Helatorstai 09 – Suuri ilo jäähyväisistä huolimatta

21.5. Helatorstai – Korotettu Herra 

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:    ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa. Luuk. 24: 46-53

Hyvät ystävät, kuulitte juuri Luukkaan evankeliumin viimeiset jakeet. Luukkaan evankeliumi päättyy tällä tavoin. Noustuaan pääsiäisenä kuolleista Jeesus on viimeisen kerran oppilaidensa nähtävänä ennen kuin hänet otetaan takaisin siihen kirkkauden valtakuntaan, josta hän kerran tuli maan päälle.

Oppilailla oli tilanne jossakin määrin jo tuttu. Nämä olivat oikeastaan toiset jäähyväiset. Kiirastorstaina he viettivät myös viimeisen yhteisen illan ennen kuin Jeesus otettiin kiinni ja tuomittiin kuolemaan. Tilanne on kuitenkin toisenlainen kuin silloin. Kiirastorstain surumielisyys puuttuu. Oppilaiden hämmennys ja pelokkuus puuttuvat. Nyt jäähyväiset eivät ole haikeat, eivätkä ne oikeastaan olekaan jäähyväiset. Vaikka Jeesus on poissa, niin samanaikaisesti hän on salaisesti läsnä. Jäähyväisistä huolimatta oppilaat ovat riemua täynnä, suuren ilon vallassa.

Tilanteen tekee toisenlaiseksi myös se muutos, mikä tällä välin on tapahtunut. – Nyt he olivat kuolleista herätetyn Jeesuksen seurassa. Näitä ilmestyksiä oli ollut useampia. Tosin Matteusta, Markusta ja Luukasta lukemalla vaikuttaa siltä, että Jeesus otettiin heti taivaaseen, kun kaikki opetuslapset näkivät hänet. Evankelista Johannes kertoo useammasta tapaamisesta. Vasta Apostolien teoissa tulee esille käsitys siitä, että Jeesus näyttäytyi oppilailleen neljänkymmenen päivän aikana useasti ja opetti heitä. Evankeliumien kuvaukseen nähden se tuntuu hieman erikoiselta, yllättävältä ja arkipäiväiseltä. Evankeliumeissa tapaamiset ylösnousseen Jeesuksen kanssa olivat kaikki jollakin tapaa arvoituksellisia jopa epätodellisen oloisia. Jeesus oli jotenkin muuttunut. Ulkonäön puolesta ja muutenkin.

Syntymästään lähtien Jeesus on ollut poikkeuksellinen ihminen. Hän oli täydellisesti ihminen, mutta samalla erilainen kuin kukaan. Hän oli synnitön. Jeesuksessa oli alusta alkaen nähtävissä, minkälainen on ihminen, kun hänellä ei ole syntiä. Mutta hänen synnittömyytensä ei näkynyt mitenkään ulospäin, se ei tehnyt hänestä erilaisen tai erikoisen näköistä (ei hänellä ollut harvinaisen suuria korvia tai tuijottavia silmiä). Päinvastoin, monet kuvittelivat Jeesuksen syntiseksi. Hän otti niin paljon vapauksia perinteeseen nähden. Toisaalta on ihan valaisevaa muistaa, että synnittömyys tai syntisyys eivät välttämättä ole päälle päin näkyviä asioita.

Mutta nyt, kuolleista noustuaan hän ei ollut vain synnitön, hän oli myös vailla ihmisyyden tuomaa vajavuutta – eli ruumiin rajoituksista johtuvaa heikkoutta. Tällaista heikkoutta meissä ovat mm. kaikki vanhenemiseen liittyvät ilmiöt, ruumiin kuluminen, väsyminen, sairastuminen. Ylösnoussut Jeesus oli toisaalta sama, mutta samalla hänessä oli jotakin sellaista, mikä sai heidät hämmennyksiin. Hänessä oli jumalallista voimaa. Hän ei ollut enää vain heidän opettajansa. Hän oli juuri astumassa taivaalliselle valtaistuimelleen. Hän oli todella majesteetti voimassa ja kunniassa. Ylösnoussut Jeesus oli selvästi kuningas, sellainen majesteetti, jota opetuslapset kumarsivat maahan asti.

Kulkiessaan Jeesukseen kanssa Galileassa ja Jerusalemissa eivät he kumartaneet häntä niin syvää, sillä heidän uskonsa kielsi sen. Ihmisen edessä ei kumarreta niin kuin Jumalaa kumarretaan. Mutta kyllä he olivat nähneet Jeesuksen majesteetista pieniä välähdyksiä eri tunnustekojen yhteydessä – kun hän hiljensi myrskyn, herätti kuolleen, ruokki tuhannet ihmiset. Silloin oppilaat yleensä tunsivat pelkoa siitä vallasta, joka ihmiselle oli annettu.

Ylösnousseen kohtaamisia voisi hyvin verrata Jeesukseen kirkastusvuorella, jossa välähti oppilaiden silmille jotakin Jeesuksen taivaallisesta luomattomasta ja katoamattomasta kirkkaudesta.

Puhuessaan oppilailleen, Jeesus sanoo kaiken tapahtuneen Jumalan suunnitelman mukaisesti kirjoitusten mukaan. Hänen tuli kärsiä kuolema ja nousta ylös. Vielä viimeisellä ateriallaan oppilaille kaikki oli tuntematonta ja hämärää. Pelastushistorian ratkaisun hetket olivat heillä pimennossa. Eivät he tienneet mitä tulisi tapahtumaan. Nyt tapahtumia katsotaan taakse päin. Näin piti tapahtua. Samalla se on vasta alku kokonaan toiselle aikakaudelle – sille jota mekin elämme, Pyhän Hengen ja kirkon aikakaudelle.

Viimeisessä kohtaamisessa Jeesuksen kanssa, he saavat tehtävän jatkaa Jeesuksen työtä. Tehtävänannossa on kolme kohtaa: Jeesus lähetti heidät julistamaan a) parannusta ja b) anteeksiantamusta hänen nimessään. Tuo ilosanoma on välitettävä c) kaikille kansoille.

Juutalaisuus oli ollut vain yhden kansan juttu. Mutta niin kuin jo Abrahamille luvattiin, että hänen siemenessään tulevat siunatuksi kaikki kansat maan päällä, tuo suuri näky odotti nyt toteutumistaan. Opetuslasten pienestä alusta kasvaisi suuri puu tai vahva virta.

Parannus tai kääntymys merkitsee asioiden uudelleen priorisointia, elämänarvojen laittamista tärkeysjärjestykseen. Se ei ole vanhan parantelemista, vaan enemmänkin koko vanhanaikaisen ajatusmaailman jättämistä taakse ja oppimalla Jeesukselta uusi järjestys. Se merkitsee tuhlaajapojaksi tai tuhlaajatytöksi tunnustautumista ja kääntymistä kotiin, jossa on täydellinen anteeksianto. Näin ne kuuluvat myös yhteen: katumus, siitä mitä on tehnyt ja saanut aikaan ja anteeksiantamus Jumalan luona ja usko, joka ottaa lahjan vastaan.

Ilosanomaa julistetaan kuitenkin vain Jeesuksen nimessä. Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ovat ilosanoman lähde. Siinä on tapahtunut jotakin ennenkuulumattoman hyvää ihmisille. Kuoleman ja pimeyden voimat on voitettu. (Jeesuksen työ saatettu päätökseen)

Ilosanoma sai alkunsa enkelien viestistä. Jouluevankeliumi kertoo enkelistä, joka ilmoitti paimenille suuren ilon (kharan megaleen -  megasuuri ilo). Luukkaan evankeliumi päättyy samaan suureen iloon. Nykyinen käännöksemme puhuu oppilaista, jotka olivat täynnä riemua – mutta kreikan kielessä löytyy tuo sama kharas megalees, megaluokan ilo.

Se suuri ilo, minkä enkelit ilmoittivat, joka sai alkunsa Jeesuksen syntyessä – sama ilo on välittynyt ja toteutunut ihmissydämissä. Se ilo mistä enkelit puhuivat oli vallannut oppilaat tavalla jota he eivät olleet tajunneet aikaisemmin. Opetuslasten uskossa ja elämässä suuri ilo oli juurtunut maailmaan ja se lähtenyt etsimään toisia sydämiä, johon tuon saman ilon voisi synnyttää.

Elämässä voi olla monenlaisia iloja, mutta tämä kaikkein suurin ilo kietoutuu aina Jeesukseen ja hänessä kohdattavaa pelastuksen.

Sanoma suuresta ilosta on tavoittanut Suomen. Onko se tavoittanut sinut? Minkä edessä sinä kumarrat? Kumarratko häntä, jonka lävistetyt kädet siunaavat sinua.

Elämän tien etsijöitä

3.5. Jumalan kansan koti-ikävä

3. sun pääsiäisestä

 

5. Moos. 30: 19-20 Mooses kutsui koolle kaikki israelilaiset ja sanoi heille:
    ”Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon: Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä, että te ja teidän jälkeläisenne saisitte elää. Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää, ja Herra antaa teidän aina asua siinä maassa, josta hän valalla vannoen antoi lupauksen teidän esi-isillenne Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille.”

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.” Tuomas sanoi hänelle: “Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.” Joh. 14: 1-7 

Olemme kuulleet kolme Raamatun lukukappaletta tänään. Viidennestä Mooseksen kirjasta, kirjeestä Heprealaisille ja Johanneksen evankeliumista. Päivän teksteissä on pökerryttävää voimaa. Heti ensimmäisessä lukukappaleessa Mooseksen julistus kansalleen tarttuu kiinni. Se menee luihin ja ytimeen sillä sanat ovat niin voimakkaita: ”Olen pannut teidän valittaviksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä.” On olemassa siunauksen tie, joka vie elämään, mutta on olemassa myös kirouksen tie, joka johtaa ihmisen lopulliseen tuhoon.

Äkkiseltään Mooseksen kirjassa esiintyvää valintaa pitää idioottimaisen helppona: valitse elämä tai kuolema. Ihan kuin kysyttäisiin haluatko ampua mieluummin kuulan kalloosi vai otatko jäätelön. Onko siinä kysymys enää valinnasta. Ei kukaan valitse kuolemaa. Kaikki haluavat itselleen hyvää, siunauksen ja onnea.

Tuskin näin helposta valinnasta onkaan kysymys. Todellisessa elämässä vaihtoehdoissa joita valitsemme ei ole liimattu lappua, joissa lukee ”Tämä tuottaa kirouksen ja kuoleman” (tupakka-askit taitavat olla ainoa poikkeus). Me emme aina näe, missä kulkee siunauksen ja kirouksen polut. Emme aina osaa tehdä eroa niiden välillä. Elämässämme on toisinaan valintoja, joiden seuraukset eivät valinnan hetkellä ole selvinä edessämme. On kuin eteemme avautuisi tienhaara, on kaksi tietä, kaksi elämän suuntaa. Tietä näkee vain vähän eteenpäin. Sitä, minkälainen tuosta tiestä tulee ei näe ennakolta. Vasta pidemmällä matkalla seuraukset alkavat paljastua. Meillä on vain Jumalan sana siitä, että toinen tie on vaarallinen ja toinen on Jumalan tahdon mukainen. Huonot valinnat eivät hiirenloukun tavoin napsahda heti sormillemme. Ne nakertavat meitä sisältä päin.

Adam ja Eva paratiisissa tiesivät Hyvän ja pahan tiedon puusta, että he kuolevat, jos vastoin Jumalan tahtoa syövät sen hedelmiä. Ja kuitenkin he söivät. Se kiehtoi heitä, se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ja he nauttivat hetken aikaa valinnastaan. Hedelmä oli maukas, ikään kuin se olisi ollut vastaus heidän ongelmiinsa. Mutta se sisälsi kuoleman siemenen. Eivät he kuolleet siihen paikkaan. Heidät ajettiin ulos paratiisista. Näin he joutuivat eroon Jumalasta, elämän lähteestä. Eikä takaisin ollut enää asiaa. Huonot valinnat nakertavat meitä sisältä päin. Ja vasta myöhemmin, ehkä huomaamattamme nuo ratkaisut ovat muuttaneet meitä ja vieneet kauemmas Jumalasta.

Yhä tänään houkutus johtaa meitä valitsemaan huonosti. Valinta ei ole siis aina niin yksinkertainen ja helppo.

