaa: Jeesus lähetti heidät julistamaan a) parannusta ja b) anteeksiantamusta hänen nimessään. Tuo ilosanoma on välitettävä c) kaikille kansoille.

Juutalaisuus oli ollut vain yhden kansan juttu. Mutta niin kuin jo Abrahamille luvattiin, että hänen siemenessään tulevat siunatuksi kaikki kansat maan päällä, tuo suuri näky odotti nyt toteutumistaan. Opetuslasten pienestä alusta kasvaisi suuri puu tai vahva virta.

Parannus tai kääntymys merkitsee asioiden uudelleen priorisointia, elämänarvojen laittamista tärkeysjärjestykseen. Se ei ole vanhan parantelemista, vaan enemmänkin koko vanhanaikaisen ajatusmaailman jättämistä taakse ja oppimalla Jeesukselta uusi järjestys. Se merkitsee tuhlaajapojaksi tai tuhlaajatytöksi tunnustautumista ja kääntymistä kotiin, jossa on täydellinen anteeksianto. Näin ne kuuluvat myös yhteen: katumus, siitä mitä on tehnyt ja saanut aikaan ja anteeksiantamus Jumalan luona ja usko, joka ottaa lahjan vastaan.

Ilosanomaa julistetaan kuitenkin vain Jeesuksen nimessä. Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ovat ilosanoman lähde. Siinä on tapahtunut jotakin ennenkuulumattoman hyvää ihmisille. Kuoleman ja pimeyden voimat on voitettu. (Jeesuksen työ saatettu päätökseen)

Ilosanoma sai alkunsa enkelien viestistä. Jouluevankeliumi kertoo enkelistä, joka ilmoitti paimenille suuren ilon (kharan megaleen -  megasuuri ilo). Luukkaan evankeliumi päättyy samaan suureen iloon. Nykyinen käännöksemme puhuu oppilaista, jotka olivat täynnä riemua – mutta kreikan kielessä löytyy tuo sama kharas megalees, megaluokan ilo.

Se suuri ilo, minkä enkelit ilmoittivat, joka sai alkunsa Jeesuksen syntyessä – sama ilo on välittynyt ja toteutunut ihmissydämissä. Se ilo mistä enkelit puhuivat oli vallannut oppilaat tavalla jota he eivät olleet tajunneet aikaisemmin. Opetuslasten uskossa ja elämässä suuri ilo oli juurtunut maailmaan ja se lähtenyt etsimään toisia sydämiä, johon tuon saman ilon voisi synnyttää.

Elämässä voi olla monenlaisia iloja, mutta tämä kaikkein suurin ilo kietoutuu aina Jeesukseen ja hänessä kohdattavaa pelastuksen.

Sanoma suuresta ilosta on tavoittanut Suomen. Onko se tavoittanut sinut? Minkä edessä sinä kumarrat? Kumarratko häntä, jonka lävistetyt kädet siunaavat sinua.

3.5. Jumalan kansan koti-ikävä

3. sun pääsiäisestä

5. Moos. 30: 19-20 Mooses kutsui koolle kaikki israelilaiset ja sanoi heille:
    ”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää. Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää, ja Herra antaa teidän aina asua siinä maassa, josta hän valalla vannoen antoi lupauksen teidän esi-isillenne Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille.”

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.” Tuomas sanoi hänelle: “Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.” Joh. 14: 1-7 

Olemme kuulleet kolme Raamatun lukukappaletta tänään. Viidennestä Mooseksen kirjasta, kirjeestä Heprealaisille ja Johanneksen evankeliumista. Päivän teksteissä on pökerryttävää voimaa. Heti ensimmäisessä lukukappaleessa Mooseksen julistus kansalleen tarttuu kiinni. Se menee luihin ja ytimeen sillä sanat ovat niin voimakkaita: ”Olen pannut teidän valittaviksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä.” On olemassa siunauksen tie, joka vie elämään, mutta on olemassa myös kirouksen tie, joka johtaa ihmisen lopulliseen tuhoon.

