3. sun pää

3. sunnuntai pääsiäisestä (jubilate)
Jumalan kansan koti-ikävä 2004

Joh 16:16-23
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: “Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ‘Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?”
“Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. “Ei hänen puhettaan ymmärrä.”
Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:
“Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ‘Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.

Ei hänen puhettaan ymmärrä, sanoivat Jeesuksen oppilaat. Jeesuksen puheessa ei ollut mitään salaperäistä. Eivät he olisi ymmärtäneet, vaikka heille olisi rautalangasta väännetty. Evankeliumi säilyy salattuna ihmiselle niin kauan kunnes se hänelle avataan. Opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen puheet vasta kun Jeesus ylösnoustuaan avasi heidän ymmärryksensä.

Olemme varmaan huomanneet tämän saman ilmiön. Kun me puhumme uskostamme ihmisille, jotka ovat kadottaneet lapsen uskonsa, he eivät ymmärrä yhtään mitään. Itse asiassa emme mekään ymmärtäneet puhetta synnistä, pelastuksesta, armosta ja anteeksiantamuksesta ennen kuin meidän silmämme aukaistiin ja sydämemme tehtiin vastaanottavaiseksi. Se säilyi meille salattuna ja myös sellaisena, että sitä vihasimme. Tunnistaako teistä joku tässä vanhan itsensä.

Jeesus sanoi, että maailma iloitsee hänen kuolemasta. Hän on sanonut myös, että maailma vihaa Jeesuksen oppilaita. Tämä on sitä samaa vihaa, jota mekin olemme uskovaisia kohtaan joskus tunteneet. Vaikka meidät kastettiin lapsena ja tulimme liitetyksi Jumalan perheeseen, moni meistä kulki takaisin maailmaan ja sen tapoihin ja nautintoihin. Vanhaa hengellistä vertauskuvaa käyttäen voi sanoa, että palasimme takaisin Egyptin lihapatojen ääreen, mutta samalla myös Egyptin orjuuteen. Sydämemme pimentyi ja vanha viha Jumalaa kohtaan nousi rintaamme.

Muistan ainakin itseni, että syvä inho kouraisi sisintäni, jos minulle puhuttiin Jeesuksesta. En sietänyt sellaista puhetta. Siinä oli jotakin halveksittavaa. Nuorena miehenä menin kerran kirjakauppaan ostamaan Raamattua, mutta menin sinne vielä avaamattomin silmin, vaikka en uskonut Jeesukseen. Armo ei ollut kirkastunut minulle. Ajattelin, että minä olen henkinen ihminen ja henkisen ihmisen on hyvä olla selvillä Raamatun kertomuksista. Ajattelin, että voin lukea sitä omilla ehdoillani, sivistyneesti, ilman uskovaisten Jeesustelua. Olin silloin vielä sokea ja ymmärtämätön. Mutta kun olin Raamattuni ostanut ja astuin kaupasta ulos, (Porin kävelykadulla) näin miehen joka rukoili kädet ristissä keskellä katua. Hän ei rukoillut ääneen, ei julistanut eikä muutenkaan käyttäytynyt tahallisen huomiota herättävästi. Muistan tunteen, joka sisimpääni nousi. Se oli syvä inho tuota miestä kohtaan. Tunne oli ihan suhteeton ja järjetön tilanteeseen nähden. Se oli jokin alkeellinen primitiivireaktio. Ihan kuin hän olisi ollut, joku spitaalinen, josta olisi voinut saada tartunnan, jota vastaan oli suojauduttava.

Maailma inhoaa Jeesusta ja hänen oppilaitaan. Niin tein minäkin. Tuon tavallisen näköisen ihmisen julkinen rukous oli mielestäni häpeällistä. Siinä oli jotakin sellaista, että ajattelin miehen luopuneen kaikesta itsensä kunnioittamisesta. Pian selvisi syykin hänen rukoukseen. Jonkin matkan päässä miehestä kulki Hare krishna -lahkon edustajia värikkäissä puvuissaan, pienet rummut käsissään ja päät kaljuksi ajeltuna. Minun tapani ravistaa yltäni tuon uskovaisen tartuntavaara oli jutella Hare-krisnatyyppien kanssa – halusin osoittaa ylemmyyttäni ja suvaitsevaisuuttani.