On tavallista, että ihminen viehättyy valinnasta, joka viime kädessä on hänelle vahingollinen. Tieto hyvästä ja oikeasta ei automaattisesti merkitse sitä, että me toimime sen mukaan. Meillä on perusteluita. Saatamme kyseenalaistaa tiedon oikeasta valinnasta. Ehkä se ei olekaan niin oikea kun meille on vakuutettu. Oikeaa valintaa ehdottavat meille ihmiset, joista emme ole selvillä, mitä he oikeastaan haluavat. Miksi se, mikä heidän mielestään on oikea valinta, pitäisi olla oikea minulle. Heidän ‘oikea valintansa’ tuntuukin epäilyttävältä.

Lapset ovat tästä hyviä esimerkkejä. He eivät halua tehdä niin kuin tyhmät vanhemmat ehdottavat. Koska he eivät halua vanhempiensa määräävän heitä. Vanhempien ehdottama ‘oikea valinta’ on epäilyttävä, koska vanhemmilla on aina joitakin taka-ajatuksia. Miksi pitäisi tehdä niin kuin he sanovat?

Jos tieto hyvästä ja pahasta ei olekaan niin varma, mistä oikeasti tiedän, mikä on oikea valinta? Miten pääsen selvyyteen? Mitkä ovat kriteerit sille mikä on oikea valinta. Miten voi valita siunauksen ja kirouksen väliltä, jos on epäselvää missä siunaus lepää. Meidän on yksinkertaisesti rukoiltava, luettava Jumalan sanaa ja käytettävä ymmärrystämme. Luotettava Jumalan johdatukseen.

Elämäntietä ei ehkä niinkään vain valita. Osittain me olemme kotoa perineet tietyt arvot ja elämän suunnat joiden mukaan kuljemme. Luultavasti matkan varrella tarkastamme niiden suuntaa. Saatamme tehdä joitakin muutoksia, jopa täyskäännöksen.

Siksi Mooseksen kehottama valinta oikeasta elämäntiestä ei ole sellainen, että lunastetaan lippu junaan ja sen jälkeen kiskot vievät eikä paluuta ole. Kysymys ei ole kertakaikkisesta valinnasta. Elämäntiellä kuljetaan pikemminkin jalkaisin ja käydään jatkuvaa kamppailua hyvän ja pahan / siunauksen ja kirouksen / kutsumuksen ja kiusauksen välillä.

Ajattele omaa elämäntietäsi, sitä taivalta jota olet kulkenut. Minkälaisella tiellä sinä kuljet? Minkälainen se on ollut? Mitä olet nähnyt matkasi varrella? Minne se johtaa? Mitenkä löysit tiesi? Mikä vakuutti sinut siitä, että olet oikealla tiellä? Onko elämässäsi ollut selviä suunnan muutoksia? Vai onko tie kenties vielä hukassa? Tuntuuko sinusta ettet ole vielä löytänyt sitä tietä, jolla sydän tuntee että tämä on oikea suunta, tämä vie perille.

Ihminen on Adamista asti etsinyt tietä takaisin kotiin. Kaikki tiet ovat olleet umpikujia. Ne eivät ole vieneet sinne, mihin antoivat ymmärtää. Valinta on ollut vaikeaa. Tiet kiertävät ympyrää tai katoavat hämärään. Millään tiellä ei ole ollut varmuutta. Tai ne vain hiipuvat ja päättyvät ja jättävät kulkijansa pimeään.

Evankeliumissa Jeesus sanoo olevansa tie.

Hän ei ole vain tieviitta, joka osoittaa oikean suunnan;  hän ei ole vain edellä kulkenut ihminen, joka on aukaissut tien, jotta muut voivat tulla perässä. Hän itse on tie, totuus ja elämä. Jeesus on se mitä Mooses kehotti valitsemaan. Hän on siunauksen polku joka vie perille, joka vie menetettyyn kotiin.

Jeesustie on kuitenkin uskon tie tai uskon polku. Tie kulkee pimeässä maailmassa. Matkaa tehdään välillä inhimillisessä epävarmuudessa. Meillä ei ole täyttä varmuutta eikä lopullista tietoa. Joskus päin vastoin kokemuksemme tuovat vastakkaista informaatiota. On sairastumisia, menetyksiä, onnettomuuksia, katastrofeja. Ne eivät vaikuta siunaukselta, vaan kiroukselta. Ja kuitenkin uskon polulla kulkien, emme luovuta. Me luotamme siihen Jumalaan josta Raamattu kertoo, jonka Jeesus on ilmoittanut. Me emme saa maailmasta todisteita uskomme puolesta, vain sydän todistaa, että olemme Jeesuksessa oppineet tuntemaan totuuden.

Mutta tämä totuus ei ole tieteellistä totuutta. ”jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teitstä vapaita.” (Joh 8:32). Ei sanota, että te tulette tietämään totuuden, vaan te tulette sen tuntemaan. Tieto on erilaista kuin tunteminen. Tieto on valtaa. Tiedolla hallitaan maailmaa ja luonnonvoimia ja ihmismieltä. Jumalallisen totuuden tunteminen on kaikkea muuta. Se ei tee meistä hallitsijoita. Se päin vastoin merkitsee kasvua toiseen suuntaan, pienemmäksi.

Jumalaa koskeva totuus ei ole koskaan sellainen totuus, että sillä hallitaan tai alistetaan muita. Jumalaa ei voi käyttää välineenä toisten alistamiseen – emme voi pakottaa muita uskomaan samalla tavalla. Se on toisen käskyn vastaista – hengellistä väkivaltaa. Me emme voi asettua heidän yläpuolelleen. Se ei tarkoita, että hyväksymme kaikki katsomukset tai kannustamme niihin. Meidän tehtävämme on todistaa Jeesuksesta. Kertoa, mitä omalla tiellämme on tapahtunut, kun kohtasimme Jeesuksen. Kun kuljimme siunauksen tietä. Me välitämme hyvää sanomaa. Sanassa itsessään on voima – vaikka äänessämme voimakkuutta ei olisikaan.

Me saamme maistaa ennakolta jo jotakin siitä, mikä meitä perillä odottaa.

Mutta me olemme vielä matkalla emme perillä. Silti riemuitsemme. Olemme kohdanneet armollisen Jumalan, joka päästää meidät kirouksen alta ja ottaa siunauksen lapseksi; joka antaa syntimme anteeksi. Tällä tiellä haluan kulkea matkani. Se tie vie perille.

 

 

 

Tämä saarna levisi vähän käteen, valitan. Mutta on esimerkkinä siitä, miten saarnan valmistus on jäänyt kesken.

Sietämätön johtoasema

19.4. 1. Sunnuntai pääsiäisestä, quasimodogenii (raamattusunnuntai) 

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: “Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: “Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: “Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.    Jeesus sanoi heille: “Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: “Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Luuk. 24: 36-49

Pääsiäisen ilo hiljentää jälleen Suomen kirkot. Hiljaisella viikolla Jeesuksen kärsimystietä on aktiivisesti seurattu niin läheltä, että on aistittu ruoskitun Jeesuksen ruumiin lämpö. Rääkätty ruumis höyryää kuin saunasta tulleena. Veren sekainen tuskanhiki on pisaroinut omillekin kasvoille, kun tapahtumaa on seurattu niin läheltä. Vaikuttaa siltä, että siinä on monelle riittävästi sisältöä sisäiseen puhdistumiseen – enempää ei tarvita. Riittää, että Kristus kärsii, ja myötäelää minun kärsimyksiäni. Selvisikö hän siitä sitten myöhemmin tuntuu meistä yhdentekevältä. Jumalan Pojan kuoleminen ristillä tuntuu tärkeämmältä ja mielenkiintoisemmalta kuin nouseminen kuolleista. Tällaisen päätelmän voi tehdä kun seuraa Suomessa pääsiäisajan tapahtumia. Sitä mihin tapahtumista osallistutaan ja miten juhlan vietto painottuu. Siksi sanoin, että pääsiäisen ilo hiljentää kirkot. Niinkuin jouluna juha päättyy aattoiltaan, pääsiäinen tuntuu meillä loppuvan jo kiirastorstaina tai pitkänäperjantaina.

Suomessa asuu omituinen, masokistinen kansa, joka on mieltynyt pettuleipään ja koviin oloihin. Jääkiekon maajoukkueelle on katastrofi, jos se johtaa vastustajaa kolmella maalilla. Se on niin sietämätön tila, että emme kestä sitä, sille on tehtävä jotakin. On helpompaa olla häviöllä, taistella verenmaku suussa ja kaatua saappaat jalassa.

Pääsiäisen ilo hämmentää suomalaisia. “Älkää häiritkö minun kärsimystäni” saattaisi joku sanoa. Jos evankeliumit olisi kirjoitettu Suomessa, luulisin, että ylösnousemuksesta ei kerrottaisi tai sitten vähintään Jeesus voivottelisi ranteitaan, kun ne on vielä kovin kipeät. Tuntuu kuin Suomessa emme osaisi astua haudasta ulos. Se pitää meidät edelleen otteessaan. Mistä se johtuu?

Ehkä ajattelemme, että ristintien kuvaama maailma on rehellisempää ja todellisempaa kuin pääsiäisen kuvaama maailma. Tämä tulee esille toisinaan siinä, että korostetaan kaikkein raadollisimpia ja kielteisimpiä puolia itsestä ja maailmasta. Ruma on rehellistä, pettäminen ja valehteleminen on rehellistä, kiroileminen on rehellistä, viina on rehellistä ja kaikki raadollisuus on rehellistä, kipu ja kärsimys on rehellistä.

Varmasti jokaisesta meistä löytyy pimeä puoli. Mutta jos korostan vain edellisiä piirteitä, olen rehellinen pimeille puolilleni. Siinä on tavoitettu vasta kolikon toinen puoli. Ei se ole rehellisyyttä loppuun asti. Löytyy muutakin todellista elämässä kuin rujous, raakuus, rumuus ja kaikki ärränpäät. Hautautuminen rumaan ja pimeään voi olla myös piilopaikka.

Rehellistä olisi nähdä vihan ja kovuuden lisäksi myös oma arkuutensa, haavoittuvuutensa, pelkonsa, toivonsa, rakkautensa ja unelmansa, hyvyys, toisten huomioiminen, halu saada lapsille parempi huomen. 

Maailma ei ole vain pimeä. Evaneliumit kuitenkin ihan oikeasti kertovat pääsiäisestä. Siitä, että kuolema ja kivut ovat jääneet taakse. Siitä ei ole mitään jäljellä kuin jäljet käsissä ja jaloissa. Mutta kaikki siihen liittynyt häväistys, pilkka ja väkivalta ovat poissa. Haudan musta yö on takana ja unohdettu. Millään entisellä ei ole enää sijaa. Jo pelkästään Jeesuksen sanoissa: ‘Rauha teille’ voin päätellä, että katkeruutta ja vihaa ei ole. Jeesus ei haudo kostoa fariseuksia eikä rooman sotilaita kohtaan. Mitään ei ole hampaankolossa. Ei harmita hiukkaakaan. Päin vastoin. Jeesus todistaa, että näin piti tapahtua ja tässä on avautunut kokonaan uusi todellisuus: synti on voitettu, kuoleman voimat on kukistettu: hyvä voitti pahan, rakkaus osoittautui vihaa suuremmaksi.

Astuminen haudan pimeydestä tähän pääsiäisen iloon on suomalaisille vaikeaa, koska se edellyttä uskoa Jumalan hyvyyteen. Se tuntuu oikeasti puuttuvan, kun matka Golgatan kummulta ei jatku pääsiäisen haudalle. Ainakin minusta tuntuu siltä, että iso osa pääsiäisestä on kadotettu.

Opetuslapsillekaain usko ei syntynyt vailla epäilyksiä. Kun Jeesusken oppilaat olivat yhdessä, he kertoivat pääsiäisen ihmeellisistä kokemuksistaan. Naiset saivat enkeleiltä viestin, että Jeesus elää. Simon Pietari on nähnyt Herran samoin Emmauksen tiellä kulkijat. Pulinaa siis riitti suljettujen ovien takana ja paljon kysymyksiä.

Jos Jeesus oli poissa haudasta, missä hän oli? Miten Jeesus vain katosi Emmauksen tiellä opetuslasten näkyvistä, heti kun he tunnistivat hänet Herraksi? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Minkälainen ilmestys Jeesus oli ollut? Oliko hän jokin henki vai unikuvajainen? Muodostuiko hänestä varjo maahan, kun hän kulki Emmauksen tiellä? Mikseivät miehet tunnistaneet häntä ulkonäöstä? Maistoiko hän itse sitä leipää, jonka hän mursi Emmauksessa. Näkyikö hänessä naulanjäljet?