Äkkiseltään Mooseksen kirjassa esiintyvää valintaa pitää idioottimaisen helppona: valitse elämä tai kuolema. Ihan kuin kysyttäisiin haluatko ampua mieluummin kuulan kalloosi vai otatko jäätelön. Onko siinä kysymys enää valinnasta. Ei kukaan valitse kuolemaa. Kaikki haluavat itselleen hyvää, siunauksen ja onnea.

Tuskin näin helposta valinnasta onkaan kysymys. Todellisessa elämässä vaihtoehdoissa joita valitsemme ei ole liimattu lappua, joissa lukee ”Tämä tuottaa kirouksen ja kuoleman” (tupakka-askit taitavat olla ainoa poikkeus). Me emme aina näe, missä kulkee siunauksen ja kirouksen polut. Emme aina osaa tehdä eroa niiden välillä. Elämässämme on toisinaan valintoja, joiden seuraukset eivät valinnan hetkellä ole selvinä edessämme. On kuin eteemme avautuisi tienhaara, on kaksi tietä, kaksi elämän suuntaa. Tietä näkee vain vähän eteenpäin. Sitä, minkälainen tuosta tiestä tulee ei näe ennakolta. Vasta pidemmällä matkalla seuraukset alkavat paljastua. Meillä on vain Jumalan sana siitä, että toinen tie on vaarallinen ja toinen on Jumalan tahdon mukainen. Huonot valinnat eivät hiirenloukun tavoin napsahda heti sormillemme. Ne nakertavat meitä sisältä päin.

Adam ja Eva paratiisissa tiesivät Hyvän ja pahan tiedon puusta, että he kuolevat, jos vastoin Jumalan tahtoa syövät sen hedelmiä. Ja kuitenkin he söivät. Se kiehtoi heitä, se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja he nauttivat hetken aikaa valinnastaan. Hedelmä oli maukas, ikään kuin se olisi ollut vastaus heidän ongelmiinsa. Mutta se sisälsi kuoleman siemenen. Eivät he kuolleet siihen paikkaan. Heidät ajettiin ulos paratiisista. Näin he joutuivat eroon Jumalasta, elämän lähteestä. Eikä takaisin ollut enää asiaa. Huonot valinnat nakertavat meitä sisältä päin. Ja vasta myöhemmin, ehkä huomaamattamme nuo ratkaisut ovat muuttaneet meitä ja vieneet kauemmas Jumalasta.

Yhä tänään houkutus johtaa meitä valitsemaan huonosti. Valinta ei ole siis aina niin yksinkertainen ja helppo.

On tavallista, että ihminen viehättyy valinnasta, joka viime kädessä on hänelle vahingollinen. Tieto hyvästä ja oikeasta ei automaattisesti merkitse sitä, että me toimime sen mukaan. Meillä on perusteluita. Saatamme kyseenalaistaa tiedon oikeasta valinnasta. Ehkä se ei olekaan niin oikea kun meille on vakuutettu. Oikeaa valintaa ehdottavat meille ihmiset, joista emme ole selvillä, mitä he oikeastaan haluavat. Miksi se, mikä heidän mielestään on oikea valinta, pitäisi olla oikea minulle. Heidän ‘oikea valintansa’ tuntuukin epäilyttävältä.

Lapset ovat tästä hyviä esimerkkejä. He eivät halua tehdä niin kuin tyhmät vanhemmat ehdottavat. Koska he eivät halua vanhempiensa määräävän heitä. Vanhempien ehdottama ‘oikea valinta’ on epäilyttävä, koska vanhemmilla on aina joitakin taka-ajatuksia. Miksi pitäisi tehdä niin kuin he sanovat?

Jos tieto hyvästä ja pahasta ei olekaan niin varma, mistä oikeasti tiedän, mikä on oikea valinta? Miten pääsen selvyyteen? Mitkä ovat kriteerit sille mikä on oikea valinta. Miten voi valita siunauksen ja kirouksen väliltä, jos on epäselvää missä siunaus lepää. Meidän on yksinkertaisesti rukoiltava, luettava Jumalan sanaa ja käytettävä ymmärrystämme. Luotettava Jumalan johdatukseen.