Koko tilanteen huvittavuus on siinä, että minä olin juuri hankkinut Raamatun ja inhosin häntä joka olisi voinut minua tuota Raamattua opettaa tuntemaan. Haluan tällä kertomuksella sanoa sen, että ihminen joka elää maailmassa tuntee vihaa ja inhoa Jeesusta kohtaan.

Evankeliumi puhui murheesta (lype) ja ilosta (kharan). Kristityt kokevat kumpaakin. Mutta maailman, joka halveksii uskoa ja evankeliumia, on helpompi nähdä heidän murheensa, koska se ei voi käsittää heidän iloaan.

Kristityn ilon taustana on murhe. Kristitty murehtii vaikeuksia joihin joutuu uskonsa tähden. Murhetta tuo hänelle maailma. Murhetta tuo hänelle myös hänen oma vanha luontonsa. Tämä murhe on nimeltään synninsurua. Se on tietoisuutta omista lankeemuksista ja synneistä, mutta ennen kaikkea se on tietoisuutta siitä, että Jumalan Poika, Jeesus on joutunut kärsimään minun syntieni tähden.

Tämän murheellisen puolen kristityssä maailmallinen ihminen tunnistaa ja sitä se halveksii. Joskus hän ilmaisee sen siteeraamalla virttä, jonka tänään lauloimme. “Minä vaivainen vain mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket.” Nämä virren sanat nostetaan silloin esiin, kun haukutaan luterilaista uskoa. Sen sanotaan olevan tylsää ja harmaata – elotonta, nöyristelevää, ihmisvihamielistä ja pessimististä.

Silti tämän virren sävel on hyvin kaunis. Mutta ennen kaikkea usko, joka siinä ilmenee, on luja ja voimakas. Se on ankkuroitunut niin lujasti Kristukseen ja Raamatun lupauksiin, että se voi katsoa valoisin mielin jopa omaa kuolemaansa kohti ja sen yli tavalla, jota muissa virsissä ei tapaa: tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on ja kun kuolema silmäni sulkee, ilo taivaassa lahjoita loppumaton, pyhät minne sun tielläsi kulkee. Onko tämä sitten masentavaa ja synkkää. Enemmän tämän virren halveksijat kertovat omasta itsestään ja uskon puutteestaan kuin siitä uskosta, jota he halveksivat.

Virsi osoittaa meille ilon lähteen ja uskon perustuksen. Se ei ole meissä ihmisissä eikä missään täällä maan päällä. Ei maan päällisissä iloissa ja asioissa. Ei ihmisissä, joita rakastamme ei lapsissa, ei työssä ei kodissa, ei kokemuksissa. Maailmassa meillä kristityillä on murhe. Maailman asiat tuottavat surua ja murhetta. Mutta meillä on olemassa myös kestävä ilo, jota maailman murheet eivät voi kumota eivätkä riistää. Maailma häviää kerran ja maailman murheet sen mukana. Mutta kristityn ilo jää. Se on syvempi murheita, se on kestävämpi tuskaa. Se johtuu juuri siitä, että se ei ankkuroidu tämän maailman katoaviin iloihin, vaan Kristuksen. Maanpäälliset ilot häipyvät hetken kestettyään, mutta se ilo on loppumaton, joka on peräisin taivaasta. Siihen iloon meitä kutsutaan jo nyt. Iloa pelastuksesta, anteeksiantamuksesta ja armosta meidät ei tarvitse odottaa. Tämä katoamattoman ilon lähde voi täyttää mielemme ja sydämemme jo nyt.

Murhe muuttuu iloksi, kun Kristus kohtaa ihmisen ja Pyhä Henki saa tehdä työtään hänessä. Ihminen tajuaa, minkä katoamattoman aarteen haltija hän on. Mutta maailman ilo on se, joka hetkessä katoaa ja kristityn ilo taas pysyy. Sitä ei voi heiltä kukaan riistää. Se ilo johtuu siitä, että meidän syvimmät kaipauksemme täyttyvät. ‘Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.’

