Mikkelinpäivä

Riemumessu Lallintalolla 3.10.2009

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?»

Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:    »Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Matt 18

Kuulit evankeliumin jossa opetuslapset esittivät Jeesukselle yksinkertaisen kysymyksen. Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Tämä kysymys ‘kuka on suurin’ on hyvin yksinkertainen ja simppeli, mutta se kätkee sisälleen aika ison alueen ihmiselämästä.

(Raamatun lukukappaleena Ilm 12:1-12, siis 1. vuosikerta)

Kilpailu paremmuudesta ja suuruudesta on sinullekin varmaan tuttua puuhaa. Kilpailua käydään kaiken aikaa jopa näiden seinien sisäpuolella.

Kuka on suurin, kuka vahvin, kuka paras, kuka lahjakkain, kuka älykkäin, kuka kaunein, komein tai vetovoimaisin? Kuka on rohkein, kuka on kovin? Kenellä on paras kroppa, upeimmat vaatteet. Kuka on trendikkäin, kuka katu-uskottavin, kuka on kuuluisin ja kuka rikkain? Kilpailua käydään tyttö- ja poikaystävistä, kenellä on halutuin namupala?

Kuka on voittaja, kuka siis saa määrätä ja johtaa. Kuka käyttää näin suurinta valtaa? Ketä meidän tulee kunnioittaa, ihailla tai pelätä kaikkein eniten? Kilpailua käydään kaiken aikaa: se alkaa päiväkodissa kilpailulla parhaista leluista ja päättyy vasta kuolemassa kilpailuun parhaasta hautapaikasta.

Ihmisillä yleensä on halu osoittautua lajitovereitaan paremmaksi edes jossakin. Haluamme kunniaa, arvostusta, ihailua, huomiota ja kiitosta. Haluamme nousta korkeimmalle korokkeelle.  — — —

Jeesuksen oppilaat kilpailivat suuruudesta. He eivät olleet siinä yhtään meitä parempia. Mielenkiintoista mielestäni on, että tämä halu olla kaikkein suurin löytyy myös enkeleiden joukossa. Taistelu enkelien herruudesta on ainakin kerran halkaissut koko Jumalan taivaan.

Ilmestyskirjan luvussa 12 kerrotaan kuinka Taivaassa syttyi sota, sisällissota, jossa enkelit ottivat mittaa toisistaan. Siinä kuvataan enkelien sota lohikäärmettä ja tämän enkeliarmeijaa vastaan. Enkelien välille oli kasvanut juopa: toisella puolella olivat ne, jotka kunnioittivat Jumalaa ja toisella puolella ne, jotka halusivat kunniaa itselleen.

Raamattu kuvaa enkelit usein sotilaina. Jumalalla on enkeliarmeija. Niin täydellisiä kuin enkelit ovatkin, niin heidänkin maailmaansa on sota rumentanut.

Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa.

Ilmestyskirjan Lohikäärme, pimeyden enkeli oli aikoinaan enkeliruhtinas, mutta joka ei tyytynyt asemaansa, vaan tuli ylpeäksi ja halusi tulla ykköseksi. Luotu ryhtyi kapinaan luojaansa vastaan.

Vaikka enkelit ovat henkiolentoja silti kyseisessä kohdassa mieleni muodostaa kuvan enkeleistä niin kuin ne olisivat keskiaikaisten ritarien kaltaisia: miekka kädessä ja sonnustautuneena haarniskaan. Ratsastavat hevosella toisiaan vastaan tanner tömisten. Törmäys on valtava ja taistelun äänet pettävät alleen lintujen laulun. Enkelien veri vuotaa, niiden hengitys on hurjasta taistelusta käynyt raskaaksi ja taistelun päätyttyä niiden ruumiit höyryävät hikisinä kylmässä ilmassa. Monen hyökkäyksen ja strategisen yllätysliikkeen jälkeen voittaja selviytyy koko sotaa ajatellen. Paholaisen joukko kukistettiin. – Tällainenkö tuo sota oli: verta, hikeä ja suolenpätkiä.