Elämäntietä ei ehkä niinkään vain valita. Osittain me olemme kotoa perineet tietyt arvot ja elämän suunnat joiden mukaan kuljemme. Luultavasti matkan varrella tarkastamme niiden suuntaa. Saatamme tehdä joitakin muutoksia, jopa täyskäännöksen.

Siksi Mooseksen kehottama valinta oikeasta elämäntiestä ei ole sellainen, että lunastetaan lippu junaan ja sen jälkeen kiskot vievät eikä paluuta ole. Kysymys ei ole kertakaikkisesta valinnasta. Elämäntiellä kuljetaan pikemminkin jalkaisin ja käydään jatkuvaa kamppailua hyvän ja pahan / siunauksen ja kirouksen / kutsumuksen ja kiusauksen välillä.

Ajattele omaa elämäntietäsi, sitä taivalta jota olet kulkenut. Minkälaisella tiellä sinä kuljet? Minkälainen se on ollut? Mitä olet nähnyt matkasi varrella? Minne se johtaa? Mitenkä löysit tiesi? Mikä vakuutti sinut siitä, että olet oikealla tiellä? Onko elämässäsi ollut selviä suunnan muutoksia? Vai onko tie kenties vielä hukassa? Tuntuuko sinusta ettet ole vielä löytänyt sitä tietä, jolla sydän tuntee että tämä on oikea suunta, tämä vie perille.

Ihminen on Adamista asti etsinyt tietä takaisin kotiin. Kaikki tiet ovat olleet umpikujia. Ne eivät ole vieneet sinne, mihin antoivat ymmärtää. Valinta on ollut vaikeaa. Tiet kiertävät ympyrää tai katoavat hämärään. Millään tiellä ei ole ollut varmuutta. Tai ne vain hiipuvat ja päättyvät ja jättävät kulkijansa pimeään.

Evankeliumissa Jeesus sanoo olevansa tie.

Hän ei ole vain tieviitta, joka osoittaa oikean suunnan;  hän ei ole vain edellä kulkenut ihminen, joka on aukaissut tien, jotta muut voivat tulla perässä. Hän itse on tie, totuus ja elämä. Jeesus on se mitä Mooses kehotti valitsemaan. Hän on siunauksen polku joka vie perille, joka vie menetettyyn kotiin.

Jeesustie on kuitenkin uskon tie tai uskon polku. Tie kulkee pimeässä maailmassa. Matkaa tehdään välillä inhimillisessä epävarmuudessa. Meillä ei ole täyttä varmuutta eikä lopullista tietoa. Joskus päin vastoin kokemuksemme tuovat vastakkaista informaatiota. On sairastumisia, menetyksiä, onnettomuuksia, katastrofeja. Ne eivät vaikuta siunaukselta, vaan kiroukselta. Ja kuitenkin uskon polulla kulkien, emme luovuta. Me luotamme siihen Jumalaan josta Raamattu kertoo, jonka Jeesus on ilmoittanut. Me emme saa maailmasta todisteita uskomme puolesta, vain sydän todistaa, että olemme Jeesuksessa oppineet tuntemaan totuuden.

Mutta tämä totuus ei ole tieteellistä totuutta. ”jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teitstä vapaita.” (Joh 8:32). Ei sanota, että te tulette tietämään totuuden, vaan te tulette sen tuntemaan. Tieto on erilaista kuin tunteminen. Tieto on valtaa. Tiedolla hallitaan maailmaa ja luonnonvoimia ja ihmismieltä. Jumalallisen totuuden tunteminen on kaikkea muuta. Se ei tee meistä hallitsijoita. Se päin vastoin merkitsee kasvua toiseen suuntaan, pienemmäksi.