Heidän puheensa keskeytyvät äkisti, kun he kuulevat sanat – Rauha teille! Jeesus seisoi heidän keskellään. Samalla tavalla, miten Jeesus oli poistunut haudastaan jälkiä jättämättä, kenenkään tietämättä ja näkemättä, samoin Jeesus oli tullut opetuslasten keskelle huoneeseen. He saivat kaikki nähdä ja kuulla jopa koskettaa häntä toivuttuaan ensin järkytyksestään. Jeesus ei ole aave ei haamu eikä zombie.

Olisiko meidänkin kohdattava Jeesus samalla tavalla kuin opetuslasten? Suomalainen ei usko ennen kuin näkee ja kokee – ennen kuin todisteet puhuvat selvää kieltä.

Usko ei syntynyt pelkästään siitä, että he näkivät Jeesuksen tai että koskettivat tai antoivat hänelle jotakin syötävää. Vaikka olikin tärkeää osoittaa, että Hän on ruumiillisesti heidän keskellään. Todellinen ilo ja usko syntyi vasta kun Jeesus avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.

Onko siis niin, että ihminen ei voi tehdä mitään itse astuakseen ulos siitä pimeästä haudasta? Mitkään fyysiset todistuksetkaan eivät riitä tai saa uskomaan.  Kyllä. Meidän ei siksi tarvitse syyttää tai osoittaa sormella ketään, jolle pääsiäisen salaisuus ei ole selvinnyt. Eikä se ollut tämän saarnan tarkoituskaan – väheksyä suomalaisia, joita Jeesuksen risti puhuttelee enemmän kuin tyhjä hauta.

Uskonihme toteutuu vain silloin kun Kristus avaa ymmärryksemme Jumalan sanalle ja lupauksille.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mitään ei ole tehtävissä. Me jotka olemme oppineet tuntemaan evankeliumin, voimme kertoa Jeesuksesta. Me voimme johdattaa ihmisiä tämän salaisuuden äärelle. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, jotta haudan pimeyteemme loistaisi armon valo, jotta synnit saataisiin anteeksi. Jotta tietäisimme, että sodista, nälästä, väkivallasta ja ihmisen raadollisuudesta  huolimatta, Jumala edelleen hallitsee maailmaa.

Todellisuus ei tyhjene siihen, että näkevä huijaa sokeaa tai viekas elää tyhmän kustannuksella. Se on siinä, että kumpikin voi löytää armollisen Jumalan Jeesuksessa.

Viimeinen sana ei ole synkällä realismilla, vaan ylösnousseella Jeesuksella.

Tyhjän haudan vartiointi

Pääsiäispäivä 12.4.2009

Tyhjän haudan vartiointi

Sapatin päätyttyä, viikon ensimmäisen päivän koittaessa, tulivat Magdalan Maria ja se toinen Maria katsomaan hautaa. Äkkiä maa alkoi vavahdella ja järistä, sillä Herran enkeli laskeutui taivaasta. Hän tuli haudalle, vieritti kiven pois ja istuutui sille. Hän oli hohtava kuin salama ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Vartijat pelästyivät häntä niin, että alkoivat vapista ja kaatuivat maahan kuin kuolleet. Enkeli kääntyi naisten puoleen ja sanoi: “Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ‘Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.’ Tämä oli minun sanomani teille.” Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Matt. 28: 1-8

Meillä on neljä evankeliumia. Niiden kaikkein tärkein ja keskeisin asia liittyy tämän päivän sanomaan. Ne on kirjoitettu ennen kaikkea julistamaan sitä sanomaa, jonka enkelit naisille haudalla ilmoittivat: te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.  Kukin evankelistoista kertoo Jeesuksen ristin kärsimyksen, kuoleman ja hautaamisen tapahtumat hieman eri tavalla, painottaen asioita erilaisista näkökulmista. Jotkin evankeliumien eroista ovat jopa keskenään sovittamattomia. 

Matteus on ainoa, joka kertoo haudalla olleista vartijoista ja hautakiven sinetistä, mikä varmisti haudan koskemattomuuden. Siksi naiset, jotka tulivat haudalle, eivät tuoneet tuoksuvoiteita mukanaan eivätkä pohtineet, kuka vierittäisi kiven haudan suulta. Vartioidulla haudalla ei ollut tarkoituskaan kiveä vierittää syrjään. Naiset tulivat vain katsomaan hautaa, niin kuin muillakin surevilla on tapana. Haudoilla käydään myös täällä Harjavallassa.

Haudalla koetaan jokin yhteys poisnukkuneeseen. Hänelle saatetaan jutella. Se on paikka jossa tunteet vainajaa kohtaan saavat elää. Se on paikka, jossa surun kipu hieman hellittää, se on paikka, jossa häntä käydään katsomassa, vaikka tiedetään, että siellä on vain hautakivi ja hänen maatunut ruumiinsa. Ihmiset kaipaavat usein tällaisia paikkoja. Onnettomia ovat ne joilla ei ole mitään paikkaa. Niinpä Magdalan Maria ja toinen Maria tulivat haudalle, jotta saisivat olla lähellä Jeesusta ja itkeä suruaan pois.

Käynnistä haudalla tuli kuitenkin täysin toisenlainen kuin he odottivat.

Jos evankeliumeissa onkin eroja, niin yhdessä asiassa ne ovat harvinaisen yksimielisiä. Hauta oli tyhjä. Itse ylösnousemuksen hetkeä ei kuvaa heistä kukaan. Kaikkein pyhin ja ihmeellisin asia tapahtuu salassa. Päivän evankeliumissa maa vavahteli ja järisi, kun enkeli astui alas taivaasta. Vartijoiden ja naisten nähden enkeli vieritti kiven haudan suulta. Sinetit murtuivat ja suuri kivi väistyi enkelin käskystä syrjään. Mutta vain todistaakseen, että hauta oli jo tyhjä.

Evankeliumit ovat syntyneet Jeesuksen kärsimyskertomusten ympärille, ne huipentuvat ylösnousemukseen, mutta yksikään evankeliumeista ei ole kuvannut kuinka se tapahtui. Sitä ei kuvaa edes Matteus, jonka mukaan sotilaita oli vartioimassa hautaa koko ajan.

Hautaa käskettiin vartioida, koska ylipapit ja fariseukset pelkäsivät, että opetuslapset varastavat Jeesuksen ruumiin ja alkavat kertoa tarinaa ylösnousemuksesta. Kukaan ei saanut mennä hautaan sisään. Siksi hauta sinetöitiin. Ehkä vartijat olivat samalla varmistamassa sen, ettei sieltä haudasta myöskään mitään kompuroi esiin, ja jos näin tapahtuisi, niin olisivat tappaneet sen kuin torakan. Vartijat varmistivat kulun molempaan suuntaan. Kukaan ei mene sisään eikä kukaan tule ulos.

Aamuyön vartiovuoron aikana Jeesus oli kuitenkin noussut kuolleista, mutta sotilaat eivät sitä huomanneet, hauta oli edelleen sinetöitynä. Kenenkään huomaamatta Jeesus oli herännyt kuolleista ja poistunut haudasta. Sotilaat olivat jo jonkin aikaa vartioineet tietämättään tyhjää hautaa.

Tässä evankeliumien yksimielisessä yksityiskohdassa näen jotakin merkittävää. Jeesuksen kuoleman hetki oli julkinen suurimmalla mahdollisella tavalla: Jeesus on nostettu ristille kuolemaan, jotta kaikki näkisivät hänet ja voisivat pilkaten osoittaa sormellaan. Mutta ylösnouseminen tapahtui salassa ihmiskatseilta. Kaikkein suurin tapahtuu hiljaisesti ja huomaamatta. Yksikään synnin ja epäuskon tahraama katse ei ole turhentamassa tätä ihmiskunnan merkittävintä hetkeä. Se säilyy koskemattomana, puhtaana, täydellisenä ja kauniina. 

Kun Jeesus otti ihmiskunnan synnin kantaakseen, hänet ympäröitiin siihen kokonaan. Mutta kun hän kaiken kärsineenä on antanut täyden sovituksen, mikään siitä ei ole häiritsemässä. Tulee mieleen vertauskuva puusta: Kun puu kaatuu, se se kaatuu rytinällä, mutta siemenen itämistä ei kukaan huomaa eikä kuule. Sellaista oli ylösnousemus.

Mikä tässä sitten on niin merkillistä?

Tyhjä hauta on kuva kuolemasta, joka on voitettu. Haudat ovat yleensä kuoleman kuvia. Ne kertovat jostakin mikä on peruuttamatonta. Kuolemasta puhutaankin Majesteettina, jolle ihminen ei voi mitään. Mutta tyhjä hauta kertoo siitä, että peruuttamaton kuolema ei olekaan enää peruuttamaton. On olemassa kuolemaakin suurempi Majesteetti, jonka edessä kuolema polvistuu. Kuolema on kaikkien ihmistä tuhoavien voimien suunta ja päätepiste. Kun Kristus alistanut kuoleman, kaikki muukin sitä palveleva tuhovoima on laitettu aisoihin. Kuoleman tuhovoima on nujerrettu. Kuoleman huone on valaistu, se ei ole enää pimeä.

Tyhjä hauta ja tyhjä risti ovat uskomme keskeisimpiä kuvia. Niissä näkyy se, mitä tämä uskonto ihmisille antaa ja mistä siinä on kysymys. Kristinusko haluaa olla vastaus ihmisen syvimpiin olemassaolon ongelmiin, hänen syvimpiin pelkoihinsa.

Nämä ongelmat on toisinaan tiivistetty kolmeen perusmuotoon: 

1) Kuolema – jossa pelätään kai oman minuuden lopullista menettämistä oman olemassaolon lakkaamista, kuoleman edessä jätettävä jäähyväiset itselleen.

2) Yksinäisyys – se on syvää rakkauden vajetta, jossa kukaan ei huomaa minua. En merkitse kenellekään mitään, hyvää enkä  pahaa. Olen vailla siteitä toisiin. – ei ole tarkoitusta eikä paikkaa elämässä.

3) Syyllisyys ja sitä kohtaava tuomio – Syyllisyyden paljastuminen, tuo ilmi mitä tekoa ihminen on. Itsensä hyväksyminen epäonnistuneena, syyllisenä ja pahansa voi olla sietämätöntä – varsinkin jos siitä ei ole mitään ulospääsyä. Miten sen kanssa selviää ja olenko tuomittu lopullisesti syyllisyyteen. Onko minulla lupa ajatella itseäni enää hyvänä. Voinko luottaa siihen, että tulee kuitenkin hyväksytyksi. Miten saan takaisin itsekunnioituksen. Tällaisten kysymysten kanssa painitaan silloin kun ollaan syyllisyyden kanssa tekemisissä. Kuulin jokin aika sitten miehestä, joka raitistuttuaan kantoi kuolemaansa asti syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, mitä juovuspäissään oli tehnyt ja saanut aikaan. Hän tunnusti omakseen tekonsa ja katui niitä. Teoilla oli hänen kasvonsa, mutta hän toivoi, että ne eivät olleet hänen lopulliset kasvonsa. Siksi hän käytti loppuelämänsä siihen, että yritti tehdä paljon hyvää. En tiedä tuliko hän tuntemaan armahtajan Jeesuksen kasvoja. Se kuitenkin olisi ollut parasta lääkettä hänen sielulleen. 

Kuva tyhjästä haudasta tuo valoa näihin kysymyksiin. Pääsiäinen tyhjä hauta tuo viestin sielumme syvimpiin kerroksiin, sinne missä pelko asustaa. Jeesuksen ylösnousemuksessa on avautunut tie umpikujasta vapauteen. 

Tyhjä hauta on kuva anteeksiantamuksesta. Ihminen ei tuhoudu syntiensä tähden, hän saa uuden alun. Jeesus on vapauttanut meidät syntiemme taakasta. Huonoimmat teot eivät määrittele meitä lopullisesti.

Tyhjä hauta on kuva rakkaudesta ja yhteydestä, joka muodostuu ihmisen ja Jumalan välille. Ihminen ei ole yksin eikä merkityksetön. Jeesus on avannut meille taivaan. Ihmisellä on paikka maailmassa Jumalan luomana ja lunastamana.