Kristuksessa meillä on ilo, jota maailma ei voi antaa… siinä on myös ilo, jota maailma ei voi riistää. Täydellisenä tämä ilo valtaa meidät taivaan kirkkaudessa, mutta nyt me jo saamme siitä voiman kulkea loppuun asti tämän elämän murhelaakson.

3. Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai
Jumalan kansan koti-ikävä – Lossi järjen pimeässä yössä 2001

Joh. 16:16-23

Eilen katsellessani ulos ikkunasta, näin kuinka kevät eteni silmissä. päivä kylpi valossa, linnut lauloivat ja nurmikko viheriöi. Puiston penkki oli kannettu esiin kätköistään. – Kaiken tämän kauniin kruunasi pieni lapsi, joka ajoi pienellä polkupyörällä. Pyörässä oli apupyörät. Äiti kulki lapsen rinnalla käsi oli suojana lapsen yllä. Tuo näky oli mitä hellyttävin. Ajattelin kuinka lapsi oli keskittänyt kaiken huomionsa pyörällä ajamiseen. Hän uskalsi opetella ja yrittää, koska äiti oli koko ajan vierellä.

Tuo näkemäni oli minulle yksi esimerkki hyvyydestä ja rakkaudesta. Lapsi oli onnellinen ja äiti oli onnellinen. Tämä maailma on hyvä paikka elää ja asua.

Nyt haluankin kysyä: Uskommeko, että se mikä meitä odottaa, on parempaa kuin tämä maailma?

En voi sille mitään, mutta olen kiintynyt myös moniin tämän maailman asioihin. Haluan, että maan päällä elämäni onnistuisi, että voisin toteuttaa joitakin haaveitani täällä. Nuo haaveet ovat maallisia, koskevat perhettä, kotia ja työtä. Mutta huomaan, että haaveeni eivät aina ulotu taivaaseen asti.

Kaipaatko sinä taivasta? Soiko sydämessäsi jo taivaan kiitossävelet?

On luonnollista ja oikein, että sinulla on haaveita, jotka koskevat omaa elämääsi täällä maan päällä. Kun Jumala on kutsunut sinut seuraajakseen, hän antoi sinulle myös tehtävän. Siihen tehtävään kuuluu kodin perustaminen, tulevan polven kasvattaminen, hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen.

Myös meidän olemisellamme maan päällä on merkitys. Meillä on tehtävä. Mutta tärkein tehtävämme kuitenkin on tehdä elämän matkamme Jumalan luokse. Mikään tehtävä ei käy sen ylitse tai ole sitä tärkeämpi.

Mutta miten tuota matkaa teemme? Miten tiedämme, että olemme oikealla tiellä?

Ajattelen edelleen pyörällä ajamaan opettelevaa lasta. Tulee aika, jolloin apupyörät on jätettävä pois. tulee aika, jolloin päivä ei ole aurinkoinen. Tulee aika, jolloin äiti ei kulje vierellä. Sellaiseen tilanteeseen Jeesus oppilaitaan valmisti. He jäävät yksin hetkeksi aikaa, silloin heidät valtaa murhe ja tuska.

Evankeliumi puhuukin tänään voimakkaista tunteista. Itkemisestä, valittamisesta, murehtimisesta ja tuskasta ja kivusta. Kaikkia näitä tunteita joutuu opetuslapset kokemaan, kun Jeesus menee takaisin Isänsä luokse. Jeesuksen poissaolo tuottaa opetuslapsille syvän murheen.

Kristityn elämään kuuluvat monenlaiset tunteet. Jumalan tunteminen on suuri ilo. Hänen läheisyytensä kokeminen tuo rauhaa ja onnellisuutta. Kokemus armosta ja anteeksiantamuksesta, sovinnosta Jumalan kanssa tuo syvän helpotuksen tunteen, raskaat taakat kirpoavat, ja sielu vapautuu. Mutta onnentunteiden lisäksi kristitty kokee paljon muutakin. Hän kokee, että Jeesus on poissa, Jumala on kaukana. Hän kokee surua ja tuskaa omasta tilastaan. Toisinaan hän on vailla tunteita. Mikään ei tunnu miltään.