Lohikäärmen häviö kuvataan Ilmestyskirjassa. Se sanottiin siinä aika huomaamattomasti. Sen mukaan Jumalan vastustaja kohtaa tappionsa silloin, kun Jeesus kuolee ristillä. Voiton toi Karitsan veri. Se tarkoittaa Jeesuksen urikuolemaa.

Ei siis tarvittukaan sapelin kalistusta ei haarniskoja ei sotahuutoja eikä päiden katkomista, veren vuodattamista. Vain yhden veri on vuotanut: Jeesuksen. Pahaa vastaan Jumala ei käynyt pahuuden asein.

Jumalan Pojan ihmiseksi tuleminen ja viaton kärsimys on osa ihmeellistä taivaallista sotaa Jumalan ja hänen vastustajansa välillä.

Paholainen halusi tulla suureksi. Jeesus taas tuli pieneksi ja silti sen kautta sai voiton. Viattoman Jeesuksen uhrautuminen sitoo pahan voimat. Kun perimmäiset voimat asetetaan vastakkain totuus paljastuu. Rakkaus on kaikkein suurin voimista: Jumalan uhrautuva rakkaus. Täydellinen rakkaus voittaa vihan, koston, synnin, itsekkyyden ja kaiken pahan.

Siksi Jeesus vastasi opetuslapsen kysymykseen ‘kuka on suurin taivasten valtakunnassa?’ yllättävällä tavalla. Hän otti lapsen keskelle ja sanoi: Tässä on teille se mikä on suurinta. Jos haluatte todellista suuruutta, tulkaa tämän lapsen kaltaiseksi.

Jeesus osoitti meidän kilpailumme suuruudesta tyhjäksi ja arvottomaksi. Koska se usein vääristyy käsissämme. Me haemme suuruutta alistamalla ja polkemalla muita. Se ei ole suuruutta vaan raukkamaisuutta.

Ei ole tarkoitus olla suuri tai pieni, vaan aidosti ihminen omalla paikallaan. Ei ole tärkeää saada vetävintä tyyppiä seurustelukaverikseen, vaan ihmisen jota voi oppia rakastamaan. Oikea suuruus ei ole ulkokuorta, ei lihaksia vaan sitä, että ottaa vastuun teoistaan ja antaa elämänsä sen Jumalan haltuun, joka oikeasti on suuri ja jolla on valta antaa syntini anteeksi ja iankaikkinen elämä siinä taivaassa, josta ihmiskunnan eksyttäjä on poissa.

Mikkelinpäivän perhekirkko
Harjavalta 3.10.2004

Kohta sen jälkeen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: “Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: “Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. “Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.Matt 18: 1-6,10

Opiskeluaikana muistan joskus ajatelleeni, että ei enkeleitä varmaan ole olemassa. Mihin Jumala sellaisia tarvitsee? Ei mihinkään. Mielestäni älyllinen ja nykyaikainen jumalakuva ei kaivannut enkeleiden olemassaoloa. Tällainen käsitys Jumalasta korosti omasta mielestäni juuri Jumalan suuruutta. Jumala pärjää kaikkivaltiaana hyvin ilman enkeleiden apua. Ei hän tarvitse enkeleitä siihen, että ne kulkisivat ympäri maata ja sitten kertoisivat havaintojaan hänelle. Jumalahan näkee ja tietää kaiken ilman enkeleitäkin. Entä suojelusenkelit. Niitäkään ei tarvita, sillä Jumala suojelee itse ihmistä. Hän voi olla kaikkialla yhtä aikaa. Hän itse on kaiken aikaa vierellämme. Enkeliä ei tarvita ihmisen ja Jumalan väliin.