Tyhjä hauta kertoo siitä elämästä, jota kuolemakaan ei tuhoa. Jeesus on avannut tien ulos kuoleman vankilasta.

Tämä uuden elämän siemen on meihin kasteessa istutettu. Se on todellista, vaikka sitä emme aina huomaa. Jeesuksen ylösnousemuksen voima vaikuttaa sinussa. Se on suurempi pelkojamme. Se on suurempi kuolemaa. Ja se on kerran johtava sinut iäiseen iloon.

Siksi tänään toistamme iloisesti: Kristus nousi kuolleista. / Kristus nousi kuolleista. / Kristus nousi kuolleista.

 

Rosvojen luola

Rosvojen luola (Palmus. Harjavallassa 5.4.09)

 

Rekvisiittana: saarnaajalla punainen ’merirosvohuivi’ päässä (nalle Puh kuvioilla) ja musta silmälappu.

 

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: “On kirjoitettu: ‘Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te teette siitä rosvojen luolan.” 

Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: “Hoosianna, Daavidin Poika!”, he suuttuivat ja sanoivat hänelle: “Kuuletko, mitä nuo huutavat?” “Kuulen”, vastasi Jeesus. “Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ‘Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi’?” Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä. Matt. 21: 12-17 (18-22)

Morjes! Mää olen Jehuda – vapaustaistelija, toiset pitävät rosvona. Mutta en ole enää roisto. Menin itse kiinniotettavaksi, kun olin oppinut tuntemaan Jeesuksen. Hänestä halua todistaa. Näin hänet ensi kerran temppelissä. Kuulit evankeliumista juuri siitä tilanteesta.

Jeesus oli siellä ja hän oli todella kiukkuinen. Oletko sinä ollut joskus kiukkuinen? Oletko ollut joskus niin kiukkuinen että sinun on tehnyt mieli tömistellä jalkoja ja heittää tavaroita lattialle. Minua on useinkin kiukuttanut niin.

Jeesus oli niin kiukkuinen, että hän kaatoi pöytiä ja jakkaroita temppelissä. Tämä saattaa kuulostaa vähän yllättävältä. Voiko aikuinen ihminen tehdä niin ja varsinkin, voiko pyhä mies, Jeesus, toimia niin? Näin kuitenkin tapahtui, olin itse siellä. Jeesus oli vihainen.

Te olette oppineet tuntemaan Jeesuksen, että hän oli aina kiltti niille ihmisille, joilla oli vaikeaa, jotka olivat sairaita, onnettomia, yksinäisiä, turvattomia ja köyhiä. Jeesus auttoi heitä, kuunteli heidän huolensa ja paransi heidän sairautensa. Te olette kuulleet ihan oikein, sellainen hän oli.

Jeesus oli ystävällinen heille, koska tiesi että se on taivaallisen Isän tahto. Hän tiesi kuinka paljon he kaipasivat elämässään apua ja auttajaa. Mutta silloin kun hän oli temppelissä, hän sanoi kovia sanoja ihmisille. Mutta ei hän nuhdellut köyhiä eikä sairaita, ei surun tai huolien alaisia ihmisiä. Hänen sanansa oli osoitettu Jerusalemin valtiaille, temppelin ylimyksille. Jeesuksen vihaisuuteen oli syynsä. Mikä se mahtoi olla?

Mitä hän sanoikaan: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone’. Mutta te teette siitä rosvojen luolan.”

Rosvojen luola – mikä se on? Keitä ne rosvot oikein ovat? Siihen minun on helppo vastata. Sellainen minäkin olin. Varastaminen oli minun ammatini. Väijyimme usein tiellä kulkijoita ja hyökkäsimme heidän kimppuunsa. Ryöstimme heidän omaisuutensa ja vielä satutimme heitä niin, etteivät he päässeet meidän peräämme, vaan jäivät virumaan tien varteen. Joku taisi kuollakin. Sellainen rosvo minä olin.

Tiesin olevani rikollinen ja tekeväni jotakin sellaista, mikä on väärin. Siksi peitin aina kasvoni, että en paljastuisi, että kukaan ei tunnistaisi minua.

Poliisit etsivät meitä ja olisivat vieneet vankilaan, jos saivat kiinni. Siksi piilouduimme. Meillä oli vuorilla piilopaikka, jonne menimme karkuun, jonne kätkimme ryöstösaaliin. Siellä saimme olla rauhassa, kunnes lähdimme taas uuden ryöstösaaliin perään. Tiesin hyvin mistä Jeesus puhui. Rosvojen luola on paikka, missä rosvo piileksii ja paikka minne hän on kätkenyt saaliinsa.

Mutta Jeesus ei puhunut silloin minulle, vaikka rosvo olinkin. Hän sanoi sen temppelissä olevalle papistolle ja juutalaisille valtiaille: Te olette tehneet temppelistä rosvojen luolan, rosvojen turvapaikan, mistä heitä ei saada kiinni, minne he pääsevät poliisia pakoon ja missä heidän vääryydellä hankittu saaliinsa on turvassa.

Temppeli oli ollut juutalaisten ihailun ja ylpeyden aihe. Temppelissä ajateltiin Jumalan asuvan sen kaikkein pyhimmässä paikassa, piilossa ihmiskatseilta. Se oli Jumalan maanpäällinen asunto. Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, Jumala halusi pitää heikoimmista huolta ja samoja asioita hän halusi myös ihmisiltä. Siksi hän oli antanut lakinsa, kymmenen käskyä, jotta Jumalan tahto tapahtuisi ihmisten keskuudessa. Temppeli oli tämän Jumalan hyvyyden läsnäolon paikka. Siksi ihmiset menivät mielellään temppeliin. He tulivat sinne rukoilemaan. Se oli rukouksen huone, missä ihminen seurusteli Jumalan kanssa.

Nyt Jeesuksen mukaan rukousta varten rakennettu temppeli oli muutettu palvelemaan vääryyttä ja suojelemaan rosvojen elämäntapaa. Se oli täysin päinvastaista sille, miksi temppeli oli olemassa ja mitä temppeli edusti.

Temppelin piti olla paikka nöyryydelle ja hengelliselle puhdistumiselle. Paikka missä ihmiset tulivat iloiseksi Jumalan läheisyydestä ja saivat uuden innostuksen noudattaa yhä paremmin Jumalan tahtoa. Mutta rosvot ovat ottaneet temppelin muureista suojan omalle toiminnalleen.

Toinen käsky sanoo: Älä käytä väärin Herran Jumalasi nimeä. Ja kuitenkin Jumalan nimeen vetoamalla nämä ihmiset ryöväsivät temppeliin tulleilta köyhiltä ja viattomilta ihmisiltä itselleen suuria omaisuuksia. Siksi Jeesus suuttui. Jumalan hyvyys ja oikeudenmukaisuus oli käännetty palvelemaan valtaa pitävien ahneutta ja rikollista mieltä. Sitä Jeesus nousi vastustamaan. Kaikkein pyhimmän paikan maan päällä ihmiset olivat turmelleet pahuudellaan.

On  huolestuttavaa, jos ne joilla on eniten valtaa suojelevat rosvoja. Mitä siitä tulisi, jos poliisit suojelisivat varkaita eivätkä ottaisi niitä kiinni, tai tuomarit eivät tuomitsisi niitä vankilaan, vaan järjestäisivät heidän ryöstösaaliilleen ostajan.

Jeesus osoitti, että Jerusalemin temppelin aika on tullut päätökseen. Jumalan temppeli ei muodostu enää kivistä. Jeesus ennusti, että tuo Jerusalemin temppeli tullaan hävittämään, mutta uusi temppeli rakennetaan kolmessa päivässä.

Uusi temppeli ei ole rakennettu marmorista eikä tiilestä. Se on rakennettu niistä ihmisistä, jotka uskovat Jeesukseen. Ihmiset muodostavat temppelin, Jumalan asuinsijan. Se ei ole enää jokin valtava rakennus, vaan koostuu ihmisistä. Heidän sisimpänsä on rukoukselle omistettu pyhä paikka.

Kuultuani hänen julistustaan tiesin, että tarvitsen muutoksen elämässäni. Silloin hän katsoi minua. Ja sanoi, että minäkin, rosvo-Jehuda, voin pelastua. Siksi ilmoittauduin poliisille. Saan rangaistuksen rikoksistani eikä se  tule olemaan  helppoa, mutta Jumalan rakkaus on kaikkea tätä suurempi. Oikeudenmukaisuuden on tapahduttava. Tiedän, että olen tehnyt paljon pahaa, on oikein, että asiat tulevat valoon ja korjatuksi.

Sinunkin sisimpäsi on tämän temppelin osa. Jos se toteuttaa oikeaa tehtäväänsä, se on rukouksen huone, Jumalan läsnäolon paikka.

Se ei saa olla siksi paikka jossa haudotaan ja suunnitellaan rikoksia tai muita pahoja asioita.

Kun Jumala on ottanut meidät asunnokseen, meidän on tehtävä kunniaa hänelle ja annettava elämämme hyville asioille. Jumalan tahdon toteuttamiseen.

Siihen tämä päivä teitä kannustakoon

 

Velka ja sielun leimat

8.3.2009 – 2. paa  (reminiscere) Rukous ja usko

 

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.    Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: “Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: “Simon, minulla on sinulle puhuttavaa.” “Puhu vain, opettaja”, fariseus vastasi.    ”Oli kaksi miestä”, sanoi Jeesus. “He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” Simon vastasi: “Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” “Aivan oikein”, sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: “Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” Ja hän sanoi naiselle: “Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”    Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: “Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.” Mutta Jeesus sanoi naiselle: “Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” Luuk. 7: 36-50 

Rippikoulussa tutustuimme moniin Jeesuksen ver-tauksiin ja tarinoihin – tänään kuultu kertomus ei ollut yhdessäkään niistä. Se ei ollut edes siinä evankeliumien mukaan tehdyssä elokuvassa, jonka näimme. On siksi hienoa, että tämä kertomus tulee teille tunnetuksi. Siinä Jeesus kertoo lyhyen vertauksen tilanteessa, joka oli tullut hyvin räjähdysherkäksi. Kertomuksen nykyinenkin lukija aavistaa siinä konfliktin ainekset, mutta ehkä meille ei suoraan paljastu tilanteen koko vakavuus.

Fariseus kutsui Jeesuksen kylään mutta hän jätti toteuttamatta kaikki hyvän tavan mukaiset tervehdysrituaalit. Sen aikaiseen kulttuuriin kuului olla hyvin tarkka näissä asioissa. En tiedä, onko oikeastaan mikään meidän nykyisissä tavoissamme verrattavissa loukkaukseen, mikä tuossa tapahtui. Tänään nuorten kodeissa vietetään konfirmaatiojuhlia. Vieraat on kutsuttu. Kun vieraat tulevat kukkakimppuineen ja lahjoineen luoksenne, kuvitelkaa tilanne, että kukaan ei ole heitä vastaanottamassa. Talon väki katsoo televisiota ja nuoriso pelaa tietokoneella. Vieraat astuvat sisälle, kukaan ei käänny edes katsomaan heitä päin ja jostain kuuluu ääni. ”Kahvia on termospullossa ja kertakäyttömukit on pöydällä”. Luultavasti vieraiden tekisi mieli kääntyä pois.

Raamatun aikaisessa maailmassa oli selviö, että vieras otettiin vastaan antamalla hänelle tervehdyssuudelma poskelle neuvostoliiton poliitikkojen tapaan, vettä jaloille, jotka kadun pölyissä olivat likaantuneet ja rasittuneet, sekä oliiviöljyä päivän paahtamalle päälle ja hiuksille. Se oli virkistäytymishetki, jonka jälkeen ihminen koki olevansa puhdas, tervetullut ja valmis astumaan peremmälle. Tämä oli siis normaali käytäntö. Kun ne tarkoituksella jätettiin puuttumaan, talon isäntä nolasi julkisesti Jeesuksen. Se oli kaikille selvää ja odotettiin miten hän siihen suhtautuu. Tilanne saa kuitenkin yllättävän käänteen.