Kokemuksia on erilaisia. Tunteita tulee ja menee, mutta tunteet eivät kelpaa oppaaksi kristityn tielle. Ne eivät kelpaa edes polkupyörän apupyöriksi.

Evankeliumi puhuu myös ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä ja ihmettelystä, siitä kuinka opetuslapset eivät käsitä ja tajua. Jeesuksen puheet askarruttivat, mutta niistä ei kukaan oikein ollut selvillä. Evankeliumeiden mukaan opetuslapset monesti jäivät ihmettelemään Jeesuksen puheita. He eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoja eivätkä hänen toimintaansa. Mutta siitä huolimatta he seurasivat häntä. Ja se olikin oleellista.

Tiukan paikan tullen ei oppaaksi riitä oma ymmärryksemmekään. Elämäntiellä, johon Jeesus meidät johtaa tulee tilanteita, joissa järki puhuu uskoamme vastaan ja tunteista ei ole apua. Kokemuksetkin puhuvat meille enemmän Jumalasta, joka on vihainen tai etäinen. Tunteet ja järki eivät riitä oppaiksemme elämän tiellä. Meillä on silloin turvanamme vain usko. Se ei ole jotakin jääräpäistä ja uppiniskaista vastaanväittämistä. Vaan enemmänkin oman elämänsä jättämistä Jumalan käsiin. Turvautumista häneen.

Kun ajattelen sitä lasta polkupyörän kanssa elämän taipaleella. Hän on kasvanut jo aikuiseksi ja lähtenyt kotoa. Polkupyörä on vaihtunut isompaan. Nyt Hän on tullut suuren virran rannalle.

Monesti puhutaan erilaisin vertauskuvin elämän tiestä tai elämän merestä, jossa purtemme heiluu. Tänään haluan tuoda eteenne kuvan voimakkaasta virrasta, joka meidän on ylitettävä. Elämän tehtävämme on ylittää tuo virta niin, että se ei hukuta meitä ja että pääsemme vastarannalle oikeasta kohtaa. Vain yhdestä kohtaa voi nousta maihin. Tehtävää hankaloittaa se, että virran ylitys tapahtuu yöllä. Tässä ovat puitteet elämällemme. Virta on ylitettävä, rannalle ei voi jäädä. Virran vietäväksi ei saa jättäytyä. Siltaa ei ole, mutta virran yli kulkee lossi. Vahva vaijeri kiinnittää sen vastarantaan. Juuri siihen kohtaan, jossa maihin on hyvä nousta. Yön pimeydessä me emme näe vastarannalle. Soutaenkin matka olisi liian vaarallinen, mutta vaijeri, pitää lossin oikealla radallaan, ja ohjaa kulkijan perille.

Tässä vertauksessa yö kuvaa meidän järkeämme, joka on pimentynyt eikä näe eteenpäin. Virta on tämä maailma, joka on ylitettävä. Virta kuvaa myös meidän kokemuksiamme ja tunteitamme. Niiden varaan ei voi heittäytyä olivat ne sitten ilon tai murheen kokemuksia. Lossi on kirkko ja lossin vaijeri, joka on ainoa turvatakuumme virran ylityksessä. Se on kirkon usko, Kristus itse, joka liittää meidät määränpäähän.

Kun tunteet puhuvat vastaan ja järkemme ei ymmärrä, silloinkin Kristus on elämämme perusta. Toivo on ankkuroitunut Jumalaan. Ei omaan itseemme.

Mutta kaiken päätöksenä on ilo jota meiltä ei kukaan voi riistää pois.

Mutta voi olla, että ne taivaan suloiset sävelet soivat korvissamme kunnolla vasta kun olemme suurimmaksi osaksi saaneet tehtyä maalliset velvoitteemme. Silloin ei kuulu muita ääniä ja voi paremmin keskittyä.