Päättely edellisessä pohdiskelussa kulkee siis seuraavasti: Koska Jumala ei tarvitse enkeleitä, niitä ei ole olemassa? Kuka tahansa voi huomata, että tällaisessa ajattelussa päättely on kovin kehnoa. Samat päättelysäännöt mielessä pitäen, voin kysyä itseltäni. Mihin Jumala tarvitsee hyttystä? Mihin elefanttia tai kissaa? Mihin Jumala tarvitsee minua? Hän ei tarvitse kumpaakaan ja silti molemmat meistä on olemassa. Jumala tulisi varsin hyvin toimeen ilman minua. Meidän olemassaolomme ei selity sillä, että Jumala tarvitsee meitä. Emme ole sitä varten olemassa, että voimme Jumalalle jotakin antaa. Päinvastoin Jumala haluaa antaa meille jotakin. Mutta Jumala on sellainen, että hän haluaa rakastaa paljon. Hän haluaa antaa ihmisille lahjojaan ja hyvyyttään sen sijaan, että vaatisi heiltä suorituksia ja palkintoja. Miksipä Jumala ei siis olisi luonut enkeleitäkin, jos hän kerran on luonut minut ja hyttysen sekä monta kaveriamme. Jos Jumala on luonut tähän maailmaan valtavan määrän eri lajeja eläimiä ja kasveja, niin kyllä kai tähän lajien runsauteen mahtuu näkymättömät enkelitkin.

Raamatun mukaan Jumala toimii toisin kuin ihminen osaa ajatella. Tämän päivän evankeliumi on siitä erittäin hyvä esimerkki. Me olemme oppineet arvostamaan tehokkuutta ja hyötyä. Edellinen ajatukseni enkeleistä kuului juuri tällaisen hyötyajattelun piiriin. Sen mukaan ajatellaan niin että, jos enkeleille ei ole mitään käyttöä, jos niistä ei ole Jumalalle mitään hyötyä, niiden työsopimus on irtisanottava ja heidät on tarpeettomina saneerattava taivaan valtakunnasta. Ei siellä palkkaa pelkästä lorvimisesta ja laulamisesta saa. Kai enkelinkin olisi tehtävä jotakin hyödyllistä, jotakin sellaista, millä osoittaisi olemassaololleen perusteen. Näin ainakin ihmisten maailmassa tapahtuu. (jos ihminen saisi päättää, taivaassakin kilpailutettaisiin joitakin tehtäviä)

Edellinen ajattelun käy vaaralliseksi, jos se ulotetaan kaikkialle. Silloin se esineellistää ihmisen ja enkelin. Se rinnastaa ne esineisiin. Työkalun esimerkiksi hohtimien tai ompelukoneen arvo mitataan siinä, kuinka hyvin ne palvelevat käytössä. Mutta kun olemme tekemisissä elävän olennon kanssa tilanne on aivan toinen. Enkelin tai lapsen tai aikuisenkaan arvo ei ole sen hyödyllisyydessä tai tehokkuudessa.

Mitäpä jos Jumala olisikin luonut enkelit vain nauttimaan olemassaolostaan. Niiden ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Mitä enemmän ne nauttivat olemassaolostaan sitä iloisempia ja kiitollisempia he ovat ja silloin myös Jumala olisi heistä iloinen. Niinpä nämä enkelit leikkivät hippaa ja kuurupiiloa. Heillä on hauskaa eikä Jumala vaadi heiltä yhtään mitään muuta.

Toki Jumala saa tällaisia enkeleitä luoda. Jumala saa luoda olentoja, joita ei tarvita mihinkään hyödylliseen, joilla ei ole jotakin paikkaa maailman järjestyksen koneiston rattaissa.

Meidän olemassaolomme on Jumalan rakkauden tulos. Se tarkoittaa myös sitä, että meillä on arvo sellaisenaan. Me olemme saaneet ihmisarvon jo syntyessämme. Tuota ihmisarvoa ei tarvitse hankkia työllä tai hyödyllisyydellä.

Jeesuksen esimerkki nostaa lapsi keskelle, kun opetuslapset kysyivät, kuka on suurin taivasten valtakunnassa tähdentää samaa asiaa. Jumalan valtakunnassa pieni on suurta. Lapset eivät ole arvokkaista vasta sitten, kun heistä tulee aikuisia. Lapset eivät ole arvokkaita sillä perusteella, että he ovat tulevaisuudessa tuottavassa työssä. Lapset eivät ole jokin sijoitus tulevaisuuteen. Lapset ovat Jeesuksen mukaan arvokkaita sellaisenaan jo nyt ilman, että ajatellaan mitä heistä joskus tulee.