Ovet olivat auki. Ihmisiä tuli ja meni. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Paikalle oli tullut kutsumaton vieras, julkisyntiseksi tiedetty nainen, punaisten lyhtyjen kadulta. Hän oli jokin aika sitten kuullut Jeesuksen julistusta ja sen perusteella tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala on antanut hänelle kaiken anteeksi ja hyväksynyt hänet jälleen takaisin yhteyteensä. Nainen halusi etsiä Jeesuksen ja ilmaista kiitollisuuttaan hänelle.  Hän oli kuullut Jeesuksen aterioivan fariseuksen luona. Niinpä hän kiiruhti sinne. Mutta siellä hän joutui todistamaan nöyryytyksen, jonka fariseus Jeesukselle järjesti. – katkaisen kerronnan tässä kohtaa ja teen muutaman huomion tekstiin / tarkastelen lähemmin henkilöitä.

Evankeliumin tapahtumat ovat kahden tuhannen (2000) vuoden takaisesta Palestiinasta. Kieli on toinen, kulttuuri on toinen ja aikakausi on toinen kuin se, mitä me täällä pohjoisessa elämme. Meidän näkökulmasta kertomus saattaa tuntua jo siksikin pahalta, koska evankeliumin nainen oli leimattu syntiseksi. Leimoja lyödään ihmisiin edelleenkin, mutta se ei ehkä ole synnin tai syntisen leima, kuten joskus ennen. Lisäksi leimoissa ei ole samanlaista yhteisön voimaa, ellei kysymys ole sitten iltalehtien lyömästä häpeäleimasta. Meillä julkisyntisen asemaan ehkä ovat joutuneet dopingista kärynneet urheilijat ja mahdollisesti jotkin suurta julkisuutta saaneet valkokaulusrikolliset. Mutta silti julkinen häpeä ei välttämättä rampauta ihmisiä niin tehokkaasti kuin ennen ja tuossa Jeesuksen aikaisessa kulttuurissa.

Julkisesti syntisen leiman saanut ihminen ei ollut tervetullut kenenkään talon. Kukaan ei aterioinut hänen kanssaan kukaan ei auttanut häntä, kukaan ei puolustanut häntä. Kukaan kunniallinen ihminen ei jutellut hänen kanssaan. Itse asiassa ihmiset varoivat koskettamastakin häntä, koska pelkäsivät saastuvansa hänestä hengellisesti ja sen tähden joutuvansa Jumalan epäsuosioon. Nainen oli kuin kuollut sille yhteisölle. Häntä ei ollut olemassa eikä kukaan surisi, jos hän katoaisi.

Jos meidät olisi merkitty samalla tavoin, tuntuisi varmaan kuin poltinraudalla painettu leima ihollamme. Se paljastaa muille jo kaukaa keitä me olemme. Syvempi ongelma on siinä, että meistä tuntuisi kuin tuo rauta olisi polttanut merkin myös sieluumme ja me olemme alkaneet itsekin uskoa leiman pysyvyyteen ja todellisuuteen.

Syntinen nainen oli menettänyt kunniansa. Hän oli menettänyt muidenkin mielestä oikeutensa kuulua Jumalan kansaan. Hänellä ei ollut asiaa temppeliin eikä mikään parannus olisi muuttanut enää hänen asemaansa. Hänen kohdalla katsottiin syntien mitan tulleen täyteen. Periaatteessa hänet kai olisi voitu tuomita kuolemaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ehkä siksi, että hylkääminen oli hänelle tarpeeksi kova rangaistus.  Tai sitten ajateltiin, että hänen palvelujaan kaikesta huolimatta tarvittiin.

Me emme tiedä tuon naisen historiaa. Kaikki näkivät hänessä vain hänen häpeänsä. Jeesus kuitenkin oli nähnyt häpeäleimaa syvemmälle. Hän näki naisessa sen alkuperäisen kuvan, jonka mukaan nainen oli luotu. Meidät on jokainen luotu Jumalan kuvaksi. Sen Jeesus näki ja tunnisti hänessä. Sille alkuperäiselle kuvalle hän halusi antaa tilaa ja uuden mahdollisuuden.

Jeesuksen julistus Jumalan rakkaudesta, joka sulkee häpeällisimmänkin syntisen syliinsä ja ottaa takaisin luokseen, oli muuttanut naisen. Se oli tehnyt särkyneestä ehjän.

Mutta kun tämä nainen näki fariseuksen talossa hyväntekijäänsä pilkattavan, hän puhkesi itkemään. Hän kastelee kyynelillään Jeesuksen jalat, kuivaa ne pitkillä hiuksillaan ja kaataa kallisarvoisen tuoksuvoiteen hänen jalkoihinsa. Hän rakkaudenteollaan haluaa edes jotenkin korvata sen häpäisyn, mitä talon väki Jeesukselle yritti aiheuttaa.

Fariseus ja Jeesus ja muut kutsuvieraat, ruokailevat lattialla maaten tyyny kainalossaan. Kun Simon huomaa naisen voitelevan Jeesuksen jalkoja ja suutelevan niitä, hän saa mielestään riittävän vahvistuksen epäilyksiinsä. Jos Jeesus antaa tuollaisen naisen koskea itseensä, hän ei voi olla Jumalan asialla. Nainenhan on Jumalan hylkäämä.

Tässä tilanteessa Jeesus kertoi vertauksen kahdesta velallisesta. Velka on varmasti aika helposti ymmärrettävä käsite. Velka muodostuu kun jotakin lainataan – yleensä rahaa. Yleensä ei ole mukavaa olla velassa. Nyky-yhteiskunnassa velka voi käydä niin raskaaksi että jää velkaloukkuun. Velallinen saa merkinnän maksuhäiriöistä menettää luottokelpoisuutensa. Häpeänleima on isketty myös häneen. Hänet ajetaan yhteiskunnan reunalle. Vertauksen velalliset olivat hekin hätää kärsimässä. Heillä ei ollut millä maksaa. Mutta yllättäen heidän velkakirjansa pyyhitään puhtaaksi, se unohdetaan.

Jeesus ei puhunut vertauksessaan velallisista sattumalta. Kreikankielisellä velkaa tarkoittavalla sanalla ’ofeileema’ on toinenkin merkitys. Samaa sanaa käytetään mm. Isä meidän rukouksessa, joka sanatarkasti käännettynä kuuluu näin: anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme. Uusi käännös puhuu syntien anteeksi antamisesta. Velka ei aina tarkoita vain rahaa, se voi olla myös syntivelkaa, joskus kunniavelkaa tai kiitollisuudenvelkaa.

Mutta millä tavalla synnistä joutuu velkasuhteeseen Jumalan kanssa? Miksi synti ajatellaan velaksi? Ofeileema on luonteeltaan sellaista velkaa, joka on tullut laiminlyönnistä, siitä että on jättänyt velvollisuutensa täyttämättä tai se on jäänyt vajaaksi. Silloinhan ihminen jää velkaa. Jos oppilas ei ole tehnyt läksyjään, hän on velassa. Jos työntekijä ei tee hommiansa, hän on velassa. Jos rikas ei auta köyhempää, hän on velassa.

Ihmisen on tehtävä hyvää silloin kun voi. Tekemättä jättäminen kasvattaa syntivelkaamme. Viimeisellä tuomiolla Jeesus evankeliumin mukaan sanoo: Kaikki minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette jättäneet tekemättä minulle. Näin meille kertyy velkaa velan päälle. Se myös päivän evankeliumissakin ilmenee. Fariseus Simon oli velkaantunut laiminlyönneillään. Mutta hänen ongelmansa oli se, että hän ei edes tiedostanut velkataakkaansa.

Vertauksellaan Jeesus halusi fariseuksen pohtivan omaa velallisuuttaan. Saman kysymyksen eteen meidätkin johdetaan. Sen sijaan että halveksimme muita, meidän on ajateltava, mitä olemme itse velkaa Jumalalle ja elämälle. Oletko tuhlannut elämäsi? Oletko jättänyt lahjasi ja tilaisuutesi käyttämättä? Velkaa varmasti on kertynyt, mutta tunnustatko sen omaksesi. Kun alamme tehdä tiliä elämästämme tulemme huomaamaan velkamme ja sen, että meillä ei ole millä maksaa.

Meillä on tarve velkajärjestelyihin Jumalan edessä. Näissä järjestelyissä viimeistään meille vakuutetaan siitä, että Jeesuksen tähden mekin olemme saaneet velkamme anteeksi. Velkakirja pyyhitään puhtaaksi

Kuinka vakavana asiana pidämme velkojamme paljastuu siitä, kuinka paljon rakastamme. Meidän kiitollisuutemme ja vastarakkautemme näyttää sydämemme tilan. Rakastatko sinä Jumalaa paljon vai vähän?

Tämä on se paikka, jonne me voimme naisen tavoin tulla osoittamaan kiitollisuuttamme ja kuulemaan armon ja anteeksiantamuksen vakuutuksen. Toivon myös, että teidän nuorten tie ei vie niin kauas, etteikö matka tänne kävisi aina mahdolliseksi.

Lähteitä

Kenneth E. Bailey Jeesus Lähi-idän asukkaan silmin,

Tom Holmén Jeesus,

Ralf Luther Uuden testamentin sanakirja

Novum 2

Miksi Jeesus käveli veden päällä?

4. sunnuntai loppiaisesta (1.2.09 Harjavalta)

Joh. 6: 16-21 Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: “Minä tässä olen, älkää pelätkö.” He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa.

Tunnistit varmasti kuulemasi ihmekertomuksen, jossa Jeesus kävelee veden päällä. Varmasti huomasit myös että siitä puuttui jotakin, mitä olet tottunut tämän tarinan yhteydessä kuulemaan. Siitä esimerkiksi puuttui opetuslapsi Pietarin ja Jeesuksen välinen keskustelu, jossa tämä pyytää päästä myös veden päälle kävelemään ja sitten päästyään aaltojen päälle kuitenkin vajoaa. Kertomuksesta puuttuu samoin myös kohta, jossa Jeesus astuu veneeseen ja tyynnyttää myrskyn.

Jeesuksen kävelystä veden päällä on kirjoitettu kolmessa evankeliumissa. Markuksen, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumissa. Kuulit sen Johanneksen mukaan.

Tämä ihme kaikkien muiden ihmeiden joukossa on aina tuntunut kovin erikoiselta. Se on kiehtonut ihmisten mieliä. Aina on toki ollut niitä, jotka ovat kiistäneet tämän ihmeen ja sanoneet, että mitään ihmettä ei ole tapahtunut. Se on joko satua tai sille on olemassa luonnollinen selitys.

Yksikään tapahtumasta kirjoittanut evankelista ei pohtinut luonnollisen selityksen mahdollisuutta. Heille kysymys oli ihmeestä luonnonlait  ylittävästä tapahtumasta. Koko kuvauksen tarkoitus on juuri kertoa siitä. Jotakin ihmeellistä on tapahtutnut.

Vedessä voi uida ja kellua, mutta syvässä vedessä ei voi seisoa pinnalla, veteen uppoaa. Jokaisen järki sanoo saman. Sen tiesivät ihmiset silloin ja sen tietävät ihmiset nyt. Se mitä opetuslapset todistivat, ylitti heidän kaiken ymmärryksensä. Kerrotaankin, että he pelästyivät nähdessään Jeesuksen.

Evankelista Johanneksen mukaan he eivät pelänneet veneessä myrskyn tähden. He olivat tottuneita kalastajia. Eivät he olleet ensimmäistä kertaa Gennesaretin järven aalloilla. He pelästyivät vasta kun he näkivät Jeesuksen kävelevän veden päällä.

Itse asiassa ajattelepa itsesi opetuslasten kanssa aaltojen ja myrskyn sekaan pimeään iltaan. Vaikka kalastajat olivat tottuneita purjehtijoita, näky oli varmaan kuin karmivassa kauhuelokuvassa. Niissä esitetään tapahtuvaksi yliluonnollisia ja pelottavia asioita. Se oli täysin odottamatonta ja mahdotonta. Eihän ihminen siinä tapauksessa oikein voi uskoa silmiään. Ehkä he olivat kuulleet kummitusjuttuja ja hahmo kävelemässä veden päällä toi heille mieleen tarinat järveen hukkuneista ihmisistä ja heidän kummittelustaan. Voisin kuvitella jonkun heistä sanoneen ’aaveen’ nähdessään: Nyt me kuolemme. Jeesus kuitenkin ilmoittaa itsensä ja rauhoittaa heitä.