Jumalaa koskeva totuus ei ole koskaan sellainen totuus, että sillä hallitaan tai alistetaan muita. Jumalaa ei voi käyttää välineenä toisten alistamiseen – emme voi pakottaa muita uskomaan samalla tavalla. Se on toisen käskyn vastaista – hengellistä väkivaltaa. Me emme voi asettua heidän yläpuolelleen. Se ei tarkoita, että hyväksymme kaikki katsomukset tai kannustamme niihin. Meidän tehtävämme on todistaa Jeesuksesta. Kertoa, mitä omalla tiellämme on tapahtunut, kun kohtasimme Jeesuksen. Kun kuljimme siunauksen tietä. Me välitämme hyvää sanomaa. Sanassa itsessään on voima – vaikka äänessämme voimakkuutta ei olisikaan.

Me saamme maistaa ennakolta jo jotakin siitä, mikä meitä perillä odottaa.

Mutta me olemme vielä matkalla emme perillä. Silti riemuitsemme. Olemme kohdanneet armollisen Jumalan, joka päästää meidät kirouksen alta ja ottaa siunauksen lapseksi; joka antaa syntimme anteeksi. Tällä tiellä haluan kulkea matkani. Se tie vie perille.

Tämä saarna levisi vähän käteen, valitan. Mutta on esimerkkinä siitä, miten saarnan valmistus on jäänyt kesken.

19.4. 1. Sunnuntai pääsiäisestä, quasimodogenii (raamattusunnuntai) 

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: “Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: “Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: “Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.    Jeesus sanoi heille: “Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: “Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Luuk. 24: 36-49

Pääsiäisen ilo hiljentää jälleen Suomen kirkot. Hiljaisella viikolla Jeesuksen kärsimystietä on aktiivisesti seurattu niin läheltä, että on aistittu ruoskitun Jeesuksen ruumiin lämpö. Rääkätty ruumis höyryää kuin saunasta tulleena. Veren sekainen tuskanhiki on pisaroinut omillekin kasvoille, kun tapahtumaa on seurattu niin läheltä. Vaikuttaa siltä, että siinä on monelle riittävästi sisältöä sisäiseen puhdistumiseen – enempää ei tarvita. Riittää, että Kristus kärsii, ja myötäelää minun kärsimyksiäni. Selvisikö hän siitä sitten myöhemmin tuntuu meistä yhdentekevältä. Jumalan Pojan kuoleminen ristillä tuntuu tärkeämmältä ja mielenkiintoisemmalta kuin nouseminen kuolleista. Tällaisen päätelmän voi tehdä kun seuraa Suomessa pääsiäisajan tapahtumia. Sitä mihin tapahtumista osallistutaan ja miten juhlan vietto painottuu. Siksi sanoin, että pääsiäisen ilo hiljentää kirkot. Niinkuin jouluna juha päättyy aattoiltaan, pääsiäinen tuntuu meillä loppuvan jo kiirastorstaina tai pitkänäperjantaina.

Suomessa asuu omituinen, masokistinen kansa, joka on mieltynyt pettuleipään ja koviin oloihin. Jääkiekon maajoukkueelle on katastrofi, jos se johtaa vastustajaa kolmella maalilla. Se on niin sietämätön tila, että emme kestä sitä, sille on tehtävä jotakin. On helpompaa olla häviöllä, taistella verenmaku suussa ja kaatua saappaat jalassa.

Pääsiäisen ilo hämmentää suomalaisia. “Älkää häiritkö minun kärsimystäni” saattaisi joku sanoa. Jos evankeliumit olisi kirjoitettu Suomessa, luulisin, että ylösnousemuksesta ei kerrottaisi tai sitten vähintään Jeesus voivottelisi ranteitaan, kun ne on vielä kovin kipeät. Tuntuu kuin Suomessa emme osaisi astua haudasta ulos. Se pitää meidät edelleen otteessaan. Mistä se johtuu?

Ehkä ajattelemme, että ristintien kuvaama maailma on rehellisempää ja todellisempaa kuin pääsiäisen kuvaama maailma. Tämä tulee esille toisinaan siinä, että korostetaan kaikkein raadollisimpia ja kielteisimpiä puolia itsestä ja maailmasta. Ruma on rehellistä, pettäminen ja valehteleminen on rehellistä, kiroileminen on rehellistä, viina on rehellistä ja kaikki raadollisuus on rehellistä, kipu ja kärsimys on rehellistä.