Eikä tässä ole kaikki. Jeesus asettaa lapsen esikuvaksi siihen, millaiseksi meidänkin olisi tultava päästäksemme taivasten valtakuntaan. Mielestäni lasten maailma muistuttaa vähän niiden joutilaiden enkeleiden maailmaa, jotka vain nauttivat olemassaolostaan. Ehkä meidän olisi opittava lapsilta ja niiltä joutilailta enkeleiltä jotakin tärkeää juuri siinä mikä on perustavin asia elämässämme. Se ei voi olla ainakaan hyödyn ja tehokkuuden maksimoiminen. Meidän olisi löydettävä perusluottamus Jumalaan ja hänen hyvyyteensä.

Jotta ihmiset huomaisivat tämän, heidän olisi tehtävä täyskäännös asenteissaan ja arvoissaan. Kun ihminen yrittää olla suurin kaikessa, siitä on seurauksena vain tappelua, sotia ja julmuuksia.

Edesmennyt piispa Nikolainen on sanonut hienosti: Jumalan valtakuntaan tullaan kääntymisen, eli lapseksi tulemisen kautta. Mutta siitä mennään myös ulos, kun omissa silmissä tullaan suuriksi.

Jumalan valtakunnan arvot ovat vastakkaisia niille, mitä aikuiset yleensä arvostavat ja tavoittelevat: valta, suuruus ja raha.

Jeesus asettaa lapsen keskellemme. Ei siksi, etteikö valtaa ja vallanpitäjiä tarvita, vaan muistuttamaan siitä, että valta usein vääristyy ihmisen käsissä. Jolla on valtaa, hänen on opeteltava katsomaan maailmaan lasten näkökulmasta, niiden näkökulmasta jotka ovat pieniä ja vaikutusmahdollisuuksia vailla. Silloin vain valta voi palvella sitä tarkoitusta jota varten se on annettu.

Lapseksi tuleminen ei ole lapsellisuutta vaan oman pienuutensa tunnustamista. Me tarvitsemme Jumalaa.

Jumala ei tarvitse ihmistä. Jumala tulee hyvin toimeen ilman minua. Mutta ihminen, hyttynen ja enkeli tarvitsevat Jumalaa. He eivät voi elää ilman häntä. Se on ensimmäinen askel oman pienuutensa tunnistamisessa.

Puhuin alussa joutilaista enkeleistä. Mutta on enkeleillä oikeita tehtäväkin. Mainitsen erityisesti yhden. Koulun oppilaat ovat tehneet paperi-enkeleitä. Nuo enkelit on sijoitettu saatto-oven edessä. Tuosta ovesta siunatut vainajat kuljetetaan kirkkomaalle viimeiseen lepoon. Enkelit ovat saattajia elämän kaikissa vaiheissamme läpi elämämme. Mutta saattajia he ovat ennen kaikkea kuoleman yhteydessä. He kantavat meidät Jumalan luo pyhien joukkoon.

Mikkelinpäivän perhekirkon johdantosanat

Hyvää huomenta ja tervetuloa Mikkelinpäivän perhekirkkoon. Tämä päivä on enkelien ja lasten päivä. Molempia yhdistää pyhä huolettomuus – eläminen rakkaudessa ja rakkaudesta. Näin pitäisi olla kaikkien lasten kohdalla.

Mutta kun lapsilta vaaditaan aikuisille kuuluvaa vastuuta liian aikaisin, tuo huolettomuus katoaa.

Lasten leikki, ilo ja nauru ovat kuitenkin viestejä taivaan valtakunnasta keskellämme. Jos lasten ilo katoaa tai tukahdutetaan, olemme vaarassa kadottaa myös taivaan valtakunnan.

Jumala rakastaa ihmisiä ehdottomasti. Hän ei rakkauttaan meiltä kiellä.

Hänelle saame tunnustaa kaiken pahan ja väärän, mitä olemme tehneet: sen, että omilla toimillamme olemme aiheuttaneet pahaa mieltä ja kärsimystä toisille. Olemme saaneet aikaan sen, että luottamus ihmisten välillä rakoilee.