Tämän ihmeen äärellä tulee miettineeksi, miksi tällainen ihme tarvittiin. Miksi hän käveli veden päällä? Mitä tässä tunnusteossa oli erityistä? On jotenkin paljon helpompi ymmärtää parantamisihmeet ja ruokkimisihmeet ja niiden merkitys kuin vedenpäällä kävely, josta kukaan ei hyötynyt mitään.

Kun Jeesus paransi sairaita tai ajoi ulos saastaisia henkiä, niistä oli ihmisparoille suuri apu. He vapautuivat synnin ja pahan siteistä. Kun hän teki ruokkimisihmeen, hän osoitti pitävänsä huolta tarpeistamme. Tunnusteot osoittivat Jeesuksen vallan kaikkia pahan voimia vastaan. Ne osoittivat, että hän on sitonut sen pahan, mikä ihmisiä kiusaa. Mutta veden päällä käveleminen ei auttanut ketään. Kukaan ei siitä tullut parantuneeksi. Miksi sellainen ihme? Olisihan hän voinut vaikka leijua ilmassa ja osoittaa siten olevansa luonnonlakien yläpuolella. Mitä se kertoi Jeesuksesta, että hän kävelee veden päällä?

Tämän ymmärtämiseksi on hyvä tiedostaa se, että Raamatun ajan ihmisten maailmankuva oli toisenlainen kuin meidän. Pienestä pitäen meille on selitetty maan olevan pallo, joka kiertää aurinkoa. Koko aurinkokuntamme on pieni hiekanjyvä avaruuden tyhjyydessä. Heillä ei ollut tukena sellaista tieteellistä tutkimusta kuin meillä. He perustivat käsityksensä siihen, mitä havaitsivat. Puhutaan maakeskeisestä ajattelusta. Heidän käsityksessään maailma oli kolmekerroksinen. Keskellä on luja ja vankka maankamara. Se ei ole pallomainen, vaan mittaamattoman suuri kiekko. Näkyvä tähtitaivas on kansi maan kamaran päällä.

Evankeliumin kannalta oleellisempaa on huomata, mitä on maan alla. Siellä on syvyydet ja syvyyksien vedet. Se oli pelottava suunta. Syvyydessä sijaitsi tuonela, kuoleman valtakunta. Syvyydessä oli Jumalaa vastustavat kaaosvoimat, jotka uhkasivat nielaista ihmisen. Syvyydestä ilmestyskirjan petokin on lähtöisin. Merenkäynti palautti ihmisten mieliin nämä voimat. Gennesaretin järveä ihmiset puhuttelivat merta tarkoittavalla sanalla. Merissä on suora yhteys syvyyteen maankamaran alapuoliseen maailmaan ja siksi ne olivat aina pelottavia paikkoja.

Me ajattelemme, että järvessä ja meressä on pohja, mutta silloin ajateltiin niistä pilkottavan syvyyden lähteet. Meressä syvällä ei ole pohjaa, vaan reikä maankamarassa. Veden varaan joutuminen oli siksi hyvin epämieluisaa.

Israel ei ole ollut merenkäyntikansa, sille meri on edustanut aina pelottavaa elementtiä. Ilmestyskirjan mukaan meri ei kuulukaan enää siihen uuteen todellisuuteen ja uuteen luomiseen: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää.”

Kun Jeesus kävelee myrskyävällä järvellä ilman huolen häivää eivätkä aallot vie häntä mennessään, syvyys ei nielaise häntä – hän osoittaa samalla, että kaaoksen ja pahan vallat ovat tulleet tiensä päähän. Niiden aika on päättymässä, Jeesus ottaa vallan. Mitkään voimat ja vallat eivät voita häntä, vaan ovat hänelle alamaiset. Tässä ihmeteossa ketään ei parannettu eikä ruokittu, mutta Jeesus osoitti oppilailleen, että kaiken pahan lähde on kesytetty.

Jos Jeesus eläisi maan päällä, niin kuin silloin Israelissa, meitä ei luultavasti vakuuttaisi veden päällä käveleminen. Nykyajan tekniikalla osataan tehdä huimia temppuja. Ehkä joku olisi keksinyt sellaiset kengät, jolla veden pintajännitys muutetaan kantamaan ihmisen paino. Meidät vakuuttaisi ehkä jokin toisenlainen tunnusteko. Mikä se olisi? Sen jätän kotiläksynä sinun pohdittavaksesi. Joka tapauksessa silloin 2000 vuotta sitten Jeesuksen kävely aaltojen päällä oli suoraa puhetta hänen jumalallisesta vallastaan.

Toinen asia johon evankeliumissa kiinnitin huomiota on tämä. Mainitsin alussa Johanneksen evankeliumin eroavuudesta Matteuksen ja Markuksen evankeliumiin, joissa sama tapahtuma on kirjattu. Johanneksen evankeliumissa Jeesus ei missään vaiheessa näytä nousevan veneeseen. Vaan siinä vaiheessa, kun oppilaat huomaavat Jeesuksen ja ovat säikähdyksestään toipuneet, he ovatkin juuri tulleet rannalle. Johanneksen evankeliumista saa käsityksen, että opetuslapset olivat kamppailleet järvellä koko matkan näkemättä Jeesusta. Päivän aihe on ”Jeesus auttaa hädässä” Johanneksen evankeliumissa hän ei paljon näyttänyt auttavan. Hän vain käveli heidän luokseen. Mutta ei hän sille matkalle lähtenyt vasta silloin, kun oppilaat olivat perillä. Mitä ilmeisemmin Jeesus oli ollut sillä järvellä koko sen ajan heidän tietämättään. Hän on kulkenut heidän perässään, mutta vasta matkan lopulla näyttäytyi ja tuli heidän luokseen.

Ehkäpä tässä on hyvä kuva meidän omasta elämän merestämme. Sielläkin on toisinaan pimeää ja myrskyaallot keinuttavat venettämme. Kamppailemme ja yritämme omin voimin selviytyä. Välillä saamme ystäviltämme apua toisinaan rukoilemme Jumalaa auttamaan meitä. Mutta pimeys ei rukouksista huolimatta näyttä väistyvän ja myrsky vain jatkuu. Me emme näe Jeesusta, silti Jeesus on kulkenut takanamme kaiken aikaa. Hän tuntee taistelumme ja varjelee kulkumme. Hän kätkeytyy katseeltamme, mutta on koko ajan läsnä.

1. sun loppiaisesta – Johanneksen vetoomus

1. sunnuntai loppiaisesta – veto

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: »Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.»    Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.    Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: »Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.» Luuk. 3: 15–18, 21–22 

Päivän evankeliumissa Jeesus ei sano sanaakaan. Johannes Kastaja on äänessä. Ihmisten sormet osoittavat kyselevästi kyllä Johannekseen, mutta Johanneksen sormi ja julistus osoittaa Jeesusta kohti. Evankeliumia lukiessa minua alkoikin kiehtoa Johanneksen julistus. Yksi kohtaa evankeliumista vaati huomiota itselleen ja siksi halusin tutustua sen kautta päivän teemaan.

Lyhyesti sanottuna se on yksi sana evankeliumista: sana ’vetosi’. Aivan. Sana yksinään kuulostaa kovin mielenkiinnottomalta. Sana esiintyy lauseessa: Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia. Päästäkseni tuohon vetoomukseen on hyvä luoda hieman taustaa.

Evankeliumi alkaa lauseella: Kansa oli odotuksen vallassa. Siihen jännittyneeseen odotukseen oli useampiakin syitä. Kansa odotti Messiasta. Profeettojen ennustukset messiaasta, vapauttajasta olivat hyvin selvät. Jumala oli luvannut kansalleen vapauttajan, Daavidin kaltaisen kuninkaan. Ajankohta, jota elettiin, huusi vapauttajaa. Muitakin yksittäisiä julistajia oli liikkeellä, oli olemassa myös askeettisia yhdyskuntia, jotka odottivat luostari-maisissa oloissa Messiasta, poliittista liikehdintää esiintyi, jolla oli omat tavoitteensa jouduttaa tapah-tumien edistymistä. Yleistä kapinamielialaa. He olivat kerran olleet orjakansa Egyptissä, silloin Jumalan kutsusta Mooses nousi heidän vapauttajakseen. Nyt kansa oli orjuutettuna omassa maassaan. Se oli häpeällistä. Välitön syy jännittävään odotukseen oli Johanneksen julistus. Se oli niin tunteita nostattavaa, että kuulijoiden sydän alkoi jyskyttää. He halusivat päästä Johanneksen suhteen selvyyteen.

”Kerro nyt jo kuka olet? Älä pidä meitä jännityksessä. Oletko Messias?” Hänessä näytti olevan sellaista hengen voimaa ja paloa, että häntä olisi ollut hyvin helppo ajatella messiaaksi. Hän tuntui aidolta, koska julisti niin aidosti ja sydäntä koskettavalla tavalla. Aikana jolloin odotus oli kiivaimmillaan kansan tunteisiin ja odotuksiin olisi ollut hyvin helppo vastata. Johanneksen olisi ollut mahdollista ottaa Messiaan viitta harteilleen.

Jospa nyt odotus päättyisi. Kansa oli valmis omasta mielestään. Messiaan piti vain tulla esiin. He kaipasivat johtajaa, joka osoittaa suunnan, joka antaa merkin nousta vastarintaan.

Mutta Johannes ei ollut Messias. Sen hän sanoi selvästi. Jos heidän sydämensä jyskytti hänen puheensa perusteella, niin kuinka sitten, kun he tapaavat Messiaan. Johanneksella oli sanoma mikä koski messiasta: kansa ei ollut valmis Messiastaan varten. Kansan oli uudistuttava sisäisesti ilman sitä Messiaan tulemisesta ei olisi heille mitään hyötyä.

Mitä Johannes kertoi Messiaasta? Mitä hän julisti? Jeesuksella on kädessään viskain, jolla hän erottelee jyvät akanoista. Sanoma oli lopunajallinen tuomio ja ihmisten erottelu. Johannes Kastajan Messias puhdistaa puimatantereensa. Messias ei ole poliittinen tekijä. Hän ei ole ruhtinas, joka takaa kansalleen helpon ja vauraan elämän. vaan ennen kaikkea hän on henkilö, joka uudistaa kansan suhteen Jumalaan. Hän kastaa Pyhällä Hengellä.

 

Johannes julisti, että tulevalta tuomiolta, tulevalta vihalta, ei voi välttyä millään vilpillisin konstein. Oikean kääntymyksen on tuotettava hedelmää. – Tuomion täytäntöönpanija oli tulossa, hän tarkastaa puutarhansa; kirves on puun juurella. Tuo Jumalan tuomion toteuttaja on oleva Messias. Tämä oli siis Johannes Kastajan julistusta. Hän julisti lopunajallisen katselmuksen alkamista. Ja mikäli haluaisi tässä katselmuksessa välttyä huonolta kohtalolta, nyt oli aika tullut elämän ja mielen muutokselle, puhdistautumiselle.

 

Johannes Kastaja odotti Messiasta hieman samassa merkityksessä, mitä me odotamme nyt. Odotamme Jeesuksen paluuta kansojen tuomarina ja valtiaana. Mutta Kastaja ei tiennyt, että Jeesuksen tehtävässä oli kaksi vaihetta: Hänen tuli ensin kärsiä ihmiskunnan synnin tähden. Sillä sitä ennen ihmisiä ei voitu kastaa Pyhällä Hengellä. Vasta näiden tapahtumien jälkeen hän tulee takaisin tuomitsemaan ja jakamaan oikeutta.

 

Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia. Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan evankeliumia. Mitä tämä vetoaminen on? Mitä sellaisella sanalla pitäisi ymmärtää.

 

Hän vetosi ihmisiin saadakseen heidät puolelleen, asiansa taakse. Mihin Johanneksen vetoomus ihmisissä tähtäsi?

 

Vetosiko hän ihmisten tunteisiin vai järkeen vai alhaisiin motiiveihin, kuten turhamaisuuteen tai ylpeyteen? Yrittikö hän tehdä asiastaan vetovoimaisemman, mielenkiintoisemman ja houkuttelevamman. Hänellä tuskin oli mitään puheopillisia tehokeinoja – ei powerpoint-esitystä eikä edes liitutaulua. Ei hän muokannut sanojaan aristoteliseen kaavaan tai kenenkään muunkaan kuuluisan reettorin opetuksiin. Hänen tehokeinonsa oli luontainen karisma ja rakkaus omaa kansaa kohtaan. Ja luonnollisesti luja usko omaan asiaan ja sen oikeutukseen.