Varmasti jokaisesta meistä löytyy pimeä puoli. Mutta jos korostan vain edellisiä piirteitä, olen rehellinen pimeille puolilleni. Siinä on tavoitettu vasta kolikon toinen puoli. Ei se ole rehellisyyttä loppuun asti. Löytyy muutakin todellista elämässä kuin rujous, raakuus, rumuus ja kaikki ärränpäät. Hautautuminen rumaan ja pimeään voi olla myös piilopaikka.

Rehellistä olisi nähdä vihan ja kovuuden lisäksi myös oma arkuutensa, haavoittuvuutensa, pelkonsa, toivonsa, rakkautensa ja unelmansa, hyvyys, toisten huomioiminen, halu saada lapsille parempi huomen. 

Maailma ei ole vain pimeä. Evaneliumit kuitenkin ihan oikeasti kertovat pääsiäisestä. Siitä, että kuolema ja kivut ovat jääneet taakse. Siitä ei ole mitään jäljellä kuin jäljet käsissä ja jaloissa. Mutta kaikki siihen liittynyt häväistys, pilkka ja väkivalta ovat poissa. Haudan musta yö on takana ja unohdettu. Millään entisellä ei ole enää sijaa. Jo pelkästään Jeesuksen sanoissa: ‘Rauha teille’ voin päätellä, että katkeruutta ja vihaa ei ole. Jeesus ei haudo kostoa fariseuksia eikä rooman sotilaita kohtaan. Mitään ei ole hampaankolossa. Ei harmita hiukkaakaan. Päin vastoin. Jeesus todistaa, että näin piti tapahtua ja tässä on avautunut kokonaan uusi todellisuus: synti on voitettu, kuoleman voimat on kukistettu: hyvä voitti pahan, rakkaus osoittautui vihaa suuremmaksi.

Astuminen haudan pimeydestä tähän pääsiäisen iloon on suomalaisille vaikeaa, koska se edellyttä uskoa Jumalan hyvyyteen. Se tuntuu oikeasti puuttuvan, kun matka Golgatan kummulta ei jatku pääsiäisen haudalle. Ainakin minusta tuntuu siltä, että iso osa pääsiäisestä on kadotettu.

Opetuslapsillekaain usko ei syntynyt vailla epäilyksiä. Kun Jeesusken oppilaat olivat yhdessä, he kertoivat pääsiäisen ihmeellisistä kokemuksistaan. Naiset saivat enkeleiltä viestin, että Jeesus elää. Simon Pietari on nähnyt Herran samoin Emmauksen tiellä kulkijat. Pulinaa siis riitti suljettujen ovien takana ja paljon kysymyksiä.

Jos Jeesus oli poissa haudasta, missä hän oli? Miten Jeesus vain katosi Emmauksen tiellä opetuslasten näkyvistä, heti kun he tunnistivat hänet Herraksi? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Minkälainen ilmestys Jeesus oli ollut? Oliko hän jokin henki vai unikuvajainen? Muodostuiko hänestä varjo maahan, kun hän kulki Emmauksen tiellä? Mikseivät miehet tunnistaneet häntä ulkonäöstä? Maistoiko hän itse sitä leipää, jonka hän mursi Emmauksessa. Näkyikö hänessä naulanjäljet?

Heidän puheensa keskeytyvät äkisti, kun he kuulevat sanat – Rauha teille! Jeesus seisoi heidän keskellään. Samalla tavalla, miten Jeesus oli poistunut haudastaan jälkiä jättämättä, kenenkään tietämättä ja näkemättä, samoin Jeesus oli tullut opetuslasten keskelle huoneeseen. He saivat kaikki nähdä ja kuulla jopa koskettaa häntä toivuttuaan ensin järkytyksestään. Jeesus ei ole aave ei haamu eikä zombie.

Olisiko meidänkin kohdattava Jeesus samalla tavalla kuin opetuslasten? Suomalainen ei usko ennen kuin näkee ja kokee – ennen kuin todisteet puhuvat selvää kieltä.