 

Johanneksen julistus nostatti varmasti räjähdysherkässä ilmapiirissä tunteet pintaan. Ja itse aihekin oli hyvin tunnepitoinen. Helvetin lieskat löivät hänen julistuksessaan: jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Sama viesti kuului puimatantereeltakin: jyvät kootaan aittaan, mutta ruumenet poltetaan tulessa, joka ei koskaan sammu.  

 

Julistajana hänen uskottavuutensa oli erittäin hyvä, sillä hän oli saanut autiomaassa Jumalan sanan. Hän oli täydellisesti itse oman julistuksensa takana. Hän ei pelännyt mitään. Nyt hän halusi muut vakuuttuneeksi samasta Jumalan sanasta. Siksi hän vetosi ihmisiin.

 

Hänen vetoamisensa tuotti tulosta. Ihmisiä tuli suurin joukoin kasteelle. He halusivat olla valmiina Messiaan tulolle. Joku voisi sanoa, että kurjat sielut oli helvetillä peloteltu kasteelle. Ehkä ravistelu oli tarpeen, silmien aukaisemiseksi. Ehkä mekin tarvitsisimme ravistelua. Mikäli kysymys olisi ollut hetkellisestä tunnekuohusta, se olisi mennyt äkkiä ohi. Sitä seuraa pettymys, jos siinä ei ole muutosvoimaa kokonaan uuteen elämänasenteeseen.

 

Johanneksen suurten vetoomispuheiden jälkeen olisi luullut, että Jeesuksen ja Johanneksen kohtaaminen olisi kuvattu erityisen sähköiseksi. Että Messiaan ilmestyttyä miesten välisessä vuorovaikutuksessa olisi jotakin mainittavaa. Mutta Luukas sivuuttaa sen lähes kokonaan. Sitä ei kuvata lainkaan, Luukas mainitsee vain:

 

Kun Jeesus oli kastettu Taivas aukeni. Pyhä Henki laskeutui Jeesuksen päälle ja taivaasta kuului ääni – Johanneksen vetoomus sai suurimman mahdollisen puolustajan asialleen.

 

Kuvaus taivaiden aukeamisesta on silti tärkeä. Taivaiden aukeaminen ei merkinnyt sitä että pilvet väistyivät. Taivaan aukeneminen tarkoittaa sitä, että mikään ei estänyt ihmistä kulkemasta Jumalan luokse. Taivas oli avoinna – ei suljettu. Paratiisissa tapahtunut lankeemus oli kerran portit sulkeneet kiinni. Nyt Jeesuksen ilmaannuttua, se avattiin.

 

Jeesuksen syntyessä jouluna, taivas oli laskeutunut alas maan päälle. Mutta se ei ollut vielä avautunut. Jeesus oli kaikessa hiljaisuudessa valmistunut tehtäväänsä. Hän oli Jumalan Poika kaiken aikaa, mutta vasta kasteen yhteydessä hänet asetettiin tehtäväänsä, hänen työnsä alkoi – ja portti avattiin. Taivaat avautuivat ihmisille nimenomaan Jeesuksessa. Hänestä tuli lammasten portti ja tie ihmisille Jumalan luokse. Taivas ei ollut vain yleisesti auki – se oli auki siellä missä Jeesus oli, missä Jeesus tunnustettiin ja häneen turvauduttiin.

 

On merkillistä, että koko elinaikanaan Johannes Kastaja tunsi vain lopunajallisen Messiaan, joka erottaa jyvät akanoista. Hän ei tuntenut vielä sitä Jumalan Poikaa, joka kuolee meidän syntiemme tähden. Ja silti hän oli innoissaan ja esitti vetoomuksen palata takaisin Jumalan luokse.

 

Me tunnemme Jeesuksen koko tarinan. Siksi meidän vetoomuksemme tänään on vielä houkuttelevampi kuin Johanneksen. Portti on avoinna sinulle.

 

Siksi vetoan sinuun: Vetoan siihen osaan sinua, joka tuntee itsensä Jumalan luomaksi, vetoan siihen ihmisyyteen, joka on syvin osa itseäsi. Vetoan siihen osaan sinua, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa Jumalaa. Ovi elämäsi syvimpään tarkoitukseen on avoinna. Taivas on auki. Siihen taivaselämään sinut on kasteessa liitetty. Sinne sinä kuulut. Siksi älä kulje ohitse, vaan astu suureen iloon. Pimeyden voimat koittivat pitkänä perjantaina tuon armon oven sulkea lopullisesti, mutta pääsiäisen avoin hauta julistaa suurta vapautta ja voittoa – tämä portti ei kavahda kuolemaakaan. Siksi älä pelkää, taivas on auki. Jumala on sinun puolellasi.

 

 

 

Viattomien lasten päivä – paeta vai jäädä

28.12.2008 Viattomien lasten päivä

Matt. 2: 13-21
Tietäjien lähdettyä Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: “Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet.”   Joosef heräsi unestaan, otti heti yöllä mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja lähti kulkemaan kohti Egyptiä. Siellä hän pysytteli Herodeksen kuolemaan asti. Näin kävi toteen, mitä Herra oli profeetan suulla ilmoittanut: “Egyptistä minä kutsuin poikani.”    Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian lausuma ennustus:      - Ramasta kuuluu huuto,      itku ja kova valitus.      Raakel itkee lapsiaan      eikä lohdutuksesta huoli,      sillä heitä ei enää ole.    Kun Herodes oli kuollut, Herran enkeli ilmestyi Egyptissä Joosefille unessa ja sanoi: “Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja palaa Israelin maahan. Ne, jotka halusivat surmata lapsen, ovat kuolleet.”    Joosef heräsi, otti mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja palasi Israelin maahan.

Päivän tekstissä on draamaa ja jännitystä. Tietäjät tulevat kumartamaan lasta, tulevaa kuningasta.

Vallassa oleva kuningas huolestuu ja tiedostaa vaaran. Hänen sukunsa kuninkuus on uhattuna. Hän juonittelee ja esittää viatonta löytääkseen lapsen. Mutta tuntee tulleensa petetyksi, kun huomaa, että tietäjät ovat palanneet  toista reittiä takaisin kotimaahansa. Hän haluaa keinolla millä hyvänsä mahdollisen kilpailijan kuolevan ja laittaa ison vaihteen päälle. Miekat värjääntyvät pienten lasten verestä. Mutta hän ei voi muuttaa sitä, mikä oli tähtiin kirjoitettu, minkä tietjät tulivat todistamaan. Enkelin johdattamina Joosef ja Maria pääsevät pakoon.

Joosef sai unessa tiedon Herodeksen pahoista aikeista. Enkeli oli esiintynyt unessa Joosefille jo aikaisemminkin. Sillon kun hän oli aikeissa purkaa liittonsa ja jättää Marian oman onnensa nojaan. Enkeli antoi Joosefille tehtävän ja kutsumuksen ryhtyä syntyvän lapsen isäksi, kasvattajaksi ja suojelijaksi. Pian selviää, että suojelua lapsi myös tarvitsee. Enkelit vierailivat Joosefin unissa lopulta ainakin 4 kertaa. Myös idän tietäjät saivat unessa tiedon lähteä takaisin tapaamatta Herodesta.

Joosef sai enkeleiltä kehotuksen lähteä kuolemanvaaraa pakoon.

Pakeneminen yleensä  ymmärretään huonoksi asiaksi. Mutta joskus se on tarpeen. Ei ole vain niin että pelkurit pakenee. Joskus se on viisautta, vaikka silloin ei saa rohkeudesta kehuja.

Miehet on ainakin kasvatettu siihen, että  pakeneminen on raukkamaista touhua. Elokuvassa naisen tuoksu Al Pacino, vanha eläkkeellä ollut sokea ja elämäänsä kyllästynyt eversti puolusti erästä nuorta opsikelijaa kurinpitolautakunnalle suureen ääneen. Hän sanoi oppineensa tuntemaan, että äärimmäisissä oloissa on olemassa vain kahdenlaisia miehiä. Niitä jotka pakenevat ja niitä jotka jäävät seisomaan paikalleen, mihin kuuluvat. Tällaisilla miesten kertomuksilla koitetaan kasvattaa poikia rohkeuden suuntaan. Tosimies kohtaa urheasti vastukset eikä luiki pakoon.

Silti pakeneminen on Raamatussa tutu ilmiö. Siellä monen kerrotaan pakeneen. Jaakob pakeni veljeään Esauta. Moosesta piiloteltiin synnytettyään surmaajilta. Hänet laitettiin miekkaa pakoon kaislakoriin Niilin virtaan, niin kuin Raamatun lukukappaleessa kuulimme. Myöhemmin Mooses pakeni autiomaahan tapettuaan egyptiläisen miehen. Daavid puolestaan pakeni henkensä edestä Saulia, joka vainosi häntä. Profeetta Elia pakeni Isebliä. He ovat kaikki paenneet eikä siinä ole ollut mitään raukkamaista ja pelkurimaista tai hävettävää. Se oli asia, joka heidän silloin oli tehtävä.

Silti on jotenkin erikoista, että Jeesuksen piti lähteä pakolaiseksi. Eikö se äkkiseltään ajateltuna merkitse sitä, että Jumala pakenee. Eikö ole aika hullunkurista. Luoja pakenee luotuaan. Kuvittele lankeemuskertomus toisinpäin: “illan viiletessä Adam kävelli puutarhassa ja Jumala meni häntä piiloon, koska pelkäsi häntä.” Sellaiselta evankeliumin tilanne vaikuttaa, jumala pakenee ihmistä eikä niin, että ihminen pakenee Jumalaa. Miksei Jumala järjestänyt asioita etukäteen niin, että Jeesuksen ei olisi tarvinnut lähteä toiseen maahan? Olihan Jumalalla kaikki valta.

Tarkemmin ajateltuna Jumala ei paennut. Jeesus oli vielä niin pieni, että hän ei vauvana tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Hän ei osannut edes vielä puhua. Hän oli riisuutunut voimastaan ja vallastaan. Hänen vanhempansa pakenivat, jotta he suojelisivat lasta. Jumala oli tullut Jeesuksessa niin pieneksi ja heikoksi, että meidän on sitä vaikea  ymmärtää. Hän oli tullut elämään ihmisen elämän sen heiveröisestä alusta alkaen. Pienuus ja avuttomuus korostuvat tässä kertomuksessa. Jeesuslapsi on kannettava pois, turvaan. 

Kun evankeliumia lukee, voi huomata, että sanojen tai kertomuksen tasolla kuningas Herodes pyrkii turvaamaan valtansa perimyksen omassa suvussaan. Mutta tarinalla on myös hengellinen taso, jonka lukijat ja kuulijat varmasti ymmärtävät. Kysymys on hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Se on suuri draama kaiken tämän takana. Jeesuksen syntyessä toivon valo syttyi pimeään maailmaan, pahan hallitsemaan ja orjuuttamaan maailmaan. Tuo valo häiritsi pimeän ruhtinasta. Niinpä hän halusi sammuttaa sen. Ensin hän koitti tehdä sen juonittelemalla ja viekkaudella, mutta kun se ei onnistunut, hän iski voimalla ja lujaa. Niin, että sivulliset uhrit eivät merkinneet mitään. Pienten ihmisten elämänliekki poljettiin. Betlehemin lastenmurha on kauhea esimerkki pahan mielettömyydestä – siihen mihin se pystyy.

Hyvä koitetaan tuhota heti pieneen alkuunsa, se oli siemen, jota yritettiin estää kasvamasta. Mutta hyvien enkelien johdattamana toivon siemen tai pieni liekki säilyi ja kasvoi salassa pahan sitä tietämättä.

Arkisella tasolla evankeliumi herättää kysymyksen: Milloin on paettava ja milloin on jäätävä paikalleen ja kohdattava taka-ajaja?

Ensiksi on kai kysyttävä, mitä pakenen. Mitä seurauksia kohtaamisesta olisi, mitä pakenemisesta. Jeesuksen paolla oli hirveä seuraus, lukuisten Betlehemin lasten kuolema. Mutta vielä hirveämpi seuraus olisi ollut siinä, jos Herodes olisi saanut Jeesuksen kiinni. Tiedämme toki että tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jumala piti huolta Pojastaan. Mutta lukijalle näytetään samalla minkälaisista voimasuhteista on kysymys.

Mutta mitä sinä pakenet? Pakeneminen on hyvin yleistä. Pakenetko ahdistusta, vastuuta, stressiä, vaikeaa valintaa, mikä pitäisi tehdä vai väkivallan uhkaa. Pakenetko jotakin ihmistä, totuutta, kutsumustasi, Jumalaa.

On asioita, joita ei voi täysin paeta, ne seuraavat meitä. Et voi paeta itseäsi iäksi. Tällainen pako on pakenemista valheeseen. Vastuutaan ei pidä paeta, vaan kasvaa vastuunsa mittaiseksi. Voiko kohtaloaan paeta? Onko meillä kohtaloa?

Erään tarinan mukaan nuori mies oli tullut tapaamaan kuolevaa vanhusta. Kuolema itse tuli viikatteineen paikalle ja kysyi hämmästyen nuorelta mieheltä: Mitä sinä täällä teet. Mies säikähti ja lähti niin nopeasti 300 km päähän Helsinkiin kuin vain pystyi. Vanha mies kysyi kuolevalta, ”Miksi sinä tuota nuorta poikaa pelottelit!”

En minä mitään pelotellut. Ihmettelin vain, mitä hän täällä tekee, kun minulle on merkitty tapaaminen hänen kanssaan illalla Helsinkiin. (Mukaeltu tarina mahd. Anthony de Mellon kirjasta ”Kuolema teheranissa”)

Eilisessä elokuvassa Viimeinen samurai, kysymys kohtalosta oli esillä. itämaiset kulttuurit saattavat pitää kohtaloa väistämättömänä. Viimeinen samurai sai ystävältään neuvon, joka vastaa enemmän kristillistä käsitystä: Tee kaikki voitavasi, ennen kuin sokeana alistut mihinkään suuntaan, silloin kohtalo ehkä näyttäytyy sinulle.

Kohtalon käsitettä kristillisessä ajattelussa ei tosin paljon käytetä. Se on itsellenikin aika vieras. Vaikka evankeliumissa oli esillä itämaan tietäjät, jotka tarkkailivat tähtien liikkeitä. Tähdet heille olivat kohtalon kuvastimena. Ne olivat Herodesta vastaan ja Jeesuksen puolella. Meidän ei kuitenkaan tarvitse tarkkailla tähtiä. Jumala pitää meistä huolen.

Kohtaloa parempi sana on kutsumus. Sitä voi toki paeta, ehkä hylätäkin sen. Joona yritti sitä, mutta palautettiin voimakeinoin takaisin tehtäväänsä. Yleensä Jumala ei toimi näin. Joka tapauksessa ihminen ei voi tulla onnelliseksi, jos hän kieltää kutsumuksensa.

Toisinaan pahaa on hyvä paeta ja pysyä siitä kaukana. Toisinaan pahaa on vastustettava, mutta ei pahan omin asein. Paha voi saada paljon tuhoa aikaan. Pahaa on vastustettava ennen kaikkea itsessään. Mutta kaikkea ulkopuolellaan olevaa pahaa me emme pysty voittamaan emmekä poistamaan.

Tyhmänrohkeana ja varustautumatta ei voi lähteä mihnkään taisteluun vastustamaan pahaa. Silloin tulee kovia kolhuja. Jeesuksenkin oli kasvettava mieheksi ennen kuin  hän asettautui pahaa vastaan. Ihminen ei omassa voimassaan voi pahalle mitään. Se on meitä suurempi. On turvauduttava Jumalaan. Joskus pakeneminen antaa meille lisäaikaa varustautua sen kohtaamiseen, mitä pakenemme.

Ehkä tärkeintä on kysyä pakotilanteessa: pakenenko minä Jeesuksen kanssa vai ilman häntä. Jääkö Kristus sinne, mistä kiiruhdan pois. Vain Jeesuksen kanssa olen taistelussa pahaa vastaan enkä pahan puolella. 

Kun Jumala lähettää jonkun pakoon, hänellä saattaa olla sille toisenlainen tehtävä. Jumala lähetti oman kansansa pois Israelista diasporaan, heitä meni lähivaltioihin. Se mahdollisti samalla evankeliumin leviämisen. Juutalaiset synagogat olivat kasvualusta seurakunnille.

Vauvana Jeesus pakeni, mutta ei enää aikuisena. Hän kohtasi vastaustajansa ja vihollisensa. Se ei ollut enää Herodes suuri eikä hänen poikansa Herodes Antipas, ei Pontius Pilatus. Silloin hän kohtasi pimeyden ruhtinaan ja syöksi tämän vallastaan. Jeesus ei ole enää pakolainen. Hän on kuoleman, synnin ja pimeyden voittaja ja kuningas.

Jos joudummekin joskus pakenemaan, tehkäämme se Kristuksen kanssa. Hän on tuova meidät myös takaisin sinne, mihin kuulumme.

Jouluaattona joulunhakumatka

Jouluaatto 2008

Kuulimme juuri jouluevankeliumin. Tutut lauseet seurasivat toisiaan: Joosef ja Maria saivat pitkän matkan jälkeen paikan eläinten suojasta. Lapsi syntyi ja paimenet enkelin lähettämänä tulivat sitä katsomaan ja enkelin viestiä kertomaan.

Luultavasti kuunnellessasi evankeliumia, joulun tapahtumat välähtelivät kuvina mielessäsi. Ehkä jokin tuttu maalaus tai seimiasetelma kantoi sitä oikeaa ajatusta ja tunnelmaa, siitä mitä joulu sinulle on tai mitä haluaisit sen olevan. Luulen, että meillä on jokaisella odotuksia siitä, minkälainen joulun pitäisi olla, minkälainen on hyvä tai oikea joulu.

Oletko jo löytänyt joulusi, sen mitä joululta haet ja odotat vai onko matkasi vielä kesken? Toiset löytävät joulunsa helpommin, toisille taas se on pidempi matka. Se löytyy ihmisille eri tavalla. Toinen löytää sen joululauluista, toinen taas joulutervehdysten lähettämisestä, joku kodin siivoamisesta ja koristelemisesta joulukuntoon, joulun hämyisistä valoista, joku lasten hyörinästä kuusen ympärillä, joku vasta silloin kun saa lapset nukkumaan ja asunto hiljenee. Toiselle joulun tuoksut tai kuusenhaku riittävät. Nämä useimmille meille ovat niitä asioita, jotka virittävät mieltämme etsimään joulua.

Haluan kanssasi tehdä yhden joulunhakumatkan. Se on hieman samanlainen kuin kuusenhaku, jossa mennään metsään tai peltojen laitamille, valitaan mieluista kuusi, sahataan ja kannetaan se kotiin ja koristellaan kun aika on.

Vaikka joulun hakumatka on aina matka omaan sisimpään, ei kuitenkaan riitä se, että sitä etsitään vain mielikuvituksen, tunteiden ja ajatusten metsästä. Joulukuustakin hakiessa on mentävä oikeaan metsän saappaat jalassa ja saha kädessä. Pelkkä ajatus täydellisestä joulukuusesta ei ilahduta.

Joulunhakumatkalla meidän oikea metsämme on Raamatun kertomukset ja sieltä olemme löytäneet joulukuuseksemme Luukkaan evankeliumin sanat.

Nuo sanat johdattavat meidät tiettyyn historian ajanjaksoon 2000 vuoden taakse siihen aikaan, jolloin keisari Augustus antoi käskynsä.

Luukkaan mukaan tuo aika oli sijoittuu keskelle keisari Augustuksen verotusuudistusta, silloin nasaretin Joosef joutui lähtemään kotikaupunkiinsa Betlehemiin kihlattunsa kanssa kirjoittautumaan veroluetteloon. Nuo pienet tyhjänpäiväisiltä kuulostavat sanat sijoittavat Jeesuksen syntymän todelliseksi osaksi maailman historiaa. Sieltä kahden tuhannen vuoden takaa joulua etsitään.

Mutta siitä historian tapahtumasta, Jeesuksen syntymästä, voi tulla meidän joulumme ja ”joulukuusemme” vain siten, että kannamme sen kotiin. Niin kuin joulukuustakaan ei jätetä metsään vaan se tuodaan kotiin, samoin raamatun kertomusten metsästä tuodaan kotiin enkelien ilmoittama sanoma. Se ei jää siis historian hämärään, se ei jää myöskään vain raamatun lehdille, vaan kuuluu meille ja meidän jouluumme.

Lukemamme evankeliumi on huomioinut myös tämän näkökulman. Jeesuksen syntymä on tapahtunut kerran historiassa, mutta se on samalla ikiaikainen uutinen, uusi jokaisena vuotena. Enkelien viesti kuuluu yhä edelleen: Tänään teille on syntynyt Vapahtaja.

Sana ’Tänään’ sopii myös meidän hetkeemme. Voisiko sinun elämässä jumalallinen hetki olla juuri tänään: niin, että tänään kumarrut ihmiseksi syntyneen Jumalan edessä. Voitko tänään tunnustaa, että Jumalan rakkaus on ihmeellinen. Tänään kiittää häntä pelastuksesta. Voiko tänään pettymys, katkeruus, viha tai suuri tyhjyys ja ilottomuus vaihtua kiitokseen ja joulun rauhaan: Sinulle on syntynyt Vapahtaja.

Enkelien viestissä päästiin keisari Augustuksen kahden tuhannen vuoden takaisesta käskystä ajattomaan nykyhetkeen: tänään. Myös paikka Betlehemistä ja tallin seimestä on vaihtunut. Evankeliumin kertomuksessa olemme käyneet katsomassa paimenten tavoin seimen lasta. Mutta niin kuin Maria, mekin kätkemme kuulemamme sydämeen tai mieleemme. Se on joulun lopullinen paikka ja koti, jossa enkelin sanoja tutkitaan.

Joulunhakumatkamme on onnistunut, jos Joulun sanoma kohtaa sisimpämme ja se saa siellä aikaan uskoa, iloa ja rauhaa. Mutta sitä ei voi tapahtua, jos sydämemme asukas on poissa kotoaan. Joulukuusestakaan ei ole kenellekään iloa, jos se viedään tyhjään taloon, jossa kukaan ei ole sitä katselemassa.

Meidän on tultava itse paikalle, riisuttava roolit ja panssarit yltämme, löydettävä myös itsemme siinä hetkessä. Seimessä makaa vastasyntynyt lapsi, maailmankaikkeuden luoja Jeesus, meidän Herramme. Kun sielun silmin katsomme seimen lasta, mitä se meissä herättää.

Kun katsomme joulun viatonta lasta,  huomaan, Jokin osa meissä haluaisi olla viattoman lapsen kaltainen vailla aikuisen murheita ja vastuuta, vailla aikuisen pelkoja, turhautumista ja toivottomuutta, vailla väärien valintojen historiaa, vailla syyllisyyttä. Saisimme silloin lapsen lailla olla äidin sylissä, joka hyssyttelisi meidät suloiseen uneen. Mutta todellisuus muistuttaa meitä itsestään. Viattomuutemme on menetetty kauan sitten . vaikka uskottelisimme itsellemme jotakin muuta.

Meillä nimittäin on suuri tarve uskoa ihmisen hyvyyteen, suuri tarve uskoa siihen, että ihmisen itsekkyyden ja suoranaisen pahuuden rinnalla ihminen voi löytää sielustaan kosketuskohdan hyvään ja epäitsekkääseen rakkauteen. Aika ajoin siihen toki pystymmekin. Erityisesti joulun viatonta lasta katsottaessa tämä elämän kauniimpi puoli pyritään löytämään.

Ilosanomaksi viesti Jeesuksesta tulee silloin, kun meille kirkastuu sen yksinkertainen viesti. Jumala on rakastanut sinua silloinkin, kun kaikki on mennyt pieleen ja elämäsi on särkynyt tavalla tai toisella.

Juuri siksi Joulun lapsi on tullut keskelle tätä sotien, orjuuden, kärsimysten, synnin ja syyllisyyden maailmaa, mutta olematta kuitenkaan itse osallinen siitä pimeän ja kuoleman mahdista, joka vaikuttaa maailmassa ja virtaa meidänkin suonissamme.

Ilosanomaa ei ole se, että me osaamme joskus olla kilttejä. Ilosanoma on siinä, että Jumala on rakastanut meitä ja lähettänyt meille viattomuuden menettäneille vapahtajan ja pelastajan. Joulun lapsessa on tallella meitä varten kaikki se, minkä olemme maailman tuulissa menettäneet.