Usko ei syntynyt pelkästään siitä, että he näkivät Jeesuksen tai että koskettivat tai antoivat hänelle jotakin syötävää. Vaikka olikin tärkeää osoittaa, että Hän on ruumiillisesti heidän keskellään. Todellinen ilo ja usko syntyi vasta kun Jeesus avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.

Onko siis niin, että ihminen ei voi tehdä mitään itse astuakseen ulos siitä pimeästä haudasta? Mitkään fyysiset todistuksetkaan eivät riitä tai saa uskomaan.  Kyllä. Meidän ei siksi tarvitse syyttää tai osoittaa sormella ketään, jolle pääsiäisen salaisuus ei ole selvinnyt. Eikä se ollut tämän saarnan tarkoituskaan – väheksyä suomalaisia, joita Jeesuksen risti puhuttelee enemmän kuin tyhjä hauta.

Uskonihme toteutuu vain silloin kun Kristus avaa ymmärryksemme Jumalan sanalle ja lupauksille.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mitään ei ole tehtävissä. Me jotka olemme oppineet tuntemaan evankeliumin, voimme kertoa Jeesuksesta. Me voimme johdattaa ihmisiä tämän salaisuuden äärelle. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, jotta haudan pimeyteemme loistaisi armon valo, jotta synnit saataisiin anteeksi. Jotta tietäisimme, että sodista, nälästä, väkivallasta ja ihmisen raadollisuudesta  huolimatta, Jumala edelleen hallitsee maailmaa.

Todellisuus ei tyhjene siihen, että näkevä huijaa sokeaa tai viekas elää tyhmän kustannuksella. Se on siinä, että kumpikin voi löytää armollisen Jumalan Jeesuksessa.

Viimeinen sana ei ole synkällä realismilla, vaan ylösnousseella Jeesuksella.

Pääsiäispäivä 12.4.2009

Tyhjän haudan vartiointi

Sapatin päätyttyä, viikon ensimmäisen päivän koittaessa, tulivat Magdalan Maria ja se toinen Maria katsomaan hautaa. Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille. Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Vartijat pelästyivät häntä niin, että alkoivat vapista ja kaatuivat maahan kuin kuolleet. Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: “Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ‘Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.’ Tämä oli minun sanomani teille.” Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Matt. 28: 1-8

Meillä on neljä evankeliumia. Niiden kaikkein tärkein ja keskeisin asia liittyy tämän päivän sanomaan. Ne on kirjoitettu ennen kaikkea julistamaan sitä sanomaa, jonka enkelit naisille haudalla ilmoittivat: te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.  Kukin evankelistoista kertoo Jeesuksen ristin kärsimyksen, kuoleman ja hautaamisen tapahtumat hieman eri tavalla, painottaen asioita erilaisista näkökulmista. Jotkin evankeliumien eroista ovat jopa keskenään sovittamattomia. 

Matteus on ainoa, joka kertoo haudalla olleista vartijoista ja hautakiven sinetistä, mikä varmisti haudan koskemattomuuden. Siksi naiset, jotka tulivat haudalle, eivät tuoneet tuoksuvoiteita mukanaan eivätkä pohtineet, kuka vierittäisi kiven haudan suulta. Vartioidulla haudalla ei ollut tarkoituskaan kiveä vierittää syrjään. Naiset tulivat vain katsomaan hautaa, niin kuin muillakin surevilla on tapana. Haudoilla käydään myös täällä Harjavallassa.

Haudalla koetaan jokin yhteys poisnukkuneeseen. Hänelle saatetaan jutella. Se on paikka jossa tunteet vainajaa kohtaan saavat elää. Se on paikka, jossa surun kipu hieman hellittää, se on paikka, jossa häntä käydään katsomassa, vaikka tiedetään, että siellä on vain hautakivi ja hänen maatunut ruumiinsa. Ihmiset kaipaavat usein tällaisia paikkoja. Onnettomia ovat ne joilla ei ole mitään paikkaa. Niinpä Magdalan Maria ja toinen Maria tulivat haudalle, jotta saisivat olla lähellä Jeesusta ja itkeä suruaan pois.

Käynnistä haudalla tuli kuitenkin täysin toisenlainen kuin he odottivat.

Jos evankeliumeissa onkin eroja, niin yhdessä asiassa ne ovat harvinaisen yksimielisiä. Hauta oli tyhjä. Itse ylösnousemuksen hetkeä ei kuvaa heistä kukaan. Kaikkein pyhin ja ihmeellisin asia tapahtuu salassa. Päivän evankeliumissa maa vavahteli ja järisi, kun enkeli astui alas taivaasta. Vartijoiden ja naisten nähden enkeli vieritti kiven haudan suulta. Sinetit murtuivat ja suuri kivi väistyi enkelin käskystä syrjään. Mutta vain todistaakseen, että hauta oli jo tyhjä.

Evankeliumit ovat syntyneet Jeesuksen kärsimyskertomusten ympärille, ne huipentuvat ylösnousemukseen, mutta yksikään evankeliumeista ei ole kuvannut kuinka se tapahtui. Sitä ei kuvaa edes Matteus, jonka mukaan sotilaita oli vartioimassa hautaa koko ajan.

Hautaa käskettiin vartioida, koska ylipapit ja fariseukset pelkäsivät, että opetuslapset varastavat Jeesuksen ruumiin ja alkavat kertoa tarinaa ylösnousemuksesta. Kukaan ei saanut mennä hautaan sisään. Siksi hauta sinetöitiin. Ehkä vartijat olivat samalla varmistamassa sen, ettei sieltä haudasta myöskään mitään kompuroi esiin, ja jos näin tapahtuisi, niin olisivat tappaneet sen kuin torakan. Vartijat varmistivat kulun molempaan suuntaan. Kukaan ei mene sisään eikä kukaan tule ulos.

Aamuyön vartiovuoron aikana Jeesus oli kuitenkin noussut kuolleista, mutta sotilaat eivät sitä huomanneet, hauta oli edelleen sinetöitynä. Kenenkään huomaamatta Jeesus oli herännyt kuolleista ja poistunut haudasta. Sotilaat olivat jo jonkin aikaa vartioineet tietämättään tyhjää hautaa.

Tässä evankeliumien yksimielisessä yksityiskohdassa näen jotakin merkittävää. Jeesuksen kuoleman hetki oli julkinen suurimmalla mahdollisella tavalla: Jeesus on nostettu ristille kuolemaan, jotta kaikki näkisivät hänet ja voisivat pilkaten osoittaa sormellaan. Mutta ylösnouseminen tapahtui salassa ihmiskatseilta. Kaikkein suurin tapahtuu hiljaisesti ja huomaamatta. Yksikään synnin ja epäuskon tahraama katse ei ole turhentamassa tätä ihmiskunnan merkittävintä hetkeä. Se säilyy koskemattomana, puhtaana, täydellisenä ja kauniina. 

Kun Jeesus otti ihmiskunnan synnin kantaakseen, hänet ympäröitiin siihen kokonaan. Mutta kun hän kaiken kärsineenä on antanut täyden sovituksen, mikään siitä ei ole häiritsemässä. Tulee mieleen vertauskuva puusta: Kun puu kaatuu, se se kaatuu rytinällä, mutta siemenen itämistä ei kukaan huomaa eikä kuule. Sellaista oli ylösnousemus.

Mikä tässä sitten on niin merkillistä?

Tyhjä hauta on kuva kuolemasta, joka on voitettu. Haudat ovat yleensä kuoleman kuvia. Ne kertovat jostakin mikä on peruuttamatonta. Kuolemasta puhutaankin Majesteettina, jolle ihminen ei voi mitään. Mutta tyhjä hauta kertoo siitä, että peruuttamaton kuolema ei olekaan enää peruuttamaton. On olemassa kuolemaakin suurempi Majesteetti, jonka edessä kuolema polvistuu. Kuolema on kaikkien ihmistä tuhoavien voimien suunta ja päätepiste. Kun Kristus alistanut kuoleman, kaikki muukin sitä palveleva tuhovoima on laitettu aisoihin. Kuoleman tuhovoima on nujerrettu. Kuoleman huone on valaistu, se ei ole enää pimeä.

Tyhjä hauta ja tyhjä risti ovat uskomme keskeisimpiä kuvia. Niissä näkyy se, mitä tämä uskonto ihmisille antaa ja mistä siinä on kysymys. Kristinusko haluaa olla vastaus ihmisen syvimpiin olemassaolon ongelmiin, hänen syvimpiin pelkoihinsa.

Nämä ongelmat on toisinaan tiivistetty kolmeen perusmuotoon: 

1) Kuolema – jossa pelätään kai oman minuuden lopullista menettämistä oman olemassaolon lakkaamista, kuoleman edessä jätettävä jäähyväiset itselleen.

2) Yksinäisyys – se on syvää rakkauden vajetta, jossa kukaan ei huomaa minua. En merkitse kenellekään mitään, hyvää enkä  pahaa. Olen vailla siteitä toisiin. – ei ole tarkoitusta eikä paikkaa elämässä.

3) Syyllisyys ja sitä kohtaava tuomio – Syyllisyyden paljastuminen, tuo ilmi mitä tekoa ihminen on. Itsensä hyväksyminen epäonnistuneena, syyllisenä ja pahansa voi olla sietämätöntä – varsinkin jos siitä ei ole mitään ulospääsyä. Miten sen kanssa selviää ja olenko tuomittu lopullisesti syyllisyyteen. Onko minulla lupa ajatella itseäni enää hyvänä. Voinko luottaa siihen, että tulee kuitenkin hyväksytyksi. Miten saan takaisin itsekunnioituksen. Tällaisten kysymysten kanssa painitaan silloin kun ollaan syyllisyyden kanssa tekemisissä. Kuulin jokin aika sitten miehestä, joka raitistuttuaan kantoi kuolemaansa asti syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, mitä juovuspäissään oli tehnyt ja saanut aikaan. Hän tunnusti omakseen tekonsa ja katui niitä. Teoilla oli hänen kasvonsa, mutta hän toivoi, että ne eivät olleet hänen lopulliset kasvonsa. Siksi hän käytti loppuelämänsä siihen, että yritti tehdä paljon hyvää. En tiedä tuliko hän tuntemaan armahtajan Jeesuksen kasvoja. Se kuitenkin olisi ollut parasta lääkettä hänen sielulleen. 

Kuva tyhjästä haudasta tuo valoa näihin kysymyksiin. Pääsiäinen tyhjä hauta tuo viestin sielumme syvimpiin kerroksiin, sinne missä pelko asustaa. Jeesuksen ylösnousemuksessa on avautunut tie umpikujasta vapauteen. 

Tyhjä hauta on kuva anteeksiantamuksesta. Ihminen ei tuhoudu syntiensä tähden, hän saa uuden alun. Jeesus on vapauttanut meidät syntiemme taakasta. Huonoimmat teot eivät määrittele meitä lopullisesti.

Tyhjä hauta on kuva rakkaudesta ja yhteydestä, joka muodostuu ihmisen ja Jumalan välille. Ihminen ei ole yksin eikä merkityksetön. Jeesus on avannut meille taivaan. Ihmisellä on paikka maailmassa Jumalan luomana ja lunastamana.

Tyhjä hauta kertoo siitä elämästä, jota kuolemakaan ei tuhoa. Jeesus on avannut tien ulos kuoleman vankilasta.

Tämä uuden elämän siemen on meihin kasteessa istutettu. Se on todellista, vaikka sitä emme aina huomaa. Jeesuksen ylösnousemuksen voima vaikuttaa sinussa. Se on suurempi pelkojamme. Se on suurempi kuolemaa. Ja se on kerran johtava sinut iäiseen iloon.

Siksi tänään toistamme iloisesti: Kristus nousi kuolleista. / Kristus nousi kuolleista. / Kristus nousi kuolleista.